Thomas Hardy - Tessin tarina

''Häntä hävetti öiset epätoivoiset ajatuksensa; yhteiskunnan mielivaltaiset laithan häntä vain ahdistivat; lait, joilla ei ollut mitään perustusta luonnossa.''

Tess Durbeyfieldin isä kuulee kylän papilta heidän perheensä olevan aatelisen D'Urbervillen suvun jälkeläisiä. Vaatimattomissa oloissa elävät työläiset näkevät keinon parantaa olojaan. Kun perhe onnettomuudessa menettää hevosen, painostetaan perheen vanhin tytär Tess lähistöllä asuvien D'Urbervillejen puheille. Vastahakoinen Tess lähtee kartanoon, koska kokee onnettomuuden olleen hänen vikaansa. Aleksander Urberville nauraa sukulaisyhteydelle pitäen sitä lähinnä vitsinä ja Tess saa kanojen hoitajan paikan. Ylpeä ja häikäilemätön mies kuitenkin serkuttelee Tessiä ja ahdistelee tätä uskomatta vastalauseita. Lopulta hän raiskaa Tessin. Avioliiton ulkopuolella menetetty neitsyys ja äpärälapsi leimaavat Tessin kohtalon hänen loppuelämäkseen. Meijerissä työskennellessään hän tapaa myöhemmin Angel Claren, miehen johon rakastuu, mutta menneisyys on kaiken onnen tiellä.

Tessin tarina on kuohuttava kirja ja hyvä kuvaus reilun sadan vuoden takaisesta yhteiskunnasta. Juoni kulki keskivaiheilla vähän verkkaisesti Tessin jännittäessä Angelin toimia. Loppuun olikin sitten kirjoitettu todellinen sydämen pompauttaja, käänne joka tuli aivan puskista. Tarinaa voi lukea uskonto-, yhteiskunta- tai feministiseltä kantilta. 1890-luvulla säätyjaot ovat rapisemassa. Vanhat aatelissuvut hiipuvat ja ennen loisteliaita kartanoita käydään vain silloin tällöin tuulettelemassa. Usko veren ja esi-isien ylentävään merkitykseen on kyseenalainen. D'Urbervilleistä on tullut peltotyöläisiä Durbeyfieldejä. Määritelläänkö ihmisen ''paremmuus'' veren historialla, luokka-asemalla, teoilla vai millä?

Tessille tieto suvun historiasta ei johda mihinkään hyvään. Viattomuudesta tulee tytölle vain haittaa ja vilpittömyys estää oman edun tavoittelun. Tess ei tee mitään väärin, mutta saa loppuiäkseen leiman, joka estää uuden avioliiton ja parannusten tekemisen omaan elämään. Kun pienikin vihjaus onnellisuudesta vilahtaa, se katoaa yhtä nopeasti. Raiskaaja Aleksander alkaa myöhemmin saarnaajaksi puhdistautuen vanhoista synneistään ja hulttiosta luonteestaan. Se on kaikkien silmissä täysin ok. Nuoruudessaan Angelkaan ei ole ollut puhdas pulmunen, muttei kuitenkaan anna Tessille anteeksi raiskauksesta syntynyttä lasta! Kumpaakaan miestä ei yhteiskunta rankaise esiaviollisesta seksistä. Miksi juuri naisen tarvitsee olla puhdas, koskematon? Hardy tuo hienosti esiin uskonnon ja yhteiskunnan kaksinaismoralismin.

Nykyisin naisen etenemismahdollisuudet elämässä eivät onneksi ole länsimaissa näin riippuvaisia siveellisyydestä, mutta edelleen seksuaalisuuden ja seksin asenteet ovat miehille löyhemmät. Nainen saa huoran tai luntun leiman kohtalaisen helposti, kun taas vastaavia nimikkeitä ei miehille edes kielestä löydy. Miehen ego ja arvo toisten silmissä vain kasvaa sänkyyn kaadettujen naisten määrän mukana. Jostakin syystä naisen neitsyys on aina, edelleenkin, niin tärkeää, että se pitää suojata. Ajatus elää vanhoillisissa uskonnoissa vieläkin. Amerikassa kristityt teinit käyttävät purity ringejä, muslimimaissa naisten siveys taataan ympärileikkauksella. Kai naisen ''puhtauden'' määrittelee jokin muukin asia.

Kirjan kieli on ihanan seesteistä ja kaunista mitä luontokuvauksiin tulee. Pidin kirjasta paljon, vaikka jäikin surullinen olo. Maailma on julma paikka, joka heittelee hyviä ihmisiä epäreilusti. Kaikista raa'immat tapahtumat kerrotaan hienovaraisesti, kuitenkaan jättämättä epäilykselle varaa. Olisin ehkä mieluummin lukenut uudemman suomennoksen, sillä tämän painoksen suomennos on vuodelta 1909 ja ajoittain kökkö. Osa nimistä on puettu suomalaiseen muotoon, kuten Matti ja Liisu-Viisu, osa taas on alkuperäisessä muodossa. Tämä ärsytti itseäni eniten, mutta huomasin myös Angel Claren iän vaihtuvan kesken tarinaa kummallisesti...Ihmettelen myös kansivalintaa. Kirjasta on otettu uusia painoksia ilmeisesti Polanskin 80-luvun elokuvaversion vuoksi ja siksi kannessa on kuva elokuvasta, mutta...Pastellin hempeä kansi huutaa räikeästi vastavirtaan traagisen sisällön kanssa. Tässä ei ole mitään hailakkaa tai röyhelöistä kepeyttä.

Koska Tessin tarinan voi lukea niin monelta eri kantilta, kirja avautuisi varmaan lisää vielä uudella lukukerralla. Aionkin hankkia sen omaan kirjahyllyyni. Joistakin teoksista tulee hyvästä syystä klassikoita. Ne säilyttävät aikakaudesta toiseen tärkeää sanottavaa.


Tess of the d'Urbervilles, 1891

Margaret Atwood - Orjattaresi

''Minä odotan. Yritän kokoilla itseni. Olen tällä hetkellä jotakin sellaista joka pitää kokoilla. Se olento joka minun pitää tuoda esiin on tekemällä tehty, ei syntynyt.''

Päätin, että haluan tutustua uudempiin dystopioihin, tai sanotaanko sellaisiin itselleni tuntemattomampiin. Netistä tutkiskelemalla (Internet on hieno keksintö, I must say) törmäsin Margaret Atwoodiin. Luin pääpiirteittäin yhden hänen kirjansa juonen. Orjattaresi kiinnitti erikoisella tulevaisuuden kuvallaan huomioni. Lukemissani dystopioissa on ollut vahva poliittinen sanoma. On heijasteltu kylmän sodan tuntoja, sodan pelkoa ja sensuurinvastaisuutta. Atwoodin tulevaisuudessa nojataan vanhoilliskristillisiin arvoihin ja kirjailijalla on ennen kaikkea vahva sanoma naisten oikeuksista ja asemasta sekä uskontojen vaarallisesta puolesta.

Nimetön päähenkilö on orjatar, punaiseen kaapuun peitetty synnyttäjä. Kirja seuraa hänen sopeutumistaan uuden komentajansa taloon. Häntä kutsutaan komentajansa mukaan Frediläiseksi. Orjattaren oikea nimi jää salaisuudeksi.

Päähenkilö on elänyt maansa radikaalin muutoksen, joka on tapahtunut kolme vuotta aiemmin. Sitä ennen on eletty pitkälti kuin meidän aikanamme, joten on paha arvioida minkä ajan päähän tarina on sijoitettu. Jostakin syystä itsellä syntyi mielikuva, että oltaisiin edetty sata vuotta, ehkä enemmänkin. Gileadin, entisten Yhdysvaltojen alueen, on kohdannut jonkinnäköinen luonnonkatastrofi, jonka seurauksena ihmisiä on vähän ja lapsettomuutta paljon.

Ratkaisuja väestökatoon on alettu etsiä Raamatusta, turhan sanatarkasti tulkiten. Lääkäreitä rankaistaan taannehtivasti aborttien suorittamisesta, niin suuri on synti, niin suuri arvo uuden elämän luominen. Naisten sortaminen on aloitettu irtisanomalla kaikki naiset työpaikoistaan ja jäädyttämällä naisten oikeus omaan pankkitiliin. Ne joilla munasarjat toimivat on siirretty koulutuskeskuksiin, joissa opetetaan kunnon hyveet ja valmistutaan puhtoisiksi orjatarsynnyttäjiksi. Nämä naiset valikoituvat komentajien sänkyyn. Jos jälkikasvua ei ala kuulua, vika on kyseenalaistamatta naisessa ja siitä loppuu suhteellisen helppo elämä orjattarena. Steriili on kielletty sana, jota ei saa sanoa ääneen. Ei ainakaan miehistä puhuttaessa. Lapsettomiksi jäävät naiset joutuvat työleireille.

