Näytetään tekstit, joissa on tunniste parisuhde. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste parisuhde. Näytä kaikki tekstit

tiistai 31. tammikuuta 2017

Michael Cunningham - Koti maailman laidalla



''Ehkä me emme täysin toivu ensirakkauksistamme. Ehkä me nuoruuden ylenpalttisuudessamme jakelemme kiintymystämme lähestulkoon sattumanvaraisesti siinä harhaluulossa että meillä tulee aina olemaan vielä enemmän annettavaa.''

Jonathan on hyvän perheen poika, joka tutustuu koulussa hurmaavaan hulttioon Bobbyyn, joka saa jo nuorena elämältä kovia potkuja. Kaksikosta tulee Jonathanin äidin kauhuksi erottamaton parivaljakko. Pojat ovat sekä ystäviä että rakastavaisia. Myöhemmin Jonathan muuttaa New Yorkiin ja muuttaa eläväisen Claren kanssa yhteen. He alkavat suunnitella lapsen hankkimista, vaikkeivat romanttisessa mielessä ole rakastuneita toisiinsa. Kuvio täydentyy, kun Bobby muuttaa kämppisten luo. Heistä hitsautuu kolmikko, joka päättää kasvattaa lapsen yhdessä.

Itselleni Koti maailman laidalla kertoo tarinan onnea etsivistä ihmisistä, kenties kokonaisesta sukupolvesta, joka alkaa katsoa itseensä maailman sijaan. Hahmot, varsinkin pääkolmikko elää kovin tavallista, mutta samalla normista ja säännöistä poikkeavaa elämää. En itse voisi kuvitellakaan eläväni kolmen ihmisen suhteessa, mutta Cunningham osaa kuvata jokaisen persoonan paikan kuviossa niin hyvin, että tuomitseminen ei käväisekään mielessä. Ratkaisu tuntuu luonnolliselta; jokaisella on oma roolinsa ja paikkansa, palat loksahtavat paikoilleen.

Vaikka maailma muuttuu ja tuntuu välillä lähenevän loppuaan ( alkuperäisnimi A Home at the End of the World), ihmiset kaipaavat aina turvaa ja tukiyksikköä, perhettä. Perheen merkitys on muuttunut ja tulee muuttumaan ajan kuluessa. Sidosaineena ei ole enää aina välttämättä biologia, vaan ihmiset saavat vapaammin määrittää perheensä, eikä se ole aina pysyvä yksikkö, vaan turvasatama voi muuttua elämän kuluessa. Tämä tuli kirjassa hyvin esille varsinkin Bobbyn elämässä. Bobbylla on kirjassa suoranainen nälkä saada tukiverkosto. Oma perhe hajoaa ja menetykset varjostavat perässä. Jo teininä Jonathanin perheestä tulee kakkoskoti, jossa poika alkaa viettää enimmän aikansa. Bobby näkee Jonathanin äidin Alicen aivan eri silmin kuin Jonathan, ihailevasti ja kunnioittaen. Jonathan ottaa perheensä itsestäänselvyytenä. Jonathanin muuttaessa New Yorkiin Bobby muuttaa kokonaan kakkoskotiinsa moneksi vuodeksi. Kun tämä tukiverkko sitten poistuu ulottuvista, Bobby lähtee Jonathanin perään ja Bobbylle muodostuu jälleen uusi perhe.

Pidin tästä kirjasta hurjan paljon. Se on elämää, ihmeellisiä, eläväisiä ihmissotkuja, vähempään tyytymistä mutta paremman toivomista, jos ei muuten niin salaa kuten Alice joka suunnitteli avioeroa vain hiljaa päässään. Miten onnellisuus määritellään ja mistä tietää olevansa onnellinen, elävänsä sitä elämänsä parasta aikaa? Itse ajattelen, että sen luultavimmin ymmärtää vasta katsoessaan taaksepäin vanhana kiikkustuolissa, sillä parhaita asioita osaa yleensä arvostaa jälkikäteen. Kyl ennen vaan oli se ja se paremmin! Se minkä ainakin on oppinut viime vuosina on se, että jokainen rakentaa elämänsä itse ja luo omat tavoitteensa. Ei ole mitään mitä pitäisi saavuttaa vaikka kolmekymppiseksi mennessä vain siksi että kulttuurissa on raamatullisia jäänteitä ja muita oletuksia, jotka ovat enemmistön normi. Kirja kulki jo aiemmin miettimieni asioiden kanssa samoja polkuja ja vahvisti niitä, siksi se varmaan kolahti niin lujaa.

