perjantai 29. huhtikuuta 2016
Stephen King - Piina
Viihdekirjailija Paul Sheldon menee nurin autonsa kanssa Coloradon talvisella syrjäseudulla. Hänet ottaa kotiinsa entinen sairaanhoitaja Annie Wilkes. Annie lääkitsee Paulin kipeää kehoa, mutta on alusta alkaen ilmiselvää, että nainen on järjiltään. Paul on psykopaattisen ja ailahtelevan naisen lempikirjailija. Valitettavasti Paul on tappanut Annien lempihahmo Miseryn ja nyt on uudelleenkirjoituksen paikka. Paul yrittää parhaansa mukaan tempautua vihaamansa Misery-kirjasarjan maailmaan ja pitää äkkipikaisen Annien tyytyväisenä.
Piina on jännitysnäytelmä, joka osoittaa jälleen Stephen Kingin huimat tarinankertojan taidot. Paulissa on paljon samaa Kingin kanssa, näin hän on kertonut mm. Kirjoittamisessa. Paul kirjoittaa naisille suunnattuja historiallisia romantiikkakirjoja, jotka nekin luokitellaan Kingin teosten tavoin roskakirjallisuudeksi. Kirjoittamisvimman tuikahtaessa Paul toteaakin olevansa pirunmoinen tarinankertoja ja loistava saamaan lukijat koukkuunsa, vaikkei kriitikkojen rakastamaa tekstiä tuottaisikaan (Tarkkaa siteerausta ei ole, mutta tämä oli pointti). Juuri näin voisi itse Kinginkin kuvitella sanovan omasta kirjoittamisestaan, keskisormen nostoa kriitikoille. Kuten Paul Piinassa, myös King on sanonut kirjoittavansa romaaninsa aina vailla suunnitelmia loppuratkaisusta, antaen tarinan johdattaa ikään kuin itse itsensä loppuun.
Annie on kunnon kingmäinen prototyyppi pahis, joka onnistuu ennen kaikkea karmaisemaan ja ällöttämään ( voi hiiriparka!). Kaiken kamaluuden paljastumisen jälkeen hän alkaa säälittämäänkin lukijaa. Annie on hahmo, joka on veistelty hyvin todellisen tuntuiseksi. Toisinaan naisen omanlainen, raivostuttava logiikka saa ärähtämään ihan ääneen turhautumisesta.
Kirjoitettaessa Miseryn paluuta tarina saa syvempää otetta Paulin ensin kauhistuessa Annien polttaessa uusimman romaanin käsikirjoituksen (jonka Paul uskoo olevan mestariteos) ja sitten tympääntyessä tämän pakottaessa hänet jo kerran eliminoidun Miseryn äärelle. Yllättäen inspiraatio ja luovuus nostavat päätään. Paul alkaakin viihtyä tuotoksensa parissa, vaikka onkin psykopaatin vangitsemana syrjäseudulla vailla pakomahdollisuuksia. Tarinan ote tempaisee Sheldonin mukaansa yllättäen ja hetkeksi hän sopeutuu vankilaansa, haluten itsekin saattaa romaaninsa hyvään päätökseen.
Piina on jännitysnäytelmä siepatusta kirjailijasta, mutta yhtä lailla se kertoo luovuudesta. Siitä, miten luovuus voi puhjeta kukkaan yllättävistä tai aivan pienistäkin paikoista ja siitä, miten hyvä tarina voi ottaa niin lukijan kuin kirjoittajansakin tiukkaan otteeseen.
Tunnisteet:
jännitys,
kauhu,
luovuus,
sieppaus,
Stephen King
tiistai 26. huhtikuuta 2016
Stephen King - Kirjoittamisesta
Stephen Kingin Kirjoittamisesta- Muistelma leipätyöstä keskittyy nimensä mukaisesti kirjailijuuteen ja kirjoittamiseen. King antaa neuvoja kieliopista, tarinankerronnasta ja kustantajan lähestymisestä. Vaikkei kirjailijaksi haluaisikaan, voi kirjoittamisneuvoista ottaa kopin harrastelijakin.
Ensimmäinen puolisko alkaa omaeläkerrallisesti. King kertoo köyhästä lapsuudestaan ja varhaisaikuisuuden haasteista. Teema pysyy kuitenkin kirjoittamisessa ja lukemisessa. King ei juurikaan astele sivupoluille, vaan kertoo lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvistä muistoistaan. King kertoo alkoholi- ja huumeriippuvuudestaan, kolaristaan ja perheestään, mutta asiat linkittyvät kirjoittamiseen ja luovuuden kanavoimiseen. Nuoruusvuosiltaan hän muistelee mm. lyhyttä urheilutoimittajan uraansa, koulunsa satiirihumoristin rooliaan ja isoa hylkäyskirjepinoa. Lopulta päädymme Kingin läpimurtoon kun vuokra-asuntoauton pyykkihuoneessa kirjoitettu Carrie (jonka vaimo Tabitha onki roskiksesta) julkaistaan ja Kingin leipätyö pääsee liekkeihin.
Toisessa osassa King keskittyy kertomaan kirjoittamisesta. Hän käyttää paljon omakohtaisia esimerkkejä siitä mikä toimii ja mikä ei. Jos haluaa ammattikirjailijaksi, asiaan on suhtauduttava vakavasti. King kirjoittaa vuoden jokaisena päivänä romaanin ollessa kesken noin 2000 sanaa. King kertoo lukevansa paljon ja sanoo, että on turha haaveilla kirjailijan urasta jos ei ehdi lukea. Kaikista parhaiten omaa tekstiä oppii tuottamaan lukemalla hyviä sekä huonoja kirjoja, ei oikotietä onneen. Mistä muuten voisi tietää mitä haluaa ja ei halua tehdä? King muistuttaa myös, että kirjailijaksi todella haluavalle tunti tunnin perään lukemisen tai kirjoittamisen ei luulisi olevan ongelma. Miksi ylipäätään haluat kirjailijaksi, jos et nauti hommasta sielusi juuria myöten?
Tämä bloggaaja on tietoinen omista haasteistaan. Tekstini tuppaa rönsyilemään kuin...? Vältän huonon vertauskuvan tähän väliin, mutta paljon. -Kin, -kään ym päätteistä olen myös yrittänyt päästä kovasti eroon. Kuten myös turhista täytesanoista kuten ''myös'' ja ''kovasti.'' King on ''kill your darlings-opin'' kannalla ja kertoo hyödyntävänsä yhä nuorena poikana hylkäyskirjeestä saamaansa neuvoa: Ensimmäisestä luonnoksesta kymmenen prosenttia tekstiä pois. Adverbit King kiroaa alimpaan helvettiin, toki myöntää hairahtuvansa itsekin aika ajoin. King konkretisoi näkemyksensä omien tekstinäytteiden kautta. Ensimmäinen luonnos on rönsyilevä, toinen versio on sama, mutta King on yliviivannut pois kaiken turhaksi kokemansa perustelujen kera. Pääasiallinen neuvo on, että kaiken kielen ja kerronnan tulisi palvella tarinaa.
On mielenkiintoista lukea jo ennalta tuttujen asioiden taustoja. Siksi on erityisen hauskaa lukea lempibändistä kertova kirja tai syventyä dokumentin kautta itselle kiehtovaan aihepiiriin. Samasta syystä nautin tästä kirjasta, sillä opin tuttujen teosten syntyjuurista ja lempikirjailijan kirjoitusprosessista. Kirjoitusvinkkinsä King kertoo hauskasti ja perusteellisesti ja selittää kantansa asiaan kuin asiaan hyvin. Varmasti kirjailijoilla mielipiteet eriävät esim. kirjoittamisen rutiineissa (joissa King on todella tiukka), ensimmäisen version luetuttamisessa (King luetuttaa läheisillä ystävillään, esim. vaimollaan) ja kirjoituskursseissa (King ei tyrmää täysin, muttei keksi paljon hyvääkään sanottavaa).
Aiemmin tällä viikolla jaoin tästä kirjasta peräisin olevan Kingin lukusuosituslistan, tässä linkki vielä siihen:
Stephen Kingin lukusuosituksia
Vaikkei King persoonana tai cv:n bestsellerit olisi lemppareita, suosittelen tätä niille, jotka haluavat hioa kirjoitustaan. Tässä ei ole psykopaatteja, ihmissusia tai vampyyreja, älä siis pelkää!
maanantai 25. huhtikuuta 2016
Anu Laitila & Silja Koivisto - Kirja joka muutti elämäni
Lukukeskus on kerännyt suomalaisten lukijoiden elämää ja elämän muuttaneita teoksia. Tavalliset suomalaiset kertovat omin sanoin, muutaman sivun kuvauksin heihin vaikuttaneiden kirjojen vaikutusta. Ääneen pääsee myös muutama kirjailija ja kulttuurivaikuttaja, kuten Juha Itkonen ja Anna Kortelainen. Kirja joka muutti elämäni kattaa laajan skaalan eri teoksia. Klassikoiden lisäksi joukossa on myös tietokirjoja ja tuntemattomampia teoksia.
Miten suuri vaikutus yksittäisellä kirjalla voikaan olla! Kirja voi saada lukijansa arvostamaan kotiseutuaan, auttaa kestämään kiusaamista, ohjata lukijan oikeaan ammattiin tai saada muuttamaan toiselle puolelle maapalloa. Se voi pelastaa itsemurhalta tai auttaa surutyössä. Kaikista yksinkertaisin, muttei missään nimessä vähäisin vaikutus on kirjan herättämä into lukemiseen, runoiluun tai kirjoittamiseen.
Yksi huonon vaikutuksenkin aikaan saanut romaani sivuilta löytyy. Kyseinen teksti herätteli ajatuksiani. Kirjailijan varmasti hyvistä aikomuksista huolimatta herkälle lukijalle tietynlainen teksti voi aiheuttaa vastakkaisen, ''väärän'' reaktion, toimia viimeisenä laukaisimena vakavalle sairaudelle. Siitäkään huolimatta en usko sensurointiin tai kiellettyjen kirjojen listauksiin, joita esim. amerikkalaisissa kouluissa käytetään.
