Claudia Rusch - Stasi tiskipöydän takana

Stasi tiskipöydän takana herätti huomioni kirjastossa, sillä pidän kylmää sotaa todella mielenkiintoisena aikana. DDR:ään keskittyviä kirjoja en ole hirveästi lukenut, mutta pari vahvaa elokuvaa olen nähnyt. Goodbye Lenin! ja erityisesti Muiden Elämä ovat olleet mieleenpainuvia. Elokuvissa on hyvin erilainen vire, mutta aihetta lähestytään molemmissa hyvin.

Claudia Rusch kuuluu viimeiseen sukupolveen ihmisiä, jotka ovat viettäneet lapsuutensa ja nuoruutensa kommunistisessa Itä-Saksassa. Claudian vanhemmat olivat toisinajattelijoita, valtiota vastaan kapinoivia kansalaisoikeuksien puolustajia, minkä vuoksi kirjoittaja on lapsena ja nuorena ajautunut hassuihin tilanteisiin, mutta myös ikävämpiin haasteisiin. Hauskin kohtaus Claudian lapsuudesta on hänen poliisille kertomansa vitsi Itä-Saksan puoluejohtaja Honeckerista. Nyt lukijaa naurattaa, mutta Stasin mustalla listalla olevalla äidillä on sydän pompannut kurkkuun!

Sananvapauden ja matkustamisen rajoittaminen saavat nuoren Claudian haaveleimaan Pariisista, mutta muurin sorruttua jää hieman onttokin olo. Ja Stasin vakoiluarkistojen tullessa avoimiksi kääntyvät epäilykset lähipiiriin.

Kaikesta huolimatta Rusch kuvaa lapsuuttaan varsin onnelliseksi ja kirja antaa mielestäni toden makuisen, realistisen kuvan muurin taakse jääneiden ossien arjesta ja nuoreksi kasvamisen valtiossa. Päällimmäiseksi jäi mieleen jatkuva tarkkailun alla olo ja epäileväisyys, krooninen pikku ahdistus, kuka vain ystävistäsi tai sukulaisistasi voi vasikoida sinusta poliisille, vakoilla jopa vuosikausia tietämättäsi!

Opin kirjasta uuttakin, nuorisovihkimyksestä en nimittäin ennen ollut kuullut. Nuorisovihkimys oli siis itäsaksalaisten siirtymäriitti (vähän niin kuin konfirmaatio), jossa nuori jättää lapsuuden ja vannoo uskollisuuttaan valtiolle. 14-vuotias sai luvan juoda ekan känninsä ja riitin suorittaneita opettaja teitittelee.

Kirjasta jäi hyvät fiilikset ja suosittelen tätä niille, joita lähihistoria kiinnostaa. Aivan ummikolle kirja ei välttämättä sovi, sillä kirjassa ei paljoa Saksojen historiaa avata (Pieni lyhenteiden selitysluettelo alusta löytyy.), vaan kirjoittajalla on oletus että lukija tietää miksi Saksa on jakautunut ja miksi uudelleen yhdistynyt.

Aki Ollikainen - Nälkävuosi

''Isäntä varoittaa syömästä liikaa, nälkäisen vatsa ei kestä. Marja katselee Lehdon tupaa. Kaikki näyttää siistiltä ja puhtaalta verrattuna Korpelaan. Tuli avoimessa takassa luo kodikasta, lämmintä valoa.
-Juhanistako lähti henki?
-Henki siitä lähti jo aikaa sitten. Sinne se jäi tekemään kuolemaa. 
-Jätitte sinne?
-Ei siitä ollut lähtijäksi enempää kuin eläjäksikään. Lopettaako minun olis se pitänyt?
-Sanovat, että jossain on syöty kuolleitakin, emäntä puuttuu keskusteluun. 
Lehto vilkaisee vaimoaan vihaisesti.
-Akkain puheita.
-Ei kai isää syödä, Juho kuiskaa.
-Ei tietenkään, isä menee taivaaseen.''

Nelihenkinen perhe riutuu Suomen talvessa 1867 ruokapulan ollessa pahimmillaan. Ihmiset kuolevat nälkään ja sen puutteesta aiheutuneihin tauteihin. Perhe liittyy kerjäläislauman jatkeeksi kiertäen milloin missäkin. Päämääräksi he ottavat Pietarin. Mutta päästäänkö sinne koskaan? Helsingissä Renqvistit nauttivat punssista ja shakin peluusta erossa köyhälistön kurjuudesta.

Odotukseni eivät olleet ihan huipussaan alkaessani lukea Nälkävuotta, sillä tätä ennen luin Ollikaisen Mustan sadun. Se oli ihan hyvä, muttei erityisen mieleenpainuva. Tarina oli mielenkiintoinen ja Ollikaisen kieli ah niin kaunista. Halusin lukea Nälkävuoden, sillä se on saanut niin paljon kehuja. Nälkävuosi on myös kiinnostava aihe.

