John Fowles - Neitoperho

Neitoperho on kiehtonut minua jo vuosia. Aloitin sen kymmenen vuotta sitten englanniksi, mutta jätin kesken. Kertoja tekee siitä luotaantyöntävän, sillä tällaisen pahuuden olemassaolon haluaisi unohtaa. Kun kertoja on vastenmielinen, sitä miettii että mitä kirjailija haluaa sanoa ja miksi juuri tällaisen ihmisen sanoin? On vaikeaa lukea kirjaa, joka kertoo kidnappauksesta stalkkerin näkökulmasta. Kuvottava suunnitelmallisuus, kajahtanut mieli, pakkomielinen ihailu. On vaikeaa lukea kirjaa, jossa vanki kuvaa yksinäisyyttä, pelkoa ja toivottomuutta ankeassa kellarissa.  

Frederick häkeltyy nuoren taideopiskelijan kauneudesta. Hän merkkaa seurattavansa liikkeitä päivyriin, selvittää tämän nimen ja seuraa etäältä tarkasti koskaan kuitenkaan puhumatta pakkomielteelleen. Kun tilaisuus tulee veikkausvoiton muodossa, hän huumaa ja kidnappaa Mirandan. Hän on ostanut syrjäseudulta talon ja luonut vankilan kellariin. Frederick saalistaa tytön itselleen, kuten perhosen joita hän keräilee. Frederick yrittää saada naisen rakastumaan itseensä lahjomalla ja olemalla näennäisesti kiltti, mutta vapautta hän ei aio antaa.

Tarina alkaa Frederickin sanoin ja noin puolessa välissä kirjaa siirrytään Mirandan päiväkirjamerkintöihin. Näkökulman muuttuminen oli virkistys ja samat tilanteet on kiehtovaa lukea molempien näkökulmista. Kirja on muutenkin hyvin rakennettu ja virtaviivaisesti etenevä, jännittävä viimeisiä sivuja myöten. Fowles kirjoittaa uskottavasti niin saalistajan kuin nuoren naisen ajatuksia. Loppua kohden Mirandan käytös on paikoin absurdia sieppaajan näkökulmasta kerrottuna. Kun päästiin tytön päiväkirjamerkintöihin, tunteet käytöksen takana olivat kuitenkin hyvin samaistuttavia. Ihminen taistelee vapaudestaan keinoja kaihtamatta, näin kuka tahansa olisi tilanteessa toiminut. 

Päällimäisin ajatus joka Mirandan vangitsemisesta jäi on se, että loppupeleissä yhtäkään ihmistä ei voi omistaa. Ei, vaikka sulkisi kellariin kuin esineen. Miranda on kuin yksi Frederickin keräämistä perhosista. Kaapattu haaviin räpistelemään vimmatusti siipiään. Miranda räpiköikin kaikin voimin. Hän yrittää paeta useasti kaikin keinoin mitä keksii. Kun se ei onnistu, hän pakenee muistoissaan tyrmän ulkopuoliseen elämäänsä. Hänen elämänjanonsa syöksyy sivuilta voimakkaana. Miranda on nuori, älykäs, innostunut ja lahjakas, mutta yksin vuoroin malttamattomien, vuoroin toivottomien ajatustensa kanssa. Fowles kirjoittaa mielestäni uskottavasti parikymppisen naisen näkökulmasta, Mirandan merkinnät tuntuivat aidoilta päiväkirjan sivuilta. Mirandakin on pakkomielteisesti rakastunut. Vanhempaan taiteilijaan, naistenmieheen. Omistamishalu tuli esiin sitäkin kautta kirjassa, Mirandan tunteiden palo on kuitenkin normaalin rajoissa.

Päähenkilö ei itse pidä itseään pahana ja yrittää vakuuttaa lukijalle hyvyyttään. Mirandalle Frederick ei tee mitään, mutta syy jää epäselväksi. Siksikö että hän on fyysisesti kykenemätön? Mutta johtuuko kykenemättömyys siitä, että hän ihailee Mirandaa ja tämän puhdasta kauneutta ''liikaa'' vai pitääkö hän seksiä ylipäätään likaisena aiemmin prostituoidun kanssa käymänsä kokemuksen jälkeen? Vaikka puolet tarinasta kerrotaan Frederickin sanoin, hän jää kylmäksi ja etäiseksi hahmoksi. Häntä on vaikea ymmärtää. Hänen ''rakkautensa'' Mirandaa kohtaan on käsittämätöntä, pakkomielteistä ihailua. Vaikka ajan mittaa selviää, että Miranda on kaikin tavoin hänen vastakohtansa ja alkaa kohdella kolkosti sieppaajaansa, Frederick yrittää siitäkin huolimatta pakottaa Mirandan rakastamaan itseään. Tuli mieleen Nuuskamuikkusen viisaat sanat siitä miten ei voi olla vapaa jos ihailee jotakuta liikaa. Pikkupoikamainen, sokea ihailu saa hänet naurettavan valmiiksi miellyttämään. Miranda on ehkä vanki, mutta Frederickään ei ole vapaa. Kun keräilijä jää lopussa yksin, hän kertookin että hyvä näin. Vangin vahtiminen oli luonut kuitenkin valtavat paineet, tietysti pelko siitäkin että poliisi pääsisi hänen jäljilleen.