Tätä oli ihana lukea ja voisin suositella oikeastaan kenelle vain: Nuorelle, joka ei ole löytänyt sopivaa lukemista tai lukujumista kärsivälle himoharrastajalle.
sunnuntai 24. huhtikuuta 2016
Stephen Kingin lukusuosituksia
Seuraava suosituslista on peräisin Stephen Kingin omaelämäkerrallisesta kirjoitusoppaasta Kirjoittamisesta - Muistelma leipätyöstä (2000).
Abrahams, Peter - A Perfect Crime
Abrahams, Peter - Lights Out
Abrahams, Peter - Pressure Drop
Abrahams, Peter - Revolution # 9
Agee, James - A Death in the Family
Bakis, Kristen - Hirviökoirien elämä
Barker, Pat - Regeneration
Barker, Pat - The Eye in the Door
Barker, Pat - The Ghost Road
Bausch, Richard - In the Night season
Blauner, Peter - Kutsumaton vieras
Bowles, Paul - Suojaava taivas
Boyle, T. Coraghessan - The Tortilla Curtain
Bryson, Bill - A Walk in the Woods
Buckley, Christopher - Thank You for Smoking
Carver, Raymond - Vielä yksi asia. Kertomuksia
Chabon, Michael - Werevolves in Their Youth
Chorlton, Windsor - Latitude Zero
Connelly, Michael - The Poet
Conrad, Joseph - Pimeyden sydän
Constantine, K.C. - Family Values
DeLillo, Don - Alamaailma
DeMille, Nelson - Katedraali
DeMille, Nelson - Rahaa kuin rannan hiekkaa
Dickens, Charles - Oliver Twist
Dobyns, Stephen - Common Carnage
Dobyns, Stephen - The Church of Dead Girls
Doyle, Roddy - Nainen joka törmäili oviin
Elkin, Stanley - The Dick Gibson Show
Faulkner, William - Kun tein kuolemaa
Garland, Alex - Laguuni
George, Elizabeth - Deception on His Mind
Gerritsen, Tess - Gravity
Golding, William - Kärpästen herra
Gray, Muriel - Furnace
Greene, Graham - Takaa-ajettu
Greene, Graham - Miehemme Havannassa
Halberstram, David - The Fifties
Hamill, Pete - Miksi Sinatra on tärkeä
Harris, Thomas - Hannibal
Haruf, Kent - Tasangon laulu
Hunter, Stephen - Dirty White Boys
Hoeg, Peter - Lumen taju
Ignatius, David - A Firing Offence
Irving, John - Leski vuoden verran
Joyce, Graham - The Tooth Fairy
Judd, Alan - The Devil's Own Work
Kahn, Roger - Good Enough to Dream
Karr, Mary - Valehtelijoiden kerho
Ketchum, Jack - Right to Life
King, Tabitha - Survivor
Kingsolver, Barbara - Myrkkypuun siemen
Krakauer, John - Jäätäviin korkeuksiin: murhenäytelmä Mount Everestillä
Lee, Harper - Kuin surmaisi satakielen
Lefkowitz, Bernard - Our Guys
Little, Bentley - The Ignored
Maclean, Norman - Ja keskellä virtaa joki
Maugham, W. Somerset - Kuu ja kupariraha
McCarthy, Cormac - Cities of the Plain
McCarthy, Cormac - Matka toiseen maailmaan
McCourt, Frank - Seitsemännen portaan enkeli
McDermott, Alice - Charming Billy
McDevitt, Jack - Ancient Shores
McEwan, Ian - Ikuinen rakkaus
McEwan, Ian - Sementtipuutarha
McMurtry, Larry - Dead Man's Walk
McMurtry, Larry ja Diana Ossana - Zeke and Ned
Miller, Walter M - Viimeinen kiitoshymni
Oates, Joyce Carrol - Zombie
O'Brien, Tim - In the Lake of the Woods
O'Nan, Stewart - The Speed Queen
Ondaatje, Michael - Englantilainen potilas
Patterson, Richard North - No Safe Place
Price, Richard - Freedomland
Proulx, Annie - Close Range: Wyoming Stories
Proulx, Annie - Laivauutisia
Quindlen, Anna - Se mikä on totta
Rendell, Ruth - A Sight for Sore Eyes
Robinson, Frank M. - Waiting
Rowling, J.K. - Harry Potter ja viisasten kivi
Rowling, J.K. - Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Rowling, J.K. - Harry Potter ja Azkabanin vanki
Russo, Richard - Mohawk
Schwartz, John Burnham - Hetki pimeässä
Seth, Vikram - Sopiva nuori mies
Shaw, Irwin - Nuoret leijonat
Slotkin, Richard - The Crater
Smith, Dinitia - The Illutionist
Spencer, Scott - Men in Black
Stegner, Wallace - Joe Hill
Tartt, Donna - Jumalat juhlivat öisin
Tyler, Anne - Oikukas planeetta
Vonnegut, Kurt - Hokkus pokkus
Waught, Evelyn - Mennyt maailma: kapteeni Charles Ryderin hengelliset ja maalliset muistelmat
Westlake, Donald E. - The Ax
torstai 21. huhtikuuta 2016
J.D. Salinger - Franny ja Zooey
''Siinä on ajatus! Otetaan kanalientä tai ei mitään. Se on kuria ja järjestystä se. Jos hänen on pakko saada hermoromahdus niin vähin mitä me voidaan tehdä on estää häntä saamasta sitä rauhassa.''
Kuten olen maininnut, J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa on yksi lempikirjoistani. Olen myös lukenut novellikokoelman Yhdeksän kertomusta. Nyt oli sopiva aika lukea vielä se viimeinen Salingerin suomennetuista kirjoista, Franny ja Zooey. Tämä romaani on kasattu kahdesta novellista, jotka on julkaistu New Yorker-lehdessä vuosina 1955 ja 1957. Palaset koottiin kirjaksi 1961. Jako näkyy edelleen, sillä kirja on jaettu kahteen osaan, ensimmäisen ollessa Franny ja toisen Zooey.
Franny ja Zooey ovat Glassin perheen parikymppiset kuopukset, jotka kärsivät pitkälti samoista ongelmista. Glassien lapset ovat kaikki älykkäitä ja lahjakkaita, he ovat esiintyneet Viisaat lapset-nimisessä radio-ohjelmassakin. Kaksi isosta lapsikatraasta on kuollut. Varsinkin Seymour-veljen itsemurha on ravistellut perhettä. Glassit ovat boheemeja. Perheestä sanotaan, etteivät he osaa keskutella. Sen sijaan he analysoivat ja kiistelevät. Lapset kutsuvat vanhempiaan etunimillä ja yltyvät pitkiin väittelyihin milloin mistäkin. Vanhempi veli Buddy on muuttanut maaailmalle, mutta pysyy eristyksissä vailla puhelinta. Äiti vaeltaa levottomasti kimonossaan rööki alati huulessa ja änkeää neuroottisten kysymystensä kanssa häiritsemään poikansa kylpyhetkeä.
Kirja alkaa Franny Glassin, parikymppisen collegelaisen ja tämän poikaystävä Lanen treffeistä ravintolassa. Franny on poissaoleva eikä koske ruokaansa. Koko maailma ärsyttää: Professori, joka pöyhii tukkaansa, kaikkien ympäröivien ihmisten ärsyttävyys. Kaikki tuntuu pinnalliselta, collegekin on tiedonkeruuta tiedon vuoksi todellisen viisauden tavoittelun sijaan. Kaikista eniten häntä ärsyttää oma egoistinen kriittisyytensä, jota hän ei kykene hallitsemaan ja itsekeskeisyden vuoksi hän haluaa lopettaa näyttelemisenkin. Hän ei kykene pitämään suutaan supussa huomatessaan oikkuja ja se ahdistaa. Franny on etsinyt vastauksia kirjasta, joka kertoo venäläisestä pyhiinvaeltajasta. Samaista kirjaa on hänen kuollut Seymour-veljensäkin lukenut.
Franny masentuu etsiessä tarkoitusta ja oikeaa tapaa jumalan ymmärtämiseen. Hän makaa sohvalla silittelemässä perheen kissaa muun perheen pähkäillessä mitä tehdä. Tyttö pitäisi saada maalarien tieltä pois. Viisi vuotta vanhempi isoveli Zooey ottaa äitinsä painostuksesta tehtäväkseen saada pikkusiskonsa paremmalle tuulelle ja ymmärtämään tulkitsevansa jumala-suhdettaan ja sitä kautta koko maailmaa nurinkurisesti. Mutta miten se onnistuu molempien ollessa kovia kinastelemaan ja analysoimaan puhki joka asia atomilleen? Johdattaako sokea vain sokeaa?
Nautin kirjasta. Jo ensimmäinen osa herätti mielenkiinnon pohtiessani mikä apaattista Frannyä oikein riivaa. Kunnolla lentoon kerronta pääsee kun mennään sisälle Glassien taloon. Äiti Bessie on varsin omalaatuinen karakteeri, joka höpisee, murehtii ja nalkuttaa. Zooey vähän vastahakoisesti ryhtyy pohtimaan juurta jaksain äitinsä kanssa pitäisikö siskolle hankkia psykologi ja mistä kaikki oikein johtuu. Päivä kun on vasta aluillaan ja äiti keskeyttää ensin kylvyn, sitten parranajon. Tapahtumapaikkoja ovat kylpyhuone ja sohva. Kuten Siepparissakin, juuri mitään ei tapahdu, mutta kirja on mahtavaa luettavaa! Varsinkin loppupuolisko on lennokasta dialogia ja jouduin juuri sopivasti pinnistelemään pysyäkseni sisarusten ajatuksenjuoksussa perässä heidän kiistellessään mielikuvien ja todellisuuden erosta, näyttelijyydestä, uskonnosta.
Kaikesta en kokenut, että olisi avattu tarpeeksi auki. Häiritsemään jäi varsinkin se radio-ohjelma, Viisaat lapset. En huomannut että missään kohtaa olisi tarkemmin selvitetty mistä siinä tarkemmin ottaen oli kyse. Ovatko kaikki seitsemän lasta olleet lapsineroja, huippulahjakkaita yksilöitä? Onko haastava ja erikoinen lapsuus kenties syynä isoveljen itsemurhaan? Rivien välissä on viitteitä siitä, että molempien päähenkilöiden ongelmat saattavat kummuta lapsuudesta. Uudella lukukerralla osaisi kenties kiinnittää tarkemmin huomiota.