A Home at the End of the World, 1990


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Märta Tikkanen - Miestä ei voi raiskata


Mielessäni oli Vuosisadan rakkaustarina suunnatessani kirjastossa T-hyllyille. Sitä ei ollut, joten valitsin toisen Märta Tikkasen teoksen. Miestä ei voi raiskata. Tämäkin teos on ollut nimenä tuttu, mutten tiennyt sen olevan Tikkasen kirjoittama. Olen elänyt hämärien muistikuvien kanssa elokuvasta, kirjasta tietämättä. Nyt kun olen kirjan lukenut, sanon että tämä kirja tulisi lisätä kaikille suomalaisen kirjallisuuden lukusuosituslistoille. Kirja on vuodelta 1975, mutta Tikkasen nostamat epäkohdat ja asenteet eivät ole juurikaan muuttuneet. Tovan tarina voisi aivan hyvin olla vuodelta 2016.

Tova Randers on 40-vuotias kahden teini-ikäisen pojan äiti. Hän on töissä kirjastonhoitajana ja odottaa ikälisiä parantaakseen perheensä toimentuloa. Hän on eronnut, mutta elää kuitenkin onnellista, tavallista arkea. Kaikki nyrjähtää, kun baarissa tavattu mies sitoo hänet ja raiskaa.

Tova ei uskalla tehdä rikosilmoitusta, häpeä ja pelko on lamauttavaa. Mitä jos juttu päätyy uutisiin? Joku kuitenkin osaa päättellä, että uhri on Tova. Hän oli nauttinut alkoholia ja lähtenyt vieraan miehen mukaan, häntä voidaan syyllistää. Oikeus ei ole Tovan puolella, joten hän ottaa sen omiin käsiinsä. Hän päättää raiskata raiskaajansa. Asianajajatuttavalta kysyessään naisten raiskaustuomioista, hän saa vastauksen. että miestä ei voi raiskata. Samaa ajattelee poliisi. Hän kuitenkin selvittää raiskaajansa nimen, se selviää helposti, sillä rikospaikka on miehen koti. Tova alkaa varjostaa miestä selvittäen tämän työpaikan ja lempikuppilan, jossa hän lirkuttelee kassatytölle. Tova saa selville, että mies on eronnut ja tällä on lapsia, etäältä seuraamalla hän tekee päätelmiä miehestä hautoen suunnitelmansa toteutusta. Hän aikoo raiskata miehen ja ilmottautua itse poliisille, jotta raiskaaja tietäisi miltä nöyryytys ja häpeä tuntuu. Ehkä mies lopettaisi, ehkä Tova saisi muutettua asenteita. Ajatus jopa naurattaa joitakin ihmisiä, kuin miehen raiskaaminen olisi vitsi.

Tämä kirja kuohuttaa ja siitä on vaikea kirjoittaa. Tikkanen kirjoittaa realistisesti Tovan häpeästä ja pelosta tapahtuman jälkeen. Uhrin syyllistäminen on vieläkin joidenkin idioottien mielestä ihan kelpo argumentti. No mitäs laittoi minihameen. No mitäs käveli pimeässä yksin. No mitäs joi itsensä humalaan. No mitäs luotti mieheen. Jne. Miksi naisille opetetaan, että koko ajan pitäisi olla varuillaan? Että se on normaalia vähän pelätä koko ajan? Olen raivoissani joka kerta kuullessani tai lukiessani näitä vääriä mielipiteitä. Joo joo, mielipiteistähän sanotaan, ettei voi olla oikeita tai vääriä, mutta tässä asiassa savu nousee korvista. Uhrin syyllistäminen on sama kuin puolustaisi raiskaajaa. Lyhyt hameko on rikolliselle kuin punainen vaate härälle? Signaali, joka kadottaa oikeuden käsityksen ja itsehillinnän? Raiskaaminen on joka kerta väärin. Ei sille ole oikeutusta tai lieventäviä asiahaaroja.

