perjantai 13. lokakuuta 2017
Bret Easton Ellis - Alta nollan
Tänä vuonna on tullut luettua aika paljon tuttujen kirjailijoiden teoksia. Olen skarpannut asian suhteen, sillä aikaisemmin on tullut luettua kapeammin. On ehkä ollut pettymyksenkin pelkoa. Mitä jos kirjailijan muut teokset eivät kolahdakaan? Kakkoslukemisina vuoroaan odottavat tällä hetkellä mm. Donna Tarttin Pieni ystävä ja Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Luin kesällä Tarttin esikoisen Jumalat juhlivat öisin. Päätin, että tutustun naisen kirjoihin julkaisujärjestyksessä pienen jahkailun jälkeen (Tikli muhkeudessaan on myös vähän pelottava). Hirvoselta luin viime vuonna näihin aikoihin Kun aika loppuu. Se oli kuohuttava ja hyvä kirja, tästä lukua odottavasta en oikein tiedä mitään.
Bret Easton Ellisin Alta nollan kuuluu samaan sarjaan, sillä herralta olen aiemmin lukenut Amerikan Psykon, joka lienee kirjailijan tunnetuin. Alta nollan on Ellisin esikoinen, joka sekin on julkaisuaikana nostattanut pientä kohua. Ellis tuntuu pitävän shokeeraamisesta, sillä Alta nollan sisältää seuraajansa tavoin kaikenlaista paheksuttavaa. Oma pöyristymiseni oli kuitenkin aika pientä.
Kirjassa seurataan 18-vuotiasta Clayta joka palaa New Hampshiresta kotikonnuilleen Los Angelesiin joululoman viettoon. Loma vietetään kännissä, huumeissa, bileissä, naisissa. Kaveriporukka pitää näennäisesti hauskaa, mutta kaikilla on turtaa. Hauskaa yritetään pitää. Mikään ei tunnu missään, ei edes ruumiit tai raiskauksen todistaminen.
Clay kuvaa lomaansa välähdyksinä rannoilta ja klubeilta. Tyyliä voisi pitää päiväkirjanomaisena, mutta tekstistä puuttuu tunne. Vaikka kirjassa kuvataan varsinkin lopussa karseita ja kamalia asioita, päähenkilö ei juuri kerro miltä mikäkin hänestä tuntuu, vaan kertoo tapahtumista kuin ulkopuolinen.
Juonettomuus ja persoonaton kerrontatyyli teki tästä pitkäveteisen. Kirjassa on rapiat pari sataa sivua, mutta luin sen tuskaisen hitaasti. Keneenkään hahmoon ei pystynyt samaistumaan. Ökyrikkaiden teinien sekoilu pisti vain ärsyttämään. Takakannessa tätä verrataan Sieppariin Ruispellossa. Molemmissa on haahuilua ja nuoruuden päättämättömyyttä ja tuskaa joo. Mutta Alta nollan on mielestäni tuhansien mailien päässä Siepparista. Maailma näyttäytyy paljon mielenkiintoisempana Holdenin kuin Clayn kertomana.
Onhan tällä tietenkin sanottavansa nykymeiningistä. (Tai siis 80-luvun meiningistä.) Ihmiset hakevat nopeaa ja helppoa viihdykettä, joka ei kanna pitkälle. Silmiin pisti se miten usein MTV mainitaan. Onko Music Television tosiaan ollut ensimmäinen harppaus kohti nuorison passiivistumista ja rappiota? Minä kun aina luulin, että se oli rokkenrolli. Ajatus on jotenkin väljähtänyt ja moneen kertaan kuultu, en tiedä siitä miten tuore ajatus se on kirjoitusajankohtana ollut. Vähän tuli mielikuva, että tämä on kirjoitettu kiikkustuolissa reinot jalassa. Mutta ei, Ellis on ollut parikymppinen kirjoittaessaan tämän.
Less Than Zero, 1985
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti