Parhaat lukemiseni vuonna 2016

Luin tänä vuonna enemmän kuin koskaan. Tahti hieman hyytyi kesällä, mutta kirjojen veto palasi jälleen syksyllä. Hyviä lukukokemuksia oli tänä vuonna paljon. Ennen kuin aloin selata arkistosta tänä vuonna lukemiani kirjoja, ajattelin että parhaiden valitseminen olisi vaikeaa. Mutta sitä se ei ollut yhtään. Parhaat lukukokemukset erottuivat joukosta kirkkaina, ne olivat enimmäkseen mielessä jo valmiina.

Luin aika paljon enemmän ja vähemmän vanhempaa kirjallisuutta ja klassikoita, tänä vuonna julkaistuja vain kourallisen. Kotimaisia en myöskään lukenut paljoa, vaikka kovin oli tarkoitus... :D Luin paljon suosikkejani, erityisesti Stephen Kingiä. Huomaan tänä vuonna mieltyneeni tarinavetoisiin kirjoihin. Paikallaan junnaavat haahuilut ja raskaskieliset kirjat ovat tänä vuonna olleet niitä, joista ovat kannet paukahtaneet kiinni ja palautuneet kirjastoon lukemattomina. Olen tykästynyt dystopioihin, ja erityisesti niitä aion lukea myös vuonna 2017. (Vuonna 2017 kuulostaa scifiltä, vois olla jonkun dystopiatarinan nimi!) Eläimet ja luonto sekä naisten oikeudet ovat myös aiheita, joista olen viime aikoina lukenut ja aion etsiä näistä teemoista kirjoja jatkossakin.

Haasteisiin osallistuin alkuvuodesta ahkerasti. Tuntuukin kuin niitä alkuvuodesta olisi ollut liikkeellä enemmän. Tai ehkä alkuvuoden haasteet olivat mulle passelimpia. Pidän eniten pienempiin haasteisiin osallistumisesta ja alkuvuonna oli hauskoja kysymyksiä sisältäviä pikkuhaasteita, jotka sai kuitattua yhdellä postauksella, kuten Kirjalliset illalliskutsut. Pidempiaikaisiin haasteisiin lähteminen on vaikeampaa, vaikka esim. Helmet on kiinnostava ja harkitsin tosissani mukaan lähtöä. Mutta pitkäjänteisyys ja lukulupausten pitäminen on vaikeaa...Nyt loppuvuodesta lähdin mukaan Syöminen sallittu!-lukuhaasteeseen, joka jatkuu ensi vuoden puolelle. Ennen kaikkea aiheen tärkeyden ja hyvän sanoman levittämisen vuoksi.

Tässä tältä vuodelta parhaat lukemani kirjat. Ne eivät ole paremmuus- eivätkä muussakaan loogisessa järjestyksessä. Otsikoiden taakse olen pistänyt linkit aiemmin tänä vuonna blogissa julkaistuihin pidempiin kirjoituksiini kirjoista.


                                                   Stephen King - Musta torni-sarja

Luin kaikki kahdeksan Musta torni-kirjaa heti alkuvuodesta tammi- ja helmikuussa. Kingin sarja on hyvin toimiva sekamelska scifiä, jännitystä, fantasiaa ja westerniä. Kauhun hetkiä on myös tarinan joukossa, mutta mikään tärkein elementti se ei ole. Juoni kertoo lyhykäisyydessään maailman viimeisestä revolverimies Rolandista, joka etsii maailmaa koossa pitävää mystistä Mustaa tornia. Kirjoissa on todella paljon viitteitä Kingin muihin kirjoihin ja hahmoihin, joten tämä on aikamoista herkkua kirjailijan pitkäaikaisille faneille. Viittauksia löytyy paljon myös muihin kirjoihin ja olenkin muita romaaneja lukiessani kokenut pari innostunutta AHAA!(!!!)-hetkeä, kun Kingin inspiraation lähteet ovat tulleet eteen yllättävistä paikoista. Ja vaikka väliin tuli juonenkäänteitä, joista en pitänyt ja teki mieli paiskata kirjaa päin seiniä, oli sarja kokonaisuudessaan unohtumaton matka Kingin universumiin ja tuhansien sivujen aikana hahmoista tuli rakkaita ihan eri lailla mitä yksittäisissä romaaneissa.



                                                       Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen

Luin Sinuhen enimmäkseen vuoden 2015 puolella, loppuhuipennus ja bloggaus jäi tälle vuodelle. Vaikken itse mielläkään tätä tämän vuoden kirjoihin, halusin nostaa sen mukaan. Sillä miten upea tarina. Ehdottomasti paras kotimainen kirja, jonka olen ikinä lukenut. Ansaitsee kaiken hehkutuksen, oikeutetusti nostettu klassikoksi. Muinainen Egypti ja lähimaiden kulttuurit on herätetty niin upeasti eloon ryysyistä rikkauksiin nousevan Sinuhen elämäntarinan kautta. Kirja on loistava ajankuvaus, Waltarin on täytynyt tehdä paljon taustatutkimusta, sillä kaikin puolin kirja tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu faaraoiden aikaan. Todellisuudessa siis kirjoitettu 1945, eikä Waltari koskaan ole käynyt Egyptissä! Samalla kirja on ajaton kuvaus ihmisyyden sisimmän ja yhteiskunnan muuttumattomuudesta. ''Näin on ollut ja näin on aina oleva.''



                                                        Markus Zusak - Kirjavaras

Kirjavaras lähti hieman tahmaisesti liikkeelle ja ajattelin tämän olevan taas niitä kirjoja, jotka jätän kesken. Onneksi en jättänyt! Tarinassa erikoisinta lienee sen kertoja (vaikka teksti on lihavoituine katkelmineen myös erikoista kaunokirjallisuudessa). Kuolema seuraa orpotyttö Lieseliä tämän kasvaessa 2.maailmansodan aikana. Tyttö rakastuu kirjoihin jo ennen kuin oppii lukemaan ja alkaa varastaa niitä mitä ihmeellisimmistä paikoista. Aivan ihana ja nimenomaan lukukokemus, sillä en ole ennen lukenut tämän tyylistä tekstiratkaisua tällaisella näkökulmalla. Tunteet menivät ihan laidasta laitaan lukiessa ja pidemmässä tekstissä vertasin heittelyä liukuvärjäytymiseen. Ihana kirja!



                                                    Richard Adams - Ruohometsän kansa

Kaniinit loikkivat ja papanoivat ulkoapäin herättämättä sen kummempaa ihmetystä, mutta niillä on aivan oma historia, kieli ja uskomuksensa, elämä jota me ihmiset emme näe emmekä ymmärrä. Eräs kanijoukko joutuu pitkälle retkelle etsimään uutta kotia ihmisen rakennustyömaan alta pois...Ruohometsän kansa on ihana aikuisten satu, aivan omalaatuinen fantasia. Kirja on erikoinen kuvaus eläinten sisäisestä elämästä ja se puhuu hienosti luonnonsuojelun puolesta.



                                                      Richard Adams - Ruttokoirat

Ruttokoirat kertoo kahden koe-eläinkoiran Nipsun ja Räyhkän pakoilusta niiden karattua tutkimuslaitokselta. Pako mutkistuu lehdistön innostuessa tapahtumasta ja ruttohuhujen levitessä. Adams kertoo tarinansa jälleen eläimen tasolta, mikä tekee tarinasta sympaattisen. Vaikka tarina on fiktiota, kirjassa  kuvatut raa'at eläinkokeet ovat todellisia, kuten pitkäaikainen altistaminen hiuslakalle ja hukuttaminen. Ruttokoirat on Adamsilta kantaaottavampi ja raaempi kuin Ruohometsän kansa, mutta tässäkin on tietynlaista aikuisten satumaisuutta. Pidin tämän kirjan tarinasta vielä enemmän, vaikka kökkö suomennos ärsytti.



                                                      Margaret Atwood - Orjattaresi

Orjattaresi on hieno dystopia, jolla on feministinen sanoma. Tarina avautuu kiirehtimättä ja lukija saa juonenkäänteitä jännittäessä samalla kasata palapeliä tulevaisuuden asenteista ja säännöistä. Maailma on mennyt todella hulluksi ja julmaksi, mutta Atwood saa kaiken näyttämään pelottavan mahdolliselta. Luin kirjaa iltamyöhään ja jatkoin aamulla ennen töihin lähtöä, mielipuolisella vimmalla. Kun eräs hahmo kohtaa päähenkilön uudelleen pitkän ajan jälkeen, en ehtinyt lukea hänen selvitystään eroajasta. Jännitys oli harvinaisen sietämätöntä kun en heti nyt tässä tällä sekunnilla päässyt jatkamaan kirjaa!

                                                       Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

Tulevaisuuden Suomessa vesi on arvokkainta valuuttaa ja teemestariksi valmistuvan Norian perheellä on salainen lähde, iso vesirikos...Teemestarin kirjassa viehättivät aasialaisvaikutteet, todella erilainen näkemys dystopiasta, mutta mahdollinen tämäkin. Kieli on runollisen kaunista, mutta samalla kirja on myös juonivetoinen. Samalla lailla kuin Orjattaresi, tässäkin maailmaa avataan hitaasti ilman informaatiotulvaa, mistä nautin. Kirjalla on selvä sanoma, joka ei varmastikaan jää yhdellekään lukijalle epäselväksi, mutta Itäranta ei kuitenkaan saarnaa.




                                                 Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

Dorian Gray on kuvankaunis enkelikiharainen siloposki, joka haluaa säilyttää ulkonäkönsä ikuisesti. Ja niin Dorian säilyykin nuorena keikarina hänen muotokuvansa vanhetessa ja hurjistuessa...Tätä kirjaa oli aivan upeaa lukea. Tarina alkaa pohtivilla keskusteluilla nautinnoista ja  nuoruudesta. Loppua kohden miljööt vaihtuvat puutarhoista ja hilpeistä kutsuista oopiumhuoneisiin ja pimeille kujille. Pidin siitä miten tarina muuttui tunnelmalliseksi ja kauhuisaksi.




                                                    Elina Hirvonen - Kun aika loppuu

Hirvosen kirja käsittelee ajan loppumista kahdelta kantilta. Yksittäisen syrjäytyneen ihmisen ja maailman, jos emme reagoi ajoissa ilmastonmuutokseen. Kirja kertoo Aslakista, joka on päättänyt ampua viattomia, satunnaisia ihmisiä sekä hänen perheestään ja heidän pitkäaikaisista vaikeuksistaan. Näkökulma on rohkea ja tarinassa kaikki nivoutuu hienosti yhteen, maailman ja yksilön ajan loppuminen. Kirja on raskas ja surullinen, mutta herättää paljon ajatuksia. Tänä vuonna on ollut niin paljon terroristi-iskuja ja muita väkivallan tekoja, että maailma alkaa turtua, ne ovat muodostuneet osaksi uutisvirtaamme. On kuitenkin tärkeää jatkaa välittämistä ja miettiä ennaltaehkäisykeinoja. Tärkein kysymys kuitenkin taitaa olla: Miten pahassa maailmassa säilytämme uskon hyvään?