Alkusivuilla tuskastuin huora- ja kikkelijutuista. Ärsyynnyin muutenkin näistä kansasta erkaantuneista rikkaista. Se on ollut toki tarkoituskin. Se saa pohtimaan nykypäivän Suomea. Onko yhteiskuntaamme tulossa luokkajako? Onko meillä kenties jo? Toiset nälkiintyvät toisten erkaantuessa ongelmista. Mutta, kuten Ollikainenkin hienosti kirjallaan sanoo: Kohtaamiselta ei lopulta voi välttyä, kurjuus tulee lopulta meidän kaikkien eteemme jossakin muodossa. Kukaan ei voi loputtomiin sulkea silmiään.

Parasta kirjassa on Ollikaisen kieli. Hän kirjoittaa runollisesti ja tunnelmallisesti. Välillä liiankin harkitun oloisesti ja hidastempoisesti. Itse tarinalle sytyinkin hitaasti. Perheenjäsenten kaatuessa yksi kerrallaan en lopulta kuitenkaan voinut olla liikuttumatta. Kuka voisi olla liikuttumatta tällaisesta kitumisesta?

Aki Ollikainen - Musta satu

 

''Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa, kadonnutta isäänsä.''

Luinpa eräänä yönä iltasaduksi itselleni Aki Ollikaisen Mustan sadun. Kirjassa houkuttivat sen mystinen tunnelma ja historia. Yllätyin kirjan luettuani siitä, että Tattarisuon mysteeri on todellinen historian tapaus. Luulin jo lukeneeni kaikista Suomen kuuluisimmista murhatapauksista, mutta tämä yllätti kaikessa groteskiudessaan. Musta satu ei pyöri pelkästään tämän mielenkiintoisen tapauksen ympärillä, vaan  se toimii tarinan synkkyytenä, vainoavana asiana, jota ei saa suvun historiikistä pyyhityksi.

Kertoja on nimetön keski-ikäinen mies, joka kriiseilee kahden naisen välillä. Hänen ex-vaimonsa masentuu vuoteen omaksi, poika vieraantuu ja mies elää jatkuvasti elämänsä takaumissa, muistellen vuoroin pappansa kertomuksia sodasta, mutta ennen kaikkea nuorena kuollutta ystäväänsä Joonaa, joka on kuollut yhtä yllättäen kuin tämän isä. Kertoja puhuu tekstissä suoraan Joonalle, kertoen miten on tätä aina ihaillut ja halunnut olla kuin hän.

Heino on nimettömän kertojan isopappa, 30-luvulla kadonnut pirtun salakuljettaja. Hän vetää Pankkiiri-nimiseltä hahmolta pirtuerää välistä, myyden hiljalleen epäilyksiä välttäen ja piilottaa eriään Tattarisuolle. Hän on naimisissa, mutta pettää vaimoaan Amanda-neidon kanssa pienen joukon pippaloissa, joissa snorklataan heroiinia ja tanssitaan gramofonin tahtiin. Ahneus ottaa vallan siis niin naisten kuin bisnestenkin suhteen ja kädetkin värittyvät vereen.

Kaikkeen tähän liittyy oleellisesti Tattarisuo, josta löydetään silpottuja ruumiinosia. Murhamies Haapojan hautaama kirstu, Musta Raamattu, sisällissodan kummittelevat arvet - Mikä on syy kaiken takana?

 Kirja vaikutti samantyyliseltä kuin Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen ja yhtäläisyyksiä niissä onkin. Molemmat ovat sukukertomuksia, joissa liikutaan useilla vuosikymmenillä. Aiempien sukupolvien mysteerit vainoavat nykymaailmassa ja pojat kantavat samoja ongelmia kuin isänsä. Tässä ainakin viina ja uskottomuus  periytyvät polvelta toiselle.

Lukukokemus oli myös samanlainen kuin Jäntin teoksessa. Se-ka-vaa. Eino, Heino, Eikka, Erkki...Miksi hahmoja täytyy nimetä samankaltaisiksi tai kutsua niitä vuoroin ristimänimin, vuoroin lempinimin? Onko lukijan sekoittaminen joku hieno itseisarvo jolla kirjoittaja osoittaa olevansa vaikeaselkoista, lukijan älykkyyttä testaavaa ''korkeakirjallisuutta''? Kyllä, on hienoa ettei joka asiaa alleviivata viiteen otteeseen, mutta joku roti. Tässäkin on kuitenkin vain puoltoista sataa sivua, on mielestäni liikaa pyydetty että joka hahmon ehtisi sulattaa. Tällaiset kirjat vaatisivat sukupuu-selvityksen kirjan loppusivuille ja miksipä ei? Löytyyhän romaaneista sanastoja ja karttojakin, jotka selventävät juonen kulkua.

