John Fowles - Neitoperho

Neitoperho on kiehtonut minua jo vuosia. Aloitin sen kymmenen vuotta sitten englanniksi, mutta jätin kesken. Kertoja tekee siitä luotaantyöntävän, sillä tällaisen pahuuden olemassaolon haluaisi unohtaa. Kun kertoja on vastenmielinen, sitä miettii että mitä kirjailija haluaa sanoa ja miksi juuri tällaisen ihmisen sanoin? On vaikeaa lukea kirjaa, joka kertoo kidnappauksesta stalkkerin näkökulmasta. Kuvottava suunnitelmallisuus, kajahtanut mieli, pakkomielinen ihailu. On vaikeaa lukea kirjaa, jossa vanki kuvaa yksinäisyyttä, pelkoa ja toivottomuutta ankeassa kellarissa.  

Frederick häkeltyy nuoren taideopiskelijan kauneudesta. Hän merkkaa seurattavansa liikkeitä päivyriin, selvittää tämän nimen ja seuraa etäältä tarkasti koskaan kuitenkaan puhumatta pakkomielteelleen. Kun tilaisuus tulee veikkausvoiton muodossa, hän huumaa ja kidnappaa Mirandan. Hän on ostanut syrjäseudulta talon ja luonut vankilan kellariin. Frederick saalistaa tytön itselleen, kuten perhosen joita hän keräilee. Frederick yrittää saada naisen rakastumaan itseensä lahjomalla ja olemalla näennäisesti kiltti, mutta vapautta hän ei aio antaa.

Tarina alkaa Frederickin sanoin ja noin puolessa välissä kirjaa siirrytään Mirandan päiväkirjamerkintöihin. Näkökulman muuttuminen oli virkistys ja samat tilanteet on kiehtovaa lukea molempien näkökulmista. Kirja on muutenkin hyvin rakennettu ja virtaviivaisesti etenevä, jännittävä viimeisiä sivuja myöten. Fowles kirjoittaa uskottavasti niin saalistajan kuin nuoren naisen ajatuksia. Loppua kohden Mirandan käytös on paikoin absurdia sieppaajan näkökulmasta kerrottuna. Kun päästiin tytön päiväkirjamerkintöihin, tunteet käytöksen takana olivat kuitenkin hyvin samaistuttavia. Ihminen taistelee vapaudestaan keinoja kaihtamatta, näin kuka tahansa olisi tilanteessa toiminut. 

Päällimäisin ajatus joka Mirandan vangitsemisesta jäi on se, että loppupeleissä yhtäkään ihmistä ei voi omistaa. Ei, vaikka sulkisi kellariin kuin esineen. Miranda on kuin yksi Frederickin keräämistä perhosista. Kaapattu haaviin räpistelemään vimmatusti siipiään. Miranda räpiköikin kaikin voimin. Hän yrittää paeta useasti kaikin keinoin mitä keksii. Kun se ei onnistu, hän pakenee muistoissaan tyrmän ulkopuoliseen elämäänsä. Hänen elämänjanonsa syöksyy sivuilta voimakkaana. Miranda on nuori, älykäs, innostunut ja lahjakas, mutta yksin vuoroin malttamattomien, vuoroin toivottomien ajatustensa kanssa. Fowles kirjoittaa mielestäni uskottavasti parikymppisen naisen näkökulmasta, Mirandan merkinnät tuntuivat aidoilta päiväkirjan sivuilta. Mirandakin on pakkomielteisesti rakastunut. Vanhempaan taiteilijaan, naistenmieheen. Omistamishalu tuli esiin sitäkin kautta kirjassa, Mirandan tunteiden palo on kuitenkin normaalin rajoissa.