                                                   John Irving - Kaikki isäni hotellit

Tässä tarinassa on tabu, joka todella hiersi minua lukiessa, mutta...Kaikki isäni hotellit vähän niin kuin pinttyi sydämeeni! Berryjen hullunkurinen perhe, monenmoiset karhut ja hullut juonenkäänteet terroristeineen sun muineen ovat jotakin ihan erilaista. Kirjasta ei voi olla pitämättä! Tarina on absurdin mieletön ja se lähes ylitsepursuaa kaikkea, mutta samalla siinä on niin paljon kaikkea samaistuttavaa ja ymmärrettävää, että se on todella (paremman sanan puutteessa) elämänmakuinen ja koskettava. En tiedä miten Irving on onnistunut tasapainottamaan kaiken rönsyilevyyden näin hyväksi kokonaisuudeksi, mutta mestarillisen vaivattomasti hän on sen tehnyt.

                                                 Emma Cline - Tytöt

Ensimmäisen kerran näin Tytöt kirjablogeissa ja mietin: ''Kirja, jonka nimi on Tytöt, varmaan jotakin äglöä ja imelää.'' Syksymmällä menin kirjakauppaan katselemaan uutuuskirjoja ja myyjä tuli kyselemään mitä etsin ja ehdotti kirjaa. Nyrpistin nenääni ja pudistelin päätäni. Myöhemmin luin arvostelun kirjasta parilta kanssabloggaajalta. Ai tämä kertoo hipeistä ja kultista! Sisälläni on pala hippiä, en voinut ohittaa kirjaa. Pistin varauksen ja saatuani kirjan luin sen yhdessä päivässä. Vaikka pidin kultin kuvausta mielenkiintoisena, eniten pidinkin juuri tyttöyden kuvaamisesta, siitä mitä aluksi kammoksuin. En ole varmaan ikinä lukenut näin osuvaa kuvausta siitä mitä on olla murrosikäinen tyttö, koin hyvin paljon takaumia omiin nuoruusvuosiin.


Nyt vuoden vaihtuessa on vielä hyvä väli lähettää iso kiitos Mustelumon lukijoille ja muille seuraajille kuluneesta vuodesta. Parhaita puolia bloggaamisessa on ajatusten ja kirjasuositusten vaihtaminen teidän kanssanne. Kommentti jättää aina hyvän mielen ja toivottavasti viihdytte ja vierailette täällä jatkossakin. Onnellista uutta vuotta! :)

Tuulia Aho - Urpukas

''Urpukas ei ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista: metsä muutti muotoaan hänen silmiensä edessä. Muutos oli valtava ja tapahtui silmänräpäyksessä, mutta silti kaikki kävi huomaamatta ja äänettömästi. Puut asettuivat paikalleen ilman että niiden näki liikahtavankaan, ja äkkiä tutut kalliot häämöttivät kuusenrunkojen lomasta. Se mikä oli ollut vain tumma häilyvä varjo, olikin nyt kiinteä valkorunkoinen koivu. Oudosti mutkitellut polku kiemurteli jälleen tutusti pähkinäpensaiden kaartuvien oksien alta. Niin kuin sumu olisi hetkessä hälvennyt - tai sumeat silmät kirkastuneet. Merkillinen ajatus pyrki väkisin Urpukkaan mieleen:
'Muuttuiko metsä vai muutuinko minä?' ''

Yhä useammin olen huomannut kirjastovierailuillani päätyneeni fantasia-hyllyille. Viimeksi huomioni kiinnitti upea kansi Tuulia Ahon Urpukkaassa.

Kannen kuvassa on kuparinen pajulintu, jonka on päähenkilö 16-vuotias Urpukas valanut. Hänestä tulee isänsä tavoin kuparinvalaja. Pienessä kyläyhteisössä nuoren miehen erottaa toisista asukkaista merkittävä ero. Hän on hallava, ihmisisän ja jo menehtyneen haltiaäidin lapsi. Tämän vuoksi hän on erilainen. Puoliksi haltiana hän pystyy näkemään haltioita ja kun kotikylään puhkeaa hengenvaarallinen suovilu, Urpukas lähtee etsimään apua pelottavilta suomunkaisilta. Urpukkaan matkan onnistumisesta on kiinni koko kylän tulevaisuus, mukaan lukien hänen siskonsa Piiskun henki. Mutta suomunkaisten apu vaatii uhrauksia niin kylältä kuin itse Urpukkaaltakin.

Urpukkaan maailma ammentaa Suomen luonnosta ja vanhasta mytologiasta. Kursivoiduissa katkelmissa selvitetään maailman taustan tarinoita, kuten ihmisen syntyä ja tarinassa esiintyvien hahmojen kohtaloita. Juuri luonnon kautta kirja tuntuu jotenkin kotoisalta, läheisemmältä kuin muunlaiset fantasiatarinat. Urpukas voisi hyvin sijoittua vaikka rinnakkaistodellisuuden Suomeen, mielestäni kaikki kirjassa mainitut eläimet ja kasvit löytyvät luonnostamme. Tarinan kautta vahvasti mukana on myös sanoma luonnon suojelusta ja siitä miten me ihmiset emme sitä tarpeeksi arvosta.

Tarina on ihanan satumainen, mutta en tätä kuitenkaan pelottavien kohtien vuoksi pienemmille lapsille lukisi. Teemojensa vuoksi Urpukkaan voisi mielestäni ihan pistää nuorten osastollekin, kirjassa on vahva sanoma aikuistuville nuorille. Tuntuu, että pistän nykyisin melkein joka kirjoitukseeni tunnisteeksi kasvukertomuksen, mutta mitäpä teen? :D Olenko mieltynyt teemaan vai kaivanko sen väkipakoin joka kirjasta...Mutta Urpukas on selvästi tarina aikuistumisesta, itsensä hyväksymisestä ja vastuun ottamisesta. Urpukas on erilainen ollessaan puoliksi haltia ja hän kantaa erilaisuuden painavana taakkana. Lopussa hän alkaa kuitenkin kaivata erilaisuuttaan jäätyään ''vain puoli-ihmiseksi.'' Pois haluttu pala olikin tärkeä osa häntä.

Laura Hakala (toim.) - Siskonmakkarat - Miltä syömishäiriö tuntuu

''Unelma siitä, että kaikki pitäisivät minusta.''
''Hohdokkaasta lupauksesta alkoi myös kieroon kasvaminen.''
''Kokopäiväongelma oli osuva termi.''
''Miksei hän ole varovaisempi kanssani vielä?''
''Onnettomia hampaita ja heikkoja luita.''
''Joka hetki on hyvä tilaisuus jatkaa vielä vähän.''

Siskonmakkarat-Miltä syömishäiriö tuntuu koostuu syömishäiriöön sairastuneiden 18-23-vuotiaiden nuorten naisten ajatuksista. Siskonmakkaroista viisi esiintyy omalla nimellään, loput peitenimen turvin. Luvut on jaettu aihepiireittäin, esim: Minä vastaan muut, Naiseus ja rakkaus, Syöminen on sääntöjä, Me kiltit? Naiset pohtivat suorittamisen ja perhesuhteiden vaikutusta ja ylipäätään muistoja ja kasvukipuja, jotka ovat tai mahdollisesti ovat vaikuttaneet sairauden puhkeamiseen. Tytöt kertovat avoimesti arjestaan, paineista ja häpeästään sekä mitä hulluimmista laihdutuskeinoista.

Kirjan kuvitusta.

Kirjan toimittanut Laura Hakala on itse yksi Siskonmakkaroista ja sairastanut anoreksian. Hän halusi tuoda esiin sen miltä sairaus tuntuu, sillä tämä näkökulma tuntui jääneen vähälle niin mediassa kuin hoidossakin. Lopussa kirjoittajien läheiset kertovat miltä tuntuu olla syömishäiriöisen äiti, ystävä, poikaystävä. Tyttöjen kertomat ajatukset ovat niin rehellisen paljaita, että syömishäiriön puhkeamisen ymmärtää. Mutta ymmärtää hyvin myös sivustakatsojan ymmärtämättömyyden. Euforinen ahminta ja näännytys ja parantumishaluttomuus näyttävät järjettömiltä. Syömishäiriöön sairastunutta on mahdotonta ymmärtää ellei ymmärrä sitä miltä hänestä tuntuu.

Olen takakannen kanssa siitä samaa mieltä, että Siskonmakkarat on erittäin hyvää lukemista terveydenhuollon ammattilaisille ja läheisille. Kirja todella avaa sen miltä sairaustuneesta tuntuu. Syyt puhkeamiseen ovat osalle kirjoittajista itselleenkin mysteeri ja he ovat parantuneet eri oivallusten ja keinojen kautta, joten kirja ei ota lääketieteellisiä näkökulmaa. Puutteet syömishäiriöisten hoitotyössä jäivät kalvamaan ja mietinkin mikä mahtaa nykyisin olla tilanne (Kirja on ilmestynyt siis vuonna 2000). Siskonmakkaroista useampi kertoo hoitoon pääsemisen olleen vaikeaa ja liukuhihnamaista. Osalta lääkäreistä ja psykologeista puuttuu tietämys sairaudesta, ylipäätään kiinnostus potilaasta yksilönä ja terapian sijasta pakkosyötetään ja punnitaan. Onhan painon nostaminen tärkeää, en väitä vastaan. Mutta painon laskemisen takana ovat juuret isompiin ongelmiin, eikä sairaus poistu keskityttäessä vain lopputulokseen.

Ongelmallisena koen aina syömishäiriöiden kuvaamisessa lähikatseet arkisiin tapoihin ja salailuun. Jotkut anorektikot ja bulimikot kun lukevat sairautta käsitteleviä romaaneja ja tietokirjoja etsiäkseen uusia tapoja paastoamiseen, läheisten harhauttamiseen yms. On erittäin tärkeää, että aihetta käsitellään, mutta oikean tavan löytäminen on haastavaa. Siskonmakkaroiden laihdutusarjesta lukiessani en voinut olla miettimättä lukemisen vaikutusta laihuutta ihannoiviin, niihin jotka koluavat pro-ano-sivuilta jippoja. Sairastuksessa myllertävän ajatusmaailma on suorittamiskeskeisen ankara ja kapea. Hyvä sanoma saattaa jäädä valitettavasti kirjan kansien väliin.

Luin tämän kirjan osana Syöminen sallittu!-lukuhaastetta. Etsin haasteeseen sopivia tietokirjoja Syli ry:n lukusuosituslistalta ja sieltä Siskonmakkarat erottui joukosta erikoisella ja hauskalla nimellään. En tiedä tarkalleen kuinka läheisiä kirjoittajat ovat kirjoittamisajankohtana olleet, mutta ainakin kirjan nimestä huokuu lämmin huumori, sisarellisuus ja lempeys. Kun luin lyhyen kuvauksen sisällöstä, päätin valita sen haasteeseen ja olen iloinen, että valitsin juuri Siskonmakkarat.

Emma Cline - Tytöt

Varausjono oli tuskastuttavan pitkä, mutta viimein tuli vuoroni ja sain Emma Clinen Tytöt lainaan vielä ennen vuoden vaihtumista. Kirja tuli luettua malttamattoman odotuksen jälkeen kiireettömänä sunnuntaina kannesta kanteen. Päivät jolloin ei tarvitse sätkiä mihinkään suuntaan ovat ah, niin ihania.

Evie on 14-vuotias tyttö, joka elää hippiaatteiden värittämää kesää 1969. Elämä on muutoksessa vanhempien erottua ja ihastuksen sekä parhaan ystävän poistuttua kuvioista. Nuori tyttö jää äkkiä yksinäiseksi. Kiihkeästi hyväksyntää, rakkautta ja ylipäätään seuraa kaipaavan Evien lumoaa pitkätukkainen ja boheemi kapinallinen Suzanne. Uuden tuttavuuden kautta Evie tutustuu kommuuniin, jota johtaa karismaattinen Russell. Vapaa rakkaus, yhteisöllisyys ja kokonaan uusi ajattelutapa yhteiskunnasta vetävät Evien kulttiin ja hän alkaa viettää koko ajan enemmän aikaa ränsistyneellä ranchilla. Päivät kuluvat vetelästi, mutta lopulta vapaan oloisen pinnan alta paljastuu vaarallinen valta. Kesän loputtua Evien viattomuus on poissa.

Kirjassa on kuvattu kulttiin liittyminen uskottavasti. Jäsenet eivät ole hulluja tai erityisen epätavallisia, vaan turvaa ja rakkautta hakevia, rikkinäisiä nuoria. On selvää, että kirjan tarinan pohjalla ovat todelliset tapahtumat Charles Mansonista ja hänen kultistaan. En voinut lukea vertailematta Russellin kulttia historian kauhuihin, jotka ovat dokumenteista tuttuja. Yhtäläisyyksiä on paljon, joten osasin odottaa kamalaa loppu''huipentumaa.''

''Joka päivä koulun jälkeen me luiskahdimme saumattomasti iltapäivän tuttuun uraan. Kulutimme tuntikausia johonkin työlääseen puuhaan: teimme pirtelöitä raaoista kananmunista Vidal Sassoonin reseptillä hiusten vahvistamiseksi tai puristelimme mustapäitä steriloidun ompeluneulan kärjellä. Tyttöys oli jatkuva projekti, joka tuntui vaativan kummallisia ja täsmällisiä hoitotoimia.''

Cline kuvaa tyttöyttä ja murrosikää tuoreella, realistisella otteella, juurikin epämukavuutta ja samaistumisen halua. Kehonkuva, ensimmäisten seksikokemusten hakeminen ja tyttöjen ystävyys ja julmuus toisiaan kohtaan on kuvattu hyvin. Se millaista on olla murrosikäinen tyttö on kuvattu samaistuttavasti; pystyin löytämään paljon tuttuja, jo uinahtaneita tunteita ja ajatuksia omilta teinivuosilta, kuin aikakoneeseen olisi mennyt! Mikä siinä on, että juuri nuoret tytöt haluavat kovasti miellyttää, kun taas pojilla ei tunnu olevan samanlaista tarvetta, ainakaan samassa mittakaavassa? Onko se jotenkin biologisesti sisäänrakennettu, yhteiskunnasta ja kasvatuksesta opittu vaiko näiden yhdistelmää..?

Evien turhautunut kiukku ja naiivius eivät tunnu  tippaakaan kliseisiltä, vaan ymmärrettäviltä. Evie on nuoruuteen kuuluvalla tapaa ehdoton ja näkee asiat itsekeskeisesti omalta kannaltaan. Hänen äitinsä kävi tosin hieman sääliksikin, kun Evie ei hyväksynyt millään uusia miehiä. äidin onnellisuuden tavoittelua. Toisaalta äiti oli liikaakin keskittynyt itseensä ja omaan onneensa. Tytär huitelee jatkuvasti poissa, eikä vanhempi tarkista peitetarinoita tai kyseenalaista mitään kuin vasta kesän käydessä loppuun...

Pidin erityisen paljon siitä, ettei tarina keskity pelkästään Evien nuoruuden kesään, vaan välillä hypättiin vuosikymmeniä eteenpäin nykyaikaan. Liian nuorena kadotettu viattomuus heijastuu koko loppuelämään ja tarina saa lisää perspektiiviä. Kesän tapahtumat jäävät taakaksi Evien sisimpään luottamisen ongelmina ja ulkopuolinen maailma ei ajan saatossakaan lakkaa kiinnostumasta kultista. Evie ymmärtää näkemään maailman harmaat sävyt ja sen, että olisi itsekin saattanut tehdä saman mitä kultin jäsenet. Hän ei näe maailmaa niin kuin esikaupunkilaiset vanhempansa, mutta on kasvanut myös kultin uskomuksista ulos, löytänyt oman totuutensa.

Tytöt on hyvä kirja ja aika pitkälti sitä mitä odotin. Tiesin, ettei tämä olisi kaunis tai kevyt tarina. Luulin ensin, että päähenkilö Evie olisi ollut vanhempi, joten 14-vuotiaan sielunmaisemiin sukeltaminen oli ehkä sellainen juttu joka yllätti. Mutta se olikin lopulta positiivinen yllätys ja sen tulen tästä muistamaan, uskottavan tyttökuvauksen ja viattomuuden menettämisen. Onkin mielenkiintoista, mihin Emma Cline tarttuu seuraavaksi.

Vuonna 2016 kesken jääneitä

Ennen kuin julkaisen postauksen tämän vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista, virkistän muistiani ja kertaan niitä teoksia, jotka ovat tänä vuonna jääneet syystä taikka toisesta kesken. Idea postauksesta on muhinut jo pitkään, sillä kirjoja jää kesken aika paljon. Näin vuoden loppussa on tälle hyvä väli.

Oma tyylini blogikirjoituksieni (en pidä sanasta arvostelu, sillä koen lähinnä höpötteleväni tänne päiväkirjamaisesti) ja ylipäätään lukemisen suhteen on se, että luen sitä mistä pidän. Välillä astun mukavuusalueeltakin toki ulos. Sen teen kuitenkin maltillisesti, sillä haluan pitää blogin pitämisen hauskana. Tämä vie loppupeleissä aika paljon aikaa, joten miksi tuhlaisin sen huonon kirjan lukemiseen ja vielä siihen päälle siitä kirjoittamiseen? Mustelumon pitäminen on palauttanut rakkauteni kirjoihin ja sen haluan säilyttää jatkossakin.

Tässä muutamia tänä vuonna kesken jääneitä kirjoja.

Charles Dickens - Suuria Odotuksia

Olin halunnut lukea tämän kirjan pitkään. Jo kirjan nimi Suuria Odotuksia luo juuri niitä, suuria odotuksia. Toinen suomennos alkuperäisnimestä Great Expectations, Loistava tulevaisuus, luo sekin mielikuvia ravisuttavan upeasta tarinasta. Dickens on iso nimi kirjallisuuden klassikkojen historiassa ja hänen kirjoihin viitataan paljon. Pip-pojan kasvutarina jäi itselläni junnaamaan sadan sivun kieppeillä ja oli pakko antaa vuoro jollekin vetävämmälle. Olen nähnyt South Parkin jakson, joka kertoo kirjan tarinan ( kertojaäänenä mahtava Malcolm McDovell, sir Kellopeliappelsiini). Näin välillä mielessäni hahmot sarjan tikku-ukkomaisina versioina, aika huvittava (ehkä lukukokemukselle turmiollinenkin) lisä. Mutta täytyy sanoa kyllä sekin, että jotakin todella dickensmäistä tekijät ovat onnistuneet jaksoon kiteyttämään... :D


Caitlin Moran - Näin minusta tuli tyttö

Olen lukenut pari Caitlin Moranin haastattelua. Nainen vaikuttaa super mielenkiintoiselta, sellaiselta feministiltä jollaisia maailma tarvitsee. Näin minusta tuli tyttöä jaksoin kuitenkin lukea vain pari lukua. Tuntui siltä, että tämä nyt on jo luettu aiemmin, liikaa teinitunnelmia.


Ulla-Lena Lundberg - Jää

Jään luin puolenvälin paikkeille. Kirja ei ole huono, se vain ei taida olla ominta makuani. Nautin saaren eristyneisyyden ja luonnon kuvauksesta, mutta tässä ei tapahtunut mitään. Odotin, että vuodenajan vaihtuessa tarinassa olisi merkitys kirjan nimen takana selkeytynyt, olisi tullut joku merkitsevä käänne. Mutta ei tullut. Olisi pitänyt lukea pappisperheen elämästä vielä ainakin seuraavaan talveen.


Richard Adams - Shardik- Berklan herra

Ruttokoirat ja Ruohometsän kansa ovat nostaneet Adamsin yhdeksi lempikirjailijoistani. Mainituissa kirjoissa hän ottaa upeasti kantaa ihmisen ja eläimen suhteeseen. Molemmat ovat aiheuttaneet suuret tunnekuohut, vaikkakin erilaiset. Ruohometsän kansassa ihmisen kohtelu luontoa kohtaan pistää surulliseksi, kun taas Ruttokoirat raivostumaan. Eläinkokeet ovat niin väärin...Kesällä mulla oli lainassa Adamsin Shardik. Uusin lainan muistaakseni pisteeseen, että se oli pakko palauttaa. En päässyt paljoa alkua pidemmälle ja aloin sitten vain lukea muita lainoja. Kirja oli todella raskaslukuista, enkä vain päässyt tunnelmaan kiinni tällä kertaa.


Franz-Olivier Giesbert - Rakkauden ja koston kokki

Takakannessa kirjaa verrattiin Forrest Gumpin seikkailuihin. Nuori kokki Rose kasvaa väkivallan vuosisadalla 1900-luvulla päätyen aina sinne missä tapahtuu hirveyksiä. 104-vuotiaana hän alkaa muistella kaikkea kokemaansa. Kirja alkaa Armenian kansanmurhan tapahtumien keskeltä.

Odotin Rakkauden ja koston kokilta  paljon. Olen paljon tekemisissä ruoan kanssa ja pidän 1900-luvun historiaa, kuten 2. maailmansotaa mielenkiintoisena - Voilá! ajattelin bongatessani kirjan, jonka alkuperäisnimi on Le cuisiniére d'Himmler eli Himmlerin kokki. Olin vuorenvarma, että noni, nyt löytyi kirjarakkaus. Vaan kylläpä vuorenvarmuudelta tultiin rämisten alas...Tietyt sanavalinnat ja karskius särähtivät ja paikoin kuvottivat liikaa. Omenat olivat kuin pikkutyttöjen peppuja piiskaamisen jälkeen.  En myöskään pidä siitä, että hyväksikäyttöä tai raiskausta kuvataan millään asteella kepeästi. Voi olla että olen turhankin herkkä, mutta koin, että kirjassa tehtiin niin. Lopetin lukemisen sadan sivun kieppeillä.

Kirjastosta lainaaminen on siitä hyvä, ettei rahoja tarvitse tuhlata huonoihin kirjoihin. Kirjasta kun ei voi päällisin puolin arvioida tuleeko siitä pitämään. Pian varausmaksutkin poistuvat kokonaan kaikista kirjastoista, mikä on mielestäni hyvä muutos. Suurimmalle osalle asiakkaista se euron tai parin maksu ei maata kaada, mutta on paljon niitä jotka laskevat joka euron ja sentin hyrrän. Muistan vielä itsekin tuskaisen elävästi opiskeluajat. Kirjojen tulisi mielestäni olla kaikkien saatavilla varallisuudesta riippumatta. Tämä oli hieman aasinsilta kukkaruukkuun, mutta tulipa nyt mieleen puhua tästäkin. :D

Agatha Christie - Vaarallinen talo

Luettuani viime kuussa elämäkerta Agatha Christie katoaa heräsi jälleen into tarttua murhamamman dekkareihin. En ole juurikaan lukenut muita dekkareita kuin Christien, sillä minulle hän on se yksi ja oikea. Christie osaa jekuttaa lukijaa paremmin kuin kukaan ja kirjojen lukeminen todella on kovan pähkinän pureskelua. Vaarallisen talon valitsin ilman sen kummempia syitä. Nimi kuulosti hyvältä ja halusin ratkoa rikosta ärsyttävän hurmaavan Poirotin kanssa.

