Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

''Vesi kulkee kuun mukana ja syleilee maata, eikä se pelkää kuolla tulessa tai elää ilmassa. Kun siihen astuu. se on yhtä lähellä kuin oma iho, mutta jos siihen iskeytyy voimalla, särkyy kappaleiksi.''

Teemestarin kirja on ollut mieleni perukoilla siitä saakka kun aloitin bloggaamisen, sillä kirjablogeissa tätä on luettu paljon. Kun kuulin, että kirja on dystopia se oli pakko etsiä kirjaston fantasiahyllyiltä. Nimi on mystisesti Japaniin viittaava ja se yhdistettynä tulevaisuuteen asetti odotukseni korkealle. Olen lukenut dystopiaklassikoita aika paljon tänä ja viime vuonna, joten mielenkiinnolla tartun uudempiinkin tulevaisuuden kuviin. Hep! Kommenttiboksiin saa heittää suosituksia!

Teemestarin kirja sijoittuu pitkän ajan päähän tulevaisuuden Pohjois-Suomeen. Vuosilukua ei kerrota, mutta ollaan menty useampi sukupolvi eteenpäin meidän ajastamme. Maailman vesivarat ovat vähissä ja vedensaantia rajoittaa valtion sotilaallinen johto. Maailma on kohdannut nimeämättömän katastrofin, ilmeisesti ilmastonmuutoksen, ja johto on halunnut pyyhkiä sen historiankirjoista. Kirjan päähenkilöllä 17-vuotiaalla Norialla on vain esi-isiensä mystiset päiväkirjat ja muovihaudoista löydetyt cd:t. Muutoin historialliset dokumentit ja kirjat, kaikki todisteet menneestä, on tuhottu.

Kaikesta huolimatta jotkin perinteet jatkuvat sitkeästi. Noria opiskelee isänsä arvostetun ammatin, teemestarin taidot. Suku kantaa historiaa salaisuuden ympäröimänä. Tunturissa on lähde, josta muut eivät tiedä. Jos salaisuus tulisi ilmi, ilmestyisi kodin oveen ympyrä, leima vesirikoksesta. Ja näistä rikoksista maksetaan kivulias hinta.

Itärannan tulevaisuudessa aasialaisvaikutteet ovat kantautuneet tänne pohjolaan. Tarina sijoittuu Kuusamon lähistölle pieneen kylään, mutta Suomen valtiota ei enää ole, vaan kuulumme Skandinavian Unioniin. Maailman suurvallaksi on noussut Kiina, jonka alaisuudessa ilmeisesti Unionikin on. Tulevaisuuden aasialaisuus hivuttautuu yksityiskohdista. Lapset pelaavat Mahjongia, torilla myydään merilevänaposteltavia, arkut valmistetaan bambusta. Ja ne teemestarin teepensaat  ja teen arvostus totta kai. Hahmojen nimet ovat jännästi suomalaisia japanilaisvivahtein: Noria, Tomio, Sanja, Ninia.

Eräässä tv-haastattelussa Itäranta kertoi keksineensä itselleen selityksen maailmassaan oleville japanilaisvivahteille. Tätä taustoitusta ei suoraan kirjan sivuilta siis löydy: Japanista on tullut ilmastonmuutoksen tai muun katastrofin vuoksi asuinkelvoton ja siksi Norian esi-isät ja muut ovat sieltä pois muuttaneet ja tuoneet japanilaiset perinteet. Siksi kirjassa näkyy sekä kiinalainen että japanilainen kulttuuri.

Ihastuttavaa on, että amerikkalaisperäisen Halloweenin sijasta kirjassa juhlitaan sadonkorjuujuhlana kekriä. Jotkin vanhatkin perinteet ovat siis tehneen paluun ja väistyttäneet uuden juhlan, jotenkin mieltä lämmittävää. Ja hautajaisten itkijänaiset, toinen aika mielenkiintoinen paluun tehnyt menneen jäänne, jonka Itäranta on poiminut maailmaansa. Seksismiäkin esiintyy tulevaisuudessa (huokaus), mihinkäs se katoaisi. Norian teemestarin titteli on hänen sukupuolensa takia vähän siinä ja siinä. Kirjassa on siis paljon tuttua ja perinteitä, siksi sen maailma ei tunnu liian villiltä kuvitelmalta.

Kieli on runollista ja kaunista ja vesi on läsnä joka hetkessä, elämässä, teeseremoniassa, kauppatavarana, kuolemassa. Seremoniat ovat pysähdyspaikkoja julman maailman keskellä. Niissä on vanhoja tapoja, joilla on viisaat filosofiset merkityksensä.

Kirja ei kuitenkaan ole pysähdyksissä kauniiden sanojen keskellä, vaan tarina onnistuu pitämään otteessaan. Lukija osaa odottaa, että jotakin kamalaa on väistämättä edessä, mutta miten ja milloin? Ja selviävätkö hahmot? Itäranta hivuttaa tarinaan pieniä vihjeitä tulevaisuuden maailmasta, antamatta kuitenkaan kaikkeen vastauksia. Paljon jää lukijalle itselleen tulkittavaksi. Sitä mm. ihmettelin, että miksi ihmiset käyttivät niitä hyönteishuppuja. Levittivätkö ötökät siis tauteja?

Itäranta hienovaraisesti heittää lukijalle myös vihjauksen Noriasta ja tämän parhaasta ystävästä Sanjasta. Hento, herkkä kosketus luvun loppuun, jossain romanttisesti vielä muistaakseni luonnon helmassa...Ja sitten seuraavan luvun alussa Noria palasi kotiin, kummemmin ei mitään selitetty loppuillasta. Enemmän kuin vain ystävyyttä?

Sanjan ja Norian ystävyyden kautta tarinaan tuodaan moraalin miettimistä. Onko kenelläkään oikeutta salassa pitää vettä itsellään, kun toiset sairastuvat ja kuolevat sen puutteesta? Mutta toisaalta, jos ei yksittäisillä kansalaisilla, onko sen paremmin valtiollakaan oikeutta rajoittaa jotakin niin elintärkeää kuin vettä?

Salaisuudet kalvavat ja johtavat vaaroihin. Pidin Noriaa turhan varomattomana. Mutta, minkäs teet. Vaikka 17-vuotias tässä tulevaisuudessa luokitellaankin täysi-ikäiseksi, niin vastuu ja taakka kuolemalla rankaistavasta salaisuudesta on hurjan iso. Kuitenkin toisaalta hän on hyvin kypsä ja viisas, hän haluaa jättää itsestään hyvän jäljen oikeaksi kokemiensa tekojen kautta.

Itärannan päällimäisin tarkoitus ei jää kenellekään epäselväksi. Millaisessa maailmassa me haluamme elää? Tulevaisuus on läsnä jo nyt, sillä nyt se on muutettavissa - Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ei päde maailman suhteen, sillä myöhemmin todella saattaa olla, todennäköisesti on, liian myöhäistä. Heti 1.osan alkuun ajatus on tiivistetty: ''Vain se, mikä muuttuu, voi säilyä.''

Itäranta on siitä(kin) mielenkiintoinen kirjailija, että hän on kirjoittanut Teemestarin kirjan samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Englanniksi kirjan nimi on Memory of Water. Ah, miten ihana ja nappiin keksitty. Olisi mielenkiintoista lukea Itärantaa myös in English, mitenhän soljuva kieli toimisi. Mutta taidan silti lukea Kudottujen kujien kaupungin suomeksi. Mulla on tunne, että tämä on fanituksen alku.

Pidin tästä kirjasta hurjan paljon, se ylitti odotukseni. Olen vähän kammonnut kotimaista nykykirjallisuutta. Välillä tuntuu, että teemat ovat vuosi vuoden jälkeen sotien aikaiset tapahtumat ja traumat. Ihanaa, että on suomalaisiakin kirjailijoita, joilla on uskallusta kirjoittaa vahvasti mielikuvitukseen nojaava ja omaperäinen Tarina!

Linkkaan tähän loppuun vielä ylempänä mainitseman haastattelun. Siinä Itäranta selittää dystopiaansa ja kertoo lauseen kirjasta, joka oli hänelle erityisen tärkeä.
Aamun kirja: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Ray Bradbury - Fahrenheit 451

Eletään tulevaisuutta. Tietoa siitä kuinka pitkällä tulevaisuudessa ollaan ei lukijalle kerrota. Päähenkilö Guy Montag on palomies. Sen sijaan, että palomiehet sammuttaisivat palavia rakennuksia, ruiskuttavatkin he letkuistaan öljyä kirjoihin. Kirjat ovat kiellettyjä, sillä ne saavat ihmisen ajattelemaan, tuntemaan. Sitä valtio ei halua.