Molemmissa päähenkiöissä on yhtäläisyyksiä Holden Caulfieldin kanssa. Glassin lapset katsovat ainakin samantyylisten kriittisten linssien läpi koulukavereitaan ja maailmaa ylipäätään ja Holdenin tavoin Frannykin etsii paikkaansa. Kaikki hahmot ovat kokeneet surua perheessä, mutta sitä ei korosteta, veljen menetys ei ole pääteemana. Frannyn hermoromahdus tuntuu ainakin johtuvan enemmänkin uskonto- ja identiteettikriisistä kuin menetyksen surusta.
Waris Dirie & Cathleen Miller - Aavikon kukka
Luin Aavikon kukan ensimmäisen kerran viitisen vuotta sitten. Teos teki vaikutuksen ja Waris Dirien huima elämäntarina on aina aika ajoin palannut mieleeni. Tarina on kerrottu riisutusti ja helppolukuisesti. Se kerrotaan Wariksen muistikuvien perusteella ja tyyli tuntuu haastattelumaiselta monologilta. Se ei kuitenkaan ole ainakaan itselleni helppo kirja, sillä uudella lukukerrallakin se herätti ajatuksia ja tunteita. En koe olevani erityisen naiivi naisten sortamisesta ja epäoikeuksista, mutta kirja todella avasi silmiäni. Naisten silpominen on kuvottavaa ja kirjan tehtävä on ennen kaikkea levittää tietoutta siitä. Sen Dirie on katsonut olevan hänen elämäntehtävänsä ja tarkoituksensa. Kirja auttaa myös ymmärtämään kulttuurien törmäystä; miten vaikeaa uuden elämän rakentaminen täysin vieraassa maailmassa on.
Kuka on Waris Dirie?
Kirja alkaa kohtaamisesta leijonan kanssa. Pieni kotoaan paennut tyttö kauhistuu, että no niin. Tässä on pakomatkan ja elämän loppu. Waris on aamun aikaisina tunteina, muun perheen nukkuessa aloittanut juoksumatkan halki aavikon. Hänen isänsä aikeena on ollut myydä tyttärensä avioliittoon kuusikymppiselle, kävelykepin varassa ontuvalle ukolle. Kapinallinen 13-vuotias haluaa kuitenkin itselleen toisenlaisen tulevaisuuden.
Tyttö selviää isänsä ajojahdista ja kuorma-autokuskin raiskausyrityksestä Somalian pääkaupunki Mogadishuun. Hän elää vuoroin kaikkien sukulaistensa nurkissa. Hänen isosiskonsakin on karannut perheensä luota, mutta sympatiaa heruu minimaalisesti. Onhan Waris lisännyt äitinsä suurta työtaakkaa lähtiessään. Mutta takaisin palaaminen ei ole vaihtoehto nuorelle kapinalliselle.
14-vuotiaana Waris lähtee kohti tuntematonta. Hänen tätinsä mies toimii Lontoossa Somalian suurlähettiläänä ja etsii kotiapulaista. Tässä on tilaisuus. Tyttö lähtee siivoamaan ja laittamaan ruokaa perheen hulppeaan kotiin. Hän saa pientä palkkaa, muttei ensimmäisinä vuosinaan opi juuri mitään Englannin kielestä tai kulttuureista, sillä häntä ei kovin usein päästetä talon ulkopuolelle ja tv:tä hänen ei anneta katsella. Neljän vuoden päästä täti perheineen joutuu palaamaan Somaliaan, mutta Waris päättää jäädä. Hän on uusien ongelmien edessä: Mistä saada töitä, kun ei ymmärrä paikallista kieltä eikä kulttuuria eikä osaa lukea? Mistä löytää asunto? Miten piilottaa se fakta, että on laittomasti maassa, kun palaaminen ei missään nimessä ole vaihtoehto?
Tyttö pääsee alkuun löytäessään töitä McDonaldsilta, mutta varsinainen ura aukeaa muotivalokuvaajan ansiosta. Hän on vaikuttunut somalitytön kauneudesta jo pari vuotta aiemmin. Tyttö saa kasvonsa isoihin muotijulkaisuihin, näytösten lavoille ja mainoskamppanjoihin. Se pyörittää häntä ympäri maailmaa ja tekee kuuluisaksi, mutta se ei ole syy minkä hän kokee olevan takana siinä että jumala pelasti hänet leijonan kidasta. Länsimaalaistuessaan hänelle paljastuu karu totuus hänelle tehdystä vääryydestä: Kaikkia maailman naisia ei olekaan ympärileikattu. Waris käyttää saamaansa julkisuutta ja vaatii toimittajaa kirjoittamaan kauniiseen kiiltokuvamuotilehteen Marie Claireen aavikolta-huippumalliksi-tarinan sijasta haastattelun naisten ympärileikkauksesta. Huippumalli saa aikaan keskustelua länsimaalaisille shokeeraavasta aiheesta ja jatkaa työtään YK:n hyvän tahdon lähettiläänä.
Kirjan viesti
''Tavoitteenani on auttaa Afrikan naisia. Tahdon nähdä että heistä tulee vahvempia eikä heikompia, sillä ympärileikkaus heikentää naista sekä fyysisesti että henkisesti. Koska naiset ovat Afrikan selkäranka ja tekevät suurimman osan työstä, kuvittelen mielelläni, miten paljon he saisivat aikaan, ellei heitä olisi lapsina silvottu niin että he joutuvat toimimaan koko elämänsä vammaisina.''
Ollessaan noin 5-vuotias Warisille suoritettiin naisen ympärileikkaus. Mustalaisnaiselle maksettiin suuri summa rahaa ja tyttö vietiin aamulla aikaisin syrjempään muusta perheestä, jotta he eivät kuulisi hänen huutojaan. Nainen otti tylsän ja verisen partaterän, sylkäisi siihen ja poisti kaiken ulkoisista sukuelimistä. Tytölle nousi korkea kuume ja perheen naiset kehottivat olemaan virtsaamatta. Miten voi edes kuvitella kipua, joka tulee kun sahataan pois kehon herkin alue? Saatika pelko, jonka pieni lapsi kokee?
Waris jätetään yksin aavikolle toipumaan operaatiosta jalat sidottuina, jotteivat tikit aukeisi. Kun hän palaa takaisin perheensä luo, isä kysyy ensimmäiseksi miltä tuntuu. Tällä hän tarkoittaa perinteen tuomaa asemaa, joka mukamas toimii aikuistumisriittinä, poistaa pikkutytön ''saastaisuuden'' ja avaa naimakaupat. Myöhemmin Waris palaa hirveyksien tapahtumapaikalle. Puuttuvat palaset ovat hävinneet kiveltä, jonne mustalaisnainen ne jätti, luultavasti päätyneet korpin tai muun petoeläimen suihin.
Naisten elämän mittaisista kärsimyksistä somalimiehillä ei ole hajuakaan. Silpominen aiheuttaa valtavat kuukautiskivut, synnytyskivut, infektioriskit ja niinkin yksinkertainen homma kuin virtsaaminen kestää vartin. Naisen tuntoherkin kohta on poistettu, joten seksi ei ole perinteisellä tapaa nautinnollista. Koska usein instrumentit ovat likaiset, hepatiitit ja HIV saattavat kulkeutua uhriin.
Nykyisin termiä naisten sukupuolielinten silpominen pidetään kuvaavampana, sillä operaatio aiheuttaa uhrille niin suurta fyysistä kuin henkistä kipua läpi elämän, ettei sitä voi mitenkään verrata miehille suoritettavaan ympärileikkaukseen. Suomessa rikosnimike silpomiselle on törkeä pahoinpitely. Somaliassa operaatio on suoritettu monessa polvessa vuosisatojen ajan ja tekoa perustellaan uskonnolla, vaikkei Koraanissa tekoon kehoiteta. Kirjan mukaan maailmassa on silvottu 130 miljoonaa tyttöä ja naista.
Kyseessä on miesten vaatima oikeus naisen seksuaalisuuteen. Silpomisen katsotaan poistavan naisen yliseksuaalisuuden ja saastaisuuden. Ulkoisista sukuelimistä jätetään jäljelle tulitikun kokoinen reikä (sen verran että kuukautisveri ja virtsa pääsevät juuri ja juuri ulos), jotta naisen koskemattomuus on häitä ja avioliittoa varten sinetöity. Naisen synnytettyä laajentunut ''reikä'' usein ommellaan uudestaan kiinni. Nainen ei ole mitään, jos ei pääse naimisiin. Kaikesta jaetusta kärsimyksestä huolimatta naiset tukevat toimenpidettä, sillä se on tae paremmasta tulevaisuudesta. Ilman silpomista kukaan mies ei huoli lasta vaimoksi. Dirie vertaa operaatiota siihen miten länsimaissa vanhemmat maksavat, jotta lapsi pääsee parempaan kouluun.
Miten paljon voikaan ihmisen elämä muuttua.
Se oli päällimäinen ajatukseni viisi vuotta sitten ja sama ajatus tuli nytkin. Tyttö karkaa aavikolta jalat verillä ilman kenkiä ja päätyy huippumalliksi. Se on aika käsittämätöntä. Waris tulee kulttuurista, jossa ei tunneta kelloa, kalenteria, syntymätodistuksia, maailmankarttaa, vessanpönttöä tai juurikaan mitään länsimaalaista ja päätyy vaatimattomasta paimentolaiselämästä yhtäkylläiseen maailmaan.
Miten paljon voikaan ihmisen elämä muuttua, mutta ihminen itsessään ei.