Mirandan vangitseminen on järkyttävää, mutta aloin ajatella myös miten kamalaa sieppaajan päässä on. Miten huono itseluottamus ja kokemus ihmisistä täytyy olla, jos uskoo saavansa rakkautta vain (ja ylipäätään) pakottamalla. Frederickin tunteisiin samaistuu välillä tahtomattaankin. Ajattelin monta kertaa, että: '' Ei ei! En halua nähdä tätä miestä millään lailla sympaattisena tai samaistuttavana'', mutta niin kävi. Hänen tunteisiinsa voi samaistua, tekoihin ei. Aivan viimeisillä sivuilla tosin kaikki hävisi...Voiko kirjaa sulkea vihaamatta Frederickiä? Lopetus osoittaa hahmon kylmyyden kokonaisuudessaan. Tuntuu kuin olisi koputellut onttoa puuta, turhaan toivonut edes pientä järkiinheräämistä.

Tästä kirjasta on vaikeaa saada aikaiseksi selkotolkkuista tiivistystä. Varmaan tarinan inhottavuuden vuoksi en meinaa saada sen herättämiä tunteita tiiviiseen muotoon. Tiedänkö itsekään oikein mitä ajatella...Kirjassa on kuitenkin myös oma runollisuutensa. Pidin varsinkin Mirandan vertaamista perhoseen kauniina symbolina. On jännä, että alkuperäisnimi on The Collector, keräilijä. Suomennos taas se kerätty, Neitoperho. Kirjassa on molemmat näkökulmat, mutta mielestäni kirja on ehdottomasti Frederickin tarina. Kirjan loppukohtaus antaa englanninkieliselle nimelle vielä inhottavamman merkityksen.

Kaiken jahkaamisen jälkeen: Pidin Neitoperhoa viiden tähden kirjana ja uskon että menee hetki, että pääsen kirjasta ''eroon''. Tapahtumat ovat sen verran paljon pyörineet päässä kannet suljettuani. Ymmärrän senkin, ettei tämä ole kaikkien makuun. Lukukokemuksena samanlainen oli Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko, joka sekin jätti pureskeltavaa sen verran että leuat loksuu vieläkin.

The Collector, 1963

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen

Kuin surmaisi satakielen on 8-vuotiaan Scoutin ja pienen alabamalaisen Maycombin kylän tarina. Keskeisessä osassa on oikeudenkäynti, jossa mustaa miestä syytetään raiskauksesta. Scoutin isä Atticus on syytetyn asianajaja, joten nuori tyttö pääsee veljensä kanssa seuraamaan tapahtumien kulkua läheltä.

Olen jo pitkään halunnut lukea tämän, sillä se on klassikko ja olen elokuvasovituksen joskus nähnyt. En muistanut juonesta juuri mitään, paitsi sen että oikeudenkäynti oli isossa osassa. Sivumäärällisesti kirjassa ei paljoa vietetty tuomarin edessä, mutta itse koin ainakin että oikeudenkäynti oli jonkinlainen ydin kirjassa. Sen tiesi tekevän tuloaan ja sitä alkoi kuumeisesti odottaa. Oikeudenkäynti ja siitä seuranneet tapahtumat kuohuttivat tunteitani enemmän mitä odotin. Kirja sijoittuu 1930-luvulle, jolloin mustien amerikkalaisten oli turha odottaa reilua oikeudenkäyntiä. Kuin surmaisi satakielen oikeudenkäynti on epäreilu ja uskomattoman tuntuinen. Järkyttävä jopa kun ottaa huomioon kirjan ajankuvan ja miljöön. Todisteet ja todistajien uskottavuus ohitetaan täysin.

Voisi ajatella, että ovatpa asiat olleet huonosti 30-luvulla. No kyllä, mutta oikeusjärjestelmä on vajaassa sadassa vuodessa kehittynyt hiljaa. Se on edelleen ilmeisen epäoikeudenmukainen Amerikassa. Netflixistä löytyy pari hyvää dokumenttisarjaa, jotka tuovat esiin lepsut rikostutkintametodit, auktoriteettien suojelun ja mentaliteetin tuomitaan-nyt-vain-joku. Esim. Making a Murderer ja The Keepers kertovat siitä, miten oikeuden tavoittelu on lähes mahdottoman tuntuista. On pelottavaa miten heppoisin perustein ihmisiä tuomitaan maassa, jossa on yhä kuolemanrangaistus käytössä.