Tarinan alussa Guy nauttii työstään, on turta kuten kaikki muutkin, mutta alkaa kyseenalaistaa kirjojen polttamista kahden kohtaamisen jälkeen.

Naapuriin muuttaa 16-vuotias Clarisse, johon Guy tutustuu. Tyttö kysyy ja miettii paljon, hassuja, mutta oleellisiakin asioita. Asioita, joita lukijakin kysyisi jos pöllähtäisi kirjan maailmaan.

''Oletteko te onnellinen?'' 
''Onko totta että kauan sitten palomiehet sammuttivat tulipaloja eivätkä sytyttäneet niitä?'' 
Clarisse kysyy ja pian katoaa.

Eräänä työiltana paloasema saa ilmiannon vanhasta naisesta, joka on piilotellut kirjoja kodissaan. Palomiesten sytyttäessä kirjoja nainen kieltäytyy poistumasta, hän haluaa palaa kirjojensa mukana.

Guy ymmärtää, ettei pidä palomiehistä eikä itsestään. Hän alkaa piilottaa kirjoja omaan kotiinsa tutkiakseen niitä. Ovatko ne merkityksettömiä? Vaarallisia? Hän ottaa yhteyttä entiseen englanninkielen professori Faberiin oppiakseen lisää kirjoista.

Guy vaimo on tulevaisuuden ihanteellinen kansalainen: etääntynyt kyseenalaistamisesta, tuntemasta mitään. Mildred napsii unilääkkeitä ja vaatii vielä yhtä televisioseinää, sukulaista, heidän kotiinsa. Sukulaiset ovat vieneet otteen todellisesta elämästä, eikä nainen tiedä maailman tapahtumista mitään eikä muista edes kuinka monta vuotta on ollut naimisissa. Niin, ja ahdistuksen iskiessä nainen menee kaahailemaan maaseudulle pikkueläinten päälle. Hurjan lystiä akkujen nollaamista.

Muut palomiehet uskovat vakaasti saamaansa aivopesuun: Benjamin Franklin on maailman ensimmäinen palomies ja polttaminen on aloitettu 1790 tuhoamaan englantilaisvaikutteisia kirjoja siirtomaissa. Esimies Beatty vakuuttaa kirjojen olevan turhaa huuhaata: kaunokirjallisuus mielikuvitusta ja tietokirjallisuuskin vain päätä sekoittavaa ja ristiriitaista kun kirjoittajat kerta eivät ole samaa mieltä mistään.

Päähenkilö Guy jää vähän hajuttomaksi ja mauttomaksi sankariksi, vaikka hänen mukanaan myötäelääkin. Guy on tulevaisuuden joka jorma tai matti meikäläinen lisämausteitta. Onhan se nimikin guy, tyyppi. Basic guy.

Suosikkini hahmoista on nuoruuden intoa pursuava, hupsu Clarisse. Moni varmasti kysyisi samat kysymykset kuin hän ja Radbury hienon napakasti esittelee tulevaisuuden maailman lukijalle juuri Clarissen kysymysten kautta. Guy pitää naapurin likkaa paikoin ärsyttävänäkin ja niin varmaan jotkut lukijatkin. Mutta minä jäin kaipaamaan häntä ja olisin halunnut saada paremman selonteon tytön kohtalosta!

Radbury kuuluttaa kapinallisuuden perään siteeraten Juan Rámon Jiméneziä: ''Jos saat viivoitetun paperin, kirjoita poikittain.''  Lopussa käydään keskustelua siitä, että jokaisessa pitäisi olla hitunen nuorisorikollista.

Sananvapauden puolesta puhuminen on edelleen ajankohtaista, sillä se ei ole kaikkialla itsestään selvyys. Elokuvia ja kirjoja on edelleenkin pannassa mm. Amerikassa ja muslimimaissa. Mitä kieltämisellä oikeastaan saavutetaan? Kirjoja on kautta aikojen pidetty vaarallisina, hevilevyjä ( jopa suht puhtoisten The Beatlesien levyjä) on poltettu. Polttaminen on pannaan julistamistakin ravistelevampaa, se tuhoaa kiellettäväksi halutun asian konkreettisesti, kasaksi tuhkaa. Sillä näytetään, ettei asiaa haluta vain piilottaa vaan hävittää kokonaan.

Median värittämä valhe Montagin pakojahdista on kuin toteen käynyt ennustus. Uutisia vääristetään ja viihteellistettään, kansa taputtaa tyytyväisenä. Helppo, nopea viihteellisyys on noussut ja kuten kirjassakin, viihdettä typistetään jottei kyseenalaistamiselle jäisi tilaa. Nopeampia leikkauksia ja itsestäänselvän alleviivaamista näkee nykyisin mainosten lisäksi tv-sarjoissa ja elokuvissa. Ja tv-näyttöjen kokohan kasvaa koko ajan vain isommaksi. Tuleekohan niistä meistä seuraaville sukupolville seinien suuruisia sukulaisia?

Pidän dystopioista. Mikä niissä oikein kiehtoo? Jo se on mielenkiintoista miten osa kirjoista on onnistunut uhkakuvien ennustuksissaan. On onnistuttu taltioimaan tulevaisuudesta jokin tietty ilmapiiri tai asenne ellei jopa ihan konkreettinen asia, kuten Huxleyn koeputkilapset Uljaassa, uudessa maailmassa. On mielenkiintoista leikkiä ajatusleikkiä ja lukiessa pohtia miten huono tulevaisuus onnistuttaisiin ennalta ehkäisemään. Aloin kirjan luettuani miettiä sitä miten itsestään selviltä tuntuviakin asioita pitäisi vaalia ja arvostaa. Toivotaan lähitulevaisuudelta myös, ettei Trumpia valita presidentiksi.

Andy Weir - Yksin Marsissa

''Tilanne on siis tämä. Olen haaksirikkoutunut Marsiin. Minulla ei ole yhteyttä Hermekseen eikä Maahan. Kaikki luulevat minun kuolleen. Olen moduulissa, joka on suunniteltu kestämään 31 päivää. Jos happigeneraattoriin tulee konerikko, minä tukehdun. Jos vedenkerääjään tulee konerikko, minä kuolen janoon. Jos moduuliin tulee repeämiä, minä tavallaan vain ikään kuin räjähdän. Jos mikään näistä ei tapahtuisikaan, minulta loppuu jossain vaiheessa ruoka ja minä näännyn nälkään. Niinpä. Kusessa ollaan.'''

Ylläoleva sitaatti tiivistää Yksin Marsissa kauhuskenaarion. Mark Watney on astronautti, joka on hiekkamyrskyn seurauksena jäänyt jälkeen muusta miehistöstä. Hänet on kuolleeksi luultuna jätetty Marsiin. Neuvokas Mark onnistuu kasvitieteilijän taitojensa ansiosta kasvattamaan itselleen perunaa ja selviytymään tukalista ongelmista. Lopulta viestintä Maahankin onnistuu ja koko maailma alkaa seurata selviytymistaistelua, josta vastoinkäymisiä ei todellakaan puutu.

Vuoroin seurataan Markin lokimerkintöjä Marsista, vuoroin NASA:n henkilöstön ponnisteluja Markin pelastamiseksi. Myöhemmin kuvioihin lisätään Hermes-miehistö, joka luonnollisestikin tuntee syyllisyyttä astronauttinsa jättämisestä. Markin päiväkirjamaiset lokimerkinnät tuntuvat aidoilta. Ne ovat täynnä pelkoa, tylsistymistä ja sarkastista huumoria. Kirjassa on paljon tieteellistä tekstiä avaruudesta, kemian ja fysiikan laeista sekä NASA:sta järjestönä ja sen toimintametodeista. Tieteelliset, yksityiskohtaiset väkerrelmät onnistuivat välillä menemään reippahasti yli hilseen ja laskivat kirjan viehätystä itselleni, mutta voisin kuvitella tällaisten yksityiskohtien ja hypoteesien kiehtovan varsinkin miehiä. Weirin taustatutkimus ja innostus aiheeseen paistavat tekstistä.