Raiskauksen lisäksi kirjassa käsitellään Toven miessuhteiden kautta sukupuolien epätasa-arvoa monelta kantilta. Valta ei ole jakautunut miehen ja naisen suhteessa tasan mitä tulee ehkäisyyn, työhön ja lastenhoitoon. Mutta Tikkanen ei väitä, että vika olisi pelkästään miehissä, yhtä lailla jotkut naiset ovat taipuvaisia alistumaan ja toimimaan siten miten edelliset sukupolvet ovat iät ja ajat toimineet, kyseenalaistamatta. Kaikki Tikkasen ajatukset välittyvät hienosti Tovan kautta, joka menneeseen kelaamalla ymmärtää taipuneensa hiljaa miehensä tahtoon mm. poikiensa hoidossa ja kasvatuksessa. Se on yhteiskunnassa normi ja automaattinen oletus.

Lisäksi väkivalta ja kosto ovat tarinassa pinnalla. Onko oikein ottaa oikeus omiin käsiinsä, jos kirjoitetut lait eivät puolusta sinua? Onko silmä silmästä-ajattelu oikeutettu tässä kohtaa? Kirjoitusajankohtana parikin pykälää on puuttunut. 70-luvulla laki ei ole tunnustanut avioliitossa tapahtuvaa raiskausta, kuten ei miehenkään raiskausta. Käsittämätöntä miten asenne ja tietämättömyys voivat näkyä laissa, vanhoillinen ajattelutapa.


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Sisko Istanmäki - Liian paksu perhoseksi



Liian paksu perhoseksi tuli luettua juuri sopivaan kesäiseen väliin. Se on nopealukuinen ja suloinen kirja, joka on ylistys erilaisuudelle ja tavalliselle, ihanalle arkiselle aherrukselle. Se ei kuitenkaan ole höttöä hömppää, vaan herätti paljonkin ajatuksia. Suloisuudesta huolimatta en ihan kaikelle tässä lämmennyt.

Kirjan päähenkilö on monin tavoin epäsovinnainen Kaisu. Hän ei ole naisihanteita vastaava tyttönen, vaan roteva, vahva ja uskalias. Tarinan alkaessa Kaisu on vasta parikymppinen ja asuu äitinsä kanssa. Kaisu näkee työpaikkailmoituksen kauppa-apulaisen paikasta ja muuttaa tuntemattomaan kylänpahaseen Ruutinojaan unelmoiden pulahduksista järviveteen työpäivien päätteeksi. Perille päästessään Kaisu järkyttyy uuden työpaikkansa siivottomuudesta, mutta sitäkin enemmän kauppias Ernin sukulaisilta saamastaan nihkeästä vastaanotosta.

Kylä ja kauppa ovat molemmat konkurssin partaalla. Maailma elää murroksessa ihmisten muuttaessa kaupunkiin - tai Ruotsiin. Pienet kyläkaupat joutuvat ahtaalle ja byrokratia alkaa jyllätä terveyslautakuntien ynnä muiden vaatiessa lihojen leimaamista ja muuta. Nuorisostakin tulee rääväsuisempia räkänokkia. Arjen aherruksessa Erni ja Kaisu hiljalleen rakastuvat ja elävät aika tavallista, mutta loppupeleissä ihanaa elämää, jonka suoria ja mutkia tarinassa seurataan.

Yksi suurimmista teemoista on erilaisuuden hyväksyminen ja sukupuoliroolien kliseiden murtaminen. Kaisu on rakastettavan samaistuttava hahmo, samaten heiveröiden Ernin voimattomuuden tunteita pystyi lukiessa myötäelämään. Mies on ällistyttävän poljettavissa äitinsä ja siskonsa toimesta vuodesta toiseen. Raivon tuntein luin myös Kaisun ainoan ystävän, lestadiolaisen Annan, alistuneisuudesta. Uusi vauva joka vuosi, ei omaa rahaa, totaalinen riippuvuus itsekkäästä aviomiehestä ja valehymyn väkerrys olosuhteiden pakosta.