Vertaan nyt paljon Jäntin teokseen, mutta sitä kautta saan ehkä selitettyä miksi pidin siitä ja Mustasta sadusta vähemmän, vaikka kyseessä on kaksi samantyylistä tarinaa. Talven hallava hevosen koin olevan tarkoituksellisesti palapeli, jota lukija koittaa koota tuloksetta. Musta satu on selkeämpi loppuratkaisussaankin, mutta koin että osa hahmoista oli vain turhia ja sekoittamassa lukijan päätä. Ne eivät vieneet vieneet juonta eivätkä tunnelmaa eteenpäin. Kuten tämä Joona, jota kertoja puhuttelee. Maalaahan se tietysti kuvaa alemmuuskompleksia, runkkauksen opettelua  rannalla, mutta en nähnyt kokonaiskuvan kannalta sitä tärkeäksi. Tarina olisi yksinkertainen, mutta sitä vaikeuttavat turhat hahmot.

Muutenkin koin nykyhetken kuvaukset kolkoiksi, eipä ihme että kertoja eleli niin mielellään menneissä. Sen sijaan Heinon silmin nähtyyn 30-lukuun ihastuin. Ollikainen maalaa upeasti kuvan Suomesta, jossa eletään kieltolain ja Lapuan liikkeen aikaa. Mukana on myös okkultismi ja tuo mystinen Noita-Kallio. Koko Tattarisuon juttu on kiehtova, nimettömän kertojan yhdistäminen tapaukseen tuntuu väkinäiseltä. Kirjan taika on juurikin Heinon aikakaudella. Niissä on upea tunnelma, mielestäni koko sukutarina- ja pojat-kärsivät-isiensä-synneistä-teemat olisi voinut jättää kokonaan pois.

Pelottavan tunnelmankin kirja onnistuu luomaan, ainakin huomasin illasaikaan lukiessani säikkyväni iltakävelyllä ollutta naapuria. :D

Tässä pari linkkiä koskien tuota Tattarisuon tapausta:

Helsingin sanomien kirjoitus

sekä

Tarkennusta Helsingin sanomien kirjoitukseen

Jouni Hokkanen - Pohjois-Korea - Siperiasta Itään

Jouni Hokkanen on teologian maisteri ja median monihöylä joka on yli viidentoista vuoden ajan seurannut Pohjois-Koreaa tiiviisti ja vieraillut maan pääkaupungissa Pjongjangissa. Pohjois-Korea - Siperiasta itään tiivistää miehen tutkimustyön sekä omakohtaiset kokemukset. Kirja on sarkastinen matkaopas, joka tutustuttaa maan johtajakultin ja historian lisäksi matkaa suunnittelevaa (tai vain uteliasta) pääkaupungin ravintoloihin, hotelleihin ja nähtävyyksiin. Parhaista kohteista löytyy tiivistelmä kirjan keskeltä.

Matkailuvinkit ovat rajoittuneet Pjongjangiin, sillä turisteille ei maasta muuta näytetä kuin huonosti rakennettu kulissi, joka yrittää luoda illuusiota menestyksekkäästä ja rikkaasta valtiosta. Valtion rahat virtaavat kulissikaupungin ylläpitoon, armeijaan sekä johdon äveriäisiin luksustuotteisiin. Maaseudulla kansan arki on taantunut lähes keskiajalle. Tiet rakennetaan lapioin ja maataloustyöt hoituvat sirpillä. Elinkeino on niin taantunut, että varsinkin talvella nälänhätä on kova. Valtio kertoo olevansa työläisen paratiisi aliravittujen osuuden ollessa 32%. Ainakin 300 000 on karannut Kiinaan.

Kimchi on molempien Koreoiden kansallisherkku ja vallan
nannaa. Kirjan lopusta löytyy ohje. Koiranliha on vähemmän
houkutteleva kansalliskeittiön erikoisuus.

Valtio on kommunistinen ja totalitäärinen, mutta nurinkurisuudessaan aivan eri luokkaa kuin takavuosien mahtava Neuvostoliitto. Virallinen aate valtiossa on juche, jota Hokkanen luonnehtii ennemminkin uskonnoksi. Pohjois-Korean edesmennyt ikuinen johtaja Kim Il Sung on jumala jonka syntytarina itsessään on myytti. Aivopestyt korealaiset vaeltavat synnyinkodille siinä missä kristityt Beetlehemiin. Johtajan kuva on joka rakennuksessa ja kansalaiset pystyvät kuin käskystä uppoamaan hysteeriseen hurmositkuun johtajan mahtavuudesta liikuttuessaan.