Huolimatta varsin rikkaasta elämästä ja ammatista, jossa myydään vuoroin mitäkin tavaraa, Waris pysyy ennen kaikkea somalialaisena. Hän pysyy ahkerana, kapinallisena, impulsiivisena, kekseliäänä, rohkeana. Koska hän on viettänyt lapsuutensa paimentolaisena, hän sopeutuu hyvin mallimaailman jatkuvaan reissaamiseen vähin tavaroin. Perhe on aavikolla elänyt päivän rytmin mukaan, oma varjo on kertonut milloin pimeys lähestyy, joten hän ei kuitenkaan opi länsimaalaiseen tyyliin, jossa vahtaamme kalenteria ja kelloa sännäten paikasta toiseen. Perhe on kunnioittanut luontoa ja eläimiä, sillä niiden varassa he ovat eläneet. Koko perhe on työskennellyt ankarasti yhteisen hyvän eteen ja pieni Wariskin on tottunut kävelemään kilometrikaupalla, päiviä ilman kenkiä etsien vettä. Tällaisen jälkeen länsimaalainen tapa valitella päänsärkyä tuntuu mitättömältä. Oman perheen auttaminen on kunnia ja velvollisuus, josta ei valiteta, sillä yhteinen hyvä on kaikkien hyvä aavikolla.
Waris kertoo kirjassa paljon hyvää ja kaunista Somaliasta ja muistelee lapsuuttaan lämpimästi. Kirjan parhaimpia kohtia onkin se kun hän palasi 15 vuoden tauon jälkeen etsimään äitiään ja ymmärsi kuinka paljon ikävöi aavikon elämää. Maa on sekasortoinen, hallituksen raunio, jonne palaaminen olisi kuitenkin vaarallista.
Suosittelen kirjaa, jos haluat lukea nopea- ja helppolukuisen kirjan, joka herättää ajatuksia. Varsinkin jos olet kiinnostunut naisten oikeuksista ja naisten sukupuolielinten silpomisesta. Se sopii myös, jos haluat lukea poikkeuksellisen tuhkimotarinan.
Kirjasta on tehty elokuvasovitus Aavikon kukka vuonna 2009. Elokuvankin päätarkoitus on nostaa tietoisuutta naisten silpomisesta Waris Dirien elämäntarinan kautta ja se onnistui koskettamaan, vaikkei lempparien joukkoon kuulukaan. Kirjan jälkeen elokuva tuntui ohuelta tiivistelmältä. Erityisesti ovat jääneet mieleen henkeäsalpaavat aavikkomaisemat.
Trailerin voi tsekata tämän linkin takaa
sunnuntai 17. huhtikuuta 2016
Aki Ollikainen - Musta satu
''Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa, kadonnutta isäänsä.''
Luinpa eräänä yönä iltasaduksi itselleni Aki Ollikaisen Mustan sadun. Kirjassa houkuttivat sen mystinen tunnelma ja historia. Yllätyin kirjan luettuani siitä, että Tattarisuon mysteeri on todellinen historian tapaus. Luulin jo lukeneeni kaikista Suomen kuuluisimmista murhatapauksista, mutta tämä yllätti kaikessa groteskiudessaan. Musta satu ei pyöri pelkästään tämän mielenkiintoisen tapauksen ympärillä, vaan se toimii tarinan synkkyytenä, vainoavana asiana, jota ei saa suvun historiikistä pyyhityksi.
Kertoja on nimetön keski-ikäinen mies, joka kriiseilee kahden naisen välillä. Hänen ex-vaimonsa masentuu vuoteen omaksi, poika vieraantuu ja mies elää jatkuvasti elämänsä takaumissa, muistellen vuoroin pappansa kertomuksia sodasta, mutta ennen kaikkea nuorena kuollutta ystäväänsä Joonaa, joka on kuollut yhtä yllättäen kuin tämän isä. Kertoja puhuu tekstissä suoraan Joonalle, kertoen miten on tätä aina ihaillut ja halunnut olla kuin hän.
Heino on nimettömän kertojan isopappa, 30-luvulla kadonnut pirtun salakuljettaja. Hän vetää Pankkiiri-nimiseltä hahmolta pirtuerää välistä, myyden hiljalleen epäilyksiä välttäen ja piilottaa eriään Tattarisuolle. Hän on naimisissa, mutta pettää vaimoaan Amanda-neidon kanssa pienen joukon pippaloissa, joissa snorklataan heroiinia ja tanssitaan gramofonin tahtiin. Ahneus ottaa vallan siis niin naisten kuin bisnestenkin suhteen ja kädetkin värittyvät vereen.
Kaikkeen tähän liittyy oleellisesti Tattarisuo, josta löydetään silpottuja ruumiinosia. Murhamies Haapojan hautaama kirstu, Musta Raamattu, sisällissodan kummittelevat arvet - Mikä on syy kaiken takana?
Kirja vaikutti samantyyliseltä kuin Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen ja yhtäläisyyksiä niissä onkin. Molemmat ovat sukukertomuksia, joissa liikutaan useilla vuosikymmenillä. Aiempien sukupolvien mysteerit vainoavat nykymaailmassa ja pojat kantavat samoja ongelmia kuin isänsä. Tässä ainakin viina ja uskottomuus periytyvät polvelta toiselle.
Lukukokemus oli myös samanlainen kuin Jäntin teoksessa. Se-ka-vaa. Eino, Heino, Eikka, Erkki...Miksi hahmoja täytyy nimetä samankaltaisiksi tai kutsua niitä vuoroin ristimänimin, vuoroin lempinimin? Onko lukijan sekoittaminen joku hieno itseisarvo jolla kirjoittaja osoittaa olevansa vaikeaselkoista, lukijan älykkyyttä testaavaa ''korkeakirjallisuutta''? Kyllä, on hienoa ettei joka asiaa alleviivata viiteen otteeseen, mutta joku roti. Tässäkin on kuitenkin vain puoltoista sataa sivua, on mielestäni liikaa pyydetty että joka hahmon ehtisi sulattaa. Tällaiset kirjat vaatisivat sukupuu-selvityksen kirjan loppusivuille ja miksipä ei? Löytyyhän romaaneista sanastoja ja karttojakin, jotka selventävät juonen kulkua.
Vertaan nyt paljon Jäntin teokseen, mutta sitä kautta saan ehkä selitettyä miksi pidin siitä ja Mustasta sadusta vähemmän, vaikka kyseessä on kaksi samantyylistä tarinaa. Talven hallava hevosen koin olevan tarkoituksellisesti palapeli, jota lukija koittaa koota tuloksetta. Musta satu on selkeämpi loppuratkaisussaankin, mutta koin että osa hahmoista oli vain turhia ja sekoittamassa lukijan päätä. Ne eivät vieneet vieneet juonta eivätkä tunnelmaa eteenpäin. Kuten tämä Joona, jota kertoja puhuttelee. Maalaahan se tietysti kuvaa alemmuuskompleksia, runkkauksen opettelua rannalla, mutta en nähnyt kokonaiskuvan kannalta sitä tärkeäksi. Tarina olisi yksinkertainen, mutta sitä vaikeuttavat turhat hahmot.
Muutenkin koin nykyhetken kuvaukset kolkoiksi, eipä ihme että kertoja eleli niin mielellään menneissä. Sen sijaan Heinon silmin nähtyyn 30-lukuun ihastuin. Ollikainen maalaa upeasti kuvan Suomesta, jossa eletään kieltolain ja Lapuan liikkeen aikaa. Mukana on myös okkultismi ja tuo mystinen Noita-Kallio. Koko Tattarisuon juttu on kiehtova, nimettömän kertojan yhdistäminen tapaukseen tuntuu väkinäiseltä. Kirjan taika on juurikin Heinon aikakaudella. Niissä on upea tunnelma, mielestäni koko sukutarina- ja pojat-kärsivät-isiensä-synneistä-teemat olisi voinut jättää kokonaan pois.
Pelottavan tunnelmankin kirja onnistuu luomaan, ainakin huomasin illasaikaan lukiessani säikkyväni iltakävelyllä ollutta naapuria. :D
Tässä pari linkkiä koskien tuota Tattarisuon tapausta:
Helsingin sanomien kirjoitus
sekä
Tarkennusta Helsingin sanomien kirjoitukseen
lauantai 16. huhtikuuta 2016
Miika Nousiainen - Metsäjätti
Ihastuin Vadelmavenepakolaiseen viime vuonna, joten pakkohan se oli lukea Miika Nousiaisen kolmas teos Metsäjätti! Enkä joutunut pettymään. Nousiaisen tyyli miellyttää: Hänen tekstinsä on tarkkanäköistä, empaattista, kriittistä ja hulvattoman hauskaa.
Metsäjätti kertoo kahdesta miehestä. He ovat molemmat pikkukylä Törmälän poikia, lapsuuden parhaita kavereita. Jannella on ajoitus elämässä pielessä ensimmäisen lapsen syntyessä maailmaan hänen ollessaan vasta 15-vuotias. Lukiota hän yrittää käydä, muttei kannustusta tule miltään suunnalta. Hän perii vanhempiensa pessimistisen asenteen ja päätyy paikalliseen vaneritehtaaseen töihin haudaten unelmat kirjoitustyöstä. ''Parempi olla yrittämättä, sitten ei ainakaan pety'' on miehen motto. Unelmaksi jää se, ettei oma parikymppinen poika seuraisi isänsä jalanjälkiä. Vaan niinpä käy. Poika alkaa hengailla Wanhassa mestarissa siinä missä paikalliset konkarit eikä työntekokaan oikein kiinnosta.
Pasi puolestaan menestyy elämässä. Hän muuttaa Helsinkiin opiskelemaan ekonomiksi. Koulusta löytyy myös elämänrakkaus, koulun kaunein tyttö Emilia. Yhteydenpito kotikylään jää vähäiseksi, sillä Pasi ei halua kohdata luurankoja kaapissa. Se tulee kuitenkin eteen, sillä Metsäjätissä pikkupomona työskentelevä Pasi saa tehtäväkseen mennä kotikyläänsä alustelemaan huonoja uutisia, yt-neuvotteluja. Pasi välttelee leveilemästä tuttujen keskellä mersullaan ja puvullaan, mutta kaikkein vaikeimmaksi koituu suoraselkäisenä pysyminen irtisanomisuutisten tuojana ja yhteistyön tekeminen jääräpäisten kunnallisten vaikuttajien kanssa.