Kirjan hahmot ovat sympaattisia ja tuovat raskaiden aiheiden keskelle huumoria ja lämpöä, varsinkin päähenkilö. Scout on 8-vuotias rämäpää poikatyttö, joka opettelee mm. sitä, ettei koulussa saa riidellä nyrkein. Ja miten ihmeessä isoveli on yht'äkkiä muuttunut ''misteriksi'', jota nolottaa leikkiä siskonsa kanssa? Lapsia yritetään suojella raiskaustapauksen yksityiskohdilta ja sen oikeudenkäynniltä, mutta varsinkin Scout näkee ja kuulee enemmän mitä isä ymmärtää. Sekä Jem että Scout alkavat nähdä maailman eri silmin.

Ja Atticus! Varmaankin paras isähahmo johon kirjoissa olen tutustunut. Se tosin tuntui epäluonnolliselta, että Scoutkin kutsuu omaa isäänsä Atticukseksi. Omaan suuhuni ei sopisi puhutella vanhempiani etunimeltä.

Kuin surmaisi satakielen on hieno kirja. Olen huomannut pitäväni romaaneista, joissa on lapsikertoja. Maailman järjettömyys näkyy pienten linssien läpi kirkkaammin. Uskon, että ihmisellä on syntyessään aika hyvä sisäinen oikean ja väärän taju. Rasismin opettaa ympäristö ja paineet pitää hieno kulissi tulevat nekin yhteisöstä. Luin kirjan hitaasti pienissä pätkissä ja tekisi melkein mieli lukea se uudestaan. Tuntuu, että tästä saisi vielä toisellakin lukukerralla irti paljon. Iso teema kirjassa on moraaliasioiden lisäksi Scouttin kehitystarina ja erilainen tyttöys, jota isän tiukka sisko yrittää hioa huvittavan tuloksin. Lainasin myös Harper Leen Kaikki taivaan linnut, jossa Scout on aikuinen. Aikamoinen kirjamaailman yllätys ja löytö, että Scoutin tarina jatkuu ja että lukijat näkevät näin rakastetun hahmon vuosikymmenten jälkeen aikuisena!

To Kill a Mockingbird, 1960

Kirppiksellä käynnin taikaa

Kävin muutama viikko sitten kirpparilla etsimässä aivan muita asioita kuin kirjoja. Usein sitä mitä etsii ei löydy, vaan huomaakin penkovansa jotakin odottamatonta. Se on kirppiksillä käynnin kirous että taika. Tällä kertaa löysin kolme kirjaa, jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja.

Aiemmin luettu:
Donald Spoto - Lumous-Audrey Hepburnin elämä
Pidän elämäkertojen lukemisesta, mutta sitä on tullut harrastettua vuosi vuodelta vähemmän. Harvemmin myöskään luen samoja kirjoja uudestaan. Haluan käydä ihanan filmitähden vaiheet kuitenkin vielä läpi, sillä muistan kirjasta parhaiten sota-ajan pienen Audreyn. Suunnitelmissa olisi sitten lukemisen jälkeen katsoa joku hänen elokuvistaan, sillä elokuvia ei vain voi olla katsomatta uusin silmin tietäessään niiden taustoja. Oma lempparini on Loma Roomassa.

Joskus joku suositellut: 
Khaled Hoseini - Tuhat loistavaa aurinkoa
Kirja käsittelee takakannen perusteella vaikeita aiheita Afganistanin lähihistoriasta. Se kertoo kahdesta naisesta, jotka päätyvät saman miehen vaimoksi. Tältä kirjalta odotan hyvää tarinaa ja sitä, että viisastuisin taas piirun verran maailman suhteen. On mielenkiintoista myös nähdä mieskirjailijan näkökulma naisena olemisesta Afganistanissa. Olen enemmän törmännyt naiskirjailijoihin jotka käsittelevät naisten asemaa muslimimaissa.

Olen nähnyt elokuvansovituksen:
Patrick Süskind - Parfyymi
Muistan elokuvasta iljettävän likaisena kuvatun 1700-luvun Pariisin. Kalansisuskalujen ja muiden löyhkien vastapainona sitten olivat parfyymiliikkeen lasipurnukat, joista tuli pakkomielle päähenkilölle. Täydellisen tuoksun luominen vaatii herran uskoman mukaan ruumiita. Lopetuksesta en muista muuta kuin suuret orgiat jossakin ulkomaastossa (?). Ei myöskään muistikuvaa siitä mikä tarinan sanoma oli.