Vaarallisen talon, Tien pää-nimisen kartanon nuorelle omistajaneidille Nickille on lyhyellä aikavälillä sattunut omituisia läheltä piti-tilanteita. Seinämaalaus on liki kaatunut niskaan ja auton jarrut ovat reistailleet vaarallisesti. Aivan kuin joku yrittäisi vahingoittaa häntä, ehkä jopa päättää päivät? Viimeinen varmistus epäilyyn tulee, kun hatusta löytyy luodin tekemä läpi. Itsevarma Hercule Poirot saa aivan uudenlaisen haasteen. Sen me tiedämme, että harmaat aivosolut ratkovat mahdottomaltakin vaikuttavan murhamysteerin. Mutta pystyykö mestarietsivä estämään murhan?

Vaarallinen talo lunasti odotukseni. Christie onnistui jälleen harhauttamaan poloisen Hennin aivan harhateille, uskomaan selvittäneensä murhaajan ja lopussa vetää nenästä kääntäen koko kuvion päälaelleen. Ähäkutti. Juuri tätä rakastan Christien kirjoissa, yllätetyksi tulemista. Oho, enpäs odottanut ainakaan tuota-tunnetta. Tässä kirjassa sai hykertelemään myös aina niin itsevarman (ja itserakaskin hän kyllä on) Poirotin varmuuden huojumista. Eh, bien!

Haruki Murakami - Norwegian Wood

Haruki Murakami on kirjailija, johon olen halunnut tutustua jo pitkään. Viime kirjastoreissulla lainakassiin päätyi hänen teoksistaan Norwegian Wood. Kirjassa kiehtoivat ajanjakso 60-luku sekä Beatles-fanina kirjan nimi. Juonesta en aiemmin tiennyt juuri mitään ja yllätyinkin siitä miten kesy kirja on. Siis siinä mielessä, että odotin surrealistista ilotulitusta, jotakin vähän absurdimpaa. Siinä mielessä kirja sitten taas ei ole kesy, että kikkeli mainitaan aika usein.

Kirja on rakkaustarina, muttei mikään yksioikoinen boy meets girl. Vaan pikemminkin, että poika, Toru, tapaa kaverin ja tämän tyttöystävän. Kaveri kuolee ja Toru rakastuu tämän tyttöystävään Naokoon. Naoko masentuu ja menee parantolaan avaamaan elämänsä solmuja. Sillä välin päähenkilö tapaa toisen kiehtovan, omaperäisen tytön. Opiskelukaveri Midori on varattu. Siinä Toru Watanabe sitten välissä palloilee. Odottaako hän ensimmäisen rakkautensa tervehtymistä vai heittäytyykö Midorin kanssa suhteeseen?

Kirja muistuttaa mielestäni paljon J.D.Salingerin teoksia. Teemoina ovat kuoleman hyväksyminen, vaikeat valinnat, aikuiseksi kasvaminen. Tässä on samanlaista haahuilua kuin Siepparissa Holdenilla. Dialogikin on samanlaisesti lennokasta kuin Salingerilla ja pistää hymyilemään. Taidettiin Sieppari Ruispellossa jopa mainitakin jossakin kohtaa tarinaa. Keskustelut ovat mielestäni kirjassa parasta antia! Varsinkin Midorin kanssa. Ihanan omaperäinen hullutteleva hahmo, jolta ei näkemyksiä puutu. Kirjassa mainitaan paljon muitakin kirjoja ja kappaleita. Erityisen paljon ilahduin viittauksista Kultahattuun. Saavuttamattomia, vaikeita rakkauksia Torukin kokee, kuten Gatsby. Naoko on vähän kuin hänen Daisynsä. Paljon mainitaan myös 60-lukulaisia ikivihreitä, saisi tehtyä mainituista kappaleista hienon soittolistan...

Pidän kirjan teemoista ja Murakami kuvaa mielestäni osuvasti nuoruutta. Haisevia poikamiesten asuntoloita, seksiin tutustumista ja niitä nuoruuden valintoja, jotka muokkaavat loppuelämän. Jos yksi sana kirjasta jää mieleen, niin valinta on se sana. Toru joutuu valitsemaan kahden naisen väliltä. Haluaisin ajatella, että rakkaus kun iskee niin se on menoa eikä siinä jäädä palloilemaan kahden naisen väliin, kuten jossakin Unelmien poikamiehessä. Olen pohjimmiltani ehdoton hömppäromantikko. Mutta onhan se totta, että usein elämä on julma ja joutuu tekemään vaikeita valintoja, joudut tahtomattasikin laittamaan sen elämäsi rakkauden sivuun. Elämässä ei voi loputtomiin jäädä odottamaan. Toru valitsee Midorin, koska se vie eteenpäin, pois pysähdystilasta. Samalla hän valitsee itsensä ja valitsee menevänsä omassa elämässään eteenpäin. Se, tekikö Naoko Torun valinnan vuoksi itsemurhan jää epäselväksi. Mutta luulen, että kyllä. Ja se kyllä särkee sydämen.

Kuoleman hyväksyminen on asia, jonka Toru oppii. Kirjassa kuolee paljon hahmoja, eniten itsemurhaan. Ensimmäisen kerran Toru on kohdannut kuoleman hänen ystävänsä Kizukin tapettua itsensä, täysin yllättäen. Muisto Kizukista yhdistää häntä ja Naokoa, mutta samalla repii erilleen. Erityisesti Naokon on vaikea hyväksyä kuoleman lopullisuus.

Vaikka kirjassa on todella paljon kaikkea mistä pidän, jäi jotakin uupumaan. Tämä oli itselleni sellainen 3,5 tähden lukukokemus. Kun suljin kirjan luettuani viimeiset sanat, ajattelin: ''No joo, ihan kiva.'' En siis kuitenkaan koe, että olisin hukannut aikaani. Sellaiset pienet jutut jäivät ärsyttämään hienon kerronnan ja hahmojen keskellä. Voi olla, että odotukseni olivat liian korkealla. Voi myös olla, että luin tämän väärään väliin. Vaikka tämä on haahuilua ja hienosti kerrottu, sivumäärästä olisi voinut ehkä vähän nipistää... Enkä tiedä olenko yht'äkkiä muuttunut kainoksi, mutta kikkelijutut ovat turhan miesmäisesti kerrottu. Ja se seksin harrastaminen Naokon psykiatrin Reikon kanssa kirjan lopussa. Ei, ei, ei! Vaikka he olivat muodostaneet ystävyyssuhteen Naokon kautta, en pitänyt juoniratkaisusta. Torun kikkeli nousee milloin Midorille, milloin Naokolle, milloin baarista isketyille naisille ja sitten vielä Reikolle. Heidän sekstailullaan on kai joku henkisesti vapauttava, parantava diippi merkitys.

Vaikken Murakamin Norwegian Woodiin hullaantunutkaan niin paljon kuin odotin, aion kyllä lukea häneltä vielä jotakin.

Syöminen sallittu! -lukuhaaste

Evaria Evarian kirjahylly-blogista käynnisti lukuhaasteen, johon toivon mahdollisimman monen osallistuvan. Käykää lukemassa myös hänen kirjoituksensa aiheesta. Syöminen sallittu! kannustaa tutustumaan syömishäiriöihin ja ruokasuhteeseen. Haaste alkoi 9.12.2016 ja päättyy 6.5.2017 Syömishäiriöliitto Syli ry:n valtakunnallisena Älä laihduta-päivänä.

Haasteessa on kolme kategoriaa:
1. Romaani, jossa ruoka on tärkeässä asemassa.
2. Romaani, jossa joku henkilö kärsii syömishäiriöstä.
3. Syömishäiriötä käsittelevä tietokirja.

Laihduttaminen on mielestäni sana, joka pitäisi kokonaan kieltää. Laihduttaminen kun mielletään kuuriksi, lyhyeksi ajanjaksoksi kun kidutetaan itseä paastolla ja hölkällä. Kaalikeittodieeteillä ynnä muilla järjettömyyksillä. Juuri se, että kyseessä on väliaikainen ajanjakso on ihan väärin. Ylipainosta eroon pääsemiseksi pitäisi asennoitua elämänmuutokseen, joka kestää. Kaikkien pullukka-ohjelmien, Suurimpien pudottajien ja fitnessberberien keskellä pitäisi sitten löytää kultainen keskitie. Syöminen on ihmisen polttoaine, mutta myös nautinto. Näiden roolien tasapainottaminen voi olla vaikeaa.

Maailma on mennyt omista nuoruusajoistani entistä hullummaksi ja ulkonäkökeskeisemmäksi. En yhtään ihmettele syömishäiriöiden yleisyyttä. Fitness on noussut kovaksi trendiksi ja photoshoppaus automaattiseksi oletukseksi. Mediassa normaali vartalo on valitettavasti poikkeavuus. Tämä saa toiset treenaamaan hulluna saadakseen tiukan sikspäkin, kun taas toiset näännyttävät itseään pro-anoiksi. Se, mikä on terveellistä ja mikä ei, ei ole enää niin yksioikoista ja sekoittaa pään ilman syömishäiriötäkin ja saa ihmiset hurahtamaan. Monet kyseenalaistavat ravitsemussuosituksemme ja esim. se, onko maito todella niin terveellistä kuin meille on kerrottu vaiko vain Valion propagandaa on kuuma puheenaihe. Tutkimustulokset puolustavat välillä maitoa, välillä eivät, riippuen laatijasta. Kuluttajan on koko ajan vaikeampi ja vaikeampi tehdä valintoja. Toiset ryhtyvät vegaaniksi, toiset noudattavat gluteenitonta ruokavaliota vaikkeivat ole keliaakikkoja, toiset työntävät kehon ketoosiin kieltämällä siltä hiilihydraatit.

Linkin takana vielä lisää tietoa Älä laihduta-päivästä.

Aiotteko lähteä messiin?
Otan kommenttiboksiin mielelläni haasteeseen sopivia lukusuosituksia. :)

Margaret Atwood - Orjattaresi

''Minä odotan. Yritän kokoilla itseni. Olen tällä hetkellä jotakin sellaista joka pitää kokoilla. Se olento joka minun pitää tuoda esiin on tekemällä tehty, ei syntynyt.''

Päätin, että haluan tutustua uudempiin dystopioihin, tai sanotaanko sellaisiin itselleni tuntemattomampiin. Netistä tutkiskelemalla (Internet on hieno keksintö, I must say) törmäsin Margaret Atwoodiin. Luin pääpiirteittäin yhden hänen kirjansa juonen. Orjattaresi kiinnitti erikoisella tulevaisuuden kuvallaan huomioni. Lukemissani dystopioissa on ollut vahva poliittinen sanoma. On heijasteltu kylmän sodan tuntoja, sodan pelkoa ja sensuurinvastaisuutta. Atwoodin tulevaisuudessa nojataan vanhoilliskristillisiin arvoihin ja kirjailijalla on ennen kaikkea vahva sanoma naisten oikeuksista ja asemasta sekä uskontojen vaarallisesta puolesta.

Nimetön päähenkilö on orjatar, punaiseen kaapuun peitetty synnyttäjä. Kirja seuraa hänen sopeutumistaan uuden komentajansa taloon. Häntä kutsutaan komentajansa mukaan Frediläiseksi. Orjattaren oikea nimi jää salaisuudeksi.