Nousiainen onnistuu empaattisesti heittäytymään molempien miehien saappaisiin. Janne on mies, jolle koko maailma aukenisi jos hän vain uskoisi itseensä. Hän elää duunarin arkea ja unelmoi arkisista asioista, kuten omistusasunnosta. Elämä on potkinut päähän ja kukaan ei ole kannustanut, onhan se kuluttavaa ihmiselle. Pasi on menestynyt, muttei se tee hänen osastaan helpompaa. Suomalaiselle tyypilliseen tapaansa hän häpeää menestystään ja kotikylälle palatessaan yrittää parhaansa mukaan välttää luomasta kuvaa, että olisi ylimielinen tai parempi kuin vaneritehtaalaiset. Hän on Metsäjätissä vaikeassa raossa: Hän on pikkupomo, joka tienaa kyllä hyvin, muttei tee päätöksiä. Hän ne kuitenkin joutuu kertomaan ja ottamaan paskamyrskyn niskaansa.
Maailma muuttuu ja ihmiset ovat jääräpäisiä. Metsäjätin Törmälän tehdas olisi voinut pysyä pystyssä, mutta paikalliset päättäjät eivät taipuneet vanhoista ajatuksistaan. Ikään kuin vain vastarannan kiiskinä olemisen ilosta he olivat junaraide-ehdotusta vastaan, joka olisi irtisanomisten sijaan tuonut työpaikkoja ja työllisyyttä muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Ei se unelmien lupaus ole, mutta taloustilanteessa aika huippu lupaus kuitenkin. Muutoksessa ei pysytä perässä, mutta sieltä se ujuttautuu kaikkien arkeen. Tehostaminen näkyy kaikessa: Pikkukaupan supliikki myyntimies luovuttaa isojen kauppaketjujen pystyttäessä markettinsa. Paikallisen pubin tilalle tulee ketjujuottola Wanha mestari. Marketti on saatu, mutta ruokatrendien uusimmat tuulahdukset, kuten pinjansiemenet, eivät löydä tietään ''lihapulla ja peruna-kansan'' hyllyvalikoimaan.
Nousiainen ei osoita kirjan hahmoista syyllisiä. Edes Pasin ylempi käskyttäjä Turo ei ole syyllinen, vaikka mulkvisti onkin. Globalisoituminen ja kilpailukyvyn maksimointi ajavat ahtaalle. Vaikka tulos olisikin kova, kuten kirjassa Metsäjätillä, se ei riitä. Markkinat ovat vain muuttuneet sellaisiksi, ettei fyysiselle paperilapulle ole samalla lailla tilausta mitä ennen kaiken sähköistyessä. Halvempaa työvoimaa saa Aasiasta ja Etelä-Amerikasta. Sillä on toisenlainen hintansa, mutta välittääkö yritysmaailma? Kaikki sumuuntuu maailman globalisoituessa. Yritykset myydään ulkomaille, titteleistä väännetään englanninkielisiä höpölöpöväkerrelmiä ja ylin pomo on mysteeri tavalliselle työntekijälle. Tehostuksessa jalkoihin jää se kuka tekee itse työn, lopputilin saava.
Lopussa kuva ei kuitenkaan ole aivan toivoton: Janne aloittaa freelancer-kirjoittajana työskentelyn ja miehen mietteitä on päätynyt lehteen asti. Pasi huomaa olevansa liian pehmeä kovaan yritysmaailmaan ja hyväksyy vastasyntyneen lapsensa kehitysvammaisuuden. Kuolleen isänsäkin kanssa hän tekee sovun. Pasista tulee moderni isä, joka hoivaa lasta äidin luodessa uraa ja on enemmän kuin tyytyväinen valintaansa. Metsäjätin tilalle nousee uusi yritys ja puolet potkut saaneista työllistyy uuteen yritykseen. Ei täydellinen lopputulos irtisanotuille, mutta hyvä kuitenkin. Ja Paikallispubin listalle ilmestyy mozzarellapanini!
Richard Adams - Ruohometsän kansa
''Pähkinä katseli ulkona tovereiden kokoontumista tummenevan iltapäivän valossa sateen tunkiessa silmien ja hännän alle. Siinä ne olivat. Tarkkaavainen ja älykäs Vatukka joka katseli ojaa kumpaankin suuntaan ennen kuin ylitti sen. Isopää joka iloitsi toiminnan mahdollisuudesta. Tasainen ja luotettava Hopea. Voikukka, loistava jutunkertoja, joka oli lähdöstä niin innoissaan että juoksi niitylle muiden edelle ja jäi sitten odottamaan. Paatsama, kuka ties järkevin ja uskollisin. Liutti, joka etsi katseellaan Pähkinää ja tuli sen viereen odottamaan. Tammenterho, Maitiainen ja Tädyke, kunnon rivikanit, joita ei saanut ajaa liian ahtaalle. Viimeisenä tuli Viikka masentuneena ja vastenmielisesti kuin pääsky pakkasessa. Pähkinä käänsi katseensa kolosta, lännen pilvet repesivät ja niiden lomasta välähti äkkiä vetinen haileankultainen valo.''
Villikanien yhdyskunta elää Englannin maaseudulla rauhaisaa kevättä, kunnes Viikka-niminen kani, jolla on toinen näkö, saa epämääräisiä ennenäkyjä. Ne kertovat jotakin kamalaa olevan tapahtumaisillaan, kylän on muutettava pois mahdollisimman pian. Paikalle onkin noussut kyltti, joka kertoo tulevasta rakennustyömaasta. Kanit eivät ihmisten kirjoitusta ymmärrä, mutta Viikka saa vakuuteltua muutamia kaneja näkyjensä vahvuudesta. Jotta koko kylä saataisiin liikkeelle on ylikaniini, heidän johtajansa, vakuutettava. Thearah ei pidä uhkaavia näkyjä varteenotettavina, siispä vain kourallinen kaneja jättää kotinsa. Ne tempautuvat mutkikkaalle, pitkälle matkalle etsiessään sopivaa paikkaa johon kotiutua. Vastoinkäymisiä tulee hengähdyttävän paljon kanien ollessa jatkuvasti vihollisten ympäröiminä. Elilejä ovat kissojen, kettujen, koirien ja ihmisten lisäksi myös muiden yhdyskuntien kanit, joita vastaan käydyt taistelut yltyvät verisiksi.
Adams on Ruhometsän kansaa varten tehnyt tutkimusta villikanien käyttäytymisestä ja mainitsee erityisesti R.M. Lockleyn tietoteoksen The private life of the rabbit. Päällisin puolin kirjan jänöt käyttäytyvät eläimellisen realistisesti. Ne järsivät ruohoa, papanoivat, juoksevat kettua pakoon ja ajoittain vohkivat kasvimaalta herkkuja. Mutta sielunelämältään niistä on kirjassa tehty mystisiä otuksia, kulttuuriltaan ihmismäisiäkin. Joka yhdyskunnassa on tarkka hierarkia: löytyy johtaja ylikaniini ja tämän neuvosto owsla sekä ''rivikaniineja'', niitä tavallisia sivustaseuraajia. Eri yhteisöt myös poikkeavat toisistaan. Pähkinän johtama joukko todistaa mm. Efrafan kenraali Ratamon johtaman sotaisan diktatuurin, jossa kanialamaiset ovat ylikansoitetun kylänsä vankeja. Vastakohtana he kohtaavat myös kanikylän, jonka asukit elävät kuin sumussa ihmisen varjossa ja ovat luovuttaneet välinpitämättömyydelle kultaisessa häkissään.
Kaneilla on myös oma kielensä, lapiini. Vierasperäisiä sanoja putkahtelee pisin kirjaa, tärkeimmät oppii tuntemaan tarinan edetessä ja kanien rutiinien toistuessa. Hlessi on koditon kulkurikaniini, flay ruoho, Frith aurinko, hraka papana jne. Kirjan loppusivuilta löytyy listaus kanikielen tärkeimmistä sanoista. Villikanit pystyvät myös ymmärtämään muita eläimiä eräänlaisen yleiskielen kautta. Jokainen laji puhuu sitä omalla tunnusomaisella murteellaan; hiirten puheessa suhahtelee z, lokit kraakuvat ä-kirjainten tilalle e:n.
El-arairah on jänis, jonka nimi nousee esiin kanien tarinoidessa menneistä ajoista. El-arairah on jänisten Väinämöinen, palvottu mytologinen sankari, jonka saavutukset siirtyvät suullisesti sukupolvelta seuraavalle. Sankarijänis selviää oveluudellaan mistä vain ja joka tarinassa on tietysti opetus, joka sivuaa Pähkinän klaanin koettelemuksia. El-arairahin uskotaan myös pystyvän kulkemaan tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä. Eräässä tarinassa kohdataan Inlén musta kaniini, joka on kuin itse pahuus. Myös Ratamo siirtyy legendoihin lapsien pelottomeksi tämän todellisen kohtalon jäädessä mysteeriksi.
Kaikilla yhdyskunnilla on samat uskomukset, voisi sanoa ihan uskonto. Ne palvovat Frithiä eli aurinkoa. Frith tulee esiin sanonnoissa siinä missä ihminen puhuu jumaluudesta tai jumalan voimasta. Kaniinitkin uskovat toiseen todellisuuteen, toiseen maahan johon matkataan nukkuessa ja kuoleman jälkeen. Jänisten suhtautuminen asiaan on filosofisen pohtiva ja menee samalla lailla ymmärryskyvyn yli mitä ihmisilläkin. Eräs kaniini toteaakin, että riittää kun tietää, että ruumis jää tähän maailmaan. Tarinan lopetus on uskomattoman kaunis El-arairahin hakiessa erään kaniinin lepäämään tuonpuoleiseen ja vartioimaan yhteisön jälkikasvua.
