tiistai 31. maaliskuuta 2015

Arto Paasilinna - Jäniksen vuosi

Vatasen elämä ei ole vastannut odotuksia. Toimittajan työ ei anna tyydytystä ja vaimo on abortoinut lapsen-jonkun toisen miehen. Työreissulla kolmekymppinen Vatanen ja työkaveri ajavat jäniksen päälle. Vatanen alkaa pitää huolta haavoittuneesta luontokappaleesta ja lähtee jäniksen kanssa päämäärättömälle seikkailulle  ympäri Suomen.

 Vatanen tutustuu reissullaan monenmoisiin kulkijoihin, mutta ainoa kestävä ja merkittävä suhde hänellä on jänikseen. Vatanen kohtelee jänistä kuten emo poikastaan eri koettelemuksilta, oman henkensäkin uhalla ja välillä kuvittelee inhimillisiä piirteitä tälle, jänis on välillä esim. nauravinaan. Myös jänis kiintyy omistajaansa.

 Uhkatekijät kuvaavat hyvin ristiriitaista suhdetta luontoon. Fiini ruotsalaisleidi tahtoo itselleen lemmikkijänön, kunnes löytää eläimen papanoita keitostaan. Hurahtanut hiihdonopettaja puolestaan tahtoo jäniksestä uhrilahjan muinaisjumalille. Jäniksen paikallaolo ruokapöydässä on illallisseurueelle myös epämukava ja vaivaannuttava, onhan lajitoveria tarjolla lautasella.

 Karhun uhatessa Vatasta ja jänistä alkaa useita päiviä kestävä, uuvuttava ajojahti. Kaksikko päätyy myrskyn peitossa huomaamattaan Neuvostoliiton puolelle. Viranomaiset ottavat kiinni Vatasen ja lopulta muodostuu pitkä syytelista, jossa on mainittu mm. kalastus ilman kalastuslupaa ja pirtun nautiskelu. Rikkeet ovat liioiteltuja ja pieniä, mutta ne vievät Vatasen takaisin Suomen puolelle vankilaan.

 Teksti on tähän mennessä ollut humoristista, liioiteltuakin. Samanaikaisesti  mietityttävää ja haikeahkoakin. Mutta realistista, sanoisin. Tästä irtaudutaan vankilapaossa, kun Vatanen jänis mukanaan karkaa vankilasta vapaudenkaipuullaan läpi seinien ja muurien. Teema täydessä kokonaisuudessaan tulee lukijalle ilmi vasta loppumetreillä, ''ahaa-elämyksenä'': Ihminen on erkaantunut luonnosta ja omasta vapaudestaan ja on byrokratian ja yhteiskuntansa vanki.

 Seuraavaksi voisin ottaa lukulistalle Paasilinnalta Hurmaavan joukkoitsemurhan. Nimi herätti mielenkiinnon! Toinen ajatuksissa jo pitkään kummitellut projekti (lue: tiiliskivi) on Stephen Kingin Kuvun alla. Viimeisin yli tuhatsivuinen urakka oli Taru sormusten herrasta ja huh hei, siinäpä menikin aikaa JA siitä on aikaa.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Joe Ambrose - Iggy Pop: Raakaa Voimaa


Sitten vähän eri tunnelmiin. Iggy Pop, rockjumala. Kokeillut luultavasti kaikkia mahdollisia huumeita mitä maa päällään kantaa ja tullut kuuluisaksi itsensä viiltelystä ja maapähkinävoilla voitelusta lavalla. Iggy myös sylki yleisön päälle ennen Seksipistooleja. Sekoilutarinat ovat aivan uskomattomia ja myötähäpeäisen hauskaa luettavaa. Lempparisekoiluuni liittyy Elton John ja gorillapuku.