Joukkotuhoaseiden hallussapito huhujen mukaan sukulaisiaankin tapattaneella, maailman nuorimmalla johtajalla Kim Jong Unilla tekee Pohjois-Koreasta vaarallisen. Ohjusteknologiaansa maa myy eteenpäin mm. Iranille ja Syyrialle ja koko homma rahoitetaan huumekaupalla. Arvioiden mukaan kolmannes Japanissa myytävästä amfetamiinista on peräisin Pohjois-Koreasta. Raportteja ja havaintoja maan huumekaupasta on tehty myös kauempana, mm. Saksassa ja Ruotsissa asti. 20 maata onkin karkoittanut pohjoiskorealaisia diplomaatteja, yleensä rikkeenä on ollut huumeiden salakuljettamisen yritys.

Piirretyt ovat lännessäkin väkivaltaisia, mutta
sentään politikoinnista vapaita. Aivopesu
on hyvä aloittaa aikaisin!

Kirjasta voisi poimia vaikka mitä länsimaalaiselle karmivaa. Yhteiskunta on absurdi niin kansan arjen tasolla kuin ylemmällä tasolla tarkasteltaessa johdon mielivaltaisuutta ja surullista piittaamattomuutta kansan hädästä. On uskomatonta miten yhteiskunta ja valtio voivat pysyä pystyssä talouden ollessa ilmiselvästi kuralla. Hokkanen ennustaa kuitenkin, ettei muutosta ole vielä lähivuosina luvassa. Pohjoisella Korealla ei ole kokemusta demokratiasta, joten sellaisen rakentaminen olisi vaikeaa. Etelä-Koreassa vallitsee enemmistön hiljainen mielipide, varsinkin nuoremmassa polvessa, joka ei kannata Koreoiden yhdistymistä kalliiden kustannusten tähden. Mahtinaapurit Venäjä ja Kiina hyötyvät maasta, joka on tuesta riippuvainen eikä taloudellisesti kehitä itsestään kilpalijaa. Kiminmaan 23 asukkaasta arviolta 19 miljoonaa uskoo juche-aatteeseen. Kansa uskoo rotunsa puhtauteen ja pitää eteläisiä naapureita likaisina kun sekoittavat vertaan ulkomaalaisiin. Parempi pysyä siis eristyksissä ja yrittää elää normaalia arkea. Länsimaalaisten on ydinaseilla uhkailun vuoksi mahdotonta puuttua maan sisäisiin asioihin.

Musta pörssi voi olla se mikä koituu viimeiseksi naulaksi arkkuun. Moni tekee elantonsa kielletyn tavaran kauppaamisella, kotietsinnöistä huolimatta. Pohjoiskorealaiset näkevät muun maailman menoa eteläkorealaisista tv-sarjoista, nuoret imitoivat länsimaalaistunutta tyyliä ja kuuntelevat eteläkorealaista musiikkia. 67% Kiinaan loikanneista myönsi pohjoisessa asuessaan salakuunnelleensa Etelä-Korean radiolähetyksiä. Propaganda Etelä-Korean kateudesta ja takapajuisuudesta tulee väkisinkin ilmi valheeksi lännen salamatkustaessa maahan usb-tikkujen ja elintarvikkeiden muodossa.

Kirja on leppoisaa luettavaa. Hokkanen kirjoittaa aiheen vaatimalla sarkastisuudella, Kiminmaasta ei voi kirjoittaa kovin vakavasti. Maa, jossa elintarvikkeiden saanti on kiinni siitä miten paljon ulostetta lapioit. Maa, jossa johtaja on jo 7-vuotiaana ohjannut elokuvien kuvaamista. Maa, jossa matkaoppaat puolustavat maansa mahtavaa aatetta samalla kerjäten ulkomaalaisia kirjoja ja tupakkaa. Propaganda on surullisen naurettavaa. Kärsivä kansa on pelkästään surullista.

Matkakuume Pohjois-Koreaan ei noussut, mutta tuskin se on Hokkasella ollut tarkoituksena. Nautin  katsauksesta maan tapoihin ja kulttuuriin sekä lukuisiin mielettömyyksiin ja suosittelen kirjaa ehdottomasti maasta ja diktatuureista kiinnostuneille. Mitähän muuten mahtaisi tapahtua, jos turismi maahan lisääntyisi? Se toisi kenties enemmän medianäkyvyyttä ja rahaa diktaattorin taskuun. En haluaisi tukea jälkimmäistä enkä usko, että ensimmäisellä olisi vaikutusta olojen paranemiseen, sillä länsimaalaisille vaikuttajille valtio on kuin tikittävä pommi, jolle ei oikein voida tehdä mitään. Muutosten tulisi lähteä valtion sisältä ja kuten ylempänä kirjoitin, media ja musta pörssi saattavat aloittaa hitaan muutoksen kansan riveissä.

Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen

Sinuhe Egyptiläinen- Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n.1390-1335 e.Kr. kertoo orpopojan nousuista ja laskuista, menetyksistä ja matkoista maailmalla. Ennen kaikkea se kertoo yksinäisen miehen mietteistä yhteiskunnan ja elämän laeista. 786 sivun kirjassa käydään läpi yhden ihmisen kirjava elämä, kaislaveneestä kuparilippaaseen. Sinuhe käyttää elämässä saamansa kortit hyvin, päätyy faaraon lääkäriksi asti, mutta  loppupeleissä sydämeen tulee vain enemmän painolastia faraoiden salaisuuksista ja hän menettää elämässä enemmän kuin saa. 

Waltari kuvaa Egyptin mystistä  maailmaa uskomattoman hienosti. Aluksi luulin kirjan ja hahmojen olevan pelkkää mielikuvituksen tuotetta, mutta kun Nefertiten kuuluisa hahmo astui kuvioihin, tajusin kirjassa olevan todellisiakin historian hahmoja ja tapahtumia 18.dynastiasta. Waltari on siis tehnyt paljon taustatutkimusta! Muinainen Egypti saattaa tuntua päällisin puolin erilaiselta nykyisyyteen verrattuna ja yhteiskunnan rakenteet ja lait muuttuvat jokseenkin ajansaatossa, mutta ihminen ja elämän lait eivät muutu vuosituhansien saatossa. Kirjassa toistuva ''Näin on ollut ja näin on aina oleva'' on jäävä mieleeni.

Kirja on julkaistu 1945, toisen maailmansodan jälkeen ja se näkyy kirjassa aatteiden mittelönä. Esimerkiksi kun farao Ekhnaton rakentaa uuden Taivaankorkeuksien kaupungin ja pistää uskonasiat ja sitä kautta koko yhteiskunnan uusiksi. Faraon uusien oppien mukaan mm. kaikki ovat tasa-arvoisia. Rakenteiden muuttaminen ei miellytä varsinkaan papistoa ja kaupungista tuleekin varsin äkkiä autioitunut.

''Jos tulisikin aika, jolloin enää ei ole rikkaita eikä köyhiä, niin aina on olemassa viisaita ja tyhmiä, ovelia ja yksinkertaisia. Näin on ollut ja näin on aina oleva. Väkevä panee jalkansa heikon niskalle ja ovela vie tyhmän kukkaron ja panee yksinkertaisen tekemään työtä puolestaan, sillä ihminen on petollinen eläin ja hänen hyvyytensäkin on puolinainen, niin että vasta mies, joka makaa pitkällään eikä enää nouse, on kokonaan hyvä.''

Lääkärinä toimiessaan Sinuhe oppii faraoiden olevan jumalallisesta valta-asemastaan huolimatta samanlaisia ihmisiä siinä missä köyhälistökin, syntyvän itkevinä alasti ja kärsivän hammas- ja vatsakivuista kuten muutkin. Mutta tasa-arvon toteutuminen yhteiskunnassa vain yksinkertaisesti on sula mahdottomuus. Mitä vanhemmaksi Sinuhe kirjan edetessä varttuu, sitä katkerammaksi tämä tulee maailman kohtuuttomasta epäoikeudenmukaisuudesta. Ja yrittäessään muuttaa tilannetta, hän joutuu kärsimään. 

Hahmoista pidin eniten Kaptahista. Aluksi viiniin mieltynyt hahmo vaikuttaa kömpelöltä hölmöltä. Nauroin ja pelkäsin tämän puolesta lukiessani Väärän kuninkaan päivä-kirjaa. Tarinan edetessä hahmo kasvaa ja oppii viisaaksi mieheksi, joka antaa isännälleen Sinuhelle kultaisia elämänohjeita. Miesten ystävyydessä on muutenkin jotakin liikuttavaa.

Nefernefernefer puolestaan sai vain raivostumaan. Mutta vielä enemmän itse Sinuhe näissä juonenkäänteissä. Femme fatale houkuttelee sokeasti yksipuoliseen rakkauteen huumaantuneen Sinuhen menettämään oman omaisuutensa lisäksi ottovanhempansa. Mikä kieroileva naikkonen! Mitä nuoruuden typeryyttä!