Päähenkilö on elänyt maansa radikaalin muutoksen, joka on tapahtunut kolme vuotta aiemmin. Sitä ennen on eletty pitkälti kuin meidän aikanamme, joten on paha arvioida minkä ajan päähän tarina on sijoitettu. Jostakin syystä itsellä syntyi mielikuva, että oltaisiin edetty sata vuotta, ehkä enemmänkin. Gileadin, entisten Yhdysvaltojen alueen, on kohdannut jonkinnäköinen luonnonkatastrofi, jonka seurauksena ihmisiä on vähän ja lapsettomuutta paljon.

Ratkaisuja väestökatoon on alettu etsiä Raamatusta, turhan sanatarkasti tulkiten. Lääkäreitä rankaistaan taannehtivasti aborttien suorittamisesta, niin suuri on synti, niin suuri arvo uuden elämän luominen. Naisten sortaminen on aloitettu irtisanomalla kaikki naiset työpaikoistaan ja jäädyttämällä naisten oikeus omaan pankkitiliin. Ne joilla munasarjat toimivat on siirretty koulutuskeskuksiin, joissa opetetaan kunnon hyveet ja valmistutaan puhtoisiksi orjatarsynnyttäjiksi. Nämä naiset valikoituvat komentajien sänkyyn. Jos jälkikasvua ei ala kuulua, vika on kyseenalaistamatta naisessa ja siitä loppuu suhteellisen helppo elämä orjattarena. Steriili on kielletty sana, jota ei saa sanoa ääneen. Ei ainakaan miehistä puhuttaessa. Lapsettomiksi jäävät naiset joutuvat työleireille.

Naiset jakautuvat orjattariin, kotitalousaskareista huolehtiviin marttoihin ja komentajien vaimoihin, jotka virallisesti ovat orjattarien lasten äitejä. Käytännössä martat sitten hoitavat lapset. Taloudessa on monta naista eri rooleineen ja tehtävineen, koska gileadilaisen näkemyksen mukaan nainen ei voi olla monenlainen, on siis hyvä antaa yksi oma tehtävä ja rooli jokaiselle. Vaimolle onkin huisin kivaa kun toinen nainen tulee taloon tarkoituksenaan tulla tiineeksi aviomiehelle...Atwoodilla on hyvä pointti tässä. Naiskuva kun tuntuu valitettavasti olevan ihan nykyisinkin yksioikoinen. Ei tunnu olevan hyvää keskipolkua, olet joko hyvä, pehmeästi naisellinen äitihahmo tai paheksuttava huora. Tai nalkuttava vaimo.

Orjattaresi ylitti odotukseni huikeasti. Olen ihmeissäni, etten ole aikaisemmin kuullut tästä kirjasta, niin erikoisen loistava se on! Aivan alkuun lukeminen takelteli ja olin ihmeissäni. Atwood avaa hiljaa ja hitaasti Gileadin sääntöjä ja päähenkilön taustoja. Hiljainen tahti kuitenkin alkoi ruokkia lukuintoa päästessäni hämmennyksen yli, ärsyttävän epätietoisuuden tila vaihtui tiedonjanoon, tarkentavien kysymysten pohtimiseen. Tarinaan sopii oivasti vuorotteleva tahti päähenkilön koettelemuksissa ja menneisyyden muistoissa. Frediläisen menneisyyden muistot tekevät lukiessa pahaa hänen muistellessaan tavanomaisia asioita, kuten kaupassakäyntiä miehensä ja lapsensa kanssa tai riitoja äitinsä kanssa. Ne lisäävät uskottavuutta, toden tuntua. Muistot ja nykyisyys eroavat niin radikaalisti. Vaikka kirjan maailma on erikoinen ja tuntuisi äkkiseltään ajateltuna hullulta, että äärikristityt arvot nousisivat laeiksi, Atwood osaa luoda salakavalasti tainnuttavasta muutoksesta uskottavan.

Kirja ei lopulta siis ollutkaan yhtään niin vaikea kuin aivan alussa pelkäsin. Se on koskettava ja vaivattomasti etenevä, ennen kaikkea tarina johon jää koukkuun. Se, miten maailma on hiljalleen muuttunut painajaiseksi kerrotaan pohtivasti. Miten tähän on tultu? Tasa-arvon edistäminen on aina tärkeää, vaikka kirjoitusajankohtana 1980-luvulla ja nykyhetkenä asiat ovat suhteellisen hyvin länsimaissa, varsinkin maailmalla on yhä paljon huonoja asenteita ja epäkohtia, joita emme saa unohtaa. Mahdollisimman tasa-arvoiseen maailmaan tulisi aina pyrkiä.

Ja uskonto. Toivon mukaan se pysyy erossa valtiosta. Gileadista tulee vahvasti mieleeni Iran. Kuten Gileadissa, Iranissakin naiset kulkivat ennen vapaasti, pukeutuivat rannalle bikineihin ja ajoivat autoa. Elämä oli suhteellisen vapaata ja helppoa. Sitten tuli 1979 islamistinen vallankumous, jonka seurauksena maasta tuli fundamentalistinen teokratia, jossa uskonnollisia tekstejä tulkitaan tiukasti ja naisten sorto oikeutetaan uskon nimeen. Bikineistä hijabeihin. Voisiko se mitä Iranille on tapahtunut ja kirjassa Gileadille, tapahtua länsimaassa, jossakin eurooppalaisessa valtiossa? Ajatus tuntuu hullulta, muttei täysin epätodennäköiseltä. Vaikeina aikoina haetaan vastauksia uskosta ja uskonnon teksteistä ja kyllähän on olemassa uskontoja, joissa Raamattua tulkitaan tiukasti. Esimerkki, joka tulee mieleen ei ole edes tuolla kaukana maailmalla. Vanhoillislestadiolaisilla ehkäisy on kielletty ja naiset kokevat yhteisön sisällä tiukkaa painostusta mahdollisimman monen lapsen synnyttämiseen. Se tuottaa uskon piirissä oleville naisille eriarvoisuutta, kipuja ja masennusta.

Lopussa Atwood nitoo kaiken yhteen niin hyvin, että herra jestas. Viimeisessä luvussa otetaan ajassa hyppy, kauas aikaan jolloin Gilead on historian kirjoihin jäänyt oikku maailmanhistoriassa, omituinen aikakausi josta pidetään luentoja yliopistossa ja jossa orjattaren tarina on kyseenalainen legenda, jonka faktojen pätevyyttä tutkitaan. Orjattaren elämä on väkevä, hienosti kerrottu, aisteja herättelevä ja raivostuttavasti tässäkin ajassa totta. Tämän vastapainona pidin hyvänä Atwoodin pointtia siitä miten tämäkin painajaismainen teokratia jäi sitten lopulta ihmetyksen aiheeksi, hiekanjyväksi ajassa joka kulkee eteenpäin. Historian tutkimus on tärkeää. On välttämätöntä, ettemme toista uudelleen ja uudelleen samoja virheitä. Pidin lopetusta parhaana tarinan yhteenvetona aikoihin, jopa yhtenä parhaimpana ikinä. Se luo lohtua siihen, että maailma voi mennä eteenpäin painajaisista, oppia ja selvitä pahoista ajoista.

P.S: Stephen Kingin Mustassa tornissa Roland on myös kotoisin Gilead-nimisestä paikasta...Hieman piti hieraista silmiä, voooou. Tämä tuskin on pelkkää sattumaa, vaan tarkoituksellinen detalji tai kunnian kumarrus Atwoodin suuntaan?

Märta Tikkanen - Miestä ei voi raiskata

Mielessäni oli Vuosisadan rakkaustarina suunnatessani kirjastossa T-hyllyille. Sitä ei ollut, joten valitsin toisen Märta Tikkasen teoksen. Miestä ei voi raiskata. Tämäkin teos on ollut nimenä tuttu, mutten tiennyt sen olevan Tikkasen kirjoittama. Olen elänyt hämärien muistikuvien kanssa elokuvasta, kirjasta tietämättä. Nyt kun olen kirjan lukenut, sanon että tämä kirja tulisi lisätä kaikille suomalaisen kirjallisuuden lukusuosituslistoille. Kirja on vuodelta 1975, mutta Tikkasen nostamat epäkohdat ja asenteet eivät ole juurikaan muuttuneet. Tovan tarina voisi aivan hyvin olla vuodelta 2016.

Tova Randers on 40-vuotias kahden teini-ikäisen pojan äiti. Hän on töissä kirjastonhoitajana ja odottaa ikälisiä parantaakseen perheensä toimentuloa. Hän on eronnut, mutta elää kuitenkin onnellista, tavallista arkea. Kaikki nyrjähtää, kun baarissa tavattu mies sitoo hänet ja raiskaa.

Tova ei uskalla tehdä rikosilmoitusta, häpeä ja pelko on lamauttavaa. Mitä jos juttu päätyy uutisiin? Joku kuitenkin osaa päättellä, että uhri on Tova. Hän oli nauttinut alkoholia ja lähtenyt vieraan miehen mukaan, häntä voidaan syyllistää. Oikeus ei ole Tovan puolella, joten hän ottaa sen omiin käsiinsä. Hän päättää raiskata raiskaajansa. Asianajajatuttavalta kysyessään naisten raiskaustuomioista, hän saa vastauksen. että miestä ei voi raiskata. Samaa ajattelee poliisi. Hän kuitenkin selvittää raiskaajansa nimen, se selviää helposti, sillä rikospaikka on miehen koti. Tova alkaa varjostaa miestä selvittäen tämän työpaikan ja lempikuppilan, jossa hän lirkuttelee kassatytölle. Tova saa selville, että mies on eronnut ja tällä on lapsia, etäältä seuraamalla hän tekee päätelmiä miehestä hautoen suunnitelmansa toteutusta. Hän aikoo raiskata miehen ja ilmottautua itse poliisille, jotta raiskaaja tietäisi miltä nöyryytys ja häpeä tuntuu. Ehkä mies lopettaisi, ehkä Tova saisi muutettua asenteita. Ajatus jopa naurattaa joitakin ihmisiä, kuin miehen raiskaaminen olisi vitsi.

Tämä kirja kuohuttaa ja siitä on vaikea kirjoittaa. Tikkanen kirjoittaa realistisesti Tovan häpeästä ja pelosta tapahtuman jälkeen. Uhrin syyllistäminen on vieläkin joidenkin idioottien mielestä ihan kelpo argumentti. No mitäs laittoi minihameen. No mitäs käveli pimeässä yksin. No mitäs joi itsensä humalaan. No mitäs luotti mieheen. Jne. Miksi naisille opetetaan, että koko ajan pitäisi olla varuillaan? Että se on normaalia vähän pelätä koko ajan? Olen raivoissani joka kerta kuullessani tai lukiessani näitä vääriä mielipiteitä. Joo joo, mielipiteistähän sanotaan, ettei voi olla oikeita tai vääriä, mutta tässä asiassa savu nousee korvista. Uhrin syyllistäminen on sama kuin puolustaisi raiskaajaa. Lyhyt hameko on rikolliselle kuin punainen vaate härälle? Signaali, joka kadottaa oikeuden käsityksen ja itsehillinnän? Raiskaaminen on joka kerta väärin. Ei sille ole oikeutusta tai lieventäviä asiahaaroja.