Moneen otteeseen hän puhuu innoittajastaan  Jim Morrisonista. Toisin kuin nykyajan tähdet, jotka haluavat olla oma itsensä lavalla ja sen ulkopuolella, Iggy tahtoo olla rockin jumala lavalla. Aivan kuten entisten aikojen suuruudet. Mies vihaa nyky-yhteiskunnan mainoskeskeisyyttä, mutta miehen musiikki pauhaa ties kuinka monien eri yritysten mainoksissa.

Nykyisin Iggy on jokseenkin rauhoittunut huumeista vapaa, kirjoista innostuva golffari. Hän nousi rappiosta ylös, eikä oletusten mukaan kuollutkaan ennen varhaiskeski-ikää!

Kirja on pitkälti samantyylinen kuin Please Kill Me, jossa käsiteltiin laajasti punkin syntyjuuria haastattelujen kautta. Teksti on yhtä hulvatonta, mutta ei anna vastauksia oikein mihinkään. Millainen Iggy, punkin kummisetä, oikein on? Itse pääpiru tuntuu pehmenevän mielipiteittensä kanssa vuosien saatossa ja eri haastateltavilta tulee täysin päinvastaisia kommentteja miehestä, ettei oikein osaa sanoa enempiä juuta eikä jaata. Totuus löytyy luultavasti jostakin keskeltä.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Stephen King- Liseyn Tarina

Luin vuodelta 2006 peräisin olevan  Stephen Kingin Liseyn Tarinan. Aiemmin olen tutustunut Kingin tuotantoon Carrien, Raivon ja muutaman muun teoksen kautta. Ja toki nähnyt Kingin tuotantoon perustuvia sarjoja ja elokuvia. Kingin teokset ovatkin mahtimatskua niihin. Lukioiden äidinkielen opettajat sun muut tuppaavat luokittelemaan Kingin yhden tempun mieheksi. Ainakin näin muistan itse todistaneeni.
 ''Kauhuroskaa'', Olen tästä eri mieltä. Carrie oli kauhutarinan lisäksi raastava kertomus ulkopuolisuudesta, koulukiusaamisesta ja naiseksi kasvamisesta. Ja Liseyn Tarina on kaikkea muuta kuin yksioikoinen stoori.

Liseyn Tarina kertoo menestyksekkään ja menehtyneen kirjailija Scott Landonin vaimosta. Kaikki alkaa työhuoneen siivousoperaatiosta. Alkaa matka muistoihin. Iloisiin, surullisiin ja tukahdettuihin. Niihin kuuluvat Scottin jättämät salaisuudet, mielenterveysongelmat ja Lumokuu. Paikka, jossa ruoka pilaantuu puolenyön jälkeen ja yö voi ottaa ihmisestä vallan. Mukana heiluvat myös pakkomielteinen fani sekä Liseyn Amanda-sisko, joka on romahduspisteessä.

 Ihana, haikea kertomus. Pidin siitä, miten rakkaan menetys on kuvattu kirjassa. Ajassa hypittiin kuten tosielämässä: Ei kronologisesti vaan siten miten muistot kumpuavat mieleen tosielämässäkin. Paikoista, vanhoista papereista, tuoksuista. Liki koko kirjan läpi Lisey elääkin menneisyydessä. Raja todellisen maailman ja Lumokuun välillä on hiuksen hieno. Ja se on ristiriitainen paikka. Pahojen muistojen, mutta myöskin menestyskirjojen luovuuden lähde.

  Kingin omaperäinen tyyli on tässäkin täysin huomattavissa. Vertauskuvat ovat hauskoja ja saavat tirskumaan ääneen. Viittauksia elokuviin ja musiikkiin on paljon. Vattu-sanan jatkuva käyttö v*tutti kirjan alussa. Hitto olisi särähtänyt korvaan leppoisammin (makuja ja suomennostyylejä on monia). Tarina herätti paljon ajatuksia. Ihminen jää henkiin muistoihin, muihin ihmisiin ja tavaroihin, vaikka fyysisesti kuoleekin. Ja irti päästäminen on tuskallista. Entä miten pienestä lipsutaan täältä mielen kadotukseen? Mitä kaikkea me emme tiedä omista rakkaistamme?