Viimeisten viikkojen ajan olen hitaasti nautiskellut Harper Leen Kuin surmaisi satakieltä. Siinä sivussa olen kahlannut oman hyllyn muumeja läpi, nyt viimeisenä vuorossa Muumipappa ja meri. Näistä siis tulossa postaukset lähiaikoina. :)

  

Jumalat juhlivat öisin und Garpin maailma

Lätkäisen kaksi kärpästä yhdellä tiiviillä iskulla ja kerron kahdesta romaanista, jotka tekivät bloggaustauolla vaikutuksen. Muitakin hyviä oli ja saatan tehdä myöhemmin niistäkin koontia, mutta näistä kahdesta halusin päästä ensimmäiseksi hehkuttamaan.

Donna Tartt - Jumalat juhlivat öisin
Kirja hyppää sieltä, täältä ja tuolta esiin. Tämä tuntuu olevan monien lempparilistalla ja sen on sanottu olevan 90-luvun nuorten Sieppari Ruispellossa. Siepparia kirja ei sisällöltään muistuta millään lailla, mutta Jumalat juhlivat öisin on tehnyt ja tekee suuren vaikutuksen. Tarina tempaisee mukaansa heti. Oma tarkoitukseni oli aloittaa kevyesti yhdellä luvulla, mutta päädyinkin ahmimaan kirjan heti puoleenväliin (Oli aivan pakko saada vastauksia yöunienkin uhalla) ja seuraavana päivänä loput. Tätä tarinaa janoaa lisää ja lisää, vaikka murhaajat ja murhattu paljastetaan heti kahden sivun prologissa. Kukaan hahmoista ei oikeastaan ole samaistuttava tai mukavakaan, ei edes kertoja Richard. Tarttin kerronnassa vain on jotakin taikaa joka imaisee mukaansa...Dekkareissa mietitään yleensä kuka?, mutta tässä tapauksessa lukija miettii miksi? Sitten miten? Ja mitä sitten? Syyllisyys painaa jokaista hahmoa eri tavalla ja sen seuraaminen oli kirjan loppupuolella jännittävintä. Ja tietenki se, että jäävätkö murhaajat kiinni. Itse juonen lisäksi kirjan tunnelma ja kauniit kuvaukset tekivät vaikutuksen. Collegemaailma, muinaiskreikan opiskelijaryhmän tiiviin omituiset piirit. Syksyn hitaat viikonloput kartanomökillä, yksinäinen talvi jäätävässä pakkasessa.

The Secret History, 1992
Se vielä on sanottava, että  Jumalat juhlivat öisin on jykevämpi ja herättää enemmän kiinnostusta kuin suora suomennos Secret historystä. Kääntäjällä on ollut hieno oivallus.

John Irving - Garpin maailma
Irvingin kirjat sekoittavat tragediaa ja komediaa tavalla johon en ole törmännyt muualla. Ja miten kaikessa absurdissa voi olla kuitenkin niin paljon sielua riipaisevaa ja samaistumispintaa...Jos et ole lukenut Irvingiä aiemmin, paras tutustumiskirja lienee Oman elämänsä sankari. Luin senkin kesällä. Se on hmm, vähemmän rönsyilevä ja suoraviivaisempi mutta silti ihanan irving. Annoin molemmille viisi tähteä Goodreadsissä, mutta Garpin maailma oli itselleni piirun verran parempi. Pidän kahelimmasta menosta. (Kaikki isäni hotellit on Garpin maailman veli, Oman elämänsä sankari sisarpuoli tai ehkä serkku) Sen plussan viiden päälle toi muun muassa Jenny Fields, Garpin feministiäiti joka on aivan mahtava hahmo! Ainoa miinus kirjassa oli se, että olisin henk. koht. halunnut lukea Jennystä vielä lisää. Vanhemmuus on kirjassa vahva teema ja sen tuoma suojelutahto ja pelot. Yhtä paljon se käsittelee mun mielestäni myös luovuutta ja kunnianhimoa, Garpin kehitystä kirjailijan ammatissa. Siinä sivussa käsitellään myös avioliittoa, seksiä ja feminismiä.

The world according to Garp, 1978
Se vielä on sanottava, että kirjan alkupuhetta ei kannata lukea, sillä siinä on juonipaljastuksia.

Ovatkos nämä kirjat kolahtaneet muilla? :)

Irvingiä luen varmasti lisää jo siitäkin syystä, että Leski vuoden verran odottaa hyllyssä. Tarttin suhteen en ole varma. Pieni ystävä on kuuleman mukaan tylsä, Tikli taas Pulitzerilla palkittu, mutta helkutin pitkä.