Nyt jo eläköitynyt kanadalainen astronautti Chris Hadfield on vaikuttunut romaanista ja sanonut näin (Takakannesta):
'' Todella harvinainen yhdistelmä hyvää, omaperäistä tarinaa, kiinnostavan todentuntuisia henkilöhahmoja ja kiehtovaa teknistä tarkkuutta. MacGyver kohtaa Salaperäisen saaren.''

Olen pitänyt astronautteja mystisinä olentoina. Kirjassa selviää, että tavallisia ihmisiähän hekin ovat. Astronautit ovat toki hyvin älykkäitä, mutta eivät kaikkitietäviä. Avaruudestakaan. Astronauteilla voi myös olla surkea tv-sarjamaku. Hermes-miehistön jäsenillä on kaikilla omat erityisosaamisensa, Mark on insinööri ja kasvitieteilijä. Hänellä on keskivertoa parempi tietämys kemiasta ja fysiikasta, mutta näille asioille Hermeksellä on ekspertti erikseen. Mark on kuitenkin kekseliäs, tosiaankin aikamoinen avaruuden MacGyver.

Pidän jo kirjan perusideaa jännittävänä. Yksin Marsissa, kuulostaa aika kolkolta ja toivottomalta kauhukuvalta. Kirja on selviytymistarina, joka lajityypillisesti kertoo siitä, miten luja ihmisen tahto selviytyä voi olla. Ja miten siitä kumpuaakin kekseliäisyyttä!

Marsia on pidetty planeettana, jossa asuminen tieteen kehittyessä voisi ehkä olla mahdollista. Avaruusmatkailusta on povattu rikkaiden tulevaisuuden harrastusta. Itseäni avaruus pelottaa. Paikka, joka on ääretön. Äärettömyyttä on mahdoton käsittää; mikä meidän planeetallamme tai elämässämme on ääretöntä? Ei mikään. Kaikella on alkunsa ja loppunsa. Ja onhan meidän oma planeettamme niin täynnä ihmettä ja kummaa, että yhdelle ihmisiälle riittää katseltavaa. Arvostan kuitenkin ihmisiä, jotka tutkivat avaruutta.

Mark pohtii kirjassa myös sitä miten useimmilla ihmisillä on sisäänrakennettu, melkein pakottava tarve auttaa hädässä olevia. Siksi on olemassa mm. verenluovutusta ja kriisiavustusta. Siksi Marsiin jääneeseen astronauttiin panostetaan sadoilla miljoonilla dollareilla. Siksi koko maailma rukoilee hänen puolestaan. Ihmiset haluavat auttaa toisiaan. Se on lohduttava ja aika kauniskin fakta.

Peter David, Robin Furth, Jae Lee, Richard Isanove - Musta torni: Revolverimiehen alku

Revolverimiehen alku perustuu Stephen Kingin Musta torni-kirjasarjaan, joka on sekoitelma scifiä, fantasiaa ja westerniä. Toisin kuin kirjasarja, sarjakuva aloittaa tarinan kronologisesti kertoen revolverimies Rolandin ja hänen ka-tetinsa matkasta Hambryn juonittelevaan kylään. Sarjakuvan tapahtumat pohjautuvat pääosin kirjasarjan neljännen teoksen Velhon tapahtumiin.

En ole paljoa lukenut sarjakuvia vanhemmalla iällä. Koin Revolverimiehen alun jäävän liian ohueksi verrattaessa kirjan tarinaan. En samaistunut samalla tavalla tarinaan ja hahmoihin. Varsinkin Rolandin ensirakkaus Susan jää yksiuloitteiseksi hahmoksi, jonka kärsimyksistä kerrotaan paljon vähemmän kuin kirjassa. Velho on kuitenkin 800-sivuinen tiiliskivi ja sarjakuvakirja suhteellisen ohut tiivistelmä sen juonesta.

Piirostyyli on kuitenkin upea ja luo hienosti kirjassakin löytyvän lännenmaan tunnelman saluunoineen ja valtataisteluineen. Sarjakuva onkin paljon miehekkäämpi kuin ensirakkautta teemanaan käyttävä Velho.

Stephen King - Musta torni VII : Musta torni

Tuntuu haikealta, että pitkä vaellus, suurenmoinen seikkailu ja etsintäretki on nyt ohi. Upposin täysin Keskimaailmaan ja opin tuntemaan sen omat tapansa ja sääntönsä, varsinkin pirullisen kan. Kirja kirjalta rakastuin hahmoihin enemmän ja enemmän. Ennen kaikkea halusin kiihkeästi päästä Rolandin kanssa Mustan tornin ylimpään huoneeseen ja katsoa hänen kanssaan mitä siellä on. Aion kirjoittaa koko sarjasta vielä postauksen, jossa teen yhteenvetoa. Sitä ennen kokoan kuitenkin mietteitä matkan viime metreistä ja hengähdän, tai ainakin yritän.

Ka-tetilla on kirjassa kolme ongelmaa: Heitä varjostava hämäkkihirviö Mordred, joka haluaa Rolandin hengiltä sekä Algul Sientossa tornia pystyssä pitävää sädettä tuhoavat murtajat. Pitäisi mennä myös pelastamaan tarinansepittäjä Stephen King vuoden 1999 Maineen. Matkan varrella Roland, Eddie, Oi, Susannah ja Jake kohtaavat vanhoja tuttuja, mutta kirjassa esitellään myös iso joukko uusia, merkittäviä hahmoja, kuten Patrick, joka kynänsä voimilla pystyy muuttamaan tapahtumien kulkua.

Kuvittanut: Michael Whelan

HUOM. Tässä tulee spoilereita...

Mustan tornin päättävä kirja löi kunnolla kumoon. Tarina sai aivan yllättäviä käänteitä, joita en olisi ensimmäisellä enkä toisellakaan veikkauksella osannut arvata. Olin vuoron perään raivoissani ja vuoron perään surullinen, useimmiten molempia samaan aikaan. Juuri kun joten kuten sain hengähdettyä Eddien suht yllättävästä kuolemasta, olikin jo seuraavan vuoro. Jake, lempihahmoni, menehtyy pelastaessaan Rolandia, joka kylvää kuolemaa ympärilleen. Edes suloista mäyriäistä Oita ei säästetty noutajalta. 

Ehdin näiden tuhansien sivujen aikana kiintyä hahmoihin sen verran, että toivon ''Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka''-loppua. Onneksi Susannah kääntyi loppusuoralla pois tornin tieltä ja lähti rinnakkaistodellisuuteen, jossa Eddie ja Jake odottivat häntä. Roland pääsee mustalle tornille, mutta onko kaikki hänelle sen arvoista? 

Rolandin kohtalo ja kirous on ikuisesti jatkaa matkaansa ja pitää murenevaa maailmaa kasassa. Huipulle kiipeäminen tarkoittaa matkan aloittamista alusta. Hän ei opi virheistään, vaan tiedonjanonsa piinaamana on kirottu jatkamaan ja jatkamaan. Mutta maailma sortuisi, jos hänellä ei olisi tätä tuskaista tiedonjanon piinaa, joka on ihmiselle niin ominaista. Ympyrä ei sulkeudu. vaan ylimmästä huoneesta hän sinkoutuu taas aavikolle, josta Revolverimies alkaa. Hän seuraa mustiin puettua miestä ja haluaa pakkomielteisesti tornille, vaikkei tiedä miksi eikä muista että on jo käynyt siellä.

Ihmisellä on halu tietää miten kaikki päätyy. Mutta enemmän me ehkä nautimme tunteesta, että haluamme tietää. Tärkeintä ei ole päämäärä; tieto siitä mitä tapahtuu kun kuolemme, miten tarinat päättyvät tai se mitä mustan tornin huipulla on. Tärkeintä on itse matka. Se on yksi tarinan tärkeimmistä opetuksista. Kingin loppu on oikeastaan aika nerokas. Matka mustalle tornille on ollut huikea, enkä olisi halunnut sen loppuvan. Rolandin matka on päättymätön.

Stephen King - Musta torni VI : Susannan laulu

Ka-tet hajaantuu Susannahin päätyessä Mia-demonin kaappaamana vuoden 1999 New Yorkiin. Mia on tehnyt pahanlaatuisen sopimuksen lapsesta ja Purppurikuninkaalla on suunnitelmia Mordrediksi nimetyn pojan varalle. Synnytys lähestyy ja Susannah yrittää parhaansa mukaan viivyttää aikaa, jotta ka-tet pääsisi hänen jäljilleen.