Naiset jakautuvat orjattariin, kotitalousaskareista huolehtiviin marttoihin ja komentajien vaimoihin, jotka virallisesti ovat orjattarien lasten äitejä. Käytännössä martat sitten hoitavat lapset. Taloudessa on monta naista eri rooleineen ja tehtävineen, koska gileadilaisen näkemyksen mukaan nainen ei voi olla monenlainen, on siis hyvä antaa yksi oma tehtävä ja rooli jokaiselle. Vaimolle onkin huisin kivaa kun toinen nainen tulee taloon tarkoituksenaan tulla tiineeksi aviomiehelle...Atwoodilla on hyvä pointti tässä. Naiskuva kun tuntuu valitettavasti olevan ihan nykyisinkin yksioikoinen. Ei tunnu olevan hyvää keskipolkua, olet joko hyvä, pehmeästi naisellinen äitihahmo tai paheksuttava huora. Tai nalkuttava vaimo.

Orjattaresi ylitti odotukseni huikeasti. Olen ihmeissäni, etten ole aikaisemmin kuullut tästä kirjasta, niin erikoisen loistava se on! Aivan alkuun lukeminen takelteli ja olin ihmeissäni. Atwood avaa hiljaa ja hitaasti Gileadin sääntöjä ja päähenkilön taustoja. Hiljainen tahti kuitenkin alkoi ruokkia lukuintoa päästessäni hämmennyksen yli, ärsyttävän epätietoisuuden tila vaihtui tiedonjanoon, tarkentavien kysymysten pohtimiseen. Tarinaan sopii oivasti vuorotteleva tahti päähenkilön koettelemuksissa ja menneisyyden muistoissa. Frediläisen menneisyyden muistot tekevät lukiessa pahaa hänen muistellessaan tavanomaisia asioita, kuten kaupassakäyntiä miehensä ja lapsensa kanssa tai riitoja äitinsä kanssa. Ne lisäävät uskottavuutta, toden tuntua. Muistot ja nykyisyys eroavat niin radikaalisti. Vaikka kirjan maailma on erikoinen ja tuntuisi äkkiseltään ajateltuna hullulta, että äärikristityt arvot nousisivat laeiksi, Atwood osaa luoda salakavalasti tainnuttavasta muutoksesta uskottavan.

Kirja ei lopulta siis ollutkaan yhtään niin vaikea kuin aivan alussa pelkäsin. Se on koskettava ja vaivattomasti etenevä, ennen kaikkea tarina johon jää koukkuun. Se, miten maailma on hiljalleen muuttunut painajaiseksi kerrotaan pohtivasti. Miten tähän on tultu? Tasa-arvon edistäminen on aina tärkeää, vaikka kirjoitusajankohtana 1980-luvulla ja nykyhetkenä asiat ovat suhteellisen hyvin länsimaissa, varsinkin maailmalla on yhä paljon huonoja asenteita ja epäkohtia, joita emme saa unohtaa. Mahdollisimman tasa-arvoiseen maailmaan tulisi aina pyrkiä.

Ja uskonto. Toivon mukaan se pysyy erossa valtiosta. Gileadista tulee vahvasti mieleeni Iran. Kuten Gileadissa, Iranissakin naiset kulkivat ennen vapaasti, pukeutuivat rannalle bikineihin ja ajoivat autoa. Elämä oli suhteellisen vapaata ja helppoa. Sitten tuli 1979 islamistinen vallankumous, jonka seurauksena maasta tuli fundamentalistinen teokratia, jossa uskonnollisia tekstejä tulkitaan tiukasti ja naisten sorto oikeutetaan uskon nimeen. Bikineistä hijabeihin. Voisiko se mitä Iranille on tapahtunut ja kirjassa Gileadille, tapahtua länsimaassa, jossakin eurooppalaisessa valtiossa? Ajatus tuntuu hullulta, muttei täysin epätodennäköiseltä. Vaikeina aikoina haetaan vastauksia uskosta ja uskonnon teksteistä ja kyllähän on olemassa uskontoja, joissa Raamattua tulkitaan tiukasti. Esimerkki, joka tulee mieleen ei ole edes tuolla kaukana maailmalla. Vanhoillislestadiolaisilla ehkäisy on kielletty ja naiset kokevat yhteisön sisällä tiukkaa painostusta mahdollisimman monen lapsen synnyttämiseen. Se tuottaa uskon piirissä oleville naisille eriarvoisuutta, kipuja ja masennusta.

Lopussa Atwood nitoo kaiken yhteen niin hyvin, että herra jestas. Viimeisessä luvussa otetaan ajassa hyppy, kauas aikaan jolloin Gilead on historian kirjoihin jäänyt oikku maailmanhistoriassa, omituinen aikakausi josta pidetään luentoja yliopistossa ja jossa orjattaren tarina on kyseenalainen legenda, jonka faktojen pätevyyttä tutkitaan. Orjattaren elämä on väkevä, hienosti kerrottu, aisteja herättelevä ja raivostuttavasti tässäkin ajassa totta. Tämän vastapainona pidin hyvänä Atwoodin pointtia siitä miten tämäkin painajaismainen teokratia jäi sitten lopulta ihmetyksen aiheeksi, hiekanjyväksi ajassa joka kulkee eteenpäin. Historian tutkimus on tärkeää. On välttämätöntä, ettemme toista uudelleen ja uudelleen samoja virheitä. Pidin lopetusta parhaana tarinan yhteenvetona aikoihin, jopa yhtenä parhaimpana ikinä. Se luo lohtua siihen, että maailma voi mennä eteenpäin painajaisista, oppia ja selvitä pahoista ajoista.

P.S: Stephen Kingin Mustassa tornissa Roland on myös kotoisin Gilead-nimisestä paikasta...Hieman piti hieraista silmiä, voooou. Tämä tuskin on pelkkää sattumaa, vaan tarkoituksellinen detalji tai kunnian kumarrus Atwoodin suuntaan?

Ray Bradbury - Fahrenheit 451

Eletään tulevaisuutta. Tietoa siitä kuinka pitkällä tulevaisuudessa ollaan ei lukijalle kerrota. Päähenkilö Guy Montag on palomies. Sen sijaan, että palomiehet sammuttaisivat palavia rakennuksia, ruiskuttavatkin he letkuistaan öljyä kirjoihin. Kirjat ovat kiellettyjä, sillä ne saavat ihmisen ajattelemaan, tuntemaan. Sitä valtio ei halua.

Tarinan alussa Guy nauttii työstään, on turta kuten kaikki muutkin, mutta alkaa kyseenalaistaa kirjojen polttamista kahden kohtaamisen jälkeen.

Naapuriin muuttaa 16-vuotias Clarisse, johon Guy tutustuu. Tyttö kysyy ja miettii paljon, hassuja, mutta oleellisiakin asioita. Asioita, joita lukijakin kysyisi jos pöllähtäisi kirjan maailmaan.

''Oletteko te onnellinen?'' 
''Onko totta että kauan sitten palomiehet sammuttivat tulipaloja eivätkä sytyttäneet niitä?'' 
Clarisse kysyy ja pian katoaa.

Eräänä työiltana paloasema saa ilmiannon vanhasta naisesta, joka on piilotellut kirjoja kodissaan. Palomiesten sytyttäessä kirjoja nainen kieltäytyy poistumasta, hän haluaa palaa kirjojensa mukana.

Guy ymmärtää, ettei pidä palomiehistä eikä itsestään. Hän alkaa piilottaa kirjoja omaan kotiinsa tutkiakseen niitä. Ovatko ne merkityksettömiä? Vaarallisia? Hän ottaa yhteyttä entiseen englanninkielen professori Faberiin oppiakseen lisää kirjoista.

Guy vaimo on tulevaisuuden ihanteellinen kansalainen: etääntynyt kyseenalaistamisesta, tuntemasta mitään. Mildred napsii unilääkkeitä ja vaatii vielä yhtä televisioseinää, sukulaista, heidän kotiinsa. Sukulaiset ovat vieneet otteen todellisesta elämästä, eikä nainen tiedä maailman tapahtumista mitään eikä muista edes kuinka monta vuotta on ollut naimisissa. Niin, ja ahdistuksen iskiessä nainen menee kaahailemaan maaseudulle pikkueläinten päälle. Hurjan lystiä akkujen nollaamista.

Muut palomiehet uskovat vakaasti saamaansa aivopesuun: Benjamin Franklin on maailman ensimmäinen palomies ja polttaminen on aloitettu 1790 tuhoamaan englantilaisvaikutteisia kirjoja siirtomaissa. Esimies Beatty vakuuttaa kirjojen olevan turhaa huuhaata: kaunokirjallisuus mielikuvitusta ja tietokirjallisuuskin vain päätä sekoittavaa ja ristiriitaista kun kirjoittajat kerta eivät ole samaa mieltä mistään.

Päähenkilö Guy jää vähän hajuttomaksi ja mauttomaksi sankariksi, vaikka hänen mukanaan myötäelääkin. Guy on tulevaisuuden joka jorma tai matti meikäläinen lisämausteitta. Onhan se nimikin guy, tyyppi. Basic guy.

Suosikkini hahmoista on nuoruuden intoa pursuava, hupsu Clarisse. Moni varmasti kysyisi samat kysymykset kuin hän ja Radbury hienon napakasti esittelee tulevaisuuden maailman lukijalle juuri Clarissen kysymysten kautta. Guy pitää naapurin likkaa paikoin ärsyttävänäkin ja niin varmaan jotkut lukijatkin. Mutta minä jäin kaipaamaan häntä ja olisin halunnut saada paremman selonteon tytön kohtalosta!