Kirja nostaa teemoja hienosti esiin, mutta tarinan lopetuksen juonikuvio sotii omaa moraaliani ja mielestäni ihan itse kirjankin teemoja vastaan. Kaisu lyö Erniä, pari palaa yhteen ja jatkaa kesken jäänyttä arkeaan happily ever after. Naisen lyöminen on tuomittavaa, eikö muka miehenkin? Heikompien tai ylipäätään kenen tahansa kimppuun käymisen tulisi olla tuomittavaa. En pystynyt nielemään tätä ratkaisua, enkä nauttimaan viimeisistä sivuista siten miten kirjan herttaisesta ja puhuttelavasta alkupuoliskosta.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Esa Sariola - Tiedän mitä ajattelette



Tiedän mitä ajattelette - Kirjoituksia miehestä, naisesta, elämästä on kokoelma Esa Sariolan vuosina 1987-2003 julkaistuista lehtiartikkeleista. Pidempi nimi kertoo oleellisimmat aihepiirit, sukupuolten ja ylipäätään ihmisten vuorovaikutuksen. Sariola osaa kirjoittaa arjessa tunnistettavista tilanteista kiehtovasti ja osaa järkeistää asioita hauskoin sanoin. Useimmissa teksteissä on kieli poskella, mutta joukosta löytyy pari vakavampaakin tekstiä. Sariola osaa perustella hyvin mm. sen miksi lapsen kurittaminen on väärin.

Kirja on jaettu osiin aihepiiriensä mukaan. Näitä ovat mm. Siivous ja maailmanloppu, Mies nainen muu mikä ja Jokainen oma jalkapallonsa. Koska tuoreimmatkin tekstit ovat ilmestyneet liki viisitoista vuotta sitten, mukana on yesterday's-paper-tells-yesterday's-news-ajankohtaisuutta eli menneiden vuosien puheenaiheita ja uutisia. Kaikista en oikein päässyt jyvälle, että mihin Sariola viittaa. Tämä ei kuitenkaan lannista lukemista, sillä enimmäkseen Sariola kirjoittaa asioista, jotka kestävät aikaa. Mielenkiintoni alkoi vasta loppupuoliskolla herpaantumaan,  kun tekstien aiheista tuli sekalaisempia. Löytyi ufotutkijaa, urheilua ym.

Psykologina ja tietokirjailijana Sariola on mielestäni parhaimmillaan omilla vesillään. Parisuhteesta, seksistä ja ihmissuhteista hän osaa kirjoittaa napakasti ja samaistuttavasti. Provosoivastikin! Tähän kirjaan tartuin tykästyttyäni viime syksyllä lukemaani Miehelle kuuluu kaikki. Kärkästä ja hauskaa tekstiä sekin.

















tiistai 13. lokakuuta 2015

Esa Sariola - Miehelle kuuluu kaikki

Vuoden 2004 ehdokas Runeberg-palkinnon saajaksi

Provosoiva nimi, hauska juonen kuvaus. Seuraavaksi olinkin kassalla.

Päähenkilö Heinonen on menestynyt liikemies ja yrittäjä, joka joutuu omituiseen tilanteeseen kaupassa. Tuntemattomat henkilöt aiheettomasti syyttävät häntä itsensäpaljastelusta. Myymäläpäällikönkään kanssa absurdiin tilanteeseen ei saada tolkkua. Heinonen tulee nolatuksi. Mikä kamalinta, naisten edessä.

Tapauksesta järkyttyneenä Heinonen saa miehisen identiteettikriisin ja kasaa työryhmän. Missio on: Miehelle kuuluu kaikki. Naisia ei oteta mukaan projektiin, joka on niin talk showta kuin lautapeliäkin. Koko homma ajautuu ongelmiin, kun töissä nokitaan järjestystä ja Heinonen päätyy lööpeihin.

Hahmot ovat stereotyyppisiä, ärsyttäviäkin. Miehet juoksevat nuorten naisten perässä pakoon vaimojaan, jotka nalkuttavat ja syyttelevät tyhjästä. Parikymppiset naiset ovat jännittäviä ja liikahtavat vasta puolenpäivän jälkeen mihinkään suuntaan. Pojan klopit hölmöilevät, pojat on poikii.

Tämän Sariola saa omasta puolestani kuitenkin tehdä, sillä hän osaa kirjoittaa asiantuntevasti, Sariola on kirjoittanut tietokirjoja sekä toiminut psykologina ja tutkijana. Ja ennen kaikkea hän osaa kirjoittaa humoristisesti:

''Östlund jätti pojan nukkumaan ja meni ruokapöydän ääreen lukemaan lehteä. Siellä kerrottiin, että Englannissa miesten hedelmällisyys oli laskenut romahdusmaisesti. Se johtui siitä, että vessat huuhdottiin jokiin. Naisten syömistä ehkäisypillereistä valui virtsan mukana niin paljon estrogeeniä juomaveteen, että miesten siittiöntuotanto lakkasi. Vedenpuhdistamot eivät pystyneet erottamaan hormoneja vedestä. Östlund luki uutisen toiseen kertaan. Miehet pakotettiin ottamaan hormoneja naisten virtsasta. Jumalauta mitä meille tehdään. Joku oli saatava vastuuseen.''