Päähenkilö ei itse pidä itseään pahana ja yrittää vakuuttaa lukijalle hyvyyttään. Mirandalle Frederick ei tee mitään, mutta syy jää epäselväksi. Siksikö että hän on fyysisesti kykenemätön? Mutta johtuuko kykenemättömyys siitä, että hän ihailee Mirandaa ja tämän puhdasta kauneutta ''liikaa'' vai pitääkö hän seksiä ylipäätään likaisena aiemmin prostituoidun kanssa käymänsä kokemuksen jälkeen? Vaikka puolet tarinasta kerrotaan Frederickin sanoin, hän jää kylmäksi ja etäiseksi hahmoksi. Häntä on vaikea ymmärtää. Hänen ''rakkautensa'' Mirandaa kohtaan on käsittämätöntä, pakkomielteistä ihailua. Vaikka ajan mittaa selviää, että Miranda on kaikin tavoin hänen vastakohtansa ja alkaa kohdella kolkosti sieppaajaansa, Frederick yrittää siitäkin huolimatta pakottaa Mirandan rakastamaan itseään. Tuli mieleen Nuuskamuikkusen viisaat sanat siitä miten ei voi olla vapaa jos ihailee jotakuta liikaa. Pikkupoikamainen, sokea ihailu saa hänet naurettavan valmiiksi miellyttämään. Miranda on ehkä vanki, mutta Frederickään ei ole vapaa. Kun keräilijä jää lopussa yksin, hän kertookin että hyvä näin. Vangin vahtiminen oli luonut kuitenkin valtavat paineet, tietysti pelko siitäkin että poliisi pääsisi hänen jäljilleen.

Mirandan vangitseminen on järkyttävää, mutta aloin ajatella myös miten kamalaa sieppaajan päässä on. Miten huono itseluottamus ja kokemus ihmisistä täytyy olla, jos uskoo saavansa rakkautta vain (ja ylipäätään) pakottamalla. Frederickin tunteisiin samaistuu välillä tahtomattaankin. Ajattelin monta kertaa, että: '' Ei ei! En halua nähdä tätä miestä millään lailla sympaattisena tai samaistuttavana'', mutta niin kävi. Hänen tunteisiinsa voi samaistua, tekoihin ei. Aivan viimeisillä sivuilla tosin kaikki hävisi...Voiko kirjaa sulkea vihaamatta Frederickiä? Lopetus osoittaa hahmon kylmyyden kokonaisuudessaan. Tuntuu kuin olisi koputellut onttoa puuta, turhaan toivonut edes pientä järkiinheräämistä.

Tästä kirjasta on vaikeaa saada aikaiseksi selkotolkkuista tiivistystä. Varmaan tarinan inhottavuuden vuoksi en meinaa saada sen herättämiä tunteita tiiviiseen muotoon. Tiedänkö itsekään oikein mitä ajatella...Kirjassa on kuitenkin myös oma runollisuutensa. Pidin varsinkin Mirandan vertaamista perhoseen kauniina symbolina. On jännä, että alkuperäisnimi on The Collector, keräilijä. Suomennos taas se kerätty, Neitoperho. Kirjassa on molemmat näkökulmat, mutta mielestäni kirja on ehdottomasti Frederickin tarina. Kirjan loppukohtaus antaa englanninkieliselle nimelle vielä inhottavamman merkityksen.

Kaiken jahkaamisen jälkeen: Pidin Neitoperhoa viiden tähden kirjana ja uskon että menee hetki, että pääsen kirjasta ''eroon''. Tapahtumat ovat sen verran paljon pyörineet päässä kannet suljettuani. Ymmärrän senkin, ettei tämä ole kaikkien makuun. Lukukokemuksena samanlainen oli Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko, joka sekin jätti pureskeltavaa sen verran että leuat loksuu vieläkin.

The Collector, 1963

Stephen King - Mersumies

Eläkkeelle jäänyt rikosetsivä Bill Hodges löhöilee sohvalla katsellen tv:tä päivä toisensa perään. Pahaksi äityvän mökkihöperöitymisen pysäyttää yllättävä kirje Mersumieheltä, vaaralliselta murhaajalta ja terroristilta, jota poliisi ei ole onnistunut saamaan kiinni. Hodges aloittaa ylimielisen miehen kanssa ajatustenvaihdon netin keskustelufoorumilla ja alkaa omin luvin nuuskia johtolankoja miehen luo.