Radbury kuuluttaa kapinallisuuden perään siteeraten Juan Rámon Jiméneziä: ''Jos saat viivoitetun paperin, kirjoita poikittain.''  Lopussa käydään keskustelua siitä, että jokaisessa pitäisi olla hitunen nuorisorikollista.

Sananvapauden puolesta puhuminen on edelleen ajankohtaista, sillä se ei ole kaikkialla itsestään selvyys. Elokuvia ja kirjoja on edelleenkin pannassa mm. Amerikassa ja muslimimaissa. Mitä kieltämisellä oikeastaan saavutetaan? Kirjoja on kautta aikojen pidetty vaarallisina, hevilevyjä ( jopa suht puhtoisten The Beatlesien levyjä) on poltettu. Polttaminen on pannaan julistamistakin ravistelevampaa, se tuhoaa kiellettäväksi halutun asian konkreettisesti, kasaksi tuhkaa. Sillä näytetään, ettei asiaa haluta vain piilottaa vaan hävittää kokonaan.

Median värittämä valhe Montagin pakojahdista on kuin toteen käynyt ennustus. Uutisia vääristetään ja viihteellistettään, kansa taputtaa tyytyväisenä. Helppo, nopea viihteellisyys on noussut ja kuten kirjassakin, viihdettä typistetään jottei kyseenalaistamiselle jäisi tilaa. Nopeampia leikkauksia ja itsestäänselvän alleviivaamista näkee nykyisin mainosten lisäksi tv-sarjoissa ja elokuvissa. Ja tv-näyttöjen kokohan kasvaa koko ajan vain isommaksi. Tuleekohan niistä meistä seuraaville sukupolville seinien suuruisia sukulaisia?

Pidän dystopioista. Mikä niissä oikein kiehtoo? Jo se on mielenkiintoista miten osa kirjoista on onnistunut uhkakuvien ennustuksissaan. On onnistuttu taltioimaan tulevaisuudesta jokin tietty ilmapiiri tai asenne ellei jopa ihan konkreettinen asia, kuten Huxleyn koeputkilapset Uljaassa, uudessa maailmassa. On mielenkiintoista leikkiä ajatusleikkiä ja lukiessa pohtia miten huono tulevaisuus onnistuttaisiin ennalta ehkäisemään. Aloin kirjan luettuani miettiä sitä miten itsestään selviltä tuntuviakin asioita pitäisi vaalia ja arvostaa. Toivotaan lähitulevaisuudelta myös, ettei Trumpia valita presidentiksi.

Stephen King - Tukikohta

''Myös Freddy Krueger näytti kuolevan lopussa, mutta sitä oli vaikea sanoa varmasti, ja koska kyseisen elokuvan nimen perässä oli roomalainen numero ja koska se näytti menestyvän hyvin, Larry uskoi että mies jolla oli partateräveitset sormenpäissään palaisi tietämättä että jatkuva ääni hänen takanaan kertoi kaiken sen lopusta: ei tulisi enää jatko-osia ja hyvin lyhyen ajan päästä ei olisi lainkaan elokuviakaan.
  Joku mies yski Larryn takana olevalla penkkirivillä.''

Yhdysvaltojen armeijan tukikohdasta pääsee irti kuolettava superflunssa. Taudista kehkeytyy maailmanlaajuinen pandemia, johon ei ole parannusta. Eri puolilla Yhdysvaltoja noin prosentti ''Kapteeni Trippsille'' immuuneja jää henkiin. Tarinassa seurataan tämän kourallisen selviytymistä ja heidän polkujensa kohtaamista. Hahmot päätyvät mystisten uniensa johdattamina eräänlaisen henkisen johtajansa, Äiti Abagailin luokse Boulderiin. Äiti on itse hyvyys, viisas 108-vuotias musta mummo, joka leipoo vieläkin pikkuleipänsä itse. Unissa on myös vihollisjoukon johtaja. Monien nimien kylmä, tumma mies, jolla ei ole käsissään elämänviivoja. Demoninen pahuus tavallisen ulkokuorensa alla. Hän on muistakin Kingin teoksista tuttu Randall Flagg, joka toimii väkivaltaisena diktaattorina Boulderista länteen, Las Vegasissa.

Lopun jälkeisessä maailmassa jäljelle jäänyt joukko joutuu rakentamaan yhteiskunnan alusta. Miten poistetaan umpisuoli ilman lääkäriä? Miten rangaistaan ilman poliisia ja oikeuslaitosta? Kuka on oikeutettu tekemään yhteisön päätökset? Sen lisäksi on tärkeää kohdata Flagg.

1344-sivuinen Tukikohta on massiivinen. Sillä on painoa fysiikan lisäksi sisällöllään. Tarina alkaa realistisella kuvauksella siitä miten maailma loppuisi, jos se kävisi sikainfluenssamaisen katastrofin toimesta. Armeija yrittää huterasti salata mokansa, sananvapautta rajoitetaan ja tavallinen kansa, ihmiskunta, köhii ja kuolee. Ensimmäistä kirjaa lukiessani olin muuten flunssassa, toi omanlaista tunnelmaa lukemiseen. Hehe.

Kuukaudessa jäljellä ovat vain päähenkilöt, jotka törmäävät toisiinsa matkalla Boulderiin. Yliluonnolliset elementit tulevat vasta ensimmäisen kirjan loppupuoliskolla tärkeämmiksi palasiksi tarinaa, josta muodostui yllättäen aika klassinen kertomus hyvän ja pahan taistelusta. Kirjassa on paljon raamatullisia viittauksia. Flagg ristiinnaulitsee väärintoimijat ja Äiti Abagail on viisas pyhimyksen kaltainen olento, boulderilaiset hänen opetuslapsiaan.

Hahmot ovat mahtava joukko. Oli mielenkiintoista seurata keiden tiet kohtaavat. Superflunssa luo uuden alun hahmoille. Radiohitin saanut rällästelijä Larry saa tilaisuuden jättää rentut tapansa, näyttää ennen kaikkea itselleen olevansa hyvä ihminen. Larry nouseekin Boulderin neuvoston päättävään ydinjoukkoon. Koulukiusattu finninaamainen pullero Harold yrittää luoda uuden imagon itselleen uudessa ympäristössä, mutta päätyy haikailemaan läntisen vihollisen joukkoihin. Toinen kahden vaiheilla palloileva on opettaja Nadine, joka on ottanut ottopojakseen puolivilliintyneen Leon. Nadine haluaisi pysyä hyvisten joukossa, mutta kutsu Flaggin luo on kova, hänet on luvattu pahiksen morsiameksi...

Hahmojen seura vaihtuu tiheään, joten muisti joutui nimitulvassa koville. Hahmoluettelo olisi ollut kirjaan hyvä lisä. Mieleenpainuvia hahmoja on kuitenkin useita. Jälkeenjäänyt härkämäinen Tom, joka tavuttaa joka sanan K-U-U, on suloinen ja merkittävämmässä asemassa mitä ymmärtää. Tomin löytänyt kuuromykkä Nick on älykäs ja miellyttävä, kovia kokenut hahmo. Uudessa yhteisössä Nickin kyvyt pääsevät viimein käyttöön, eikä häntä enää kohdella vammojensa takia vajaaälyisenä. Nick ymmärtää Tomia kokemansa syrjinnän vuoksi ja miesten ystävyys on sydämet sulattavaa. Sosiologi Glennillä on pisteliäät mielipiteensä uuden maailman muodostamisesta. Ja on vielä totta kai hänen koiransa Kojak! Pahisten puolelta Roskismies alias Roska on kummallinen, motivaatioista vapaa pyromaani. Psyko, joka on lapsesta asti ollut paha ja traumatisoitunut ilmeisesti korjaamattomaksi. Pidin hahmoa yhtä pahana mätänä kuin Flaggiakin.

Paikoitellen pidin suomennosta vähän kökkönä. Trashcan man, Roskismies/Roska, esiintyi sivulla epäjohdonmukaisesti myös Trashinä. Kirjoitusvirheitä oli taajaan ja jotkut sanavalinnat omituisia. Takakantta on turha lukea. Tällaisen korniuden pitäisi olla lailla kielletty. Eikä se edes kerro kirjasta mitään.

Alkujaan King on kirjoittanut 1978 The Standista ''vain'' 800-sivuisen. Myöhemmin kirjailija halusi julkaista alkuperäisen lyhentämättömän version tarinasta. Alkuperäistä lyhyempää versiota ei ole suomeksi julkaistu. Sivumäärään nähden pidin tarinaa napakkana. Vaikka hahmoja on paljon (ja galleria iloisesti välillä sekoittui päässäni), tarina muuttuu ja kerronta vaihtelee, punainen lanka on Kingillä tiukasti otteessaan aivan viimeisiä sivuja myöten. Hahmojen kohtalot yllättivät. Paha saa osansa hyvästä ja hyvä pahasta. Uusia käänteitä tuli ja käänteeseen vielä uusi käänne. Jännitys tiheni loppua kohden aivan sietämättömäksi: Miten tässä oikein käy? 

Lopussa King kysyy olennaisen kysymyksen: Tuleeko ihminen ikinä oppimaan virheistään? Ihmisellä on perustarve ryhmiintymiselle ja järjestäytymiselle, mikä on hyötyjen lisäksi kaiken pahan alku. Maailmankuva on Tukikohdassa samanlainen pyörä kuin Kingin Musta Torni-sarjassa. Ympyrä avautuu, ympyrä sulkeutuu.