Susannahin perään lähtevät Roland ja Eddie, mutta ka viekin heidät  väärään aikaan ja paikkaan, vuoden 1977 Maineen. Siellä ovat pakosalla pakkomielteinen keräilykappaleiden hamstraaja Calvin Tower sekä tämän vanha asianajaja Aaron Deepneau. Towerilla on omistuksessaan myös tuo mystinen tontti, jossa Mustalle tornille tärkeä ruusu kasvaa. Roland ja Eddie menevät myös tapaamaan itse Stephen Kingiä, jonka tietävät luoneen ainakin isä Callahanin fiktiiviseen romaaniinsa Painajainen, ovatko hekin siis kirjailijan mielikuvituksen tuotetta? 

Kirjan kuvittaja on Darrel Anderson.

New Yorkiin lähtevät siis Jake, Oi ja isä Callahan vastoin ka-tetin alkuperäistä suunnitelmaa. Vasta 12-vuotias revolverimiehen alku, vanha pappi ja mäyriäinen eivät varsinaisesti ole parhaat mahdolliset ka-tetilaiset hyökkäämään vaarallisten vihollisten kimppuun. Aika on käymässä vähiin. Löytävätkö he Susannahin? Sen Stephen King selvittänee seuraavassa kirjassa.

Tämä osa jätti ristiriitaiset tunteet. Rolandin ja Eddien viettämä aika Mainessa on vetävää kerrontaa. Miehet päätyvät heti toiminnan keskelle ruokakaupan luotisateeseen ja löytävät tiensä Towerin jäljille, joka ei ole ollut tarpeeksi varovainen piiloutuessaan gangstereilta, vaan liiankin helposti löydettävissä. En olisi uskonut Joutomaata lukiessa, että Towerin alunperin mystisestä, arvoituksia kertovasta hahmosta kuoriutuu esiin höppänä hamstraaja. 

Mahtavaa oli lukea siitä kun revolverimiehet vierailevat erään kirjailijan, joka ei vielä vuonna 1977 ole kovin tunnettu, vaan julkaissut vasta kaksi pitkää romaania. Hänellä on vasta luonnos Rolandista ja Mustasta tornista. Stephen King kuvaa huvittavasti ja tarkkanäköisesti liki kolmekymmentä vuotta nuorempaa itseään ja avaa tuolloisen elämänsä ongelmia, kuten alkoholismiaan. Lukijan iloksi lopusta löytyy myös Kingin päiväkirjan merkintöjä! Kirjailijaa ihailevalle tällaisten lukeminen on uskomatonta herkkua. Todella mielenkiintoista lukea, miten King on tuntenut vetoa tarinaan, mutta toisaalta ollut välillä umpikujassakin inspiraation kanssa. 

Susannah/Mia-kuvio hiersi. Kun päästään New Yorkiin, homma alkaa lupaavasti mystisen kilpikonnapatsaan löytyessä. Patsaassa on voimia, jotka nykyajankin ihmiset tunnistavat ja sokaistuvat sen voimasta toimimaan kaksikon tahdon mukaan. Mutta se miten monimutkaisesti Susannahin raskaus on saanut alkunsa... Demoni siitti Susannahin, mutta ilkimys olikin jemmannut Rolandin siementä, Roland on siis Mordredin isä! Mia on tehnyt sopimuksen, että muuttuu kuolevaiseksi kunhan saa kokea äitiyden ilon, vaikka kyseessä olisikin vain muutama vuosi. Lapsirakas demoni kun on. Ja vaikka Mia onkin kuolevainen (ihan ihminenkö vai mikä lie, en tiedä), tämä ei pysty hedelmöitymään ilman, että jakaa Susannahin kehon.  Öö, mitä? 

Päällimäiseksi jäivät kuitenkin hyvät fiilikset kirjasta, sillä samanlainen tiedonjano ja jännitys olivat läsnä lukiessa mitä edellistenkin osien kanssa. Tämän osan tulen muistamaan siitä, miten nerokkaasti kirjailija on tehnyt itsestään hahmon tarinaan. Sormet syyhyävät seuraavan kirjan perään, sillä matka alkaa lähestyä loppuaan. Missä on Musta torni?

''Vielä yksi polun mutka, ja sitten me saavumme aukealle.''

Stephen King - Musta torni V : Callan sudet

Kirjan on kuvittanut Bernie Wrightson.

Ka-tet löytää tiensä syrjäiseen Calla Bryn Sturgisin kylään, jota ovat yli sadan vuoden ajan vainonneet lapsia varastavat sudet. Nämä susinaamareita käyttävät mystiset otukset vievät pelkästään kaksosia palauttaen pareista vain toisen. Junilla takaisin tuodut lapset ovat vain kuoret aiemmasta. Lapsista tulee vähä-älyisiä rontteja, joiden kehitys on lakannut ja jotka kuolevat nuorina. Kyläläisillä ei ole tietoa Ukkosenjylystä tulevien kidnappaajien identiteetistä saatika syistä. Ukkosenjyly on pahojen otusten koti, kammoksuttu paikka, jossa maailma on jo loppunut. 

Roland, Eddie, Susannah, Jake ja Oi kohtaavat matkallaan kyläläisiä ja ovat revolverimiehinä velvoitettuja auttamaan pulassa olevaa kylää. Toisin kuin Joutomaan sekasortoisessa Ludin kaupungissa, tässä takapajulassa vallitsee järjestys susien vierailuja lukuunottamatta. Kylässä on kuitenkin omat outoutensa. Kuten monitoimirobotti Andy, joka tuntuu tietävän susista enemmän kuin antaa ymmärtää. Kylästä löytyy myös yksi lasipalloista, musta kolmetoista. Tämä lasipallo on hallussa eräällä hahmolla, joka on tuttu Kingin varhaisemmasta teoksesta...

Susien lisäksi ka-tet joutuu murehtimaan Susannahin (jolle on jälleen muodostumassa pahaenteinen uusi persoonallisuus) vatsassa lihaa vaativaa ''heppua'' sekä erään newyorkilaisen tontin ostoa. Molemmat ongelmat vaativat todashia, maailmojen välillä matkustamista.

Kahden tarinointi/takauma-kirjan jälkeen Mustan tornin etsintä on taas täydessä vauhdissa! Heti alkusivuilta lähtien sukelsin tähän uinuvan pikkukylän tunnelmaan. Stephen King osaa loistavasti kuvata pikkukylien suhteiden ja asenteiden dynamiikkaa ja latoa jännittäviä tilanteita toisen perään. Syke kasvaa ongelmien lisääntyessä. Nyt vihdoin sitä Susannahin raskauttakin avattiin. eikä tulokas tietenkään ole mikään helppo esikoinen.

Toinen tapahtumapaikka on New York, kirjasarjan eräänlainen ''avainkaupunki'', joka näyttää rumat kasvonsa tontin oston lisäksi isä Callahanin muisteloissa, joissa on Hitler-tappajia ja vampyyreja.

Jaken kokemukset saivat surustumaan. Nuori poika on jo tähän mennessä kokenut suurempia taakkoja kuin jaksaisi kantaa ja pakottautunut aikuistumaan nuorena. Joka kirjassa pojalle tapahtuu kamaluuksia! Toinen miinus tulee kannesta, joka spoilaa loppuratkaisua.

Grafi, ka, ka-tet, todash, an-tet sun muut tuntuvat jo muodostaneen selkeän kirkkaan  maailmansa, jossa sanoja ei tule sen kummemmin kummastelleeksi, vaan ne tuntuvat jo itsestään selviltä asioilta ja käsitteiltä. Samalla lailla mitä hobitti, Kontu ja örkit muodostavat omanlaisensa maailman.

Stephen King - Musta torni: Tuulen avain

Tuulen avain on vuonna 2012 ilmestynyt Musta torni-sarjan itsenäinen teos. Kirjasta nauttiakseen ei siis tarvitse välttämättä tuntea sarjan hahmoja tai aiempia tapahtumia, sillä ka-tetin osuus on kirjassa pieni. Kirjan tapahtumat sijoittuvat neljännen kirjan Velhon ja viidennen eli Callan susien väliin. Tässä täydennetään hieman Mustan tornin symboliikkaa ja selvitetään Rolandin ja hänen äitinsä välejä, mutta jäi jotenkin kutina, että tämän teoksen tarinat ja hahmot tavataan vielä sarjan tulevissa osissa...