Kingin tarina on vahva, kansien mukaan perinteikäs dekkari. Kliseinenkin, lisäisin. Mutta ajoittainen kliseisyyskään ei liikaa hiertänyt, sillä juoni veti mukaansa heti. Luin ensi-istumalta kirjan puoleenväliin ja janosin lisää. Tarinaa avattiin hiljaa, välillä seuraten jahtaajaa ja välillä jahdattavaa,  kökkönä kielikuvana vertaisin maatuskan avaamiseen (oho, uusi juonenkäänne taas!) tai sipulin kuorimiseen. Se mikä sieltä sitten löytyi (joko maatuskan tai sipulin sisältä) loppuhuipentumana ei ollut paras Kingin kliimakseista, mutta kelpo. Loppupuolella tarinaan ahdettiin vähän liikaakin kaikkea, esim. Hollya pidin aivan turhana hahmona. Olivian pakkomielteisyydellä oli merkittävä osa juonessa, kun taas Holly...Niin. Miksi hänet on kirjoitettu? Hodgesilla ei ole mitään tarvetta toiselle apuri-etsivälle loistavan naapurinpojan rinnalle. (Toivottavasti Jerome on mukana jatko-osissakin.)

Astetta kamalammiksi Bradyn veriteot teki ainakin itselleni se, että molemmille löytyy lähiajoilta vastine oikeasta elämästä. Ihmisten päälle kaahailu City centerissä tuo mieleen Nizzan tapahtumat viime keväänä, Bradyn konsertti-iskusta taas tulivat muistikuvat Pariisin Batachlan-konserttisaliin tehdyistä iskuista. On raskasta miten terrorismista on tullut osa uutistulvaa ja joka teko, vaikka miten hirveä, tuntuu saavan vähemmän uutistilaa kuin edellinen isku. Ihan kuin olisimme turtuneet väkivaltaan ja terrorismiin.

Kirja kuvaa kriittisen osuvasti maailmaa ja sen menoa (helvettiin), se ei varmastikaan jää yhdeltäkään lukijalta huomaamatta. Työttömyysprosentit ovat korkealla, asuntokauppa on jäässä ja teknologian kehittyminenkään ei ole ongelmatonta. Tarinassa mainittiin pettyminen Obaman presidentinkausiin. Bradykin eli lapsuutensa äidin tasapainoillessa vammaisen lapsen hoidon ja vähäisten varojen kanssa, mutta en usko hänen pahuutensa kummunneen kuitenkaan ankeasta lapsuudesta. Tämä mies syntyi tasapainottomaksi, mutta lapsuuden kokemukset varmaan olivat lisätyöntö kohti syrjäytymistä ja terrorin suunnittelua.

Bradyn äitisuhde on oksettava ja siitä lukiessa tulee mieleen, että mielenvikaisuus on varmaan periytynyt juurikin äitikullalta. King osaa harvinaisen hyvin luoda pahoja ja iljettäviä hahmoja, joita tekisi mieli potkaista, lyödä...tai juosta pakoon. Tällaisia sairaan vinksahtaneita äiti-poika-suhteita on olemassa, on vain vaikea järkeistää miten ne alkavat, kehittyvät ja ennen kaikkea jatkavat olemistaan, yhteisymmärryksessä vuodesta toiseen.

Mersumies oli sietämättömän jännittävä puoleen väliin, niin jännittävä etten olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni ollenkaan. Sen jälkeen into vähän laski, mutta langat eivät kuitenkaan liikaa menneet Kingillä solmuun. Tämä on ihan mielenkiintoinen trilogian avaus ja aion varmasti hakea ensi vuonna julkaistavan Etsivä Löytää käsiini.

Stephen King - Herääminen

''Ja kaikki tarvitsevat elämäänsä ihmeen tai parikin, jotta tietävät, että elämä on muutakin kuin pitkä taival kehdosta hautaan. Jamie, haluaisitko nähdä vielä toisen ihmeen?''

Olen jumissa. Lukeminen on jäänyt viime aikoina monista syistä vähäiseksi, kuten myös koko kirjablogien seuraaminen. Mihinkään kirjaan tarttuminen on takkuillut ajatusten pyöriessä liikaa tässä maailmassa. Haluaisinkin oikeastaan pakoon tarinoiden vietäväksi. Mutta ny vaan ei pysty.