Aldous Huxley - Saari

Uljas, uusi maailma on kiistatta yksi tunnetuimmista dystopiaklassikoista. Kirja on jopa onnistunut ennustamaan tulevaisuutta - koeputkilapsia kun meillä nykyisin ihan oikeasti on. Vuosi ennen kuolemaansa Huxley teki täyskäännöksen ja kirjoitti omasta utopiastaan, dystopian vastakohdasta. Ihanteellisesta yhteiskunnasta. En ole utopiakirjoja lukenut, mutta dystopiohin olen rakastunut. Uteliaisuus heräsi tämän teoksen nähdessäni väkisinkin. Miten dystopiallaan tulevaa ennustanut Huxley rakentaisi täydellisen maailman?

''Olemme molemmat saman 1900-luvun vitsauksen uhreja. Se ei ole musta surma, vaan harmaa elämä.''

Saaren päähenkilö Will Farnaby haaksirikkoutuu kaakkois-aasialaisen Palan saarivaltioon. Maina linnut lentelevät helteessä huudellen: ''Huomio!''. Papukaijojen sukulaisia? En tiedä. Mutta niiden koulutetulla sirkuttelulla on merkitys palalaisille. Huomion kiinnittäminen nykyisyyteen on omaleimaisen saaren filosofian ydin. Elämä on ainutkertainen kokemus, jonka ei pidä antaa lipua ohitse. Huomion kiinnittäminen on mm. menneisyyden vatvomisen sijaan tähän päivään, hetkeen keskittymistä, vallalla olevien oppien ja suuren maailman arvojen kyseenalaistamista, asioiden tutkailua eri aspekteilta. (Huomiota parannetaan myös huumetta, moksalääkettä käyttämällä.) Kirjassa on paljon buddhalaisia ajatuksia ja palalaisten kuvaillaan olevan ideologialtaan tantrisia agnostikkoja mahajanalaisin maustein. Kristinuskoa Huxley sen sijaan kritisoi kovin sanoin.

Pala on vapaa, boheemi yhteisö. Lapsi voi riitantuessaan mennä muutamaksi päiväksi toiseen perheeseen rauhoittumaan, näin toimii saaren Keskinäinen adoptiokerho KAK. Keinohedelmöitystä käytetään paljon, vaikkei lapsen saamisessa olisi minkään luontoisia ongelmia. Sitä käytetään ikään kuin rikastuttamaan perheen geenejä tuoden uusia ominaisuuksia, olivat ne sitten fyysisiä ominaisuuksia tai jotakin tiettyä lahjakkuutta. Saaren perhesuunnittelussa ehdoton plussa on ilmainen ehkäisy! Palalaiset ovat ymmärtäneet, että maapallon liikakansoitus on vakava ongelma. Ja he jopa tekevät asialle jotain.

Koulutus ottaa huomioon eri aspektit kokonaisvaltaisesti. Lasta opetetaan yksilöllisesti tämän luonteelle sopien, huomioiden lahjakkuudet ja luonteenpiirteet. Lapselta ei myöskään piiloteta perinteisesti vaikeina koettuja asioita. Palalainen lapsi näkee sekä syntymän että kuoleman. Kirjassa pieni Mary sanoo, että pelkää kuoleman sijaan synnytystä, koska kuolema lopettaa kivun ja kärsimyksen, kun taas synnytys ei. Miten totta se onkaan. Mitä pelättävää kuolemassa oikeastaan on?

Luin Saarta pieninä annoksina. Kirjassa on paljon suuria ajatuksia, pitkiä keskusteluja ja vähän juonta. Ja paljon viitteitä, joista kaikki eivät mielestäni olleet tarpeellisia. Palan yhteiskunta on kyllä mielenkiintoinen, mutta olisin halunnut että Huxley olisi lomittanut ajatustensa sekaan enemmän juonta, sillä välillä kirja tuntui ennemminkin oppikirjalta kuin romaanilta.

Kirja kuvaa ennen kaikkea Palan yhteiskunnan rakennetta ja sen ideologiaa. Päähenkilö Willin kasvu ihmisenä tulee siinä sivussa. Hän kohtaa menneisyytensä taakat ja vapautuu tutustuessaan palalaisiin oppeihin. Ja hyvä niin, sillä Willistä paljastui aika hämy mies. Kovin ilkeä ollut ex-vaimolleen. Mitään suurta juonellisesti ei tapahdu. Ei juuri pientäkään. Will herää rannalta ja loukkaa jalkansa. Loppuosan hän kiertelee juttelemassa enemmän ja vähemmän henkeviä paikallisten kanssa.

Henkeäsalpaavia käänteitä tuli vasta aivan viime metreillä. Hetkinen, nyt tapahtuu. ''Huomio!'' Tarina jäi kesken ainakin itselleni. Olisin halunnut tietää, miten saarelle sitten lopulta kävi. Ja mietin, mitä Huxley lopetuksellaan yritti sanoa. Onko nyt kenties jo liian myöhäistä tavoitella utopiaa? Utopiaa sananakin käytetään nykyisin pitkälti sarkastisissa merkityksissä vitsinä.

Miika Nousiainen - Metsäjätti

Ihastuin Vadelmavenepakolaiseen viime vuonna, joten pakkohan se oli lukea Miika Nousiaisen kolmas teos Metsäjätti! Enkä joutunut pettymään. Nousiaisen tyyli miellyttää: Hänen tekstinsä on tarkkanäköistä, empaattista, kriittistä ja hulvattoman hauskaa.

Metsäjätti kertoo kahdesta miehestä. He ovat molemmat pikkukylä Törmälän poikia, lapsuuden parhaita kavereita. Jannella on ajoitus elämässä pielessä ensimmäisen lapsen syntyessä maailmaan hänen ollessaan vasta 15-vuotias. Lukiota hän yrittää käydä, muttei kannustusta tule miltään suunnalta. Hän perii vanhempiensa pessimistisen asenteen ja päätyy paikalliseen vaneritehtaaseen töihin haudaten unelmat kirjoitustyöstä. ''Parempi olla yrittämättä, sitten ei ainakaan pety'' on miehen motto. Unelmaksi jää se, ettei oma parikymppinen poika seuraisi isänsä jalanjälkiä. Vaan niinpä käy. Poika alkaa hengailla Wanhassa mestarissa siinä missä paikalliset konkarit eikä työntekokaan oikein kiinnosta.

Pasi puolestaan menestyy elämässä. Hän muuttaa Helsinkiin opiskelemaan ekonomiksi. Koulusta löytyy myös elämänrakkaus, koulun kaunein tyttö Emilia. Yhteydenpito kotikylään jää vähäiseksi, sillä Pasi ei halua kohdata luurankoja kaapissa. Se tulee kuitenkin eteen, sillä Metsäjätissä pikkupomona työskentelevä Pasi saa tehtäväkseen mennä kotikyläänsä alustelemaan huonoja uutisia, yt-neuvotteluja. Pasi välttelee leveilemästä tuttujen keskellä mersullaan ja puvullaan, mutta kaikkein vaikeimmaksi koituu suoraselkäisenä pysyminen irtisanomisuutisten tuojana ja yhteistyön tekeminen jääräpäisten kunnallisten vaikuttajien kanssa.

Nousiainen onnistuu empaattisesti heittäytymään molempien miehien saappaisiin. Janne on mies, jolle koko maailma aukenisi jos hän vain uskoisi itseensä. Hän elää duunarin arkea ja unelmoi arkisista asioista, kuten omistusasunnosta. Elämä on potkinut päähän ja kukaan ei ole kannustanut, onhan se kuluttavaa ihmiselle. Pasi on menestynyt, muttei se tee hänen osastaan helpompaa. Suomalaiselle tyypilliseen tapaansa hän häpeää menestystään ja kotikylälle palatessaan yrittää parhaansa mukaan välttää luomasta kuvaa, että olisi ylimielinen tai parempi kuin vaneritehtaalaiset. Hän on Metsäjätissä vaikeassa raossa: Hän on pikkupomo, joka tienaa kyllä hyvin, muttei tee päätöksiä. Hän ne kuitenkin joutuu kertomaan ja ottamaan paskamyrskyn niskaansa.

Maailma muuttuu ja ihmiset ovat jääräpäisiä. Metsäjätin Törmälän tehdas olisi voinut pysyä pystyssä, mutta paikalliset päättäjät eivät taipuneet vanhoista ajatuksistaan. Ikään kuin vain vastarannan kiiskinä olemisen ilosta he olivat junaraide-ehdotusta vastaan, joka olisi irtisanomisten sijaan tuonut työpaikkoja ja työllisyyttä muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Ei se unelmien lupaus ole, mutta taloustilanteessa aika huippu lupaus kuitenkin. Muutoksessa ei pysytä perässä, mutta sieltä se ujuttautuu kaikkien arkeen. Tehostaminen näkyy kaikessa: Pikkukaupan supliikki myyntimies luovuttaa isojen kauppaketjujen pystyttäessä markettinsa. Paikallisen pubin tilalle tulee ketjujuottola Wanha mestari. Marketti on saatu, mutta ruokatrendien  uusimmat tuulahdukset, kuten pinjansiemenet, eivät löydä tietään ''lihapulla ja peruna-kansan'' hyllyvalikoimaan.