Mitään naistenvihaajia nämä hahmot eivät kuitenkaan ole. Pikemminkin hämmentyneitä. Oma vaimo onkin vihamielinen ja aivan eri ihminen kuin se, jonka kanssa meni naimisiin. Naiset yrittävät muuttaa vastentahtoisia miehiään ja pettyvät kun eivät onnistu.

Toinen asia joka on hyvin kuvattu on työyhteisö. Nokkimisjärjestys, suhteiden vaikutus, kuppikuntailu ja sukupuolten eri menetelmät siitä miten asiat töissä hoidetaan.

Kirjaa oli ihan hauskaa lukea. Sariolalla on pohtiva ja tieteellinen ote ihmissuhteisiin ja sukupuolien välisen kommunikaation ongelmiin. Käpyrauhaset, projisoinnit sun muut. Vaikka inhottikin lukea siitä miten Korpi juoksee vaimon ja nuoren rakastajan välillä, hänenkin tilannettaan loppupeleissä ymmärsi ja myötäeli tuskaisia riitoja vaimon kanssa.


torstai 5. maaliskuuta 2015

Stephen King- Liseyn Tarina

Luin vuodelta 2006 peräisin olevan  Stephen Kingin Liseyn Tarinan. Aiemmin olen tutustunut Kingin tuotantoon Carrien, Raivon ja muutaman muun teoksen kautta. Ja toki nähnyt Kingin tuotantoon perustuvia sarjoja ja elokuvia. Kingin teokset ovatkin mahtimatskua niihin. Lukioiden äidinkielen opettajat sun muut tuppaavat luokittelemaan Kingin yhden tempun mieheksi. Ainakin näin muistan itse todistaneeni.
 ''Kauhuroskaa'', Olen tästä eri mieltä. Carrie oli kauhutarinan lisäksi raastava kertomus ulkopuolisuudesta, koulukiusaamisesta ja naiseksi kasvamisesta. Ja Liseyn Tarina on kaikkea muuta kuin yksioikoinen stoori.

Liseyn Tarina kertoo menestyksekkään ja menehtyneen kirjailija Scott Landonin vaimosta. Kaikki alkaa työhuoneen siivousoperaatiosta. Alkaa matka muistoihin. Iloisiin, surullisiin ja tukahdettuihin. Niihin kuuluvat Scottin jättämät salaisuudet, mielenterveysongelmat ja Lumokuu. Paikka, jossa ruoka pilaantuu puolenyön jälkeen ja yö voi ottaa ihmisestä vallan. Mukana heiluvat myös pakkomielteinen fani sekä Liseyn Amanda-sisko, joka on romahduspisteessä.

 Ihana, haikea kertomus. Pidin siitä, miten rakkaan menetys on kuvattu kirjassa. Ajassa hypittiin kuten tosielämässä: Ei kronologisesti vaan siten miten muistot kumpuavat mieleen tosielämässäkin. Paikoista, vanhoista papereista, tuoksuista. Liki koko kirjan läpi Lisey elääkin menneisyydessä. Raja todellisen maailman ja Lumokuun välillä on hiuksen hieno. Ja se on ristiriitainen paikka. Pahojen muistojen, mutta myöskin menestyskirjojen luovuuden lähde.

  Kingin omaperäinen tyyli on tässäkin täysin huomattavissa. Vertauskuvat ovat hauskoja ja saavat tirskumaan ääneen. Viittauksia elokuviin ja musiikkiin on paljon. Vattu-sanan jatkuva käyttö v*tutti kirjan alussa. Hitto olisi särähtänyt korvaan leppoisammin (makuja ja suomennostyylejä on monia). Tarina herätti paljon ajatuksia. Ihminen jää henkiin muistoihin, muihin ihmisiin ja tavaroihin, vaikka fyysisesti kuoleekin. Ja irti päästäminen on tuskallista. Entä miten pienestä lipsutaan täältä mielen kadotukseen? Mitä kaikkea me emme tiedä omista rakkaistamme?