Tämänkin kirjan, Stephen Kingin Heräämisen lukemiseen meni varmaan likemmäs kuukauden verran. Vaikkei lukukokemus ollutkaan odotusten mukainen (Ehkä vaadin lemppari kirjailijaltani suunnattomia? Ehkä mikään tarina ei vie mennessään?), kirja oli kuitenkin lukemisen arvoinen ja sillä oli sanoma, jolle voin nyökkäillä.

Herääminen on uudempaa Kingiä, julkaistu 2015. Tarina alkaa 60-luvulta, jolloin vaahtosammuttimen kokoinen Jamie tapaa ensimmäisen kerran kotikylänsä uuden, karismaattisen pastori Charlesin. Heidän välilleen muodostuu välittömästi ainutlaatuinen ystävyys ja luja side. Charles on kiinnostunut ''salaisesta sähköstä'', josta uskoo pystyvänsä valjastamaan ihmeitä; parantamaan sairauksia, poistamaan riippuvuuksia. Ja ehkä jopa selvittämään, mitä sieluillemme tapahtuu kuoleman jälkeen.

Sitten pastori kokee musertavan menetyksen, hylkää uskonsa ja katoaa kylästä. Jamie elää aika tyypillisiä teini-ikäisen vaiheita ensirakastumisineen, löytää kutsumusammattinsa ja jatkaa elämäänsä. Vuosien kuluttua Jamie ja pastori kohtaavat uudelleen. Jamiestä on tullut pahan luokan narkomaani ja Charlesista markkinoita kiertelevä ihmeparantaja ja showmies. Jamie tarvitsee apua, mutta pastori vaatii kovia vastapalveluksia Jamielta.

Pidin tarinaa kiehtovana takakannen perusteella ja ensimmäinen lause nappasi mennessään: ''Ainakin yhdessä mielessä elämä muistuttaa elokuvaa...''

Pastori on huikea hahmo. Heti ensikohtaamisesta osaa aavistella, että tässä miehessä on jotakin vinksallaan. Charles synkkeni kirjan edetessä ja muuttui täysin; kylän nuoresta sydänkäpysestä pahaksi ukonkäppyräksi. Hieno sekoitus pastoria ja hullua tiedemiestä!

Päähenkilöjä yhdistää kuolema ja menetys. Jamie ja Charles molemmat menettävät rakkaitaan ja kuolemasta tulee pakkomielle, ainakin pastorille. Kuolema on ehdottomasti näkyvin teema, josta King jalostaa sanottavansa.

Luin mielenkiinnolla vielä Jamien nuoruuden ja varhaisaikuisuuden vaiheista, mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän tylsistytti. Loppuratkaisu on kyllä pelottava, kuten takakansi lupasi, mutta ei tarinallisesti, vaan enemmänkin ajatuksen tasolla. Sadistisiin muurahaisiin nimittäin törmättiin jo Kuvun Alla, ei mikään yllättävin käänne. Pidän kyllä siitä, että Kingin kirjat muodostavat oman maailmansa ja että hahmot ja paikat elävät useissa tarinoissa, mutta odotin jotakin enemmän. Lopetus jotenkin lässähti. Mutta kyllä, Kingin luoma kauhukuva kuoleman jälkeisestä elämästä pistää miettimään. Entä jos se tosiaankin on jotakin kamalaa ja aivan odottamatonta? Miettiikö ihminen aivan liikaa sitä mihin polku päättyy? Pitäisikö miettiä vain tätä elämää?

Herääminen päättyy aika samanlaisiin tunnelmiin ja mietteisiin mitä Mustan Tornin matka. Ihmisen kova tiedon jano ei ole aina hyväksi. Sillä ollaan päästy kehityksessä kyllä pitkälle, mutta kaikkien verhojen taakse ei pitäisi kurkistaa.

Stephen King - Pimeä puoli

Pimeä puoli kertoo kirjailija Thaddeus Beaumontista, joka päättää viimein sanoa hyvästit salanimelleen George Starkille. Starkille pidetään leikkimieliset valehautajaiset ja lehteen kuvataan otos feikkihautakivestä. Eräänä päivänä tyhjän haudan luota löytyy jalanjälkiä ja lähipiirin ihmisiä alkaa kuolla. Thadin pimeä puoli, alter ego on herännyt henkiin.