Kirja vie upealle seikkailulle kaniinien kanssa. Niiden kanssa kun on matkannut yli jokien, myrskyjen ja taistelujen, alkaa samaistua niiden kolokotien ja ystävien menetykseen. Tavallaan hahmot alkoivat tuntua ihmismäisiltä, tavallaan eivät. Adamskin kuitenkin tuo niiden villiyden esiin: Kuten lemmikki angorapuput eivät oikein sopeudu luontoon, ei villikaniinikaan sopeudu lemmikiksi. Ne ovat villejä otuksia, joilla on omanlaisensa käytös. Ne eivät lisäänny romanttisesti, ne tutustuvat vieraisiin kaniineihin haistelemalla eivätkä ne muutenkaan käyttäydy ihmismäisesti. Samalla ne kuitenkin omaavat ihmismäisiäkin piirteitä: Ne ovat kekseliäitä ja sinnikkäitä, tuntevat kipua ja masennusta ja todella välittävät kanssakaneistaan. Adams ei myöskään käytä persoonallistavaa sanaa hän kuvatessa kaniineja vaan eläimellistävää se, joten en sanoisi että eläimiä olisi liiaksi inhimillistetty. Hyvä näin, sillä pidän liiallista eläinten inhimillistämistä vaarallisena. Lapsillekin tulisi jo pienestä pitäen opettaa ihmisen ja eläimen sekä eläimen ja pehmoeläimen ero. Toisista puhuessaan kanit puolestaan sanovat hän, puhuvathan ne kuitenkin ystävistään. Olisi kylmää jos ne toisistaan sanoisivat se, joten pidin tätä ratkaisua onnistuneena.
Kirjaa on luokiteltu sekä lastenkirjaksi että aikuisten fantasiaksi. Vaikka kirjan syntyjuuret ovat Adamsin lapsilleen kertomissa tarinoissa, en itse luokittelisi tätä lastensaduksi, vaikka se olisikin helppoa; onhan tarinassa puhuvia jäniksiä. Pikemminkin se on aikuisten satu. Jokaisen kappaleen alussa on sitaatti, joka peilaa kirjan tapahtumia. Englantilainen ja amerikkalainen kirjallisuus ovat näissä hyvin edustettuina, mutta lainauksia on otettu myös Raamatusta. Näkisin, että esim. sotaa, kostoa ja ystävyytttä kuvaavat sitaatit menevät lapsilta ohi.
''Eläimet eivät käyttäydy kuten ihmiset. Jos heidän on tapeltava, he tappelevat, jos heidän on tapettavat, he tappavat. Mutta he eivät ryhdy miettimään koko älynsä voimalla miten pilaisivat muiden elämän ja tekisivät heille pahaa. Heissä on säädyllisyyttä ja eläimyyttä.''
Pidän romaaneista, joissa käsitellään luontoa ja luonnonsuojelua. Adams puhuu luonnon ja eläinten puolesta tasapainoitellen raadollisuutta ja fantasiakuvausta, joten missään kohtaa hänen esiin nostamansa seikat eivät tunnu saarnaavilta. Hän pikemminkin kertoo miten asia ovat. Luonnossa petojen jakaessa tilan pätevät darwinismin lait. Vahvat hyökkäävät heikkojen kimppuun, nopeat syövät hitaat. Tämähän on eläimille luonnollista. Mutta ihmisellä on itsekkyys ja voiton maksimoinnin halu, joka mielestämme oikeuttaa eläinten ja luonnon sortamisen. Ne ajat jolloin ihminen on ottanut vain sen mitä oikeasti tarvitsee ja hyödyntänyt sen parhaansa mukaan, ovat kaukana historiassa. Se on surullista. Se, ettemme arvosta kaikkein arvokkainta ympärillämme tulee kyllä sinkoutumaan silmillemme.
Löysin kirjasta myös toivon pilkahduksen. Pelästyin kun tarinan loppupuoliskolla haavoittunut Pähkinä päätyy maatilan Lucy-tytön kouriin, sillä tähän mennessä ihmiset eivät ole tehneet mitään hyvää. Tytön isän mielestä mokoma elukka pitäisi päästää päiviltään. Lucy on kuitenkin toista mieltä ja äitiään hoitavan lääkärin konsultaatiolla ja avustuksella he vapauttavat isältä salaa kanin takaisin luontoon. Sydämeni suli Adamsin tuodessa lohduttomalta tuntuvan kuvan jälkeen esiin sen seikan, että ihminen pystyy uskomattoman itsekkyyden ja pahuuden lisäksi halutessaan hyviin tekoihin.
Vaikutuin kirjasta sydänjuuria myöten. Kaunis luonnon kuvaus, villikanien käyttäytymisestä oppiminen ja niiden luonnolliseen käytökseen yhdistetty rikas sielunelämä mytologioineen tekivät vaikutuksen. Tämä on aivan omanlaistaan fantasiakirjallisuutta. Luonnon ja ihmisen suhde sai pohtivalle mielelle. Aihe on tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin kirjan ilmestymisaikana 1972, siltikään siitä ei puhuta mediassa tarpeeksi!
Pakko mainita siitäkin, että kirjan nimen käännös on mielestäni erityisen onnistunut. Alkuperäisen Watership Downin suomenkielinen vastine Ruohometsän kansa tiivistää osuvasti kirjan idean. Ruohometsä kuvastaa totta kai villikanien elinympäristöä. Kansalla viitataan ihmisjoukkoon, mikä kuvaa kanien osittaiseen inhimillistämiseen kirjan tarinassa. Joka kansalla kun on omat uskomuksensa, historiansa ja kulttuurinsa. Suomentajan oma tulkinta voi olla tunnetusti riskaabelia. Tässä kohdin pidän suomenkielistä nimeä jopa onnistuneempana, kauniimpana ja kuvailevampana kuin alkuperäistä. Hyvä, Kersti Juva!
Kirjan pohjalta on tehty 1978 aikuisille suunnattu animaatio. Puhuvia kaniineja siinä kun on, lapsien traumatisoituminen on taattu. Viimeksi pääsiäisenä elokuva nostatti haloon Amerikassa, aikuiset kun olivat antaneet lapsien katsoa aluksi viattomana alkavaa söpöä kanitarinaa ja järkyttyneet sen yht'äkkiä muuttuessa veriseksi. Vastuu on tietysti tv-kanavalla: miksi näyttää lapsille sopimatonta materiaalia päiväsaikaan, entä missä ikärajasuositukset? Kirjan pohjalta on tehty myös animaatiosarja vuonna 1999, joka on käsittääkseni lapsille sopivampi. Muistan 90-luvulla katselleeni jotakin animaatiota, jossa jänöt loikkivat kasvimaalla vohkien porkkanoita ja salaattia, mutta en ole varma onko kyseessä ollut jompi kumpi Ruohometsän kansan sovituksista, sen verran hämäriä muistikuvani ovat. Voi olla, että sekoitan Kaukametsän pakolaisiin?
Richard Adams on kirjailijana itselleni vieras, mutta aion ehdottomasti tutustua muihinkin hänen teoksiinsa. Niissä ilmeisesti liikutaan pitkälti samoissa aihepiireissä. Eniten kiinnostaa Shardik - Berklan herra, sillä Musta torni-sarjassakin on Shardik-niminen jättikarhu (!) En sarjaa lukiessa tiennyt mihin teokseen viitattiin. Huomasin yhteyden viime kirjastoreissulla tutkiessani hyllyltä Adamsin teoksia. Olisi siis jännä siinäkin mielessä lukea, että näkisi mistä King on ottanut inspiraatiota rönsyilevään maailmaansa. Shardikia ei googlehaun tuloksen perusteella ole hirveästi ainakaan suomalaisissa kirjablogeissa luettu ja siitä löytyy muutenkin vähemmän tietoa kuin Ruohometsän kansasta. Juonikuvauksen perusteella liikutaan samojen luontoaiheiden piirissä ja synkkyyttä ja kritiikkiä löytyy tästäkin tarinasta.
Vaikutuitko sinä Ruohometsän kansasta?
Oletko traumatisoitunut animaatiosovituksista?
Onko kukaan lukenut Shardikia tai muita Adamsin teoksia?
torstai 14. huhtikuuta 2016
Stephen King - Doloreksen tunnustus
''Ja sekin voi joskus olla hieno asia jos pahalle miehelle sattuu paha tapaturma.''
Dolores Claiborne kutsutaan poliisiasemalle kertomaan multimiljonääri Vera Donovanin kuolemasta. Dolores on syytetyn pallilla, sillä hän on ollut esimiehensä kuollessa paikalla ja naisen maine saarelaisten keskuudessa on huono. Dolores aloittaa pitkän monologin, mutta hän tunnustaakin Veran murhan sijasta erään toisen, jo vuosien takaisen murhan ja samalla avaa elämänsä kärsimyksiä ja valintoja. Dolores on kaunis naisen nimi ja tarkoittaa espanjaksi kärsimystä, kipua ja suruja. Näitä naisella on elämässä totisesti ollut.
Dolores aloittaa kertomalla hänen ja esimiehensä kummallisesta suhteesta. Viimeisinä elinvuosinaan Vera on eristäytynyt maailmasta halvaantumisen ja höperöitymisen vuoksi. Äksy nainen pelkää kuollakseen pölykoiria ja käy taistelua kotiapulaisensa kanssa vaippojen vaihdosta. (Kotiapulaisten, sairaanhoitajien ja lähihoitajien työ; miten aliarvostettua!)
Veran ja Doloreksen suhde on mutkikkaan mielenkiintoinen. Kotiapulaisia alati irtisanova Vera on tiukka täti. Kolme virhettä ja lennät ulos. Pyykit on ripustettava just eikä melkein hänen haluamallaan tavalla. Dolores pystyy kuitenkin avautumaan rankalla hetkellä juurikin Veralle ja naisissa on paljon yhtäläisyyksiä, joista osa selviää vasta viime metreillä. Molemmat ovat pakon edessä joutuneet olemaan vahvoja ja pakon edessä kestämään elämän tuomat heikot hetket, kuten lapsista vieraantumisen. Heidän välillään tuntuu myös olevan telepaattinen yhteys.
''Minä toimin tavallaan itsepuolustukseksi koska se kävi minua sillä lailla kurkusta kiinni. Se oli tärkeintä se. Itsepuolustahan se tietenkin jollain tapaa olikin vaikkei lain silmissä. Minä tiedän sen koska koska minä olin paikalla mutta laki ei ollut. Loppujen lopuksi minä puolustin itseäni ja lapsiani.''
Dolores alkaa suunnitella miehensä murhaa. Se lopettaisi heidän kaikkien painajaisensa. Lapset vihaavat ja pelkäävät isäänsä, nuorin pojista valitettavasti ihailee viinaa nauttivaa, rasistista isäänsä, jonka mielestä opiskelu on turhaa ja Doloreksen yli kymmenen tuntiset työpäivät oikein hänen itsensä tehdessä töitä löysin rantein silloin tällöin.