Kirjassa tapahtuu paljon ja mielenkiintoisinta antia ovat Sinuhen nuoruuden matkat Syyriassa, Babyloniassa ja Kreetalla ensimmäisessä osassa. Tässä oli enemmän muita maita mitä osasin odottaa, oma käsitys ennen kirjan avaamista oli, että kirja sijoittuisi pelkästään Egyptiin. Mehukkaita juonenkäänteitä tuli loppupuoliskolla, mutta sotimiset aavikolla puuduttivat. Sinuhen ystävästä Horemhebistäkin kasvaa lopulta vallanhimoinen sotilas, joka saa Sinuhen tukaliin tilanteisiin.

 Pidin tästä, mutta kirjan maailmankuva ja teemat ovat aika raskaita kun alkaa ajattelemaan. Maailma ja ihminen on julma ja epäoikeudenmukainen ja siitä ei tulla pääsemään mihinkään. Aloitin kirjan lukemisen jo marraskuussa ja osa muistiinpanoista on hävinnyt teille tuntemattomille. Osa kirjaan liittyvistä havainnoista ja sivumerkinnöistä on päässyt unohtumaan, mikä harmittaa vietävästi. Hyvästi post it-laput, siis. Taitaa olla aika hankkia vihko näitä kirja-ajatuksia varten.

Alex Haley - Juuret

''Oliko hän vielä afrikkalainen, vai oliko hänestä tullut 'nekru', joksi muut itseään kutsuivat? Oliko hän edes mies? Hän oli samanikäinen kuin hänen isänsä silloin kun he olivat tavanneet viimeisen kerran, mutta hänellä ei ollut omia poikia, ei vaimoa, ei perhettä, ei kylää, ei kansaa, ei kotimaata; juuri mikään mennyt ei enää tuntunut hänestä todelliselta - eikä myöskään minkäänlainen tulevaisuus, jota hän saattoi kuvitella. Gambia tuntui aivan kuin unelta, jonka hän oli nähnyt kauan sitten. Vai oliko hän yhä unessa? Ja jos hän oli, heräisikö hän milloinkaan?

Yksi hetki vuonna 1750 ja 17-vuotiaan Juffure-kylän juuri miehuuskokeesta valmistuneen Kunta Kinten elämä romuttuu. Hänet kaapataan metsästä. Tuskallisen, kuukausia kestäneen laivamatkan jälkeen hämmentynyt ja kärsinyt Kunta huomaa joutuneensa toiselle mantereelle Virginiaan orjaksi. Ensimmäiseksi Kunta oppii sanan ''nekru''. Kunta ihmettelee muita hänentapaisiaan, jotka ovat kuitenkin vaaleampia, puhuvat valkoisten, toubobien, kieltä ja Kuntan silmissä näyttävät menettäneen itsekunnioituksensa ja kaipuunsa vapauteen.

Kunta saa uudeksi nimekseen ''Toby'' ja oppii, että on paras peittää afrikkalaisuutensa ja islaminuskonsa, jos haluaa välttää piiskaamisen. Ylpeä, muiden orjien toubobien tahtoon alistumista ihmettelevä Kunta yrittää paeta neljästi, mutta lopulta ymmärtää jalkateränsä ja toivonsa menetettyään olevansa vailla vaihtoehtoja: vieraalla mantereella, vailla kielitaitoa, jahdattuna, ilman mahdollisuutta ylittää merta takaisin kotiin.

Kunta kieltäytyy kuitenkaan unohtamasta afrikkalaisia juuriaan ja vuosien päästä opettaa tyttärelleen Kizzylle muutamia afrikkalaisia sanoja kuten ko, Kamby Bolongo sekä sen ettei isä ole todellakaan mikään Toby, vaan Kunta Kinte! 

Kunta on lapsena oppinut suullisen historian jakamisen polvelta seuraavalle olevan tärkeää. Griotit ovat tänäkin päivänä mandingojen arvostettuja tarinan kertojia, jotka osaavat kertoa historiaa vuosisatojen taakse uskomattomalla tarkkuudella.

Aikaa kuluu, mutta suulliset tarinat afrikkalaisesta suvun esi-isästä Kin-taysta säilyvät peräti seitsemänteen polveen, journalisti Alex Haleyyn. Haleylle selviää Kamby Bolongon tarkoittavan Gambianjokea ja tästä johtolangasta hän pääsee juurilleen, kertomaan oman sukunsa kohtaloiden  kautta Amerikan mustien historiaa kahdensadan vuoden ajalta. Kirja päättyy siihen miten Haley kertoo uskomattomasta sukututkimuksestaan, kaksitoista vuotta kestäneestä tiedonkeruustaan ja silmät avaavasta matkastaan iso-iso-iso( tulikohan tarpeeksi isoja?)isänsä kotikylään Gambiaan.