Raiskauksen lisäksi kirjassa käsitellään Toven miessuhteiden kautta sukupuolien epätasa-arvoa monelta kantilta. Valta ei ole jakautunut miehen ja naisen suhteessa tasan mitä tulee ehkäisyyn, työhön ja lastenhoitoon. Mutta Tikkanen ei väitä, että vika olisi pelkästään miehissä, yhtä lailla jotkut naiset ovat taipuvaisia alistumaan ja toimimaan siten miten edelliset sukupolvet ovat iät ja ajat toimineet, kyseenalaistamatta. Kaikki Tikkasen ajatukset välittyvät hienosti Tovan kautta, joka menneeseen kelaamalla ymmärtää taipuneensa hiljaa miehensä tahtoon mm. poikiensa hoidossa ja kasvatuksessa. Se on yhteiskunnassa normi ja automaattinen oletus.

Lisäksi väkivalta ja kosto ovat tarinassa pinnalla. Onko oikein ottaa oikeus omiin käsiinsä, jos kirjoitetut lait eivät puolusta sinua? Onko silmä silmästä-ajattelu oikeutettu tässä kohtaa? Kirjoitusajankohtana parikin pykälää on puuttunut. 70-luvulla laki ei ole tunnustanut avioliitossa tapahtuvaa raiskausta, kuten ei miehenkään raiskausta. Käsittämätöntä miten asenne ja tietämättömyys voivat näkyä laissa, vanhoillinen ajattelutapa.

Jared Cade - Agatha Christie katoaa

''Kadonnut kotoaan Stylesistä Berkshiren Sunningdalesta, rouva Agatha Christie, ikä 35, pituus 166, singlattu punertava tukka, vaalea iho, normaali vartalo.''

Dekkarikirjailija Agatha Christie oli uransa alussa kadotessaan 11 päiväksi kuin tuhka tuuleen. Aloitettiin mittavat poliisietsinnät, toimittajat kirjoittivat isoja otsioita eri teorioista. Lopulta rouva Christie löytyi vahingoittumattomana kylpylähotellista. Hän oli kirjautunut miehensä salarakkaan nimellä väittäen olevansa etelä-afrikkalainen- vedoten muistinmenetykseen. Tähän selitykseen eivät uskoneet poliisi, fanit eivätkä toimittajat. Katoaminen jätti jälkensä Christieen loppuelämäksi. Hän kieltäytyi puhumasta tapauksesta, sivuutti kadonneet yksitoista päivää jopa omaelämäkerrassaan ja ylipäätään vältteli julkisuutta. Katoamistemppu paisui suuremmaksi skandaaliksi kuin alunperin oli tarkoitus...

Katoaminen oli nimen omaan temppu. Christie katosi tarkoituksellisesti lavastaen jälkeensä pahaenteisiä johtolankoja. Hän oli saanut selville ensimmäisen aviomiehensä Archien suhteesta nuorempaan naiseen. Naiseen, jota Christie piti ystävänään. Tarkoituksena ei ollut nostaa kirjojen myyntiä, vaan järkyttää Archieta, näpäyttää kunnolla. Mediasirkus tuli Christielle järkytyksenä. Poliisien etsinnät olivat mittavat, toimittajat tekivät omia nuuskintojaan, Arthur Conan Doyle kävi meediolla pyytämässä helppiä. Kostonhalu kostautuikin Agathalle itselleen, hän sai huomiota jota ei halunnut. Kirjojen myynti kasvoi kyllä hetkeksi, mutta yksityisyys oli mennyttä.

Elämäkerrassa Agatha Christie katoaa pääpaino on katoamisella, sen syillä ja seurauksilla sekä vaikutuksella kirjoihin. Agatha ei koskaan suoraan kertonut tapahtumasta, mutta hippuja kirjailijan tuntemuksista avioliitoistaan ja katoamisesta on niin dekkareissa kuin Mary Westmacott-salanimellä kirjoitetuissa rakkausromaaneissa. Cade onnistuu mielestäni erinomaisesti raottamaan salaperäisyyden verhoa yksityisyyttään suojelevasta naisesta, näyttämään aika syvällisiäkin puolia kirjailijasta.

Cade maalaa Agathasta älykkään, mielikuvituksellisen, uskonnollisen ja uskollisen naisen kuvan. Vilkkaan mielikuvituksen hän peri äidiltään, johon hänellä oli tiivis side. Häntä vaivasikin, ettei saanut muodostettua samalla tavalla läheistä suhdetta omaan tyttäreensä Rosalindiin, joka oli isän tyttö. Clarissa-äiti kuoli muutama kuukausi ennen katoamista. Agatha koki siis kaksi isoa muutosta lyhyessä ajassa; äitinsä kuoleman ja aviomiehensä petoksen. Toinen tärkeä ihminen dekkaristin elämässä oli sydänystävä Nan, joka oli katoamisen salajuonessakin mukana. Elämän läpi kestävässä ystävyydessä jaettiin salaisuudet, täytettiin sanaristikoita ja naurettiin paljon, jaettiin äitiyden tuomat tunteet ja haasteet.

Rakkaudessa Agatha ei löytänyt onnea. Toinen aviomies, arkeologi Max Mallowan, petti hänkin vaimoaan. Archien tapauksessa ymmärrän miksi Agatha yritti kynsin hampain pitää kiinni liiton rippeistä, hän halusi pitää perheen koossa tyttärensä vuoksi. Toisessa liitossa Agatha hiljaa hyväksyi kohtalonsa vuodesta toiseen. Toinen nainen oli aivan lähipiirissä, koko ajan läsnä ja nai Maxin heti Agathan kuoltua. Christie jäi liittoon luultavasti mukavuuden halusta. Hän ei halunnut kokea enää uutta eroa ja halusi jonkinlaista jatkuvuutta ja varmuutta elämäänsä. Agatha sai elämänsä viime vuosina voimaa uskostaan ja huonoista suhteistaan huolimatta itse koki eläneensä hyvän, onnellisen elämän.

Kirja sopii Agatha Christien faneille, no tietenkin. Niille, jotka haluavat tietää millainen kirjailija ja hänen yksityiselämänsä oli. Murhamysteerien synnyt, ideat ja inspiraatiot lukijan pään pyörälle pistämiseen jäävät taka-alalle. Itse olisin halunnut tietää lukemieni tarinoiden taustoja, mutta sitä varten on luultavasti olemassa toinen teos. Tässä kirjassa on eri näkökulma ja keskityspiste, oikeastaan hyvä niin. Agathan katoaminen on yhden kirjan kokoinen aihe. Kirjalliset saavutukset ovat valtavat, niiden ahtaminen samaan teokseen luultavasti olisi tehnyt lopputuloksesta sekavan.

Blaine Harden - Leiri 14-Pako Pohjois-Koreasta

Tiedät Pohjois-Korean. Tiesitkö, että diktatuurivaltiossa on ollut vuosikymmenien ajan pakkotyöleirejä, pitkälti verrattavissa 2.maailmansodan keskitysleireihin? Tiesitkö, että näillä leireillä elää ehkä jopa 200 000 vankia tälläkin hetkellä?

'' 'En tiennyt, mitä myötätunto ja surullisuus olivat', hän kertoi. 
'Meidät kasvatettiin syntymästä lähtien siten, että inhimilliset tunteet jäivät meille täysin vieraiksi. Vasta täällä vapaudessa olen oppinut kokemaan tunteita. Olen oppinut itkemään. Luulen, että olen muuttumassa inhimilliseksi olennoksi.' ''

Yhdysvaltalaisen toimittaja Blaine Hardenin Leiri 14-Pako Pohjois-Koreasta kertoo Shin Dong-hyukista, joka on tiettävästi ensimmäinen pakkotyöleirillä syntyneistä, joka on onnistunut pakenemaan. Hän ei tiennyt ulkopuolisesta maailmasta yhtään mitään ennen erästä merkittävää kohtaamista. Eikä Shin ollut erityisen neuvokas tai utelias oppimaan omasta maastaan tai maailmasta. Hän pakeni sähköaidan ympäröimältä leiriltä, koska hän haaveili paistetusta lihasta ja täydestä vatsasta. Hän onnistui, koska hänellä oli tuuri. Shin pakenee Kiinaan, Etelä-Koreaan ja lopulta Amerikkaan ja aloittaa työnsä ihmisoikeuksien puolestapuhujana ja pakkotyöleireistä luennoitsijana.

Olen kuullut diktatuurin pakkotyöleireistä, mutta kirjassa järkytti se, miten isoa joukkoa asia koskee ja miten epäinhimillisissä oloissa vangit elävät. On vaikea kuvitella miten kukaan pystyisi säilyttämään ihmisyyden rippeitä olosuhteissa, varsinkaan leirillä syntyneet, jotka eivät tiedä muusta. Leirillä syntyneet suljetaan ulkomaailmasta niin tiiviisti ulos, ettei edes Pohjois-Korean aivopesulorujakaan opeteta. Leiri on elämä kokonaisuudessaan, sen ulkopuolista maailmaa ei yksinkertaisesti ole. Se missä Kiina tai edes pääkaupunki Pjongjang on, ei tiedetä.

Nälkiintyminen ja huonot elinsuhteet ovat järkyttäviä, mutta maissien kaivaminen ulosteista tai päivittäinen kidutuksen ja väkivallan pelko ei ollut kirjassa shokeeraavinta. Kamalaa ja epäinhimillistä, järkyttävää se on, mutta sitäkin karmivampaa on jatkuva turvattomuus ja luottamuksen puute. Lapset opetetaan kavaltamaan jopa omat vanhempansa, eivätkä pienet lapset järkyty kun opettaja tappaa silmien edessä luokkatoverin. Reaktio on pikemminkin: ''Saipa ansaitsemansa kun ei osannut käyttäytyä.'' Leirien pakkotyöläisiä kohdellaan huonommin kuin eläimiä ja heistä koulitaan epäinhimmillisiä, kylmiä olentoja, joille empatia on vierasta kieltä, rakkaudesta puhumattakaan.

Shin Dong-hyuk on kirjan julkaisun jälkeen myöntänyt, että joiltain osin hänen kokemuksiaan on väritetty, koska totuus on hänelle itselleen liian kipeä. Shin kiertää maailmaa kertomassa elämäntarinaansa saadakseen pakkotyöleireille huomiota. On rohkeaa kertoa oman elämänsä painajaiset uudelleen ja uudelleen.

Kun minulle selvisi, että Shinin tarina ei ole kaikilta osin tosi, se söi lukukokemusta. Vaikka Harden kertoo paljon Shinin tarinan lomassa faktatietoa Pohjois-Korean valtiosta ja pakkotyöleireistä, (viitteitä on paljon, tutkimustyötä on tehty) jäin miettimään mikä Shinin kokemuksista oikein on totta ja mikä ei. Shinin mukaan vain merkityksettömiä kohtia, joilla hän ajatteli ettei olisi väliä, on muutettu. Mutta miksi valehdella, kun on jo avautunut uskomattoman kipeistä muistoista? Jos rohkenee kertoa, että on aiheuttanut oman äitinsä teloittamisen tarkoituksellisesti vasikoimalla tämän pakoaikeista, niin mikä voisi olla vielä kamalampaa? Vaikea kuvitella.

Mikä sitten olikaan faktaa ja mikä fiktiota, tämä on kyllä tärkeä aihe. Tiesin leireistä ja Pohjois-Koreasta ja osasin odottaa kamalaa ja kuvottavaa elämää kirjan sivuilta. Kaikista järkyttävintä on se, kuinka kauan leirit ovat olemassa ja se, miten koko maailma ummistaa silmänsä niiden olemassaololta.

200 000 ihmistä...
Kuinka monia on ollut ja tulee olemaan?