Nousiainen ei osoita kirjan hahmoista syyllisiä. Edes Pasin ylempi käskyttäjä Turo ei ole syyllinen, vaikka mulkvisti onkin. Globalisoituminen ja kilpailukyvyn maksimointi ajavat ahtaalle. Vaikka tulos olisikin kova, kuten kirjassa Metsäjätillä, se ei riitä. Markkinat ovat vain muuttuneet sellaisiksi, ettei fyysiselle paperilapulle ole samalla lailla tilausta mitä ennen kaiken sähköistyessä. Halvempaa työvoimaa saa Aasiasta ja Etelä-Amerikasta. Sillä on toisenlainen hintansa, mutta välittääkö yritysmaailma? Kaikki sumuuntuu maailman globalisoituessa. Yritykset myydään ulkomaille, titteleistä väännetään englanninkielisiä höpölöpöväkerrelmiä ja ylin pomo on mysteeri tavalliselle työntekijälle. Tehostuksessa jalkoihin jää se kuka tekee itse työn, lopputilin saava.

Lopussa kuva ei kuitenkaan ole aivan toivoton: Janne aloittaa freelancer-kirjoittajana työskentelyn ja miehen mietteitä on päätynyt lehteen asti. Pasi huomaa olevansa liian pehmeä kovaan yritysmaailmaan ja hyväksyy vastasyntyneen lapsensa kehitysvammaisuuden. Kuolleen isänsäkin kanssa hän tekee sovun. Pasista tulee moderni isä, joka hoivaa lasta äidin luodessa uraa ja on enemmän kuin tyytyväinen valintaansa. Metsäjätin tilalle nousee uusi yritys ja puolet potkut saaneista työllistyy uuteen yritykseen. Ei täydellinen lopputulos irtisanotuille, mutta hyvä kuitenkin. Ja Paikallispubin listalle ilmestyy mozzarellapanini!

Anna-Leena Härkönen - Loppuunkäsitelty

Anna-Leena Härkösen pikkusisko Killi hyppäsi parvekkeelta eräänä joulukuisena aamupäivänä. Ystävät, poikaystävä ja perhe olivat tienneet Killin pitkään jatkuneesta keskivaikeasta masennuksesta, mutta uskoneet naisen olleen tervehtymässä. Härkönen kuulee siskonsa yrittäneen itsemurhaa aikaisemminkin ja hakeutuneen itse hoitoon. Pääsy suljetulle osastolle kuitenkin evättiin, koska Killi ei ollut ''tarpeeksi'' sairas, hänhän pystyi kävelemään itse ja oli itsetuhoisuudesta huolimatta toimintakykyinen ja järjissään kun oli kerta itse pystynyt hakemaan apua.

Loppuunkäsitelty on raa'an avoin kertomus Härkösen surusta. Hän kertoo suodattamatta kokonaisen vuoden tunneskaalan. Tapahtumat ovat todellisia ja henkilöt esiintyvät oikeilla nimillään. Käytännön asiat pitää hoitaa kuten asunnon tyhjennys, tilin sulkeminen ja täytyy pitää huolta että siskon kirjoittama tietokirja näkee päivänvalon. Musertavinta on poismenon lopullisuus, itse päätös ja omassa elämässä eteenpäin jatkaminen. Olisiko teon voinut estää? Oliko merkkejä tulevasta, mutta ne tuli ohitettua? Oliko kirjoitusprosessi ja Turkin kurjuuden, maailman pahuuden, näkeminen imenyt viimeisetkin elämänhalun rippeet?

Härkönen kritisoi mielenterveyshoidon toimimattomuuden lisäksi suomalaisten ja yhteiskunnan asennetta suruun. Surutyö jo sananakin viittaa työhön, tehtävään, joka on suoritettava mahdollisimman nopeasti ja palauduttava takaisin tehokkaaksi. Härkönen kuulee aviomieheltäänkin olevansa vaikeasti lohdutettava tapaus, suru on musertavaa ja hallitsevaa. Suru muuttaa ajan myötä kenties muotoaan, muttei kaipaus taida lähteä koskaan pois.

Luin kirjan yhteen putkeen ja se oli rankkaa. Aihe itsessään, mutta myös Härkösen avoin tyyli. On hienoa, että hän on avoin, sillä masennus ja itsemurhat ovat yleisyydestä huolimatta jotenkin hyssytelty ja tabu aihe Suomessa. Tuttavien kesken ilmiselvintä keskustelunaihetta kierrellään ja ystävät katoavat ympäriltä kun eteen on tullut vaikea paikka. 

''Aion puolustaa sinua raivokkaasti, jos joku sanoo tekoasi tyhmäksi tai itsekkääksi, sanoo sanankin sinua vastaan. Muistan, kuinka täytyin rakkaudesta heti kun olin kuullut sinun kuolleen. Kuinka rakkaus alkoi suorastaan tulvia sisälleni. Minä rakastan sinua. Preesensissä. Rakastan valtavasti. Ikuisesti. Aina. Mutta me emme enää tapaa. Me emme tule vanhenemaan yhdessä. Sinä petit porukan. Meitä piti olla neljä sisarusta, jotka pitivät yhtä elämän loppuun asti. Ja senhän sinä tietysti teitkin, pidit meidän kanssamme yhtä sinun elämäsi loppuun asti. Miten ylipäätään määritellän kokonainen elämä?''

Häpeän stigma tulisi ehdottomasti pyyhkiä pois. Toiset syyllistävät siskoa itsekkääksi tai syntiseksi valinnastaan, Härkönen näkee että olon on täytynyt olla niin paha ettei voi puhua alkuunkaan valinnasta, vaan pakosta. Juuret ajattelussa lienevät kristinuskossa, sillä itsemurhan tekijä on tuomittu syntiseksi ja Helvettiin. Vaikka Härkönen käy läpi vuoden monenlaisia tunteita, vihaakin siskoaan kohtaan, hänet valtasi ensimmäiseksi rakkaus ja puolustushalu siskoaan kohtaan, mikä oli lämmittävää. Härkönen itsekin masennuksesta toipuneena varmasti osasi ymmärtää siskonsa tilannetta.

Toinen häiritsevä asia on vähättelevä termistö. Toki asioilla on nimi oltava, mutta ''keskivaikea'' masennus? Onko keskivaikea todellakin kuvaava sana sairaudelle, kun juurikin keskivaikeasti masentuneet ovat niitä, joilla on suurin riski itsetuhoisuuteen? (Tämä oli muuten uusi juttu jonka opin kirjasta.) Samoin kuin raiskauskin voi olla laissamme törkeä tai ''vain'' raiskaus. Eikö raiskaus ole aina törkeä? 

Ennaltaehkäisyä tulisi parantaa ja panostaa masennuksen hoitoon myös rahallisesti. On raivostuttavaa, etteivät apua pyytävät pääse tarvitsemaansa hoitoon! Tietysti jos potilaspaikat vaikka suljetulle ovat täynnä, on mahdotonta tyhjästä nyhjäistä, mutta jotain helvetti vie olisi tehtävä. Ei ihmistä voi vain kotiin lähettää ja toivoa parasta. Minkälaisen kuvan tämä antaa apua tarvitseville? Mene kotiin ja tapa itsesi niin etpä ole yhteiskunnan maksettavana? 

Ymmärrystä ja empatiaa tarvitaan. Masennus on sairaus, eikä vain alakuloisuutta tai huonotuulisuutta, josta tuosta vain piristytään kuin taikaiskusta. Masennukseen tarvitaan osaavaa hoitoa siinä missä muihinkin sairauksiin. Sairaus ei välttämättä näy päällepäin. Ihmisen maailmankuva ja omakuva voi olla musertava hymyilevien kasvojen takana. Hoitotyössäkin on vakavia puutteita, tämän osoittavat mm. Turun Kupittaan sairaalasta tulleet uutiset. Masennuksesta pitäisi tulla läpinäkyvämpi aihe yhteiskunnassa, ehkä se edesauttaisi sairauden hoitoa ja ymmärrystä.

Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen

Sinuhe Egyptiläinen- Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n.1390-1335 e.Kr. kertoo orpopojan nousuista ja laskuista, menetyksistä ja matkoista maailmalla. Ennen kaikkea se kertoo yksinäisen miehen mietteistä yhteiskunnan ja elämän laeista. 786 sivun kirjassa käydään läpi yhden ihmisen kirjava elämä, kaislaveneestä kuparilippaaseen. Sinuhe käyttää elämässä saamansa kortit hyvin, päätyy faaraon lääkäriksi asti, mutta  loppupeleissä sydämeen tulee vain enemmän painolastia faraoiden salaisuuksista ja hän menettää elämässä enemmän kuin saa. 

Waltari kuvaa Egyptin mystistä  maailmaa uskomattoman hienosti. Aluksi luulin kirjan ja hahmojen olevan pelkkää mielikuvituksen tuotetta, mutta kun Nefertiten kuuluisa hahmo astui kuvioihin, tajusin kirjassa olevan todellisiakin historian hahmoja ja tapahtumia 18.dynastiasta. Waltari on siis tehnyt paljon taustatutkimusta! Muinainen Egypti saattaa tuntua päällisin puolin erilaiselta nykyisyyteen verrattuna ja yhteiskunnan rakenteet ja lait muuttuvat jokseenkin ajansaatossa, mutta ihminen ja elämän lait eivät muutu vuosituhansien saatossa. Kirjassa toistuva ''Näin on ollut ja näin on aina oleva'' on jäävä mieleeni.