Kerrontatyyliltään Tuulen avain on vänkä. Se on tarina, jonka sisällä on tarina. Kirjan alussa ka-tet eli Roland, Susannah, Eddie, Jake ja Oi ovat selvinneet edellisen kirjan koukeroista, mutta ovat nyt vihurin alla. Kovatuulinen myrsky ajaa joukon suojaan pieneen mökkiin. Levoton joukko ei saa unta, siispä Roland aloittaa tarinan nuoruusvuosiltaan.

Nuori Roland määrätään toisen revolverimiehenalun  Jamie DeCurryn kanssa selvittämään mystisiä murhia. Tekijän uskotaan olevan haljasmies, muodonmuuttaja joka saa muutettua itsensä jättikokoiseksi petoeläimeksi. Kaksikko lähtee Jeffersonin tilalle, jossa edeltävä ilta on muuttunut verilöylyksi. Yllätykseksi yksi eloonjäänyt löytyy. Nuori Bill on piilotellessaan nähnyt haljasmiehen ihmismuodossa, ei tosin sen enempää kuin tatuoidun jalan. Se on kuitenkin riittävästi viemään Jamien epäiltyjen luo. Sillä välin kun Jamie on reissullansa, Roland kertoo Billille tarinan nimeltä Tuulen avain. Sadun, jota hänen äitinsä on kertonut hänelle hänen ollessaan lapsi.

Tuulen avain kertoo nuoresta Tim Pelottomasta, jonka puunhakkaajaisän sanotaan kuolleen lohikäärmeen toimesta. Yksinhuoltajaäiti Nell on toivoton taloudellisen ahdingon edessä ja suostuu naimaan edesmenneen miehensä ystävän. Iso-Kellsillä on aiemmin ollut alkoholiongelmia ja ongelmat nousevat pintaan oitis kun nyöri on solmittu. Isäpuoli vetää Timin koulusta pois ja nuori poikakin pääsee puunhakkaamisen makuun. Eräänä päivänä mustaan palttooseen pukeutunut verovouti tulee tekemään tarkastuskäyntiä ja antaa Timille avaimen, joka käy mihin tahansa lukkoon, mutta vain kerran. Tim keksii pian avainreiän, johon avainta sovittaa ja siitä alkaa pitkä retki, totuuden selvitys ja taistelu irti pahasta isäpuolesta.

Tarinan kolme nuorta poikaa nivoutuvat yhteen samankaltaisten kohtaloiden kautta: Roland on menettänyt äitinsä nuorena, haljasmiehen raatelun seurauksena Billistä on tullut orpo ja Tim on menettänyt isänsä. Kaikki etsivät myös totuutta kuolemien takaa. Kaikki saavat vastauksensa ja tätä kautta pystyvät saamaan rauhan.

Kirja muistuttaa siinä mielessä aiempaa osaa Velhoa, että suurin osa sivuista on takaumaa ja ''täytettä'', joka ei vie sarjan juonta eteenpäin. No, tiedän kyllä ettei itsenäisen teoksen kuulukaan, mutta Rolandin ja ka-tetin osuus kirjassa on olematon ja kaipasinkin heitä jo. Itselleni Tuulen avain ei siis tuntunut hyvältä luettavaksi Stephen Kingin tarkoittamaan väliin, vaikka hyvä kirja onkin.

Stephen King - Musta torni IV : Velho

''Aika on vain kasvot veden pinnalla.''

Joutomaassa kesken jäänyt kuumottava Blane-junan panttivankitilanne ratkeaa kirjan alussa ja Roland on ka-tetinsa kanssa pääteasemalla. He lähtivät Ludin kaupungista, Rolandin ajasta, ja ovat päätyneet vuoden 1986 Topekaan. Superflunssaepidemia on tuhonnut vanhan sanomalehden mukaan vähintäänkin kymmeniä miljoonia ihmisiä eikä ristin sielua näykään missään. Eddie on viisikosta ainoa, joka on elänyt 1986, sillä Roland nappasi hänet mukaansa vuotta myöhemmin. Eddie ei kuitenkaan ole kuullut tästä epidemiasta. Onko tämä siis Susannahin tai Jaken aikaa, vaihtoehtoista todellisuutta?

Autioituneen maailman ihmetteleminen jää kuitenkin sikseen, sillä Roland alkaa eräänä iltana kertoa ka-tetille menneisyydestään, siitä mistä pakkomielle Mustaan torniin on alkanut. Tämä tarinahetki, muistelma nuoruudesta, on Velhon punainen lanka. Vain pieni alku- ja loppuosa kirjasta keskittyy ''nykyhetkeen''. 

Roland Deschain on 14-vuotias ja saanut ennätysnuorena revolverimiehen nimikkeen. Hän lähtee kotikaupungistaan Gileadista ystäviensä Alainin ja Cuthbertin kanssa pieneen Hambryn kylään. Salanimien nojassa he saavat selville salaisista sotavalmisteluista ja joutuvat pikkuhiljaa pahempiin vaikeuksiin. Kuvioita vaikeuttaa Rolandin ensirakkaus Susan, joka on jo naimakaupattu naksuvaniveliselle pormestarille. Siveyden on vakuuttanut Rhea-niminen noita-akka, joka pitää jemmassa ka-tetin vihollisten mystistä kristallipalloa. Kristallipallo näyttää katselijalleen pelkästään pahoja asioita. Kirjan edetessä selviää, että niitä onkin tapahtunut Rolandille nuorella iällä jo paljon.

Tässä tarinassa on eniten tähän mennessä western-henkeä. Musta torni-sarjanhan sanotaan olevan yhdistelmä Sergio Leonen spagettiwesternejä ja Taru Sormusten Herrasta-kirjaa. Roland, Alain ja Cuthbert puolustavat heikompiaan saluunassa ja tulittavat vihollisia tuosta vain kanjonien koristamissa maisemissa. Rolandin salamannopeat aseenkäsittelytaidot alkavat hioutua, sisällä uinuva Clint Eastwood alkaa nostaa päätään.

Loppusanoissa Stephen King kertoo nuoren ensirakkauden kuvaamisen tuntuneen haastavalta, mutta tietäneensä Rolandin menneisyyden muistelun olevan kuitenkin väistämättä edessä. Siksi Joutomaan ja Velhon julkaisujen välissä on vierähtänyt aikaa. Suutelevan kuun alla tavanneet Susan ja Roland ovat kuin Romeo ja Julia, huumaannuttava ensirakkaus, mutta tuhoon tuomittu Demonikuun alle. Mielestäni King kuvaa hyvin nuorten ehdotonta ja palavaa lemmen leiskuntaa, mutta liika on liikaa. Koin, että tarina junnasi tältä osin liikaa paikallaan. Susanista kehkeytyy lopulta olosuhteiden pakosta ja nuoren Rolandin ansiosta aika kova western-sankari ja nuoren tytön feministinen kapinahenki tädinsä solmimaa naimakauppaa vastaan on ihailtavaa.

Kirjassa on muitakin hyviä hahmoja. Sheemie on todellinen symppis. Hieman hidasälyinen, mutta kuitenkin nokkela poika, joka on useammin kuin kerran merkittävässä roolissa nuoren ka-tetin suojelussa. Toivoisinkin, että Sheemieen törmättäisiin uudestaan. Kuka tietää, onhan se tässä Kingin kummallisessa maailmankaikkeudessa täysin mahdollista. Noita-akka Rhea mutanttikissoineen on puolestaan äklöin hahmo aikoihin. Luurankomainen, harvahiuksinen, haiseva iljetys, joka käyttää lemmikkikäärmettä...itsensä ilahduttamiseen. Yök. Ällöttävyyden lisäksi Rhea on yksinkertaisesti paha, pure evil ja akan aikaansaamiset saivat veren kiehumaan.

Kirjan lopussa jäi häiritsemään Ihmemaa Oz-viittaukset. Tiedän pop-kulttuurin ansiosta hämärästi tarinan Dorothysta, joka sanoo ettei olla Kansasissa enää. Punaisten kenkien symboliikka ja se miten ne liittyvät Ihmemaa Oziin jäi ihmetyttämään. Pitää varmaan paikkailla tämäkin aukko sivistyksessä ja tarttua kirjaan.

