David Guterson - Lumi peittää setripuut

''Ishmael keskittyi kirjoittamaan kaikella tarmollaan ja niin tehdessään hän tajusi, että maailmankaikkeuden jokaista kolkkaa hallitsi sattuma-lukuun ottamatta ihmissydämen tutkimattomia sopukoita.''

Kalastaja Carl Heine löydetään San Piedron saarella omista verkoistaan kuolleena. Ruumiinavauksessa löytyneet ruhjeet tulkitaan onnettomuuden sijasta viitteiksi henkirikoksesta ja puheet vanhoista maakaunoista tuovat epäillyn pallille japanilaissyntyisen Kabuo Miyamoton. Alkaa kolmepäiväinen oikeustaisto, jonka näyttämönä toimii ulkona riehuva lumimyrsky.

 Tarinasta aukeaa päähenkilöiden takaumien kautta toisen  maailmansodan jättämä jälki saarelaisiin. Isku Pearl Harboriin ja sota kolhi Yhdysvalloissa jo vuosikymmeniä asuneita japanilaissiirtolaisia. Ennakkoluuloja ja vihaa kumpuaa niin naapurien kuin valtionkin taholta. Japanilaissyntyisille annettiin sodan aikana mm. rahannosto- ja lauttamatkustuskiellot ja karkoitus lyhyellä varoitusajalla.  

Paikallisen lehden päätoimittaja Ishmael Chambers ja syytetyn vaimo Hatsue olivat nuorina neljä vuotta salarakastavaisia. Jo valmiiksi vaikea suhde kariutui sodan lietsoessa yhä lisää vihaa amerikkalaisten ja japanilaissyntyisten välille. Ishmael menettää sodassa radistina toimiessaan kätensä ja sodasta palatessaan yhä rakastaa naimisiin mennyttä Hatsueta.

Toinen takaumissa vahvasti esiin nouseva tapahtuma on Heinen ja Miyamoton sukujen kiistat Carl Heine vanhemman myymistä eekkereistä. Tässä käänteessä ärsytti Etta Heine, joka miehensä kuoltua purki kaupat ja piti ahkeraa ja kilttiä japanilaisperhettä jostakin ihan ymmärtämättömistä syistä kieroilevina kettuina. Ilman yhtä ennakkoluuloista justiinaa perheiden välille tuskin olisi alunperinkään  kehkeytynyt ongelmia.

Kirjassa käsitellään paljon ennakkoluuloja ja vihaa sekä ymmärryksen puutetta kulttuurien välillä. Amerikkalaisten silmissä japanilaissiirtolaiset ovat salaperäisiä kun eivät puhumattomuudessaan anna viitteitä mielenliikkeistään, kun taas japanilaiset näkevät hillityn ulkoisen olemuksen osoittavan itsehillintää ja kohteliaisuutta. Juuri kun  Kabuokin yritti saada isänsä menettämiä maita takaisin itselleen; kärsivällisesti ja peläten liiallisen innostuksen vaikeuttavan kauppojen tekoa, vaikka mansikkapellot olivatkin sydämen asia ja unelma paremmasta elämästä perheelle. Japanilaiset kuvaillaan kirjassa pitkälti siten miten suomalaiset. Ilmeettöminä ja hiljaisina ahertajina. Toisaalta, kalastajien ammattiluonnetta kuvataan pitkälti samalla lailla. Saarelaisten välillä, kuten ihmisten välillä yleensäkin, on usein enemmän samaa kuin eroavaisuuksia.

Vieraspelko kytee joissain ihmisissä jo ennen sotaa. Etta Heinen lisäksi esim. Hatsuen äidissä Fujikassa, joka opettaa tyttärelleen amerikkalaisten miesten olevan himokkaita ja kunniattomia, kelvottomia aviomiehiksi. Toisiin ennakkoluulot syöpyvät kuin hiipien ja osapuolet eivät itsekään tiedä mitä ovat toisilleen. Sodassa molemmat Yhdysvaltoja puolustaneet Carl ja Kabuokin ovat hivuttautuneet lapsuudenystävistä harmaalle alueelle, ovatko he ystäviä vai vihollisia?

