Näytetään tekstit, joissa on tunniste orjuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste orjuus. Näytä kaikki tekstit

tiistai 24. toukokuuta 2016

Mende Nazer & Damien Lewis - Orja





Orjuudesta tulee mieleen ihan ensimmäiseksi amerikkalaisten laivamatkat Afrikkaan ja se mitä siitä seurasi. Vahvasti sanasta orja mieleeni tulee Alex Haleyn Juuret, joka kertoo yhden suvun tarinan kautta amerikkalaisen orjuuttamisen historian. On surullista, uskomatonta ja lannistavaa että samaa tapahtuu edelleen ja itse asiassa, enemmän kuin koskaan. Arviolta 27 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa elää orjuudessa.

27 miljoonaa ihmistä! Miksei tästä puhuta enempää?

'' 'Oooooo. Onpa keittiösi puhdas, yksi heistä sanoi. 'Se kiiltelee kuin uusi.'
'Niin', sanoi Rahab. 'Olen opettanut hänelle, miten kaikki tehdään ruoanlaittoa lukuun ottamatta. Joka päivä hän siivoaa talon, tiskaa astiat ja pesee myös vaatteemme.'
'Hmmm...Sehän on ihmeellistä. Eikä sinun tarvitse maksaa hänelle mitään? Aina kun tarvitset häntä, hän on täällä? Niinkö se toimii? Hänellä ei koskaan ole vapaapäiviä tai jotain sellaista?'
'Ei', sanoi Rahab. 'Ei vapaapäiviä, ei lomia, ei palkkaa. Hän on aina täällä. Hän kuuluu minulle.' ''

Orja - Kaapatun tytön tie Sudanista Lontooseen on tarina sudanilaisesta Mendestä, joka 11-vuotiaana brutaalin kaappauksen jälkeen myytiin orjaksi. Hänet myytiin Khartumin kaupunkiin Rahab-nimiselle naiselle siivojaksi, tiskaajaksi ja lapsenvahdiksi. Vasta lapsi teki siis töitä ilman lomia tai vapaapäiviä lukittujen ovien takana. Ruoaksi Mende söi perheeltä jääneitä ruoantähteitä. Hän koki väkivaltaa niin fyysisessä kuin henkisessäkin muodossa. Perhe solvasi häntä, koska hän oli nuba ja tämän vuoksi vähempiarvoinen ja saastainen. Rahabin mukaan Mende ei ollut edes tarpeeksi arvokas harjoittamaan omaa uskontoaan islamia. Mendeä kiellettiin myös puhumasta äidinkieltään. Ajan saatossa hän piilotti käytöksestä ja ulkomuodostaan loputkin piirteet alkuperästään.

Seitsemän vuoden jälkeen Rahab lähettää Menden siskonsa perheelle Lontooseen. Mende oppii pian perheen isän olevan Sudanin suurlähetystössä töissä. Diplomaatti perheineen ei kuitenkaan kohtele Mendeä sen paremmin, vaan päinvastoin työmäärä kasvaa. Hän elää edelleen lukittujen ovien takana, mutta perheen lähtiessä matkalle Sudaniin Mende lähetetään väliaikaisesti tuttavaperheelle töihin. He eivät ole tietoisia tytön kokemasta riistosta, vaan kuvittelevat tämän olevan lakisääteistä palkkatyötä tekevä kotiapulainen. Mende saa väliaikaisessa sijoituksessaan enemmän vapauksia ja alkaa järjestelemään pakoa, epätoivoisesti pyytäen apua ventovierailta.

Avuliaiden ihmisten ponnistuksilla Mende onnistuu pakenemaan viedessään roskia ulos. Hän juoksee henkensä edestä vapauteen. Uusi elämä vapaudessa alkaa. Turvapaikan haku osoittautuu odotettua vaikeammaksi. Nopeasti tulleesta kansainvälisestä mediahuomiosta huolimatta päätös on kielteinen. Mende on kokenut suurimman osan elämästään riistoa, mutta koska hänen kotiseudullaan on välirauha, hänen ei uskota olevan välittömässä hengenvaarassa. Vaikka hän on tuonut maailman tietoon maansa orjatilanteen ja sen, että kätensä ovat lianneet korkea-arvoiset diplomaatit sekä hallitus hyssyttelemällä ongelmaa. Vaikka hänen perhettään uhataan, hänen ei koeta olevan vaarassa. Asianajajansa, kustantajansa ja kirjailija Damien Lewisin avustuksella mediahuomio kasvaa ja humanitääriset järjestöt tavallisten lehdenlukijoiden rinnalla alkavat järkyttyneinä vaatia Mendelle turvapaikkaa.

Hän saa turvapaikan, mutta onko hän todella vapaa? Vuosikausia kestävä nöyryyttäminen ja alistaminen jättävät jälkeensä pelkoa ja ahdistusta. Eläminen on opeteltava uudelleen ja vieläpä vieraassa suurkaupungissa. Se on vaikeaa, kun ei ole koskaan käyttänyt rahaa tai ylipäätään päättänyt yhdestäkään itseään koskevasta asiasta. Kun on tottunut olemaan itse omaisuutta, jäljelle jää jatkuva pakenemisen tunne.