Stephen King - Musta torni lll : Joutomaa

Roland ja hänen ka-tetinsa ovat päätyneet suureen metsään. Odetta/Detta on viime kirjassa muovautunut Susannahiksi ja mennyt naimisiin Eddien kanssa. Tiukissa tilanteissa Detta välillä tosin nostaa päätään, mutta vain hyvässä - antaen asennetta ja sisua. Eddien mielensopukoita vaivaa ristiriitainen suhde tämän isoveljeen Henryyn - pahaan poikaan, joka on latistanut tämän itsetuntoa, mutta toisaalta ollut ihailun kohdekin. Ja lopulta veli on vienyt pahoille teille pikkuveljensäkin. Roland opettaa joukolleen revolverimiestaitoja, erämaassa selviytymistä ja aseen käyttöä. Pian taidot joutuvatkin koetukselle, kun eteen hyökkää jättikarhu.

Aikojen sekoittuminen ja tapahtumien selittämättömyys saa Rolandin mielen järkkymään. Toisessa maailmassa, 1970-luvulla Rolandin kuiluun jättämä Jake alkaa myös tuntea tulevansa hulluksi. Hän sisimmässään tietää Rolandin maailmassa kuolleensa ja palanneensa henkiin, mutta siinä ei tunnu olevan järkeä. Jake tuntee toisen maailman kutsun ja äidinkielen essee aloittaa tapahtumaketjun, joka vie hänetkin matkaamaan kohti mustaa tornia.

Ka-tetiin eli eräänlaisen kutsumuksen ja kohtalon joukkoon liittyy pian Jaken perään koiramainen mäyriäinen Oi. Joukko alkaa matkata mystisen säteen johdattamana kohti Ludin kaupunkia, jossa murkut ja harmaat sotivat keskenään. Tuossa kaupungissa sijaitsee pitkään raiteellaan seissyt kuoleman juna Blane, joka arvoituksia vastaan suostuu viemään ka-tetin lähemmäs heidän määränpäätään...

''Mikä on se joka ei ole mitään, mutta jolla on nimi? Se on joskus pitkä ja joskus lyhyt, se yhdistää meidän puheemme, liittää yhteen meidän leikkimme ja on pelaamassa joka pelissä.''

Joutomaan upeasta kuvituksesta vastaa Ned Dameron.

Kirjassa on paljon sanaparsia ja arvoituksia Jaken saaman arvoituskirjan kautta. Roland on nuorena saanut opetusta arvoitusten ratkomiseen ja sitä onkin pidetty arvostettavana, koulussakin opetettuna, taitona. Näitä upein sanakääntein tehtyjä, mutta loppupeleissä järkeviksi osoittautuvia, loruja on hauska lukea ja ottaa pähkinää purtavaksi. Yksi syy mikä lisää vetoa Agatha Christienkin kirjoihin. 

Joutomaa avaa enemmän yhteyksiä hahmojen välillä. Vanha lastensatukirja Charlie-junasta avaa yhteyksiä hahmojen välillä, mutta myös tien Blanen luo. Olin erityisen iloinen siitä, että Jake totta tosiaan oli New Yorkissa hengissä! Pojan tuskista eliittikoulussa, perhesuhteista ja oven etsinnästä toiseen maailmaan oli hurjan mielenkiintoista lukea. Sydämeni oli varastettu kun koiruli Oi liittyi matkaajiin, Jake ja Oi ovat sympaattinen parivaljakko.

Ennen kaikkea tässä avataan Rolandin maailman omituisuuksia, kuten sädettä, historiaa ja luonnottomia otuksia. Kokonaiskuva jää tietenkin vielä hämäräksi ja tarina päättyykin oikein muhevaan cliffhangeriin: Joukko jää loukkuun tehtyään diilin Blanen kanssa, Susannah on raskaana ja perään ovat vielä tulossa velho ja tämän pelastama, jo kuolleeksi luultu, kuvottava pahis Tik-Tak.

Stephen King - Musta torni II: Kolme korttia pakasta

''Tuo ovi. Ovi joka oli siinä missä minkään oven ei olisi pitänyt olla. Se yksinkertaisesti seisoi siinä harmaalla rannalla kuusi metriä nousuvesirajan yläpuolella näyttäen yhtä ikuiselta kuin meri itse ja loi nyt kaltevan varjon kohti itää auringon laskiessa länteen.''

Kolme korttia pakasta jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin. Revolverimies Roland herää Länsimeren rannalta, jossa nälkäiset hummeriotukset pyörivät ympärillä ja antavat tarvetta antibiooteille. Autiota hiekkamaisemaa näkyy silmänkantamattomiin.  Kuten jo ensimmäisessä kirjassa nähtiin, Roland ei ole perinteikäs hyveellinen sankari, vaan tekee kyseenalaisiakin valintoja mustalle tornille päästäkseen. Yksi valinnoista on se, että hän jätti Jaken kuolemaan päästäkseen lähemmäs tornia. Poika pyörii yhä Rolandin syyllisyyden täyteisissä ajatuksissa.

Ensimmäisessä kirjassa mustiin pukeutuneen miehen pakasta vetämät kolme korttia ilmestyvät yksitellen Rolandin eteen ovien muodossa. Kustakin ovesta Roland matkaa eri aikakausien New Yorkiin. Hän kohtaa ovien takana rehvakkaan narkomaanin Eddien 80-luvulla, skitsofrenisen mustien vapautusliikkeen aktivistin Odettan/Dettan 60-luvulla sekä viimeiseksi psykopaattisen tilintarkastajan Jack Mortin 70-luvulla. Rolandilla on kyky päästä kunkin hahmon pään sisälle auttaakseen nämä pois tukalista tilanteista ja onkin paikalla juuri h-hetkellä. Mutta tuleeko menneisyyden näpelöiminen muuttamaan tulevaisuutta?

Kirjan on kuvittanut Phil Hale.

 Rolandin tietämättömyys moderneista keksinnöistä on kuvattu humoristisesti. ''Meidän maailmamme'' ovien takana on Rolandille kummallinen paikka joka on kuin rikkaitten tavaratalo nopeine vaunuineen ja humpuukilla varustetuin apteekkeineen. 70-luvun poliisit, Rolandin silmissä siis revolverimiehet, ovat köntyksiä, joita on helppo hämäyttää. Revolverimiehen oma maailma on köyhtynyttä autiomaata, jossa näkyy vain kaikuja menneisyydestä. 

Kolme korttia pakasta on suoraviivaisempi ja paljon jännittävämpi kuin ensimmäinen osa. Ahmin kirjaa sivukaupalla eteenpäin halutessani tietää miten Eddielle käy salakuljetuksen kanssa, Odetta/Detta-hahmon kaksoiselämästä ja kuvottavan suunnitelmallisesta Jack Mortista. Juuri kun ehdin saada hengähdystaukoa hahmojen kanssa jännittämisestä, ilmestyi jo seuraava ovi ja uudet käänteet. Eddien äkkirakastuminen Odettaan on suloista, mutta saa pelkäämään milloin tilanne räjähtää käsiin. Viimeisellä sadalla sivulla tulee odottamattomia yllätyksiä ja yhteyksiä, jotka sitovat kunkin hahmon tarinaa ja maailmoja yhteen, mutta samalla jää paljon kysymyksiä, jotka saavat janoamaan tarinalle jatkoa.

Stephen King - Musta torni (I : Revolverimies)

''Mustiin puettu mies pakeni autiomaan halki, ja revolverimies seurasi hänen jälkiään.''

Viime syksystä lähtien mielessäni on kummitellut Stephen Kingin kahdeksanosainen Musta torni-sarja. En tiennyt kirjoista hirveästi, tiesin niiden olevan fantasiasarja, jossa päähahmona on revolverimies. Viime kirjastoreissulla päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja lainasin ensimmäisen osan. Kirjasta on ilmestynyt 2003 uusi painos nimellä Musta torni I:Revolverimies  ja osittain King on myös uudelleen kirjoittanut tätä sarjan ensimmäistä tarinaa. Uutta versiota ei ollut hyllyllä, joten otin aiemman painoksen, joka on siis ilmestynyt pelkästään nimellä Musta torni.

Kirja kertoo maailman viimeisestä revolverimiehestä, joka jahtaa mustiin pukeutunutta miestä. Mies on kuin jonkinlainen noutaja huppuineen ja viittoineen. Aika ja paikka ovat hämärän peitossa, sillä revolverimies ei osaa arvioida milloin on aloittanut takaa-ajon. Eikä ajan arvionti onnistu liioin muiltakaan kirjassa esiintyviltä hahmoilta.