Suvun raastavien koettelemusten kautta aina Kunta Kintestä Haleyn omiin vanhempiin tarinassa käydään läpi mitä orjuus on todella ollut: vapauden riisto ja kohtelu kuin ei olisi ihminen ollenkaan. Sukupolvia yhdistävät ehdoton pakko alistumiseen ja toivo siitä, että jälkeläisten maailma olisi parempi paikka. Kohtaloiden  kautta sivutaan historiaa: mitä lakeja orjille on ollut, sisällissodan ja eri presidenttien merkitykset rotuerottelulle.

 Laivamatka on paljon kamalampi mitä olisin osannut kuvitella, mutta kuitenkin kaikista riipaisevimpia kohtia ovat perheen erottamiset. Omistajat kun saivat tahtoessaan myydä orjalapsen vanhemmiltaan pois.

Joka kerta perheenjäsenten joutuessa eroon toisistaan tarina jälkeen jääneiden osalta katkeaa. Kuntaa kuvataan tässä eniten, siksi oli surullista kun tarina hänen osaltaan äkkiarvaamatta päättyy ja loppuelämän vaiheet jäävät lukijalle pimentoon. Kuntan mukana elää niin kidutukset kuin kaipuun Afrikan perheen luo, pakonomaisen tarpeen pitää kiinni omasta kulttuuri-identiteetistään,  vähittäisen alistumisen ja sopeutumisen, ilon uudesta perheestä ja surun sen menetyksestä. Mutta niinhän se menee: Aika kuluu, muuttuu historiaksi ja tieto aiemmasta unohtuu sukupolvien vaihtuessa.

''Kunta selitti että 'Kizzy' tarkoitti mandinkan kielessä 'sinä istut aloillasi' tai 'sinä seisot paikallasi', mikä puolestaan merkitsi sitä, että toisin kuin Bellin edelliset vauvat tämä lapsi pysyisi aina hänen luonaan.''

Kun kuvittelin Kuntaa joka kirjassa jää katsomaan tielle laskeutuvaa pölyä vaunujen ajaessa hänen ainoaa Kizzyään pois ja ymmärtävän, ettei  tulisi enää ikinä näkemään kauan kaivattua, ainoaa lastaan, en pystynyt estämään kyynelkanavia. Ja Bell, jolta riistettiin jo kolmas lapsi...En muista hetkeen lukeneeni mitään yhtä surullista.

Kizzyn kohtalo tämän jälkeen jatkuu raakana. Teininä perheestään erotettu tyttö menettää rakastettunsa, myydään mitä kamalimmalle massa Lealle raiskattavaksi työjuhdaksi. Pihi isäntä kun ei halua laittaa pennosiaan orjiin, hän väkisin siittää ilmaiseksi uuden. Ennustustaidot osaava nainen kehottaa Kizzyä unohtamaan toivon siitä, että oma elämä koskaan paranisi.

Mandingojen heimosta oli mielenkiintoista lukea. Haley osaa kuvata tarkkaan ja uskottavasti miehuuskokeita, lakeja, metsästystä, koulutusta, perheen ja yhteisön kunnioitusta...Ylipäätään millaista arki on kyläyhteisössä.

Ainoana miinuksena muutoin kiehtovassa tarinassa on se, että sukupolvet etenevät hurjasti nopeammin lopussa. Sukupuu alkoi menemään sekaisin, kun Kizzyn lapsella Georgella olikin yks kaks jo kahdeksan lasta ja näillekin alkoi tulla lapsia. Piti pinnistellä muistia ja miettiä kuka nyt oli kenenkin jälkikasvua. Lukemassani painoksessa lukee "suomennos lyhennetty tekijän luvalla", väkisinkin tuntuu että juuri loppupuolelta on saksittu pois.

Kaiken kaikkiaan Pulitzerillakin palkittu Juuret on sitä mitä hyvältä lukuelämykseltä voi toivoa. Tämä on kuin henkiin puhallettua historiaa. Se, mihin ihminen pystyy samaistumaan tarinoiden kautta, on helpommin ymmärrettävissä kuin koulukirjoista faktojen lukeminen: ''Orjakauppa sitä, Abraham Lincoln tätä''.

Syksyllä luin Kathryn Stockettin teoksen Piiat, tuntuu että se tavallaan jatkaa Juurien tarinaa mustien historiasta. Se kun sijoittuu 60-luvulle rotuerottelun vielä ollessa voimissaan, suunnilleen siihen aikaan johon Juurien kertomus päättyy.

Haley on omistanut Juuret Yhdysvaltojen syntymäpäivälahjaksi (kirja on julkaistu 1976, jolloin Jenkeillä tuli 200 mittariin) ja lopussa toteaa toivovansa tämän sukukertomuksen lievittävän sitä, että ''historia on valtaosaltaan voittajien kirjoittamaa.''