Jokainen hahmo ikään kuin uppoaa oikeudenkäynnissä esiin nousevista seikoista muistelemaan sotaa edeltäviä, sen aikaisia ja jälkeisiä tapahtumia. Sota on todellakin ollut käännekohta kaikkien elämässä. Hatsuen ja Ishmaelin ensirakkautta käsitellään paljon. Ishmaelille se on The rakkaus, josta ei pääse yli eikä ympäri. Muihin merkittäviin rakkaussuhteisiin mies ei edes halua ryhtyä, vaan naissuhteet jäävät pinnallisiksi.  Hatsue tuntee nuorena ehkä enemmän vanhempiensa asettamat paineet, mutta onnistuu kuitenkin pääsemään yli suhteesta ja tuntuu olevan onnellinen Kabuon ja lastensa kanssa. Jää kuitenkin kutkuttamaan sama ajatus mitä Ishmaelillakin läpi kirjan: Miten heille olisi käynyt ilman sotaa? En osannut Hatsuen hahmosta tulkita miten vaikea prosessi tälle oli unohtaa Ishmael.

Guterson osaa upeasti viedä lukijan saaren luontoon. Kyltymätön lumimyrsky, humiseva tuuli ja puolen metrin jääpuikot roikkumassa talojen katoilta. Valamiehet hytisemässä hotellihuoneissaan, vanhus Gudmunsson ja jäätynyt vessanpöntön vesi. Kesällä mansikoilta tuoksuva ilma, meren rannan simpukat ja setrimetsät. Pisin kirjaa setriä pukkaakin sieltä täältä; huonekalut, talot ja sytykkeet ovat setristä. Niin kuin myös salarakastavaisten piilopaikka.

.Pidin kirjan rakenteesta. Siitä, että kirja alkaa dekkarivetoisesti oikeudenkäynnistä, ruumiinavauksesta ja todisteiden läpikäymisestä ja pitää ratkaisun salassa viimeisille sivuille saakka. Kuka murhasi Carl Heinen? Kirjassa on myös roimasti romantiikkaa Hatsuen ja Ishmaelin ensilemmen kautta. Tässä aukeaa myös uusia näkökulmia toiseen maailmansotaan ja sotaan ylipäätään. Päällimäisenä jäi mietiyttämään sodan aiheuttaman vihan ja syrjinnän järjettömyys ja se, miten helposti ihminen voi lipsua, melkein huomaamattaankin, ennakkoluuloihin ja vihaan.

George Orwell - Vuonna 1984

Lukuopas-palvelu suositteli minulle Eläinten vallankumousta, mutta koska sitä ei kirjaston hyllyltä löytynyt, tartuin toiseen Orwellin tuotokseen. Ehkä jopa mielenkiintoisempaan. Vuonna 1984 on siinä mielessä hieno, että vaikka sen voikin selkeästi sijoittaa ilmestymisaikaan 1949, maailmansotien likapyykin pesuun, se on ajaton ja on osannut, surullista kyllä, ennustaa tulevaisuutta. Oseanian Lontoo on kuin nykypäivän Pohjois-Korea. Aikoinaan kirja on ollut pannassa Neuvostoliitossa.

''Hellittämättömällä vaistolla ihminen kituuttaa päivästä toiseen, viikosta viikkoon, pitkittäen tulevaisuudetonta nykyhetkeä niin kuin keuhkot vetävät aina henkeä niin kauan kuin ilmaa riittää.''

Päähenkilö Winston alkaa tarinan alussa kirjoittaa päiväkirjaa ja samalla pohtia menneitä. Muistojen todenperäisyydestä on vaikea sanoa, sillä vallitseva puolue aivopesee Oseanian kansalaiset unohtamaan niin henkilökohtaisen kuin yhteiskunnankin historian. Sanomalehtiä kirjoitetaan arkistoihin uusiksi vimmatusti, jotta kaikki täsmäisi puolueen alati muuttuvaa valetta. 85% kansasta, proletaanit, elävät kurjissa, kaalinhajuisissa oloissa. Koko ajan käydään sotaa, mutta kuka on vihollinen? Puoluetta ihannoidaan ja valheisiin uskotaan, jopa pienet lapset ilmiantavat omia vanhempiaan.

''Mekään emme enää tiedä käytännöllisesti katsoen mitään vallankumouksesta tai sitä edeltäneistä ajoista. Kaikki asiakirjat on tuhottu tai väärinkirjoitettu, jokainen kirja on kirjoitettu uudestaan, jokainen taulu maalattu uudestaan, jokainen patsas, katu ja rakennus nimetty uudestaan, jokainen ajankohta muutettu toiseksi. Ja sama prosessi jatkuu päivästä toiseen, kaiken aikaa. Historia on pysähtynyt. Ei ole muuta kuin loputon nykyhetki, jossa puolue on aina oikeassa.''

Winston on toisinajattelija, muttei uskalla näyttää sitä. Puoluetta kritisoivat katoavat mystisesti, pelkkä vääränlainen ilmekin voidaan tulkita ajatusrikokseksi. Puolue pyrkii jopa luomaan uudiskielen, eräänlaisen lyhennelmän englannista, helpottamaan sosialistista aivopesua. Vain puolueen totuudella on väliä, sillä puolue on ikuinen. Toisin kuin ihminen.