Tarina alkaa vetävästi kun valoitetaan sitä pimeää puolta, kirjailijan salanimeä/alter egoa George Starkia. Thad on kiltti ja kompuroiva perheenisä, Starkina kirjoitetut kirjat puolestaan väkivaltaisia dekkareita. Starkin nimellä kirjoittaessaan Thad tuo tienestit pöytään, omalla nimellä kirjoitetut romaanit jäävät heikommiksi menestyksiksi.

Ensimmäisen ruumiin löytyessä tarina pitää vielä mukana dekkarimaisella tyylillä mietittäessä murhaa paikallisen poliisin kanssa. Sitten äksöniä tuli liikaakin kerralla ja loppupuolisko kirjasta meni Starkin passiiviseen uhitteluun ja jaaritteluun. Yleensä King osaa luoda jännityksen mestarillisesti, mutta nyt huomasin jämähtäväni puolen välin tienoilla. Ei yksinkertaisesti kiinnostanut tippaakaan. Asetelmasta tuli tylsä ja yllätyksetön; otetaan hihasta tuo kauhutemppu ja pistetään perään vielä tuo toinen vanha temppu.

En yleensä lue loppuun, jos väsähdän. Tässä jatkoin, koska olen ajatellut lukea kaikki Kingin teokset. (Saapi nähdä kuinka kauan siihen menee...) Tarina ei saanut rattaita alle lukuun ottamatta aivan viimeisintä loppurutistusta.

Häiritsevintä on koko kirjan ydin. Se pimeä puoli eli George Starkin ja Thadin yhteys. Alussa selitetty aivoleikkaus on turha. George Stark on Thadin mielikuvituksen tuote, joten miksi taustalle piti selittää aivoleikkauksen löydöt? Selitys ontuu kun teemana on luovuus. Eikö Stark olisi voinut ''herätä eloon'' siitä puhtaasta kiukusta, että Thad päätti lopettaa salanimen käytön? Ilman ontuvia taustaselvittelyjä aivoista löytyneestä kaksosesta, josta myöhemmin onkin tullut kirjailijan alter ego...Turhan scifiä ja kornia.

Samaten se, miten George Stark, ''kirjailija'' onkin itse asiassa Starkin romaanien hahmo Alex Machine niin ulkomuodon kuin luonteenkin puolesta. Jälkisanoissa King vielä kertoo, että hei itse asiassa Machine ei ole hänen keksintönsä vaan nyysitty muualta, koska se kiteyttää rikollisen mielenlaadun. Koko Starkin hahmo on arskamainen blondi muskelikimppu, jossa ei ole mitään uutta saatika jännittävää. Kiteytetty klisee psykopaatista, joka tekee hui hai mitä tahansa oman hullun logiikkansa mukaan.

En lähtisi suosittelemaan kirjaa edes Kingin faneille.

Stephen King - Piina

Viihdekirjailija Paul Sheldon menee nurin autonsa kanssa Coloradon talvisella syrjäseudulla. Hänet ottaa kotiinsa entinen sairaanhoitaja Annie Wilkes. Annie lääkitsee Paulin kipeää kehoa, mutta on alusta alkaen ilmiselvää, että nainen on järjiltään. Paul on psykopaattisen ja ailahtelevan naisen lempikirjailija. Valitettavasti Paul on tappanut Annien lempihahmo Miseryn ja nyt on uudelleenkirjoituksen paikka. Paul yrittää parhaansa mukaan tempautua vihaamansa Misery-kirjasarjan maailmaan ja pitää äkkipikaisen Annien tyytyväisenä.

Piina on jännitysnäytelmä, joka osoittaa jälleen Stephen Kingin huimat tarinankertojan taidot. Paulissa on paljon samaa Kingin kanssa, näin hän on kertonut mm. Kirjoittamisessa. Paul kirjoittaa naisille suunnattuja historiallisia romantiikkakirjoja, jotka nekin luokitellaan Kingin teosten tavoin roskakirjallisuudeksi. Kirjoittamisvimman tuikahtaessa Paul toteaakin olevansa pirunmoinen tarinankertoja ja loistava saamaan lukijat koukkuunsa, vaikkei kriitikkojen rakastamaa tekstiä tuottaisikaan (Tarkkaa siteerausta ei ole, mutta tämä oli pointti). Juuri näin voisi itse Kinginkin kuvitella sanovan omasta kirjoittamisestaan, keskisormen nostoa kriitikoille. Kuten Paul Piinassa, myös King on sanonut kirjoittavansa romaaninsa aina vailla suunnitelmia loppuratkaisusta, antaen tarinan johdattaa ikään kuin itse itsensä loppuun.