Maailma on jotenkin nurinkurinen, kyseessä on jonkinlainen rinnakkaismaailma tulevaisuudessa. Tämä mielikuva vahvistuu revolverimiehen tavatessa Jaken. Kaksikossa vahvistuu ajatus, että maailmoja on useita. Revolverimies ei esimerkiksi tiedä mitä elokuvat ovat, eikä Jake ymmärrä revolverimiehen maailmaa. Takaumassa Jake palaa kuolinhetkeensä 70-luvulle. Kuoleman hetkellä  hän näkee mustapukuisen miehen. Huppupää pystyy siis liikkumaan eri maailmoissa. Revolverimies uskoo pääsevänsä Mustalle tornille mustiin puetun miehen avulla. Musta torni on ilmeisesti jonkinlainen eri aikojen ja maailmojen risteys.

Kirja on itselleni alusta ja lopusta kaikkein vetovoimaisin. Ajojahti saa koukuttumaan ja miettimään mistä oikein on kyse. Spitaalisia aavikolla, Hey Jude ragtime-versioituna; Mikä on tämä omituinen maailma? Keskiosassa oli takaumia revolverimiehen menneisyyteen, kuten miehuuskokeeseen. Näistä oli ihan mielenkiintoista lukea, mutta eri henkilöiden nimet menivät sekaisin, varsinkin kun osa esiintyi vain lyhyen aikaa. Lopussa mustiin puettu mies selittää revolverimiehelle maailmankaikkeuden ihmeellisyyttä. Miten kaikki koostuu rinnakkaismaailmoista. Lopusta löytyy vielä Stephen Kingin jälkisanat, jossa hän kertoo tarinan synnystä ja sen kirjoittamisesta. King on tuntenut suurta vetoa tarinaan opiskeluajoista lähtien ja kirjoittanutkin tätä parisataasivuista kirjaa kaksitoista vuotta!

Tarinassa on paljon symboliikkaa, josta osa aukeaa hieman kirjan edetessä, osa ei. Tarina on mielenkiintoinen, mutta hämärä. Itse Musta torni jää vielä täysin pimeän peittoon. Kirjan lopussa on korteista ennustamista, joten seuraava osa Kolme korttia pakasta herätti mielenkiinnon, mitenköhän revolverimiehen matka jatkuu?

Aldous Huxley - Uljas, uusi maailma

''Maailma on nyt tasapainossa. Ihmiset ovat onnellisia: he saavat mitä haluavat, eivätkä he koskaan halua sitä, mitä eivät voi saada. He tulevat hyvin toimeen, he ovat turvassa, he eivät ole koskaan sairaita, he eivät pelkää kuolemaa, he ovat autuaallisen tietämättömiä intohimosta ja vanhuudesta. Äidit ja isät eivät ole heidän vitsauksenaan, eikä heillä ole vaimoja tai lapsia tai rakastajia kiihottamassa voimakkaita tunteita. Heidät on oloutettu sellaisiksi, että he tuskin voivat käyttäytyä muulla tavoin kuin heidän on käyttäydttävä. Ja jos jokin menisi hullusti, on toki somaa. Jonka te menette ja heitätte huolettomasti ikkunasta vapauden nimessä, hra Villi. Vapauden! - Hän nauroi.''

Tartuin toiseen dystopia-klassikkoon Vuonna 1984 jälkeen. Aldous Huxleyn Uljas, uusi maailma vuodelta 1932 sijoittuu noin viidensadan vuoden päähän. Tulevaisuuteen, jossa ihmisen kohtalo on ennalta määrätty: Ihmiset syntyvät koeputkissa ja sikiöt altistetaan eri ominaisuuksille, jotka määräävät tulevan kastin ja tehtävän yhteiskunnassa.

Uljas, uusi maailma ei ole yhtä poliittinen kuin Orwellin tulevaisuus. Kulttuuri ja itsemääräysoikeus on tässäkin maailmassa poistettu, yhteiskunta on totalitaarinen ja ohjaajien johtama. Ja arvoja iskostetaan kansan päähän iskulauseloruilla, mutta Huxley kritisoi pikemminkin teollistumisen ja liukuhihnatuotannon vaikutusta maailmaan. Toisin kuin Oseanian Lontoossa, Huxleyn maailmassa seksi on yltäkylläistä ja kevytkenkäisyyttä pidetään hyveenä. Yhteen kumppaniin tyytyminen saa aikaan paheksuntaa ja supinaa. Perhe on kumottu ja naiset inhoavat ajatusta ''poikasten'' saannista, laboratorio-oloissa säädelty sikiöiden luominen on ainoa hyväksyttävä keino tuottaa uutta elämää.

Jumalan asemaan on noussut autotehtailija Ford. Hänen fordiutensa ja ''voi Ford''-huudahdukset jatkuvat pisin kirjaa. Tekniikka ja tieteen kehitys on muuttanut ihmistä siinä määrin, ettei käsite Jumalasta vain ole uskottavissa.

''Jos yksilö tuntea saa, niin yhteisö hoipertaa''

Tulevaisuuden Englanti on hyvin hallittu ja steriili. Ihmiset luulevat asuvansa utopiassa ja tyytymättömyys pysyy vain alitajunnassa. Tämä käy ilmi esimerkiksi  Helmholtzin synkästä runosta, jonka kirjoittamista mies itse ei oikein osaa perustella. Negatiiviset tunteet ja yksilöllisyyden kaipuu tukahdutetaan soma-nimisellä huumeella, jota ihmiset popsivatkin tuon tuosta. Kun kyseenalaistaminen tai pienikin mielipaha nostaa päätään, ihminen turruttaa itse itsensä onnellisuuden sumuun.  Etelä-Amerikassa asuu vielä tosin reservaatti, jossa asiat ovat toisin: Alkuasukkaat uskovat Jumalaan, arvostavat taidetta ja lukevat Shakespearea (herran tuotantoon viitataankin paljon, varsinkin loppupuoliskolla). Villi-niminen hahmo tempaistaan nykymaailman menoon ja hän kyseenalaistaa ''sivistyneiden'' elämäntavan. Villi joutuu tietenkin ongelmiin.

En ole yleensä kovin kirjan kansien perään, mutta tämän painoksen yksinkertainen symboliikka hienosti tiivistää koko kirjan jujun: Maailma koeputkessa. Tekniikan ja tieteen kehitys saa ihmisen pyrkimään täydellisyyteen. Mutta täydellisyys ja onnihan tarkoittaa joka ihmiselle eri asiaa? Villin hahmo hienosti pohtii kirjassa sitä seikkaa, ettei ihminen voi olla onnellinen, jos se pakkosyötetään ylemmältä taholta eikä kykene kyseenalaistamaan.

''Syleile mua, kulta, huumaan,
suutele uneen pohjattomaan;
sulje, pupu, syliis kuumaan.
Lempeä vertaan somaan.''

Kyllähän tämä herätti ajatuksia. Tiede ja tekniikka ovat mahdollistaneet koeputkilapset ja geenejä peukaloimalla olisi mahdollista valita lapsen sukupuoli ja lista muita ominaisuuksia. Nykyihminen haluaa olla täydellinen ja pyrkii korjaamaan täysin luonnollisetkin ''viat'' (esim. kosmeettiset), vaikkei niistä olisi mitään haittaa. Englantilaisten asenne Villiä kohtaan sai myös miettimään, että miten se sivistyneisyys oikein nykymaailmassa määritellään, mitä arvoja nykyihmisillä on. Uskonnon rooli on ainakin länsimaissa pienentynyt ja sitä perustellaan juuri tieteelliseltä kannalta: ei uskota siihen mitä ei pystytä näkemään. Elämä tuntuu välillä vaativan liukuhihnatehokkuutta, mutta nykyihmisellä on onneksi vielä vapaus vaikuttaa omaan elämäänsä.

George Orwell - Vuonna 1984

Lukuopas-palvelu suositteli minulle Eläinten vallankumousta, mutta koska sitä ei kirjaston hyllyltä löytynyt, tartuin toiseen Orwellin tuotokseen. Ehkä jopa mielenkiintoisempaan. Vuonna 1984 on siinä mielessä hieno, että vaikka sen voikin selkeästi sijoittaa ilmestymisaikaan 1949, maailmansotien likapyykin pesuun, se on ajaton ja on osannut, surullista kyllä, ennustaa tulevaisuutta. Oseanian Lontoo on kuin nykypäivän Pohjois-Korea. Aikoinaan kirja on ollut pannassa Neuvostoliitossa.