''2 + 2 = ''

Totuus on totuus, vaikka olisikin ainoa ihminen maailmassa, joka muistaa ja tietää. Vaikka kaikki muut maailmassa olisivat aivopestyjä uskomaan, että kaksi plus kaksi on viisi, totuus on neljä.

Toinen toisinajattelija, Julia, kiinnostuu Winstonista ja heidän välilleen syntyy rakkaussuhde. Seurustelu ja seksi on riskaabelia, sillä puolueen tarkoituksena on romuttaa perhesuhteet. Ainoa oikea rakkauden kohde on Isoveli, puolueen kasvot, jotka valvovat kansalaisia jättiteleruuduista. Se ei oikein selvinnyt, onko Isoveli todella Oseanian ylin poliittinen johtaja, vaiko pelkästään pelottelukasvot. Winston ja Julia alkavat yhdessä pohtia vastarintatoimintaan, Veljeskuntaan,  liittymistä. Onko sellaista ylipäätään olemassa?

Ponnistelut oman historian muistamiseen, totuudesta kiinnipitämiseen ja kapinointi tuovat Winstonin perimmäisen kysymyksen ääreen: Onnistuuko puolue pääsemään hänen sisimpäänsä?

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä lukija pääsee tutustumaan tulevaisuuden yhteiskuntaan, puolueen politiikkaan ja sen seurauksiin ihmisten arjessa. Tutustutaan Winstonin pirstaleiseen, muistiaukkoiseen mieleen ja työhön Totuusministeriössä. Alku ehkä vähän takelteli ennen kuin pääsi kirjan maailmaan sisään ja ymmärsi yhteiskuntaa. Lopulta kuitenkin pidin alkupuoliskosta eniten.

Toinen osa keskittyy Winstonin ja Julian suhteeseen, kiinnostuksen heräämiseen ja salaisiin tapaamisiin. Tarkkaan ajoitetuista kohtaamisista keskellä korpea on jännittävä lukea, kun on se kiinnijäämisen pelko ja jännittää mukana näkeekö Isoveli. Mutta suhde on jotenkin köykäinen ja tuntuu olevan enemmän poliittista niskurointia kuin aitoa kiintymystä. En tästä mitään romanttista satua tosin odottanut, ei sen puoleen. Suhde kuitenkin kuvastaa yhteiskunnan toivottomuutta.

Koko Julian hahmo ärsytti. Hahmo on vain pinnallisesti kapinallinen. Ei ole kiinnostunut puolueen motiiveista tai oikeasta totuudesta; hällä väliä soditaanko Itäaasiaa vai Euraasiaa vastaan, koko ajan kun nyt kuitenkin soditaan.

Winstoniin puolestaan on helppo samaistua. Ihmisluontoon kuuluu erottamattomasti halu olla vapaa ja totuuden jano. Millaista on elää, kun ei tiedä mitä omalle äidille ja vaimolle on tapahtunut? Kun ei voi luottaa mihinkään?

Kolmannessa osassa puolueen rangaistukset ja manipulaatiokeinot selkeytyvät Winstonin kärsimysten kautta. Vuosi 1984 näytetään historian tapahtumien tuloksena, kerrotaan miten ollaan menty vuosi vuodelta enemmän rotkoon. Orwell ruotii 1900-luvun maailmansotia ja vallan rakennetta, kritisoidaan totalitaarista johtamismallia. Kaikista kamalinta omasta mielestä sananvapauden riistämisen lisäksi on se, miten sotia käytetään aseena, jolla poliitikot pönkittävät omaa asemaa ja valtaa.

Kirjassa on omanlaisensa sanasto uudiskieli, entiskieli, ajatusrikos. Lukemani painoksen lopusta löytyy liite, jossa selitetään uudiskieltä. Maailman ainoa kieli, jossa sanasto vähenee! Olisin mieluummin lukenut uudiskielestä tarinan lomassa, liite tuntuu irralliselta ja tarpeettomalta. Teksti on helppolukuista ja Orwellin pointti selviää lukijalle, vaikkei maailmanhistoriaa kovin hyvin tuntisikaan. Luin teorian, että kirja kuvastaisi ennemmin kirjoitusaikana vallinnutta ilmapiiriä kuin tulevaisuuden ennustusta. Vuosiluku 1984 olisi teorian mukaan keksitty vaihtamalla numerojen paikkaa vuodesta 1948. Kirjan voi lukea historian kritiikkinä tai ihan puhtaasti spekulatiivisena kauhukuvana. Molemmilta kanteilta tulkittuna kirja herättää ajatuksia.