Annie on kunnon kingmäinen prototyyppi pahis, joka onnistuu ennen kaikkea karmaisemaan ja ällöttämään ( voi hiiriparka!). Kaiken kamaluuden paljastumisen jälkeen hän alkaa säälittämäänkin lukijaa. Annie on hahmo, joka on veistelty hyvin todellisen tuntuiseksi. Toisinaan naisen omanlainen, raivostuttava logiikka saa ärähtämään ihan ääneen turhautumisesta.

Kirjoitettaessa Miseryn paluuta tarina saa syvempää otetta Paulin ensin kauhistuessa Annien polttaessa uusimman romaanin käsikirjoituksen (jonka Paul uskoo olevan mestariteos) ja sitten tympääntyessä tämän pakottaessa hänet jo kerran eliminoidun Miseryn äärelle. Yllättäen inspiraatio ja luovuus nostavat päätään. Paul alkaakin viihtyä tuotoksensa parissa, vaikka onkin psykopaatin vangitsemana syrjäseudulla vailla pakomahdollisuuksia. Tarinan ote tempaisee Sheldonin mukaansa yllättäen ja hetkeksi hän sopeutuu vankilaansa, haluten itsekin saattaa romaaninsa hyvään päätökseen.

Piina on jännitysnäytelmä siepatusta kirjailijasta, mutta yhtä lailla se kertoo luovuudesta. Siitä, miten luovuus voi puhjeta kukkaan yllättävistä tai aivan pienistäkin paikoista ja siitä, miten hyvä tarina voi ottaa niin lukijan kuin kirjoittajansakin tiukkaan otteeseen.

Stephen King - Doloreksen tunnustus

''Ja sekin voi joskus olla hieno asia jos pahalle miehelle sattuu paha tapaturma.''

Dolores Claiborne kutsutaan poliisiasemalle kertomaan multimiljonääri Vera Donovanin kuolemasta. Dolores on syytetyn pallilla, sillä hän on ollut esimiehensä kuollessa paikalla ja naisen maine saarelaisten keskuudessa on huono. Dolores aloittaa pitkän monologin, mutta hän tunnustaakin Veran murhan sijasta erään toisen, jo vuosien takaisen murhan ja samalla avaa elämänsä kärsimyksiä ja valintoja. Dolores on kaunis naisen nimi ja tarkoittaa espanjaksi kärsimystä, kipua ja suruja. Näitä naisella on elämässä totisesti ollut.

Dolores aloittaa kertomalla hänen ja esimiehensä kummallisesta suhteesta. Viimeisinä elinvuosinaan Vera on eristäytynyt maailmasta halvaantumisen ja höperöitymisen vuoksi. Äksy nainen pelkää kuollakseen pölykoiria ja käy taistelua kotiapulaisensa kanssa vaippojen vaihdosta. (Kotiapulaisten, sairaanhoitajien ja lähihoitajien työ; miten aliarvostettua!)

Veran ja Doloreksen suhde on mutkikkaan mielenkiintoinen. Kotiapulaisia alati irtisanova Vera on tiukka täti. Kolme virhettä ja lennät ulos. Pyykit on ripustettava just eikä melkein hänen haluamallaan tavalla. Dolores pystyy kuitenkin avautumaan rankalla hetkellä juurikin Veralle ja naisissa on paljon yhtäläisyyksiä, joista osa selviää vasta viime metreillä. Molemmat ovat pakon edessä joutuneet olemaan vahvoja ja pakon edessä kestämään elämän tuomat heikot hetket, kuten lapsista vieraantumisen. Heidän välillään tuntuu myös olevan telepaattinen yhteys.