Kukaan ei uskalla tehdä mitään, koska Pohjois-Korealla on ydinase, jolla uhota. Etelä-Koreassakaan ei paljoa välitetä pohjoisen rupupakolaisista. Koreoiden yhdistymistä ei toivota, koska siitä tulisi liian pitkä lasku. Netissä leirit ovat kenen tahansa nähtävissä satelliittikuvissa. Koska kukaan ei tee mitään, ainoa mahdollisuus leirien lakkauttamiselle on jonkinlainen ihme tai koko valtion romahtaminen. Ja milloin se on luvassa, sitä ei tiedä kukaan. Haluaisin ajatella, että asian esille nosto ja valtion painostaminen toisi konkreettista muutosta ja leirit lakkautettaisiin, mutta ydinase on vakavasti otettava uhka, varsinkin näin hulluissa käsissä. Ja koska Kimit eivät ole olleet vähääkään kiinnostuneet tavallisesta kansastaan, on mahdottomuus, että pakkotyöläisten ihmisoikeudet alkaisivat kiinnostaa.

Me emme ehkä voi tehdä mitään, mutta Amnesty internationalin Suomen johtajan Frank Johanssonin loppusanoissa on tärkeä sanoma. Hän rohkeasti myöntää, että emme luultavasti saa muutosta lähiaikoina. Vaikkei vetoomuksen allekirjoittaminen vapauttaisi yhtäkään vankia, pidämme kuitenkin omaa ihmisyyttämme yllä. Osoitamme, että tiedämme ja yritämme. Osoitamme sen itsellemme. Ja toivotaan, että myös tuleville sukupolville. Kun leirit, vaikka kuinka kaukana se olisikin tulevaisuudessa, vapautuvat, voimme sanoa, että välitimme.

Stephen King - Mersumies

Eläkkeelle jäänyt rikosetsivä Bill Hodges löhöilee sohvalla katsellen tv:tä päivä toisensa perään. Pahaksi äityvän mökkihöperöitymisen pysäyttää yllättävä kirje Mersumieheltä, vaaralliselta murhaajalta ja terroristilta, jota poliisi ei ole onnistunut saamaan kiinni. Hodges aloittaa ylimielisen miehen kanssa ajatustenvaihdon netin keskustelufoorumilla ja alkaa omin luvin nuuskia johtolankoja miehen luo.

Kingin tarina on vahva, kansien mukaan perinteikäs dekkari. Kliseinenkin, lisäisin. Mutta ajoittainen kliseisyyskään ei liikaa hiertänyt, sillä juoni veti mukaansa heti. Luin ensi-istumalta kirjan puoleenväliin ja janosin lisää. Tarinaa avattiin hiljaa, välillä seuraten jahtaajaa ja välillä jahdattavaa,  kökkönä kielikuvana vertaisin maatuskan avaamiseen (oho, uusi juonenkäänne taas!) tai sipulin kuorimiseen. Se mikä sieltä sitten löytyi (joko maatuskan tai sipulin sisältä) loppuhuipentumana ei ollut paras Kingin kliimakseista, mutta kelpo. Loppupuolella tarinaan ahdettiin vähän liikaakin kaikkea, esim. Hollya pidin aivan turhana hahmona. Olivian pakkomielteisyydellä oli merkittävä osa juonessa, kun taas Holly...Niin. Miksi hänet on kirjoitettu? Hodgesilla ei ole mitään tarvetta toiselle apuri-etsivälle loistavan naapurinpojan rinnalle. (Toivottavasti Jerome on mukana jatko-osissakin.)

Astetta kamalammiksi Bradyn veriteot teki ainakin itselleni se, että molemmille löytyy lähiajoilta vastine oikeasta elämästä. Ihmisten päälle kaahailu City centerissä tuo mieleen Nizzan tapahtumat viime keväänä, Bradyn konsertti-iskusta taas tulivat muistikuvat Pariisin Batachlan-konserttisaliin tehdyistä iskuista. On raskasta miten terrorismista on tullut osa uutistulvaa ja joka teko, vaikka miten hirveä, tuntuu saavan vähemmän uutistilaa kuin edellinen isku. Ihan kuin olisimme turtuneet väkivaltaan ja terrorismiin.

Kirja kuvaa kriittisen osuvasti maailmaa ja sen menoa (helvettiin), se ei varmastikaan jää yhdeltäkään lukijalta huomaamatta. Työttömyysprosentit ovat korkealla, asuntokauppa on jäässä ja teknologian kehittyminenkään ei ole ongelmatonta. Tarinassa mainittiin pettyminen Obaman presidentinkausiin. Bradykin eli lapsuutensa äidin tasapainoillessa vammaisen lapsen hoidon ja vähäisten varojen kanssa, mutta en usko hänen pahuutensa kummunneen kuitenkaan ankeasta lapsuudesta. Tämä mies syntyi tasapainottomaksi, mutta lapsuuden kokemukset varmaan olivat lisätyöntö kohti syrjäytymistä ja terrorin suunnittelua.

Bradyn äitisuhde on oksettava ja siitä lukiessa tulee mieleen, että mielenvikaisuus on varmaan periytynyt juurikin äitikullalta. King osaa harvinaisen hyvin luoda pahoja ja iljettäviä hahmoja, joita tekisi mieli potkaista, lyödä...tai juosta pakoon. Tällaisia sairaan vinksahtaneita äiti-poika-suhteita on olemassa, on vain vaikea järkeistää miten ne alkavat, kehittyvät ja ennen kaikkea jatkavat olemistaan, yhteisymmärryksessä vuodesta toiseen.

Mersumies oli sietämättömän jännittävä puoleen väliin, niin jännittävä etten olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni ollenkaan. Sen jälkeen into vähän laski, mutta langat eivät kuitenkaan liikaa menneet Kingillä solmuun. Tämä on ihan mielenkiintoinen trilogian avaus ja aion varmasti hakea ensi vuonna julkaistavan Etsivä Löytää käsiini.

Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

''Vesi kulkee kuun mukana ja syleilee maata, eikä se pelkää kuolla tulessa tai elää ilmassa. Kun siihen astuu. se on yhtä lähellä kuin oma iho, mutta jos siihen iskeytyy voimalla, särkyy kappaleiksi.''

Teemestarin kirja on ollut mieleni perukoilla siitä saakka kun aloitin bloggaamisen, sillä kirjablogeissa tätä on luettu paljon. Kun kuulin, että kirja on dystopia se oli pakko etsiä kirjaston fantasiahyllyiltä. Nimi on mystisesti Japaniin viittaava ja se yhdistettynä tulevaisuuteen asetti odotukseni korkealle. Olen lukenut dystopiaklassikoita aika paljon tänä ja viime vuonna, joten mielenkiinnolla tartun uudempiinkin tulevaisuuden kuviin. Hep! Kommenttiboksiin saa heittää suosituksia!

Teemestarin kirja sijoittuu pitkän ajan päähän tulevaisuuden Pohjois-Suomeen. Vuosilukua ei kerrota, mutta ollaan menty useampi sukupolvi eteenpäin meidän ajastamme. Maailman vesivarat ovat vähissä ja vedensaantia rajoittaa valtion sotilaallinen johto. Maailma on kohdannut nimeämättömän katastrofin, ilmeisesti ilmastonmuutoksen, ja johto on halunnut pyyhkiä sen historiankirjoista. Kirjan päähenkilöllä 17-vuotiaalla Norialla on vain esi-isiensä mystiset päiväkirjat ja muovihaudoista löydetyt cd:t. Muutoin historialliset dokumentit ja kirjat, kaikki todisteet menneestä, on tuhottu.

Kaikesta huolimatta jotkin perinteet jatkuvat sitkeästi. Noria opiskelee isänsä arvostetun ammatin, teemestarin taidot. Suku kantaa historiaa salaisuuden ympäröimänä. Tunturissa on lähde, josta muut eivät tiedä. Jos salaisuus tulisi ilmi, ilmestyisi kodin oveen ympyrä, leima vesirikoksesta. Ja näistä rikoksista maksetaan kivulias hinta.

Itärannan tulevaisuudessa aasialaisvaikutteet ovat kantautuneet tänne pohjolaan. Tarina sijoittuu Kuusamon lähistölle pieneen kylään, mutta Suomen valtiota ei enää ole, vaan kuulumme Skandinavian Unioniin. Maailman suurvallaksi on noussut Kiina, jonka alaisuudessa ilmeisesti Unionikin on. Tulevaisuuden aasialaisuus hivuttautuu yksityiskohdista. Lapset pelaavat Mahjongia, torilla myydään merilevänaposteltavia, arkut valmistetaan bambusta. Ja ne teemestarin teepensaat  ja teen arvostus totta kai. Hahmojen nimet ovat jännästi suomalaisia japanilaisvivahtein: Noria, Tomio, Sanja, Ninia.

Eräässä tv-haastattelussa Itäranta kertoi keksineensä itselleen selityksen maailmassaan oleville japanilaisvivahteille. Tätä taustoitusta ei suoraan kirjan sivuilta siis löydy: Japanista on tullut ilmastonmuutoksen tai muun katastrofin vuoksi asuinkelvoton ja siksi Norian esi-isät ja muut ovat sieltä pois muuttaneet ja tuoneet japanilaiset perinteet. Siksi kirjassa näkyy sekä kiinalainen että japanilainen kulttuuri.

Ihastuttavaa on, että amerikkalaisperäisen Halloweenin sijasta kirjassa juhlitaan sadonkorjuujuhlana kekriä. Jotkin vanhatkin perinteet ovat siis tehneen paluun ja väistyttäneet uuden juhlan, jotenkin mieltä lämmittävää. Ja hautajaisten itkijänaiset, toinen aika mielenkiintoinen paluun tehnyt menneen jäänne, jonka Itäranta on poiminut maailmaansa. Seksismiäkin esiintyy tulevaisuudessa (huokaus), mihinkäs se katoaisi. Norian teemestarin titteli on hänen sukupuolensa takia vähän siinä ja siinä. Kirjassa on siis paljon tuttua ja perinteitä, siksi sen maailma ei tunnu liian villiltä kuvitelmalta.

Kieli on runollista ja kaunista ja vesi on läsnä joka hetkessä, elämässä, teeseremoniassa, kauppatavarana, kuolemassa. Seremoniat ovat pysähdyspaikkoja julman maailman keskellä. Niissä on vanhoja tapoja, joilla on viisaat filosofiset merkityksensä.

Kirja ei kuitenkaan ole pysähdyksissä kauniiden sanojen keskellä, vaan tarina onnistuu pitämään otteessaan. Lukija osaa odottaa, että jotakin kamalaa on väistämättä edessä, mutta miten ja milloin? Ja selviävätkö hahmot? Itäranta hivuttaa tarinaan pieniä vihjeitä tulevaisuuden maailmasta, antamatta kuitenkaan kaikkeen vastauksia. Paljon jää lukijalle itselleen tulkittavaksi. Sitä mm. ihmettelin, että miksi ihmiset käyttivät niitä hyönteishuppuja. Levittivätkö ötökät siis tauteja?

Itäranta hienovaraisesti heittää lukijalle myös vihjauksen Noriasta ja tämän parhaasta ystävästä Sanjasta. Hento, herkkä kosketus luvun loppuun, jossain romanttisesti vielä muistaakseni luonnon helmassa...Ja sitten seuraavan luvun alussa Noria palasi kotiin, kummemmin ei mitään selitetty loppuillasta. Enemmän kuin vain ystävyyttä?