Kirja on julkaistu 1945, toisen maailmansodan jälkeen ja se näkyy kirjassa aatteiden mittelönä. Esimerkiksi kun farao Ekhnaton rakentaa uuden Taivaankorkeuksien kaupungin ja pistää uskonasiat ja sitä kautta koko yhteiskunnan uusiksi. Faraon uusien oppien mukaan mm. kaikki ovat tasa-arvoisia. Rakenteiden muuttaminen ei miellytä varsinkaan papistoa ja kaupungista tuleekin varsin äkkiä autioitunut.

''Jos tulisikin aika, jolloin enää ei ole rikkaita eikä köyhiä, niin aina on olemassa viisaita ja tyhmiä, ovelia ja yksinkertaisia. Näin on ollut ja näin on aina oleva. Väkevä panee jalkansa heikon niskalle ja ovela vie tyhmän kukkaron ja panee yksinkertaisen tekemään työtä puolestaan, sillä ihminen on petollinen eläin ja hänen hyvyytensäkin on puolinainen, niin että vasta mies, joka makaa pitkällään eikä enää nouse, on kokonaan hyvä.''

Lääkärinä toimiessaan Sinuhe oppii faraoiden olevan jumalallisesta valta-asemastaan huolimatta samanlaisia ihmisiä siinä missä köyhälistökin, syntyvän itkevinä alasti ja kärsivän hammas- ja vatsakivuista kuten muutkin. Mutta tasa-arvon toteutuminen yhteiskunnassa vain yksinkertaisesti on sula mahdottomuus. Mitä vanhemmaksi Sinuhe kirjan edetessä varttuu, sitä katkerammaksi tämä tulee maailman kohtuuttomasta epäoikeudenmukaisuudesta. Ja yrittäessään muuttaa tilannetta, hän joutuu kärsimään. 

Hahmoista pidin eniten Kaptahista. Aluksi viiniin mieltynyt hahmo vaikuttaa kömpelöltä hölmöltä. Nauroin ja pelkäsin tämän puolesta lukiessani Väärän kuninkaan päivä-kirjaa. Tarinan edetessä hahmo kasvaa ja oppii viisaaksi mieheksi, joka antaa isännälleen Sinuhelle kultaisia elämänohjeita. Miesten ystävyydessä on muutenkin jotakin liikuttavaa.

Nefernefernefer puolestaan sai vain raivostumaan. Mutta vielä enemmän itse Sinuhe näissä juonenkäänteissä. Femme fatale houkuttelee sokeasti yksipuoliseen rakkauteen huumaantuneen Sinuhen menettämään oman omaisuutensa lisäksi ottovanhempansa. Mikä kieroileva naikkonen! Mitä nuoruuden typeryyttä!

Kirjassa tapahtuu paljon ja mielenkiintoisinta antia ovat Sinuhen nuoruuden matkat Syyriassa, Babyloniassa ja Kreetalla ensimmäisessä osassa. Tässä oli enemmän muita maita mitä osasin odottaa, oma käsitys ennen kirjan avaamista oli, että kirja sijoittuisi pelkästään Egyptiin. Mehukkaita juonenkäänteitä tuli loppupuoliskolla, mutta sotimiset aavikolla puuduttivat. Sinuhen ystävästä Horemhebistäkin kasvaa lopulta vallanhimoinen sotilas, joka saa Sinuhen tukaliin tilanteisiin.

 Pidin tästä, mutta kirjan maailmankuva ja teemat ovat aika raskaita kun alkaa ajattelemaan. Maailma ja ihminen on julma ja epäoikeudenmukainen ja siitä ei tulla pääsemään mihinkään. Aloitin kirjan lukemisen jo marraskuussa ja osa muistiinpanoista on hävinnyt teille tuntemattomille. Osa kirjaan liittyvistä havainnoista ja sivumerkinnöistä on päässyt unohtumaan, mikä harmittaa vietävästi. Hyvästi post it-laput, siis. Taitaa olla aika hankkia vihko näitä kirja-ajatuksia varten.

Aldous Huxley - Uljas, uusi maailma

''Maailma on nyt tasapainossa. Ihmiset ovat onnellisia: he saavat mitä haluavat, eivätkä he koskaan halua sitä, mitä eivät voi saada. He tulevat hyvin toimeen, he ovat turvassa, he eivät ole koskaan sairaita, he eivät pelkää kuolemaa, he ovat autuaallisen tietämättömiä intohimosta ja vanhuudesta. Äidit ja isät eivät ole heidän vitsauksenaan, eikä heillä ole vaimoja tai lapsia tai rakastajia kiihottamassa voimakkaita tunteita. Heidät on oloutettu sellaisiksi, että he tuskin voivat käyttäytyä muulla tavoin kuin heidän on käyttäydttävä. Ja jos jokin menisi hullusti, on toki somaa. Jonka te menette ja heitätte huolettomasti ikkunasta vapauden nimessä, hra Villi. Vapauden! - Hän nauroi.''

Tartuin toiseen dystopia-klassikkoon Vuonna 1984 jälkeen. Aldous Huxleyn Uljas, uusi maailma vuodelta 1932 sijoittuu noin viidensadan vuoden päähän. Tulevaisuuteen, jossa ihmisen kohtalo on ennalta määrätty: Ihmiset syntyvät koeputkissa ja sikiöt altistetaan eri ominaisuuksille, jotka määräävät tulevan kastin ja tehtävän yhteiskunnassa.

Uljas, uusi maailma ei ole yhtä poliittinen kuin Orwellin tulevaisuus. Kulttuuri ja itsemääräysoikeus on tässäkin maailmassa poistettu, yhteiskunta on totalitaarinen ja ohjaajien johtama. Ja arvoja iskostetaan kansan päähän iskulauseloruilla, mutta Huxley kritisoi pikemminkin teollistumisen ja liukuhihnatuotannon vaikutusta maailmaan. Toisin kuin Oseanian Lontoossa, Huxleyn maailmassa seksi on yltäkylläistä ja kevytkenkäisyyttä pidetään hyveenä. Yhteen kumppaniin tyytyminen saa aikaan paheksuntaa ja supinaa. Perhe on kumottu ja naiset inhoavat ajatusta ''poikasten'' saannista, laboratorio-oloissa säädelty sikiöiden luominen on ainoa hyväksyttävä keino tuottaa uutta elämää.

Jumalan asemaan on noussut autotehtailija Ford. Hänen fordiutensa ja ''voi Ford''-huudahdukset jatkuvat pisin kirjaa. Tekniikka ja tieteen kehitys on muuttanut ihmistä siinä määrin, ettei käsite Jumalasta vain ole uskottavissa.

''Jos yksilö tuntea saa, niin yhteisö hoipertaa''

Tulevaisuuden Englanti on hyvin hallittu ja steriili. Ihmiset luulevat asuvansa utopiassa ja tyytymättömyys pysyy vain alitajunnassa. Tämä käy ilmi esimerkiksi  Helmholtzin synkästä runosta, jonka kirjoittamista mies itse ei oikein osaa perustella. Negatiiviset tunteet ja yksilöllisyyden kaipuu tukahdutetaan soma-nimisellä huumeella, jota ihmiset popsivatkin tuon tuosta. Kun kyseenalaistaminen tai pienikin mielipaha nostaa päätään, ihminen turruttaa itse itsensä onnellisuuden sumuun.  Etelä-Amerikassa asuu vielä tosin reservaatti, jossa asiat ovat toisin: Alkuasukkaat uskovat Jumalaan, arvostavat taidetta ja lukevat Shakespearea (herran tuotantoon viitataankin paljon, varsinkin loppupuoliskolla). Villi-niminen hahmo tempaistaan nykymaailman menoon ja hän kyseenalaistaa ''sivistyneiden'' elämäntavan. Villi joutuu tietenkin ongelmiin.

En ole yleensä kovin kirjan kansien perään, mutta tämän painoksen yksinkertainen symboliikka hienosti tiivistää koko kirjan jujun: Maailma koeputkessa. Tekniikan ja tieteen kehitys saa ihmisen pyrkimään täydellisyyteen. Mutta täydellisyys ja onnihan tarkoittaa joka ihmiselle eri asiaa? Villin hahmo hienosti pohtii kirjassa sitä seikkaa, ettei ihminen voi olla onnellinen, jos se pakkosyötetään ylemmältä taholta eikä kykene kyseenalaistamaan.

''Syleile mua, kulta, huumaan,
suutele uneen pohjattomaan;
sulje, pupu, syliis kuumaan.
Lempeä vertaan somaan.''