Kathryn Stockett - Piiat

''Lasken silitysraudan oikein hitaasti kädestäni ja tunnen miten rinnassani kasvaa se katkeruuden siemen, se joka kylvettiin kun Treelore kuoli. Naamaani kuumottaa, kieltäni nykii. En tiedä mitä minun pitäisi sanoa hänelle. Tiedän vain etten sano sitä. Ja tiedän ettei sekään sano mitä haluaisi, ja tämä on aika merkillinen tapaus, sillä vaikka kumpikaan meistä ei sano mitään, me silti käymme keskustelua.''

Eletään 60-luvun alkua paahtavassa Mississippissä, jossa mustien ja valkoisten erottelu on voimissaan. Eri koulut, ruokakaupat, kirjastot, asuinalueet. Toiset opettelevat seurapiirien tavoille: Miten juhlia järjestetään, miten olla hyvä vaimo ja pukeutua nätisti. Toiset taas miten olla mahdollisimman toimelias piika ja  näkymättömissä.

Skeeter, nuori kirjailijan alku, kiinnostuu hiljetyistä tarinoista: Millaista on elämä mustana naisena ja palvella valkoisia perheitä? Skeeterillä on itsellään ollut läheinen suhde perheen palvelijaan, Constantineen, jonka katoamisen syyt perhe pitää pimennossa. Alku on takkuisa, kun Skeeter yrittää saada etelävaltion kaupungin naisia jakamaan elämäänsä kirjaansa varten, sillä riskit ovat suuret. Jos nimettömyydestä huolimatta henkilöllisyys paljastuu kirjasta, työpaikan menetys on vähintä mitä voi tapahtua ja hengenlähtö pahinta..


Aika on kuitenkin oikea, sillä eletään varovaista  murroskautta: Martin Luther King pitää kuuluisia puheitaan ja kutsuu koko Amerikan marssimaan mustien oikeuksien puolesta: Sekä mustat että valkoiset. Jacksonia muutoksen tuulet eivät ole vielä saavuttaneet: Fiinit leidit eivät kuvittele olevansa rasisteja, kun vaativat palvelusväelle erillisiä vessoja. Mustathan tartuttavat tautinsa tätä kautta heihin! Joulujuhlassa kerätään rahaa  nädänhädästä kärsiville afrikkalaisille, mutta oman maan tummaa väestöä kaupungin seurapiiri kohtelee typerinä varkaina, jotka eivät rotunsa vuoksi muuksi muutu.

Kirjassa seurataan kolmen naisen näkökulmasta tapahtumia: Skeeterin lisäksi piikojen Aibileenin ja Minnyn. Kurjista oloistaan ja eriarvoisuudesta huolimatta kirjasta löytyy myös todellista lämminhenkisyyttä yli roturajojen, joka kuorii pois kaupungin päällimäisenä näkyvän rasismin.

Vaikkei enemistö sitä Jacksonissa usko, kaikki ovat pohjimmiltaan samanlaisia.
 Mielekkäimpiä kohtia olivat Minnyn ja Miss Celian kohtaamiset. Minny on joutunut vaihtamaan temperamenttinsa vuoksi työpaikkaa usein ja  joutunut syrjittyyn asemaan entisen emäntänsä vuoksi. Miss Hilly on tehnyt uuden työpaikan löytämisen haastavaksi. 

Miss Celia palkkaa Minnyn ja koska ei ole ennen palkannut piikaa, suhtautuu tämä kokemuksen puutteesta  piikaansa ennemminkin ystävänä, joka opettaa tätä kokkaamaan.. Miss Celia on tietämättään joutunut saman naisen johdosta myöskin hylättyyn asemaan: seurapiirin hylkimäksi ja naurun aiheeksi, lopulta yksinäiseksi ja masentuneeksi. Minny on Celialle kantava voima, joka auttaa ja kannustaa tämän vaikeiden aikojen läpi ja heidän kehittyvää ystävyyttään on liikuttava lukea.
  

Kirja kertoo mielestäni rasismin lisäksi naisista. Ei pelkästään siksi, että kaikki merkittävimmät hahmot ovat naisia, vaan siksi miten osuvasti Stockett kuvaa naisia. Miten me pystymme tukemaan ja auttamaan toisiamme, olemaan kuin siskoja, kuten Minny  ja Miss Celia. Kykenemme halutessamme myös lujaa vetämään maton jalkojen alta, kuten kirjassa Miss Hilly tekee Skeeterille. Ilkeään supinaan selän takana, mustamaalaukseen ja kylmyyteen.

Rasismi ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus ovat aiheita, jotka tälläkin hetkellä puhuttavat. Historian tarinoiden muistaminen on tärkeää, vaikka kyseessä olisivatkin niinkin tuoreet kuin 60-luvun tapahtumat. Sillä jos me unohdamme taaksejääneen, mikä estää historiaa toistamasta itseään?