Seuraavaksi aletaan avata Doloreksen perhe-elämää. Avioliitto on hänen elämänsä pahin virhe. Joe on väkivaltainen, mutta vahvatahtoinen Dolores saa miehensä ruotuun. Mies käyttää hyväksi tytär Selenan todistamaa väkivaltaista kohtausta. Selenan pelko kääntyykin äitiin ja tämä alkaa pelätä Doloresta. Mies alkaa hyväksikäyttää teini-ikäistä tytärtä häikäilemättömästi. Tämän paljastuessa Dolorekselle hän suunnittelee pakoa lasten kanssa säästöjen avulla. Pankissa vierailu paljastaa miehen nyysineen Doloreksen tienaamat rahat lasten opiskelusäästötileiltä omiin nimiinsä.

''Minä toimin tavallaan itsepuolustukseksi koska se kävi minua sillä lailla kurkusta kiinni. Se oli tärkeintä se. Itsepuolustahan se tietenkin jollain tapaa olikin vaikkei lain silmissä. Minä tiedän sen koska koska minä olin paikalla mutta laki ei ollut. Loppujen lopuksi minä puolustin itseäni ja lapsiani.''

Dolores alkaa suunnitella miehensä murhaa. Se lopettaisi heidän kaikkien painajaisensa. Lapset vihaavat ja pelkäävät isäänsä, nuorin pojista valitettavasti ihailee viinaa nauttivaa, rasistista isäänsä, jonka mielestä opiskelu on turhaa ja Doloreksen yli kymmenen tuntiset työpäivät oikein hänen itsensä tehdessä töitä löysin rantein silloin tällöin.

 Murhapäiväksi valikoituu päivä, jolloin aurinko pimentyy ja saarelaisten huomio on muualla. Dolores suunnittelee kaiken tarkasti ja onnistuu poliisikuulusteluissa pitämään hermonsa aisoissa, häntä ei saada todistettua syylliseksi. Vuosien ajan saarelaiset kuitenkin epäilevät Doloresta veriteosta ja Veran murhakuulusteluissa nainen viimein tunnustaa tekonsa jokaista yksityiskohtaa ja painajaista myöten.

Tarina on jännittävä. Lukija tietää alusta alkaen Doloreksen onnistuvan aikeissaan, mutta sujuuko kaikki suunnitelmien mukaan? Joe St. George on läpeensä kuvottava mies ja vaikkei murha tietenkään koskaan ole oikein, toivoin Doloreksen onnistumisen puolesta. Koin, että hänellä ei ollut muita varteenotettavia keinoja vaikeassa tilanteessa.

Kirja on feministinen vahvojen naishahmojen ja teemojen kautta. Kirjassa on paljon samaa yliluonnollisemman (ja huonomman) Naisen raivon kanssa. Tasa-arvon epäkohdat pistävät vihaksi. 60-luvulla pankki on antanut hulttio-Joen nostaa rahat yhteiseltä tililtä omiin nimiinsä ilmoittamatta Dolorekselle. Jos nainen olisi saman tehnyt, olisi pankki varmasti soittanut tarkistamaan mieheltä luvan...Joen kuolema korjaa epäkohdat perheessä, kaikki menestyvät elämässä varjon väistyessä tieltä pois. Selenan suhde äitiin viilenee tämän selvästi tietäessä sisimmässään totuuden isänsä murhasta, mutta miten olisikaan käynyt jos Dolores olisi ollut alentuva ja jättänyt asiat sikseen?

''Tule, Doloooooresssss!''

Toisin kuin muissa lukemissani Kingeissä, tässä tarina vuodatetaan yhtenä pötkönä. Poliisikuulustelu on kirjassa pelkkää Doloreksen tunnustusta, jota ei ole jaettu kappaleisiin. Kerrontatyyli on mielestäni tarinaan sopiva ja pidin kirjasta, siirappista loppua lukuun ottamatta. Ennen kaikkea kirja on jännittävä. Kingille ominainen yliluonnollisuus jää hienovaraiseksi ja se onko Doloreksella ja Veralla telepaattinen yhteys keskenään jäi itselleni kysymysmerkiksi. Kauhua kirjaan tulee murhan hetkellä, kaikki kun ei tietenkään suju täydellisesti vaikka haluttu lopputulos saadaankin. Murhakohtaus oli erityisen karmiva, enkä ihmettelisi vaikka kaivo ja siellä kituva, raivokas mies tunkeutuisivat uniini.