Murhapäiväksi valikoituu päivä, jolloin aurinko pimentyy ja saarelaisten huomio on muualla. Dolores suunnittelee kaiken tarkasti ja onnistuu poliisikuulusteluissa pitämään hermonsa aisoissa, häntä ei saada todistettua syylliseksi. Vuosien ajan saarelaiset kuitenkin epäilevät Doloresta veriteosta ja Veran murhakuulusteluissa nainen viimein tunnustaa tekonsa jokaista yksityiskohtaa ja painajaista myöten.
Tarina on jännittävä. Lukija tietää alusta alkaen Doloreksen onnistuvan aikeissaan, mutta sujuuko kaikki suunnitelmien mukaan? Joe St. George on läpeensä kuvottava mies ja vaikkei murha tietenkään koskaan ole oikein, toivoin Doloreksen onnistumisen puolesta. Koin, että hänellä ei ollut muita varteenotettavia keinoja vaikeassa tilanteessa.
Kirja on feministinen vahvojen naishahmojen ja teemojen kautta. Kirjassa on paljon samaa yliluonnollisemman (ja huonomman) Naisen raivon kanssa. Tasa-arvon epäkohdat pistävät vihaksi. 60-luvulla pankki on antanut hulttio-Joen nostaa rahat yhteiseltä tililtä omiin nimiinsä ilmoittamatta Dolorekselle. Jos nainen olisi saman tehnyt, olisi pankki varmasti soittanut tarkistamaan mieheltä luvan...Joen kuolema korjaa epäkohdat perheessä, kaikki menestyvät elämässä varjon väistyessä tieltä pois. Selenan suhde äitiin viilenee tämän selvästi tietäessä sisimmässään totuuden isänsä murhasta, mutta miten olisikaan käynyt jos Dolores olisi ollut alentuva ja jättänyt asiat sikseen?
''Tule, Doloooooresssss!''
Toisin kuin muissa lukemissani Kingeissä, tässä tarina vuodatetaan yhtenä pötkönä. Poliisikuulustelu on kirjassa pelkkää Doloreksen tunnustusta, jota ei ole jaettu kappaleisiin. Kerrontatyyli on mielestäni tarinaan sopiva ja pidin kirjasta, siirappista loppua lukuun ottamatta. Ennen kaikkea kirja on jännittävä. Kingille ominainen yliluonnollisuus jää hienovaraiseksi ja se onko Doloreksella ja Veralla telepaattinen yhteys keskenään jäi itselleni kysymysmerkiksi. Kauhua kirjaan tulee murhan hetkellä, kaikki kun ei tietenkään suju täydellisesti vaikka haluttu lopputulos saadaankin. Murhakohtaus oli erityisen karmiva, enkä ihmettelisi vaikka kaivo ja siellä kituva, raivokas mies tunkeutuisivat uniini.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
John Irving - Kaikki isäni hotellit
John Irvingin tarinoista tuttuja ovat Garpin maailma ja Oman elämänsä sankari, sillä olen nähnyt niistä elokuvasovitukset. Irvingin kirjat ovat siis leffojen kautta alkaneet kiehtoa. Varsinkin Garpin maailma on ihanan eriskummallinen elokuva. Halusin tutustua kuitenkin tarinaan, joka ei ole ennalta tuttu. Niinpä lainasin kirjastosta Kaikki isäni hotellit.
Kirja kertoo Berryjen perheestä, joka ulkopuolisten silmissä näyttäytyy omituisena sakkina. He ovat omaperäisiä luonteita kaikki, mutta perhe puhaltaa yhteen hiileen ja kestää elämän tyrskyt poikkeuksellisella päättäväisyydellä ja rakkaudella. Perhe toteuttaa ja seuraa isän hulluja unelmia, joihin kuuluvat hotellit ja karhut. Sen vuoksi uhrataan ja surraan paljon, se vie Berryt meren taakse, mutta se myös lähentää.
Win Berry on perheen isä. Hän on ikuinen unelmoija ja idealisti. Unelmat ovat korkealla ja niiden saavuttamattomuutta verrataan Kultahatun Jay Gatsbyn haaveisiin. Isä on sydämellinen optimisti ja osaa antaa juuri oikeat neuvot mihin tahansa pulmaan, vaikkei edes tietäisi mikä ongelma on. Lasten silmissä isä on aluksi etäinen tämän poissa kotoa opiskellessa ja tienatessa leipää pöytään. Myöhemmin isä on ennemminkin hupsu, mutta rakastettava haaveilija auktoriteetin sijaan.
Mary Berry on vanhemmista se rauhallinen järkeilijä, joka kuitenkin yhteisen ystävän kehotuksesta antaa miehensä hullutukset anteeksi ja tyytyy usein vain kohauttelemaan olkiaan. Mary ja Win pysyvät koko liittonsa ajan ihailtavan rakastuneina. Äiti jää vanhemmista kenties etäisimmäksi hahmoksi.
Frank Berry on sisaruskatraasta vanhin ja nimetty Frankiksi muistutuksena siitä, että perhe olisi aina rehellinen toisilleen. Ironisesti Frank ei koskaan kerro homoudestaan vanhemmilleen. Frank kärsii koulukiusaamisesta seksuaalisuutensa vuoksi ja harrastelee eläinten täyttämistä. Suru-koira saa usean eri ilmeen ja asennon Frankin käsittelyssä, mutta koirasta tulee pahan ilman lintu lohdutuksen sijaan. Perheen muuttaessa Wieniin Frank tarmollisesti paneutuu paikalliseen historiaan ja kieleen ja uutteruutensa ansiosta menestyy elämässä erinomaisesti.
Franny Berry on suorasanainen primadonna, lukion huutosakin johtaja ja ihannetyttö. Muu perhe kuuntelee usein juurikin Frannyn suorasanaisia, kirosanojen täyttämiä mielipiteitä. Frannysta kasvaakin tarpeen vaatiessa äiti-hahmo muille sisaruksille. Perheen murtaa Frannyn raiskaus, johon jokainen suhtautuu omalla, mutta huolehtivalla tavallaan. Franny itse kylpee pakkomielteisesti ja kirjoittaa vuosien ajan kirjeitä raiskaajalleen ja puhuu tapauksesta ''tappelun häviämisenä.'' Franny ei kuitenkaan murennu tapahtuneesta ja kirjassa käydäänkin hienoa keskustelua raiskauksesta ja siitä miten jokainen selviytyy omalla tavallaan.
John Berry, keskimmäinen lapsi, toimii kirjan kertojana. Muistelohetkellä hän on jo nelikymppinen. Isoin asia mikä hahmosta jäi mieleen on tämän pakkomielteinen rakkaus siskoaan kohtaan. Tarinan alussa vihjaus insestisiin tunteisiin on hienovaraisempaa, mutta edetessä ilmiselvää ja osoittautuu molemmin puoliseksi. John on nuorena epävarma ja ujo, mutta pönkittää itsetuntoaan punttaamisella. Siskonsa raiskaus saa veljen tuntemaan itsensä avuttomaksi ja voimattomaksi, joten hän vaimentaa tunteet lihasten kasvattamisella. Seksi ja naiset pyörivät mielessä alati, John yrittää kiertää siskoa kohtaan tuntemansa rakkauden ja himon käymällä huorissa. Johnilla ei tunnu olevan selkeitä päämääriä, joten muiden luodessa uraa hän jää auttamaan isäänsä.
Lilly Berry on pienikasvuinen tyttö, jonka pienuus näyttää muun maailman mielestä söpöltä, mutta Berryt näkevät sen lävitse. Lilly haluaa epätoivoisesti kasvaa pituutta ja muuttuukin pikkuvanhaksi sieluksi. Lilly vaikuttuu perheen Wienin vuosina kirjallisuudesta ja juuri hän huomauttaa isän olevan samanlainen haaveilija kuin Gatsby. Lillystä tulee maailmantuskainen ja hän purkaa kasvunhalunsa kirjoittamiseen. Tytöstä kasvaakin loistava kirjailija, mutta liika perfektionismi painaa harteilla.
Egg, perheen kuopus on huonokuuloinen ja useimmiten pojan suusta kuullaankin: ''Mitä?'' Poika myös sotkee rakastamiaan leluja ympäri ämpäri, myös perheen ensimmäisen hotellin asukkaiden huoneisiin. Vanhemmiten ne ovat vaatteet jotka leviävät joka paikkaan.
Isoimmaksi teemaksi kirjassa nousee perhe. Berryt ovat rakastava perhe, joka hyväksyy toisensa oikkuineen ja surujen puskiessa hitsaantuu entistä tiukemmin yhteen. Roolit ovat vähän kummallisia isän ollessa pakkomielteinen haaveilija ja nuorimman tyttären pikkuvanha murehtija, mutta perhe on toimiva yksikkö, joka läpi vuosien jatkaa toistensa auttamista. Frankista tulee piinkova agentti, joka myy siskonsa kirjan oikeudet. Franny näyttelee kirjan elokuvasovituksessa ja antaa lapsensa veljelleen. John auttaa isäänsä viimeisen ''hotellin'' pystytyksessä.
Unelmat puskevat perhettä eteenpäin, mutta toteutuvatko ne koskaan? Isän unelmat eivät ainakaan täyty ja ne ovat samalla olleet koko perheen unelmia. Hotellit ovat kaukana visioista ja surua pakataan surun perään. Mutta perheelle kertyy valtaisasti upeita muistoja ja vaikkeivat asiat ole aivan täydellisesti, ne ovat lopussa kaikilla kuitenkin todella hyvin. Ihminenhän usein unelmoi asioista, joita ei pysty tavoittamaan. Mutta onko tavoitteiden täyttäminen kaikista tärkeintä?
Seksi ja seksuaalisuus ovat myöskin erittäin isossa roolissa ja aihetta käännellään eri kulmilta. Johnin epäröivä teinin seksuaalisuus on kuvattu hauskan elämänmakuisesti, ensimmäisten kertojen huvittava jännyys ja naisten tulkitsemisen opettelu. Huoria kirjassa vilisee paljon, varsinkin Itävallan vuosina. Prostituoidut jäivät kirjassa aika hulvattomiksi karikatyyreiksi, joiden merkitykselle ei taida olla kummempaa syytä kuin amerikkalaisen lukijakunnan leikkimielinen nipistäminen. Irving nostaa esiin omituisen suhtautumisen täysin luonnolliseen asiaan: Väkivallalla mässäillään, mutta seksi halutaan piilottaa kaikin keinoin.