Pidin kirjasta erittäin paljon. Se muistuttaa kovasti Waris Dirien elämäkertaa Aavikon kukka, jonka juuri luin uudelleen. Molemmat kirjat syleilevät afrikkalaista lapsuutta kaihoisasti ja kertovat pakenemisesta, naisten sukupuolielinten silpomisesta ja kulttuurishokista. Mende kuvaa onnellisen lapsuutensa erittäin tarkkanäköisesti, mikä tekee sen yht'äkkisen lopun lukemisesta kenties vieläkin raastavampaa.

Kun mahdollisuus pakoon sitten lopulta Lontoossa avautui, huomasin sydämeni hakkaavan jännityksestä ja sivujen kääntyvän nopeammin. Pääseehän Mende viimein vapaaksi? Paon onnistuttua pieni helpotus tuli, mutta epätoivon tilalle tuli raivo siitä millaista kohtelua hän turvapaikanhakijana sai. Huolimatta julkisuudesta ja kannatusjoukoista. Onneksi taustajoukoista oli lopulta apua ja painostus kantoi tulosta. Mutta en voinut olla miettimättä kaikkia niitä, jotka elävät kuukausia epätoivossa peläten joutuvansa takaisin sortoon. Ilman yhtäkään ystävää tai avustajaa, vieraassa maassa.





























lauantai 31. lokakuuta 2015

Alex Haley - Juuret




''Oliko hän vielä afrikkalainen, vai oliko hänestä tullut 'nekru', joksi muut itseään kutsuivat? Oliko hän edes mies? Hän oli samanikäinen kuin hänen isänsä silloin kun he olivat tavanneet viimeisen kerran, mutta hänellä ei ollut omia poikia, ei vaimoa, ei perhettä, ei kylää, ei kansaa, ei kotimaata; juuri mikään mennyt ei enää tuntunut hänestä todelliselta - eikä myöskään minkäänlainen tulevaisuus, jota hän saattoi kuvitella. Gambia tuntui aivan kuin unelta, jonka hän oli nähnyt kauan sitten. Vai oliko hän yhä unessa? Ja jos hän oli, heräisikö hän milloinkaan?

Yksi hetki vuonna 1750 ja 17-vuotiaan Juffure-kylän juuri miehuuskokeesta valmistuneen Kunta Kinten elämä romuttuu. Hänet kaapataan metsästä. Tuskallisen, kuukausia kestäneen laivamatkan jälkeen hämmentynyt ja kärsinyt Kunta huomaa joutuneensa toiselle mantereelle Virginiaan orjaksi. Ensimmäiseksi Kunta oppii sanan ''nekru''. Kunta ihmettelee muita hänentapaisiaan, jotka ovat kuitenkin vaaleampia, puhuvat valkoisten, toubobien, kieltä ja Kuntan silmissä näyttävät menettäneen itsekunnioituksensa ja kaipuunsa vapauteen.

Kunta saa uudeksi nimekseen ''Toby'' ja oppii, että on paras peittää afrikkalaisuutensa ja islaminuskonsa, jos haluaa välttää piiskaamisen. Ylpeä, muiden orjien toubobien tahtoon alistumista ihmettelevä Kunta yrittää paeta neljästi, mutta lopulta ymmärtää jalkateränsä ja toivonsa menetettyään olevansa vailla vaihtoehtoja: vieraalla mantereella, vailla kielitaitoa, jahdattuna, ilman mahdollisuutta ylittää merta takaisin kotiin.

Kunta kieltäytyy kuitenkaan unohtamasta afrikkalaisia juuriaan ja vuosien päästä opettaa tyttärelleen Kizzylle muutamia afrikkalaisia sanoja kuten ko, Kamby Bolongo sekä sen ettei isä ole todellakaan mikään Toby, vaan Kunta Kinte! 

Kunta on lapsena oppinut suullisen historian jakamisen polvelta seuraavalle olevan tärkeää. Griotit ovat tänäkin päivänä mandingojen arvostettuja tarinan kertojia, jotka osaavat kertoa historiaa vuosisatojen taakse uskomattomalla tarkkuudella.

Aikaa kuluu, mutta suulliset tarinat afrikkalaisesta suvun esi-isästä Kin-taysta säilyvät peräti seitsemänteen polveen, journalisti Alex Haleyyn. Haleylle selviää Kamby Bolongon tarkoittavan Gambianjokea ja tästä johtolangasta hän pääsee juurilleen, kertomaan oman sukunsa kohtaloiden  kautta Amerikan mustien historiaa kahdensadan vuoden ajalta. Kirja päättyy siihen miten Haley kertoo uskomattomasta sukututkimuksestaan, kaksitoista vuotta kestäneestä tiedonkeruustaan ja silmät avaavasta matkastaan iso-iso-iso( tulikohan tarpeeksi isoja?)isänsä kotikylään Gambiaan.