Sanjan ja Norian ystävyyden kautta tarinaan tuodaan moraalin miettimistä. Onko kenelläkään oikeutta salassa pitää vettä itsellään, kun toiset sairastuvat ja kuolevat sen puutteesta? Mutta toisaalta, jos ei yksittäisillä kansalaisilla, onko sen paremmin valtiollakaan oikeutta rajoittaa jotakin niin elintärkeää kuin vettä?

Salaisuudet kalvavat ja johtavat vaaroihin. Pidin Noriaa turhan varomattomana. Mutta, minkäs teet. Vaikka 17-vuotias tässä tulevaisuudessa luokitellaankin täysi-ikäiseksi, niin vastuu ja taakka kuolemalla rankaistavasta salaisuudesta on hurjan iso. Kuitenkin toisaalta hän on hyvin kypsä ja viisas, hän haluaa jättää itsestään hyvän jäljen oikeaksi kokemiensa tekojen kautta.

Itärannan päällimäisin tarkoitus ei jää kenellekään epäselväksi. Millaisessa maailmassa me haluamme elää? Tulevaisuus on läsnä jo nyt, sillä nyt se on muutettavissa - Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ei päde maailman suhteen, sillä myöhemmin todella saattaa olla, todennäköisesti on, liian myöhäistä. Heti 1.osan alkuun ajatus on tiivistetty: ''Vain se, mikä muuttuu, voi säilyä.''

Itäranta on siitä(kin) mielenkiintoinen kirjailija, että hän on kirjoittanut Teemestarin kirjan samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Englanniksi kirjan nimi on Memory of Water. Ah, miten ihana ja nappiin keksitty. Olisi mielenkiintoista lukea Itärantaa myös in English, mitenhän soljuva kieli toimisi. Mutta taidan silti lukea Kudottujen kujien kaupungin suomeksi. Mulla on tunne, että tämä on fanituksen alku.

Pidin tästä kirjasta hurjan paljon, se ylitti odotukseni. Olen vähän kammonnut kotimaista nykykirjallisuutta. Välillä tuntuu, että teemat ovat vuosi vuoden jälkeen sotien aikaiset tapahtumat ja traumat. Ihanaa, että on suomalaisiakin kirjailijoita, joilla on uskallusta kirjoittaa vahvasti mielikuvitukseen nojaava ja omaperäinen Tarina!

Linkkaan tähän loppuun vielä ylempänä mainitseman haastattelun. Siinä Itäranta selittää dystopiaansa ja kertoo lauseen kirjasta, joka oli hänelle erityisen tärkeä.
Aamun kirja: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Tove Jansson - Muumilaakson marraskuu

''On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.''

Aloitin muumikokoelmani lukemisen nurinkurisesti, sillä päätin ensimmäiseksi tarttua Janssonin viimeiseen muumikirjaan, Muumilaakson marraskuuhun. Muumeja on luettu minulle lapsena paljon ja kovassa kulutuksessa on ollut myös se japanilainen tv-sarja, 90-luvun lapsi kun mä oon. Aion lukea kaikki muumikirjani läpi, sillä hahmot, muumien maailma ja viisaudet ihastuttavat. Tämän kirjan valitsin yksinkertaisesti siksi, että nyt on marraskuu. Ja pian kirjan lopetettuani satoi ensilumi, joten ehkä seuraavaksi Taikatalvi? Ja juhannuksena Vaarallinen juhannus?

Kuten eräässä veemäisessä ajatusten virtaamassa aivopierupäivityksessä kerroin, vihaan syksyä ja talvea. Tai no, voi olla että vihata on voimakkaasti ilmaistu. Mutta en panis pahakseni jos voisin nukkua talviunet. (Vatsani vaan täyttäisin jollain muulla kuin kuusenneulasilla.)

Monilahjakkaan Janssonin kuvitus
on piste iin päälle.

Muumiperhe on lähtenyt matkoille kertomatta minne. Muumitalon tulevat täyttämään Hemuli, Vilijonkka, Mymmeli, orpo homssu Tuhto ja umpihöppänä Ruttuvaari. Jopa Nuuskamuikkunen kääntää matkansa takaisin Muumilaaksoon. He tutkivat taloa, tekevät suursiivouksen ja järjestävät juhlat. Samalla valmistaudutaan lähestyvään talveen.

Kirjasta huokuu odotus ja turvan hakeminen, joka on ominaista vuodenajalle. Kaivamme vilttimme, toppatakkimme ja kynttilämme varastoista esiin. Muumitalossa odotetaan talvea ja muumiperhettä palaavaksi. Vaikka talonvahdeilla onkin hauskaa, on rutiinissa ja arjessa turvaa. Tuhto on erityisen hellyyttävä ja läheisyyden kipeä arkuli, joka toisaalta kyllä viihtyi erakkonakin kalaverkossa uineskellessa. Mutta Muumimammaa, sijaisäitiään, hän ikävöi kipeästi.

Muumeissa on mahtailematonta viisautta ja pieniä, mutta tärkeitä havaintoja elämästä, joille voi hymyillen nyökätä. Sen vuoksi ne ovat klassikkoja ja sopivat niin lapsille kuin aikuisillekin.

John Williams - Stoner

''William Stoner oli oikein nuorena luullut rakkauden täydelliseksi olemassaolon tilaksi, jonka ihminen saattoi saavuttaa, jos hänellä oli onnea. Kypsemmällä iällä hän oli tullut siihen käsitykseen, että rakkaus oli valeuskonnon taivas, jota kohti kuului tähystää huvittuneena epäille, lempeän tuttavallisesti halveksien ja nolostuneesti haikaillen. Nyt keski-iässä hänelle alkoi selvitä, että rakkaudessa ei ollut sen paremmin kyse armosta kuin illuusiosta. Hän piti sitä inhimillisenä muutoksena, tilana joka keksittiin ja jota muokattiin hetki hetkeltä ja päivä päivältä tahdolla, älyllä ja sydämellä.''

Viime vuoden käännöskirjojen tapaus Stoner päätyi vihdoin Mustelumon luettuihin. Kirja on kummitellut mieleni perukoilla niin kauan, että nyt oli viimein aika toimia ja vihdoin ja viimein varata se bibliootekista. Odotukseni olivat erittäin korkealla, olenhan kuitenkin vuoden verran imenyt hehkutusta tästä ja nostanut odotuksiani katonrajaan.

Stoner on alunperin julkaistu 1965, mutta vasta parina viime vuotena saanut kunnolla pöhinää uusien painosten ja käännösten kautta. Suomessa kirja on julkaistu ensimmäistä kertaa viime vuonna ja täällä ainakin kirjabloggaajat ovat olleet aika myytyjä.

William Stoner syntyy 1891 maatilan perheeseen ja 19-vuotiaana aloittaa agronomin opinnot yliopistossa. Yksi käänteen tekevä hetki, taianomainen lumoutuminen kieleen ja kirjallisuuteen, saa hänet vaihtamaan pääainetta. Valinnallaan hän tuottaa pienen pettymyksen vanhemmilleen, jotka ovat odottaneet sukupolven vaihdosta tilalleen. Stoner paneutuu opiskelulle, sitten opettajuudelle. Hän rakastuu, pettyy, rakastuu uudelleen, iloitsee ja pettyy.

Pidin kirjasta. Tarina puhutteli, mutta en tiedä varsinaisesti pidänkö kirjan sanomasta tai siitä minkä siis tulkitsen olevan sen sanoma. Stoner eli kirjallisuudelle veresrakkaudella ja intohimolla, mutta muutoin elämä oli vain ok. Välillä kamalaakin.Vaimo oli ihan hirveä akka. En ymmärrä miksi ihmeessä Edith suostui kosintaan, nainen tuntui olevan vastahakoinen alusta alkaen ja liiton edetessä pinnan alta paljastui kylmää juonittelevuutta. Pinnallinen Edith kaikesta kolkkoudestaan huolimatta säälittikin, sillä hän vaikutti jopa onnettomammalta kuin miehensä. Elämänsä rakkauden Katherinen Stoner piti itsellään tulipunaisen, mutta vain ohikiitävän hetken. Yliopistolla Stoneria nujerrettiin, kun hän yritti pitää oikeudesta ja standardeistaan kiinni. Tyttärestä tuli juoppo.

Stonerin elämä saa pohtimaan onnellisen elämän määritelmää. Tai hyvän elämän. Saatteessa kirjailija Williams sanoo, että Stoner eli hyvän elämän. Hän sai omistautua opettamiselle. Hän sai paneutua kirjallisuuteen ja kirjoittaa. Ehkä se olikin hänen elämänsä rakkaus Katherinen sijasta? 

Itse en jäisi liittoon nalkuttavan ja vaikean naisen kanssa, joka käyttää tytärtä pelinappulana kostaakseen. En ymmärtänyt mikseivät hra ja rva Stoner eronneet, ärsytti niin vietävästi!  Kun on oma elämä ja onni kyseessä, ei pitäisi miettiä yhteiskunnan ideaalikäsityksiä tai supinaa selän takana. Kaikista kamalinta arjen painajaista mitä voin kuvitella olisi elää nalkuttavassa, onnettomassa liitossa vuodesta toiseen. Stonerissa oli muutoin ihailtavaa hiljaista rohkeutta, miksei sitä samaa uskallusta ollut rakkaudessa?

Stoner antoi mielestäni kaiken lipua sormistaan. Huono liitto vain jatkui, rakastaja päästettiin menemään, ainoasta tyttärestä vieraannuttiin, samaten lapsenlapsesta. Elämä oli ehkä ihan hyvä, mutta eikö elämän tulisi olla muutakin kuin vain ajelehtimista?

Kielestä pidin kovasti, Williams kirjoittaa vähäeleisen kauniisti. Siitä jotenkin kaikuu se että kirja on kirjoitettu monta vuosikymmentä sitten. Stoner hahmona jäi vähän etäiseksi. Kuin yrittäisi tarttua kiinni, mutta haluamasi jää piirun verran kättesi ulottumattomiin. Tämä kirja olisi aivan erilainen kokemus minä-kertojalla. Jäi tunne että vaikka kuvaillaankin Stonerin tunteita, ei tiedä miksi hän tekee kuin tekee. Hän jää kryptiseksi.

Kirja kannustaa ehdottomasti kulkemaan omia polkuja, tekemään valintoja itselleen. Tämä on paljon käytetty teema, mutta se miten hienovaraisesti se välittyy Stonerin elämästä on koskettavaa ja poikkeuksellista. Rakkaudessa Stoner teki väärän valinnan. Mutta maanviljelijäperheessä kasvaneena hän teki valtavan rohkean valinnan vaihtaessaan kirjallisuuden pääaineekseen agronomi-opintojen sijaan. Oli myös uskaliasta jäädä molemmista sodista kotirintamalle. Kaikista ihailtavimpana rohkeutena pidin kuitenkin sitä, että hän piti oikeuden tunnostaan kiinni yliopiston painostuksessa. Moni muu olisi antanut olla, katsonut sormien läpi mukavuudenhalusta. Juuri tuollaisia ihmisiä ihailen.

Stonerin tytär sen sijaan ei saa kulkea omia polkujaan. Oli nujertavaa lukea miten Edith aivopesi Gracen hänen maailmaansa. Maailmaan, jossa koktail-kutsut ja suosituksi tuleminen määrittelevät ihmisen arvon, eivätkä oppiminen ja kehittyminen, joita Stoner yritti saada tytön tavoittelemaan.

Elämä on kaunista ja samalla niin haikeaa, se tunne jäi Stonerin polusta päällimmäiseksi.