Kyllähän tämä herätti ajatuksia. Tiede ja tekniikka ovat mahdollistaneet koeputkilapset ja geenejä peukaloimalla olisi mahdollista valita lapsen sukupuoli ja lista muita ominaisuuksia. Nykyihminen haluaa olla täydellinen ja pyrkii korjaamaan täysin luonnollisetkin ''viat'' (esim. kosmeettiset), vaikkei niistä olisi mitään haittaa. Englantilaisten asenne Villiä kohtaan sai myös miettimään, että miten se sivistyneisyys oikein nykymaailmassa määritellään, mitä arvoja nykyihmisillä on. Uskonnon rooli on ainakin länsimaissa pienentynyt ja sitä perustellaan juuri tieteelliseltä kannalta: ei uskota siihen mitä ei pystytä näkemään. Elämä tuntuu välillä vaativan liukuhihnatehokkuutta, mutta nykyihmisellä on onneksi vielä vapaus vaikuttaa omaan elämäänsä.

George Orwell - Vuonna 1984

Lukuopas-palvelu suositteli minulle Eläinten vallankumousta, mutta koska sitä ei kirjaston hyllyltä löytynyt, tartuin toiseen Orwellin tuotokseen. Ehkä jopa mielenkiintoisempaan. Vuonna 1984 on siinä mielessä hieno, että vaikka sen voikin selkeästi sijoittaa ilmestymisaikaan 1949, maailmansotien likapyykin pesuun, se on ajaton ja on osannut, surullista kyllä, ennustaa tulevaisuutta. Oseanian Lontoo on kuin nykypäivän Pohjois-Korea. Aikoinaan kirja on ollut pannassa Neuvostoliitossa.

''Hellittämättömällä vaistolla ihminen kituuttaa päivästä toiseen, viikosta viikkoon, pitkittäen tulevaisuudetonta nykyhetkeä niin kuin keuhkot vetävät aina henkeä niin kauan kuin ilmaa riittää.''

Päähenkilö Winston alkaa tarinan alussa kirjoittaa päiväkirjaa ja samalla pohtia menneitä. Muistojen todenperäisyydestä on vaikea sanoa, sillä vallitseva puolue aivopesee Oseanian kansalaiset unohtamaan niin henkilökohtaisen kuin yhteiskunnankin historian. Sanomalehtiä kirjoitetaan arkistoihin uusiksi vimmatusti, jotta kaikki täsmäisi puolueen alati muuttuvaa valetta. 85% kansasta, proletaanit, elävät kurjissa, kaalinhajuisissa oloissa. Koko ajan käydään sotaa, mutta kuka on vihollinen? Puoluetta ihannoidaan ja valheisiin uskotaan, jopa pienet lapset ilmiantavat omia vanhempiaan.

''Mekään emme enää tiedä käytännöllisesti katsoen mitään vallankumouksesta tai sitä edeltäneistä ajoista. Kaikki asiakirjat on tuhottu tai väärinkirjoitettu, jokainen kirja on kirjoitettu uudestaan, jokainen taulu maalattu uudestaan, jokainen patsas, katu ja rakennus nimetty uudestaan, jokainen ajankohta muutettu toiseksi. Ja sama prosessi jatkuu päivästä toiseen, kaiken aikaa. Historia on pysähtynyt. Ei ole muuta kuin loputon nykyhetki, jossa puolue on aina oikeassa.''

Winston on toisinajattelija, muttei uskalla näyttää sitä. Puoluetta kritisoivat katoavat mystisesti, pelkkä vääränlainen ilmekin voidaan tulkita ajatusrikokseksi. Puolue pyrkii jopa luomaan uudiskielen, eräänlaisen lyhennelmän englannista, helpottamaan sosialistista aivopesua. Vain puolueen totuudella on väliä, sillä puolue on ikuinen. Toisin kuin ihminen.

''2 + 2 = ''

Totuus on totuus, vaikka olisikin ainoa ihminen maailmassa, joka muistaa ja tietää. Vaikka kaikki muut maailmassa olisivat aivopestyjä uskomaan, että kaksi plus kaksi on viisi, totuus on neljä.

Toinen toisinajattelija, Julia, kiinnostuu Winstonista ja heidän välilleen syntyy rakkaussuhde. Seurustelu ja seksi on riskaabelia, sillä puolueen tarkoituksena on romuttaa perhesuhteet. Ainoa oikea rakkauden kohde on Isoveli, puolueen kasvot, jotka valvovat kansalaisia jättiteleruuduista. Se ei oikein selvinnyt, onko Isoveli todella Oseanian ylin poliittinen johtaja, vaiko pelkästään pelottelukasvot. Winston ja Julia alkavat yhdessä pohtia vastarintatoimintaan, Veljeskuntaan,  liittymistä. Onko sellaista ylipäätään olemassa?

Ponnistelut oman historian muistamiseen, totuudesta kiinnipitämiseen ja kapinointi tuovat Winstonin perimmäisen kysymyksen ääreen: Onnistuuko puolue pääsemään hänen sisimpäänsä?

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä lukija pääsee tutustumaan tulevaisuuden yhteiskuntaan, puolueen politiikkaan ja sen seurauksiin ihmisten arjessa. Tutustutaan Winstonin pirstaleiseen, muistiaukkoiseen mieleen ja työhön Totuusministeriössä. Alku ehkä vähän takelteli ennen kuin pääsi kirjan maailmaan sisään ja ymmärsi yhteiskuntaa. Lopulta kuitenkin pidin alkupuoliskosta eniten.

Toinen osa keskittyy Winstonin ja Julian suhteeseen, kiinnostuksen heräämiseen ja salaisiin tapaamisiin. Tarkkaan ajoitetuista kohtaamisista keskellä korpea on jännittävä lukea, kun on se kiinnijäämisen pelko ja jännittää mukana näkeekö Isoveli. Mutta suhde on jotenkin köykäinen ja tuntuu olevan enemmän poliittista niskurointia kuin aitoa kiintymystä. En tästä mitään romanttista satua tosin odottanut, ei sen puoleen. Suhde kuitenkin kuvastaa yhteiskunnan toivottomuutta.

Koko Julian hahmo ärsytti. Hahmo on vain pinnallisesti kapinallinen. Ei ole kiinnostunut puolueen motiiveista tai oikeasta totuudesta; hällä väliä soditaanko Itäaasiaa vai Euraasiaa vastaan, koko ajan kun nyt kuitenkin soditaan.

Winstoniin puolestaan on helppo samaistua. Ihmisluontoon kuuluu erottamattomasti halu olla vapaa ja totuuden jano. Millaista on elää, kun ei tiedä mitä omalle äidille ja vaimolle on tapahtunut? Kun ei voi luottaa mihinkään?

Kolmannessa osassa puolueen rangaistukset ja manipulaatiokeinot selkeytyvät Winstonin kärsimysten kautta. Vuosi 1984 näytetään historian tapahtumien tuloksena, kerrotaan miten ollaan menty vuosi vuodelta enemmän rotkoon. Orwell ruotii 1900-luvun maailmansotia ja vallan rakennetta, kritisoidaan totalitaarista johtamismallia. Kaikista kamalinta omasta mielestä sananvapauden riistämisen lisäksi on se, miten sotia käytetään aseena, jolla poliitikot pönkittävät omaa asemaa ja valtaa.

Kirjassa on omanlaisensa sanasto uudiskieli, entiskieli, ajatusrikos. Lukemani painoksen lopusta löytyy liite, jossa selitetään uudiskieltä. Maailman ainoa kieli, jossa sanasto vähenee! Olisin mieluummin lukenut uudiskielestä tarinan lomassa, liite tuntuu irralliselta ja tarpeettomalta. Teksti on helppolukuista ja Orwellin pointti selviää lukijalle, vaikkei maailmanhistoriaa kovin hyvin tuntisikaan. Luin teorian, että kirja kuvastaisi ennemmin kirjoitusaikana vallinnutta ilmapiiriä kuin tulevaisuuden ennustusta. Vuosiluku 1984 olisi teorian mukaan keksitty vaihtamalla numerojen paikkaa vuodesta 1948. Kirjan voi lukea historian kritiikkinä tai ihan puhtaasti spekulatiivisena kauhukuvana. Molemmilta kanteilta tulkittuna kirja herättää ajatuksia.

Erlend Loe - Doppler

Erlend Loen romaani Doppler alkaa toteamuksella siitä, että päähenkilön isä on kuollut ja Doppler on tappanut hirven. Alku tuo mieleen Albert Camusin aloituksen romaanissa Sivullinen. Doppler käsittelee myös eräänlaista sivullisuuden tunnetta. Toisin kuin Camusin filosofinen teos, Loe kritisoi nyky-yhteiskuntaa ja ihmistä vähemmän ryppy otsassa. Toinen teos joka tulee mieleen ihan pelkästään perusjuonesta on Paasilinnan Jäniksen vuosi. Teemat ovat samoja osittain, mutta Loe tykittää mielipiteensä lukijalle suoraan ja kärkkäästi.

Juoni on siis tämä: Keski-ikäinen Doppler on elellyt mukavaa perhe-elämää Oslossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Nora on varhaisteini-ikäinen Taru Sormusten Herrasta-fanaatikko ja nuorempi poika Gregus suunnilleen esikouluikäinen, jonka Doppler haluaisi kovasti pelastaa ulkomaailman tuomalta ''fiksuudelta''. Tyttären kohdalla peli on menetetty. Vaimoa kohtaan Doppler ei tunne kiintymystä ja kuvaa tätä mukakultturelliseksi nalkuttajaksi.