Suvun raastavien koettelemusten kautta aina Kunta Kintestä Haleyn omiin vanhempiin tarinassa käydään läpi mitä orjuus on todella ollut: vapauden riisto ja kohtelu kuin ei olisi ihminen ollenkaanSukupolvia yhdistävät ehdoton pakko alistumiseen ja toivo siitä, että jälkeläisten maailma olisi parempi paikka. Kohtaloiden  kautta sivutaan historiaa: mitä lakeja orjille on ollut, sisällissodan ja eri presidenttien merkitykset rotuerottelulle.

 Laivamatka on paljon kamalampi mitä olisin osannut kuvitella, mutta kuitenkin kaikista riipaisevimpia kohtia ovat perheen erottamiset. Omistajat kun saivat tahtoessaan myydä orjalapsen vanhemmiltaan pois.

Joka kerta perheenjäsenten joutuessa eroon toisistaan tarina jälkeen jääneiden osalta katkeaa. Kuntaa kuvataan tässä eniten, siksi oli surullista kun tarina hänen osaltaan äkkiarvaamatta päättyy ja loppuelämän vaiheet jäävät lukijalle pimentoon. Kuntan mukana elää niin kidutukset kuin kaipuun Afrikan perheen luo, pakonomaisen tarpeen pitää kiinni omasta kulttuuri-identiteetistään,  vähittäisen alistumisen ja sopeutumisen, ilon uudesta perheestä ja surun sen menetyksestä. Mutta niinhän se menee: Aika kuluu, muuttuu historiaksi ja tieto aiemmasta unohtuu sukupolvien vaihtuessa.

''Kunta selitti että 'Kizzy' tarkoitti mandinkan kielessä 'sinä istut aloillasi' tai 'sinä seisot paikallasi', mikä puolestaan merkitsi sitä, että toisin kuin Bellin edelliset vauvat tämä lapsi pysyisi aina hänen luonaan.''

Kun kuvittelin Kuntaa joka kirjassa jää katsomaan tielle laskeutuvaa pölyä vaunujen ajaessa hänen ainoaa Kizzyään pois ja ymmärtävän, ettei  tulisi enää ikinä näkemään kauan kaivattua, ainoaa lastaan, en pystynyt estämään kyynelkanavia. Ja Bell, jolta riistettiin jo kolmas lapsi...En muista hetkeen lukeneeni mitään yhtä surullista.

Kizzyn kohtalo tämän jälkeen jatkuu raakana. Teininä perheestään erotettu tyttö menettää rakastettunsa, myydään mitä kamalimmalle massa Lealle raiskattavaksi työjuhdaksi. Pihi isäntä kun ei halua laittaa pennosiaan orjiin, hän väkisin siittää ilmaiseksi uuden. Ennustustaidot osaava nainen kehottaa Kizzyä unohtamaan toivon siitä, että oma elämä koskaan paranisi.

Mandingojen heimosta oli mielenkiintoista lukea. Haley osaa kuvata tarkkaan ja uskottavasti miehuuskokeita, lakeja, metsästystä, koulutusta, perheen ja yhteisön kunnioitusta...Ylipäätään millaista arki on kyläyhteisössä.

Ainoana miinuksena muutoin kiehtovassa tarinassa on se, että sukupolvet etenevät hurjasti nopeammin lopussa. Sukupuu alkoi menemään sekaisin, kun Kizzyn lapsella Georgella olikin yks kaks jo kahdeksan lasta ja näillekin alkoi tulla lapsia. Piti pinnistellä muistia ja miettiä kuka nyt oli kenenkin jälkikasvua. Lukemassani painoksessa lukee "suomennos lyhennetty tekijän luvalla", väkisinkin tuntuu että juuri loppupuolelta on saksittu pois.

Kaiken kaikkiaan Pulitzerillakin palkittu Juuret on sitä mitä hyvältä lukuelämykseltä voi toivoa. Tämä on kuin henkiin puhallettua historiaa. Se, mihin ihminen pystyy samaistumaan tarinoiden kautta, on helpommin ymmärrettävissä kuin koulukirjoista faktojen lukeminen: ''Orjakauppa sitä, Abraham Lincoln tätä''.

Syksyllä luin Kathryn Stockettin teoksen Piiat, tuntuu että se tavallaan jatkaa Juurien tarinaa mustien historiasta. Se kun sijoittuu 60-luvulle rotuerottelun vielä ollessa voimissaan, suunnilleen siihen aikaan johon Juurien kertomus päättyy.

Haley on omistanut Juuret Yhdysvaltojen syntymäpäivälahjaksi (kirja on julkaistu 1976, jolloin Jenkeillä tuli 200 mittariin) ja lopussa toteaa toivovansa tämän sukukertomuksen lievittävän sitä, että ''historia on valtaosaltaan voittajien kirjoittamaa.''