Frank on homo, muttei luojan kiitos mikään ''homolemmikki'', vaan ns. normaali nuori. Frankilla ei ole suhteita, joten aihetta ei alleviivata. Myös Susie-karhu on kirjassa homoseksuaali ja kääntynyt lesbosuhteisiin raiskauksen jälkeen, naisten seura tuntuu nöyryyttävän raiskauksen jälkeen turvalliselta. Frannyn ja Susie-karhun välille kehittyy hetkeksi suhde.
Täytyy sanoa, että Irving osaa merkillisen upeasti luoda päällisin puolin käsittämättömiltäkin tuntuvista asioista todella koskettavia ja tasapainoitella leikkisyyttä ja vakavoitumista. Susie-karhu kuvataan aluksi rumana finninaamaisena naisena, joka pukeutuu karhun asuun ja örisee kuin otso. Omistajakin uskoo naisen olevan ihka aito karhu, aika huvittavaa. Irving kuitenkin avaa hahmoa tarinan edetessä: Susie-karhu on raiskattu nainen, joka sanoo ruman naamansa tarvitsevan paperipussin siksi että hänen raiskaajansa ovat laittaneet hänelle pussin päähän. Nainen on murtunut maailmasta ja ihmisyydestä niin perusteellisesti, että haluaa olla ihmisen sijasta karhu. Susie-karhusta kuoriutuikin sitten lopulta todella surullinen hahmo näennäisen hauskuuden alta.
Frannyn raiskaus vakavoittaa kirjan hilpeästi alkaneen tarinan ja läpi Berryjen elämän teemaa pohditaan monelta kantilta. Frannyn suhtautuminen raiskaajaan ja tälle kirjoittaminen herättää ihmetyksen: Miksi kukaan reagoi näin? Mutta myöhemmin kuvioihin tulee tosiaan Susie-karhu, jonka kanssa käydyt keskustelut korostavat sitä, että kaikkihan reagoivat eri tavalla. Ihmiset suhtautuvat myös raiskattuun varsin eri tavoin. Mindy syyllistää Frannyä ''kyrvän kiusaajaksi'', Junior Jones ottaa suojelijan roolin. John puolestaan pohtii miten raiskatulle pitää jutella, uskaltaako koskettaa vai meneekö ihminen rikki; Miten paljon raiskaus ihmistä määrittää?
Frannyn ja Johnin romanttinen rakkaus jäi hiertämään. Kirja on hyvin liberaali ajatuksen juoksultaan, mutta tämä meni itselläni reippaasti yli. En tiedä miksi tarinaan on lisätty insestiä ja vieläpä niin suuressa määrin. Haluaako Irving ravistella lukijaa insestin tabu-leiman suhteen? Ja ravistelua se on, suhde kun ei jää viattomalle tasolle...Ovatko mitkään rakkauden tunteet ''vääriä''? Missä menee raja? Franny ja John ovat sisaruksia, joten hyväksikäytöstä ei voi puhua, koska kumpikaan ei ole auktoriteettisessa asemassa toiseen nähden, vaan molemmat ovat samalla linjalla ja suostuvaisia. Insesti on kuitenkin ihmisen perusbiologiaa vastaan ja laissakin kielletty, joten päällimäiseksi tunteeksi sisarusten suhteesta jäi kuvotus ja inhotus. Mielestäni se vain on yksinkertaisesti sairasta, enkä olisi halunnut tässä määrin ja näin ronskilla tyylillä kirjoitettuna aiheesta lukea. Ilman tätä suhdetta olisin pitänyt kirjasta enemmän ja harmittelin, koska muutoin suorastaan rakastuin Irvingin tarinankerrontaan.
Aivan varmasti aion vielä lukea Irvingiä ja ilman sisarillista rakkautta tämä olisi ollut ehdottomasti viiden tähden kirja. Aivan unohtumaton.
Tunnisteet:
hotellit,
huumori,
insesti,
John Irving,
kasvukertomus,
kuolema,
perhe,
raiskaus,
seksi,
seksuaalisuus,
sisaruus,
unelmat
lauantai 2. huhtikuuta 2016
Ida Simons - Tyhmä neitsyt
'' ''Aikuiseksi kasvaminen tuo mukanaan paljon ikäviä asioita, mutta ainakaan sitten ei tarvitse käydä koulua,'' sanoin Milille kun palasimme jälleen arkeen vihaamassani rakennuksessa. Mili ei ollut samaa mieltä. Hän kävi koulua mielellään, ja isoksi kasvaminen vaikutti hänestä oikein mukavalta. Sai valvoa niin pitkään kuin halusi ja ajaa autoa ja käydä juhlissa milloin huvitti. En sanonut vastaan, vaikka tiesin paremmin. Aikuisena oleminen merkitsi: valehtelemista, pahan puhumista, rahahuolia ja mahakipuja.''
Viimeisen kuukauden aikana on käynyt hyvä tuuri uutuuskirjojen suhteen. Yleensä kiehtovat kirjat ovat lainassa, mutta nyttemmin olen bongannut kreivin aikaan uutuushyllyiltä luettavaa. Viime kuussa vaikutuin varsinkin Ryan Gattisin Vihan kaduista. Tällä viikolla Ida Simonsin Tyhmä neitsyt kutsui luokseen. Hetken harkittuani nappasin kirjan pinon jatkeeksi. Sen verran teosta on kirjablogeissa luettu, että halusin tietää mistä on kyse.
Hollantilainen kustannustoimittaja luki äitinsä hyllystä alunperin vuonna 1959 julkaistun, unohdetun teoksen ja vaikuttui siitä niin kovin että teos julkaistiin uudelleen kaksi vuotta sitten. Kirja lähti valloitusretkelle ympäri maailman ja suomennos rantautui tänä vuonna.
Tyhmä neitsyt kertoo 12-vuotiaasta juutalaistyttö Gittelistä, jonka tarina sijoittuu jonnekin maailmansotien väliseen aikaan, 20- tai 30-luvulle. Gittel kuvaa ympäröivää maailmaa vielä lapsen silmin. Aikuisuuden kynnyksellä ollaan, mutta aikuisten maailma kaikkine ihmeellisyyksineen näyttäytyy kummallisena ja epähoukuttavana. Vitsit, sosiaaliset paikkajärjestykset ja oman yhteisön sanasto kummastuttavat. Kyynisistä elämänneuvoista puhumattakaan. Tarkkanäköisen tytön silmien kautta nähtynä suku ja tuttavapiiri näyttäytyvät aika humoristisina tapauksina. Tällaisia ihmiset kaikkine hullutuksineen oikeastikin ovat, edelleen.
Gittelin elämä on varsin yksipuolista. Vanhemmat eivät juurikaan päästä tyttöä yhteisön tai kodin ulkopuolelle. Valonpilkahduksina toimivat reissut kiehtovaan Antwerpenin kaupunkiin vanhempien riidellessä. Eräällä reissulla tyttö saa kutsun ''vähän parempaan perheeseen'', Mardelleille, näyttämään lahjansa pianonsoitossa, josta Gittel haaveilee kehittävänsä ammatin itselleen. Gittel tutustuu perheen tyttäreen Lucieen, jota alkaa ihannoida. Niin perheen isä kuin Luciekin viehättyvät teräväsanaisen ja lahjakkaan Gittelin seurasta. Lucien ja tämän isän alaisen Gabrielin kanssa Gittel tutustuu kaupungin kahviloihin ja museoihin, tuntien syyllisyyden värittämää nautintoa mussutellessaan kosherin vastaisia vohveleita.
Vanhempien sopiessa riitansa on kuitenkin aina kotiin paluu tiedossa. Gittel jatkaa kirjoittelua Mardellin isän ja tyttären kanssa. Perhe joutuu hetkeksi tekemään epäonnisen muuton Berliiniin ja takaisin palattuaan Gittel sekaantuu salaliittolaiseksi Mardellin perhesuhteiden sotkuihin.
Kirjan parasta antia on ehdottomasti ihmisten tarkkailu lapsen, joka on vasta pääsemässä kärryille aikuisten maailman kirjoittamattomiin sääntöihin, silmin. Aikuiset ovat totta tosiaan ihmeellisiä. Minua surettikin Gittelin salaliittolaisuuden seuraamukset kirjan lopussa. Lucienin ja Gabrielin parastahan tyttö vain tahtoi. Hieman naiivisti ehkä, mutta lapsihan hän on ja tietämätön aikuisten roolituksista ja pelisäännöistä. Harmistutti se miten tyttö sai kirousta ja kämmentä, vaikkei välttämättä varsinaisesti tiennyt tehneensä väärin joidenkin silmissä.
Nimellä viitataan Raamatun tarinaan, jonka hra Mardell kertoo Gittelille tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Viisaat varaavat tarpeeksi öljyä lamppuihin, tyhmät tietenkään eivät. Viisaat eivät suostu omistaan lainaamaan, sillä kaikille ei riitä tarpeeksi. Tyhmien ostettua lisää öljyä Herra hylkää heidät. Gittel toteaa olevansa mieluummin tyhmä kuin viisas neitsyt Mardellin yrittäessä opettaa ettei iloa kannata käyttää loppuun. Elämässä tulee iloa ja surua, jotkut ovat parempiosaisia.
Kirjassa ei tapahdu paljoakaan, mutta kerrontatyyli on niin vetoavaa, etten kaivannutkaan suurempaa juonta. Ei tämä lempparien joukkoon nouse, mutta kirja on todellakin ansainnut uudelleen julkaisun. Itse en lukenut kirjaa niin tarkkanäköisesti kuin Gittel näkemyksensä kertoo, joten tästäkin aukeaisi varmasti uudella lukukerralla uusia huomioita. Samaistuin kyllä Gitteliin. Muistan itsekin lapsena toivoneeni, etten kasvaisi aikuiseksi. Aikuisuus vaikutti tylsältä, laskujen täyteiseltä ja sekavalta. Olin myös hyvin kiintynyt pehmolelulaumaani. :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)