Doppler alkaa kokea itsensä irralliseksi nyky-yhteiskunnasta: Rahan ahneus, holhousyhteiskunta, massatuotanto ja kulutusonnellisuus ajavat hänet muuttamaan metsään. Nälissään hän ampuu hirven ja löytää pian emohirven orvoksi jääneen vasan. Koska Dopplerin oma isä on vastikään menehtynyt, hän päättää ottaa hirvenpienokaisen suojiinsa. Vasa saa nimekseen Bongo. Parivaljakko asettuu metsään asumaan ja edes vaimon ilmoitus raskaudesta ei saa miestä palaamaan urbaanioloihin.

''En kuitenkaan keksi, mikä voisi saada minut palaamaan. Metsässä en joudu kärsimään muista ihmisistä eivätkä he joudu kärsimään minusta. Muut säästyvät minun sarkasmiltani ja ihmisvihaltani, ja minä säästyn muiden fiksuudelta ja typeryydeltä. Minusta systeemi toimii hyvin.''

Ihmisiä vihaava erakko Doppler ei kuitenkaan välty ihmiskontakteilta, vaan muodostaa eräänlaisen ystävyyssuhteen metsässä asustavaan Düsseldorfiin, jolla on aikamoinen isäkompleksi. Sekä harrastuksena pienoismallit. Toinen uusi tuttavuus on murtovaras Rauta-Roger, jonka uskalias ''ammatin'' valinta ja rohkeus kiehtoo Doppleria. Inhottava oikeistolaismies muuttaa myöskin metsään hänen naapurikseen matkimaan hänen simppeliä elämäntyyliään.

Vaikka miten erakko Doppler ajatteleekin olevansa, ihmiset pyörivät tämän päässä. Varsinkin Gregus, jonka hän haluaisi pelastaa nyky-yhteiskunnan arvoilta. Hän on aidosti kiintynyt poikaansa, vaikka kiroaakin lastenohjelmien tapitukset ja kaipaa välillä kovasti omaa aikaa.

Toinen Dopplerin päässä pyörivä ihminen on tämän edesmennyt isä. Doppler kokee, ettei oikeastaan ole tuntenut isäänsä, vaikka ovat normaalilta tuntuvassa määrin olleet tekemisissä. Luultavasti tämä seikka laukaisee Dopplerin arvomaailmakriisin: Onko hän tuhlannut aikansa pinnallisiin jonninjoutavuuksiin monta vuotta ja tätä kautta hänen isäsuhteensa on jäänyt hämärään? Ehkä siksi Doppler haluaa luoda hyvän suhteen omaan poikaansa ja pyrkiä vaikuttamaan siihen, millainen mies tästä muovautuu.

Doppleria väillä kuitenkin kutsuvat maailman hömpötykset. Kuten Toblerone (ymmärrän kyllä) sekä rasvaton maito, jonka hän kuvaa olevan luultavimmin ihmiskunnan saavutusten huipentuma. Ja pitäähän sitä vahtia lapsia ja käydä vanhempainillassa sillä välin kun vaimo lomailee ulkomailla.

Dopplerin valinta metsäläisyydestä on tuotu esiin radikaalina, humoristusena muutoksena ja päähenkilöä pitää hassuna erakkoröllinä. Silti kirjan päällimäiset ajatukset tulevat esiin vakavasti otettavina. Ihminenhän tosiaan on aika erkaantunut luonnosta ja pitää sitä jotenkin täysin erillisenä asiana omasta elämästään, vaikka todellisuudessa luonto elää ihmisen kanssa rinnakkain maapallolla. Ja sillä mitä päätämme täällä puuhailla, on todellista vaikutusta luontoon.

Se kiinnostaisi tietää, että onkohan Erlend Loe ollut tietoinen Jäniksen vuodesta kun on alkanut työstää Doppleria?

Sue Townsend - Kenkää Kuningattarelle

 ''Hän oli joskus sattumoisin nähnyt television kakkoskanavalta dokumenttiohjelman kaupunkien kurjuudesta, kuullut vastenmielisten köyhien puhuvan katkonaisin lausein kammottavasta elämästään, mutta hän oli pitänyt ohjelmia sosiologisina kuriositeetteina, sijoittanut ne samaan sarjaan Amazonin intiaanien ympärileikkausseremonioiden kanssa, niin kauas ettei niistä oikeastaan tarvinnut välittää.''

Kuningatar Elisabeth, Charles ja kumppanit ovat pulassa kun uusi pääministeri laittaa politiikkaa uusiksi ja muuttaa Englannista tasavallan. Poppoo joutuu muuttamaan Buckinghamin palatsista kaupungin vuokrataloihin tavallisen rahvaan joukkoon ja tutustumaan sosiaaliavustuksilla elämiseen. Ennenkuulumatonta ja pöyristyttävää on  päivystyksessä tuntikausia jonottaminen ja eri byrokratiasäännösten pyörittely. Entä mistä vessapaperia ostetaan? Miten ruokaa laitetaan?

Townsendin hahmot ovat liiotteilulinssin ja satiirin läpi kuvattuja: Lähiön hahmot on kuvattu sivistymättömiksi, mutta hyväsydämisiksi junteiksi, jotka auttavat aina mielellään naapuria pulassa. Kuningasperhe taas on täysin pallo hukassa tavallisen arjen kanssa ja joutuu kärsimään aiemmasta välinpitämättömyydestään kansaa kohtaan.

Englannin luetuin romaani vuodelta 1992 tuo mieleen nykylaman keskustelut ja tyytymättömyyden hallitukseen. Jokunen aika sitten sosiaalisessa mediassa levisi kamppanja, jossa Suomen poliitikot haastettiin elämään kuukauden ajan työttömyyskorvauksilla. Tyytymättömyys ''Helsingin herroihin'' on maasta ja ajasta riippumaton universaali närkästyksen aihe ja tässä kirjassa se on kuvattu hauskasti. Toki englantilaiset, jolle kuningasperhe ja on erityisen tuttu, saavat tästä sitäkin makeammat naurut.

P.S: Kirjailijan huomautus: ''Kenkää kuningattarelle on silkka sepite. Nimet, henkilöhahmot, paikat ja tapahtumat ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta tai niitä on käytetty täysin sepitteellisesti.''  Satiiri tulee alleviivata. Iha vaa et kukaa ei vedä hernet nenuun.

Arto Paasilinna - Jäniksen vuosi

Vatasen elämä ei ole vastannut odotuksia. Toimittajan työ ei anna tyydytystä ja vaimo on abortoinut lapsen-jonkun toisen miehen. Työreissulla kolmekymppinen Vatanen ja työkaveri ajavat jäniksen päälle. Vatanen alkaa pitää huolta haavoittuneesta luontokappaleesta ja lähtee jäniksen kanssa päämäärättömälle seikkailulle  ympäri Suomen.

 Vatanen tutustuu reissullaan monenmoisiin kulkijoihin, mutta ainoa kestävä ja merkittävä suhde hänellä on jänikseen. Vatanen kohtelee jänistä kuten emo poikastaan eri koettelemuksilta, oman henkensäkin uhalla ja välillä kuvittelee inhimillisiä piirteitä tälle, jänis on välillä esim. nauravinaan. Myös jänis kiintyy omistajaansa.

 Uhkatekijät kuvaavat hyvin ristiriitaista suhdetta luontoon. Fiini ruotsalaisleidi tahtoo itselleen lemmikkijänön, kunnes löytää eläimen papanoita keitostaan. Hurahtanut hiihdonopettaja puolestaan tahtoo jäniksestä uhrilahjan muinaisjumalille. Jäniksen paikallaolo ruokapöydässä on illallisseurueelle myös epämukava ja vaivaannuttava, onhan lajitoveria tarjolla lautasella.

 Karhun uhatessa Vatasta ja jänistä alkaa useita päiviä kestävä, uuvuttava ajojahti. Kaksikko päätyy myrskyn peitossa huomaamattaan Neuvostoliiton puolelle. Viranomaiset ottavat kiinni Vatasen ja lopulta muodostuu pitkä syytelista, jossa on mainittu mm. kalastus ilman kalastuslupaa ja pirtun nautiskelu. Rikkeet ovat liioiteltuja ja pieniä, mutta ne vievät Vatasen takaisin Suomen puolelle vankilaan.

 Teksti on tähän mennessä ollut humoristista, liioiteltuakin. Samanaikaisesti  mietityttävää ja haikeahkoakin. Mutta realistista, sanoisin. Tästä irtaudutaan vankilapaossa, kun Vatanen jänis mukanaan karkaa vankilasta vapaudenkaipuullaan läpi seinien ja muurien. Teema täydessä kokonaisuudessaan tulee lukijalle ilmi vasta loppumetreillä, ''ahaa-elämyksenä'': Ihminen on erkaantunut luonnosta ja omasta vapaudestaan ja on byrokratian ja yhteiskuntansa vanki.

 Seuraavaksi voisin ottaa lukulistalle Paasilinnalta Hurmaavan joukkoitsemurhan. Nimi herätti mielenkiinnon! Toinen ajatuksissa jo pitkään kummitellut projekti (lue: tiiliskivi) on Stephen Kingin Kuvun alla. Viimeisin yli tuhatsivuinen urakka oli Taru sormusten herrasta ja huh hei, siinäpä menikin aikaa JA siitä on aikaa.