''Hellittämättömällä vaistolla ihminen kituuttaa päivästä toiseen, viikosta viikkoon, pitkittäen tulevaisuudetonta nykyhetkeä niin kuin keuhkot vetävät aina henkeä niin kauan kuin ilmaa riittää.''

Päähenkilö Winston alkaa tarinan alussa kirjoittaa päiväkirjaa ja samalla pohtia menneitä. Muistojen todenperäisyydestä on vaikea sanoa, sillä vallitseva puolue aivopesee Oseanian kansalaiset unohtamaan niin henkilökohtaisen kuin yhteiskunnankin historian. Sanomalehtiä kirjoitetaan arkistoihin uusiksi vimmatusti, jotta kaikki täsmäisi puolueen alati muuttuvaa valetta. 85% kansasta, proletaanit, elävät kurjissa, kaalinhajuisissa oloissa. Koko ajan käydään sotaa, mutta kuka on vihollinen? Puoluetta ihannoidaan ja valheisiin uskotaan, jopa pienet lapset ilmiantavat omia vanhempiaan.

''Mekään emme enää tiedä käytännöllisesti katsoen mitään vallankumouksesta tai sitä edeltäneistä ajoista. Kaikki asiakirjat on tuhottu tai väärinkirjoitettu, jokainen kirja on kirjoitettu uudestaan, jokainen taulu maalattu uudestaan, jokainen patsas, katu ja rakennus nimetty uudestaan, jokainen ajankohta muutettu toiseksi. Ja sama prosessi jatkuu päivästä toiseen, kaiken aikaa. Historia on pysähtynyt. Ei ole muuta kuin loputon nykyhetki, jossa puolue on aina oikeassa.''

Winston on toisinajattelija, muttei uskalla näyttää sitä. Puoluetta kritisoivat katoavat mystisesti, pelkkä vääränlainen ilmekin voidaan tulkita ajatusrikokseksi. Puolue pyrkii jopa luomaan uudiskielen, eräänlaisen lyhennelmän englannista, helpottamaan sosialistista aivopesua. Vain puolueen totuudella on väliä, sillä puolue on ikuinen. Toisin kuin ihminen.

''2 + 2 = ''

Totuus on totuus, vaikka olisikin ainoa ihminen maailmassa, joka muistaa ja tietää. Vaikka kaikki muut maailmassa olisivat aivopestyjä uskomaan, että kaksi plus kaksi on viisi, totuus on neljä.

Toinen toisinajattelija, Julia, kiinnostuu Winstonista ja heidän välilleen syntyy rakkaussuhde. Seurustelu ja seksi on riskaabelia, sillä puolueen tarkoituksena on romuttaa perhesuhteet. Ainoa oikea rakkauden kohde on Isoveli, puolueen kasvot, jotka valvovat kansalaisia jättiteleruuduista. Se ei oikein selvinnyt, onko Isoveli todella Oseanian ylin poliittinen johtaja, vaiko pelkästään pelottelukasvot. Winston ja Julia alkavat yhdessä pohtia vastarintatoimintaan, Veljeskuntaan,  liittymistä. Onko sellaista ylipäätään olemassa?

Ponnistelut oman historian muistamiseen, totuudesta kiinnipitämiseen ja kapinointi tuovat Winstonin perimmäisen kysymyksen ääreen: Onnistuuko puolue pääsemään hänen sisimpäänsä?

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä lukija pääsee tutustumaan tulevaisuuden yhteiskuntaan, puolueen politiikkaan ja sen seurauksiin ihmisten arjessa. Tutustutaan Winstonin pirstaleiseen, muistiaukkoiseen mieleen ja työhön Totuusministeriössä. Alku ehkä vähän takelteli ennen kuin pääsi kirjan maailmaan sisään ja ymmärsi yhteiskuntaa. Lopulta kuitenkin pidin alkupuoliskosta eniten.

Toinen osa keskittyy Winstonin ja Julian suhteeseen, kiinnostuksen heräämiseen ja salaisiin tapaamisiin. Tarkkaan ajoitetuista kohtaamisista keskellä korpea on jännittävä lukea, kun on se kiinnijäämisen pelko ja jännittää mukana näkeekö Isoveli. Mutta suhde on jotenkin köykäinen ja tuntuu olevan enemmän poliittista niskurointia kuin aitoa kiintymystä. En tästä mitään romanttista satua tosin odottanut, ei sen puoleen. Suhde kuitenkin kuvastaa yhteiskunnan toivottomuutta.

Koko Julian hahmo ärsytti. Hahmo on vain pinnallisesti kapinallinen. Ei ole kiinnostunut puolueen motiiveista tai oikeasta totuudesta; hällä väliä soditaanko Itäaasiaa vai Euraasiaa vastaan, koko ajan kun nyt kuitenkin soditaan.

Winstoniin puolestaan on helppo samaistua. Ihmisluontoon kuuluu erottamattomasti halu olla vapaa ja totuuden jano. Millaista on elää, kun ei tiedä mitä omalle äidille ja vaimolle on tapahtunut? Kun ei voi luottaa mihinkään?

Kolmannessa osassa puolueen rangaistukset ja manipulaatiokeinot selkeytyvät Winstonin kärsimysten kautta. Vuosi 1984 näytetään historian tapahtumien tuloksena, kerrotaan miten ollaan menty vuosi vuodelta enemmän rotkoon. Orwell ruotii 1900-luvun maailmansotia ja vallan rakennetta, kritisoidaan totalitaarista johtamismallia. Kaikista kamalinta omasta mielestä sananvapauden riistämisen lisäksi on se, miten sotia käytetään aseena, jolla poliitikot pönkittävät omaa asemaa ja valtaa.

Kirjassa on omanlaisensa sanasto uudiskieli, entiskieli, ajatusrikos. Lukemani painoksen lopusta löytyy liite, jossa selitetään uudiskieltä. Maailman ainoa kieli, jossa sanasto vähenee! Olisin mieluummin lukenut uudiskielestä tarinan lomassa, liite tuntuu irralliselta ja tarpeettomalta. Teksti on helppolukuista ja Orwellin pointti selviää lukijalle, vaikkei maailmanhistoriaa kovin hyvin tuntisikaan. Luin teorian, että kirja kuvastaisi ennemmin kirjoitusaikana vallinnutta ilmapiiriä kuin tulevaisuuden ennustusta. Vuosiluku 1984 olisi teorian mukaan keksitty vaihtamalla numerojen paikkaa vuodesta 1948. Kirjan voi lukea historian kritiikkinä tai ihan puhtaasti spekulatiivisena kauhukuvana. Molemmilta kanteilta tulkittuna kirja herättää ajatuksia.

Stephen King - Kuvun Alla

King on laittanut monta kattilaa porisemaan yli tuhatsivuiseen tiiliskiveensä. Sen ansiosta kirjan lukeminen ei ollut yhtään sellainen koettelemus mitä pelkäsin. Kahden tuhannen asukkaan Chester's Millissä nimittäin tapahtuu paljon ja nopealla sykkeellä.

 Kirjan kantavin voima on myysteeri kuvusta: Mistä tämä tarkkaan kaupungin rajoja mukaileva kupu on tullut? Kuka sen on pystyttänyt? Kupu sulkee kaupungin asukkaat häkkiin kuin koe-eläimet. Seurauksena lentokoneet, eläimet ja ihmiset menevät mäsäksi siihen törmätessään, ilma saastuu, generaattorit alkavat käydä vähiin ja tarkkaan varjellut salaisuudet alkavat paljastua. Päteviä lääkäreitä ei ole tarpeeksi ja paikallinen poliisi alkaa käyttää valtaa mielivaltaisesti. Hallitus ja armeija eivät pysty selittämään eivätkä lopettamaan USA:n suurinta katastrofia sitten WTC-iskujen . Kaupungin valta päätyy pelottaviin käsiin ja pieni joukko päättää aloittaa taistelun kaupungin diktaattoria vastaan.

''Ketä sinä etsit
Mikä oli hänen nimensä
Löytänet hänet
jalkapallo-ottelusta
kaupunki on pien
tiedät mistä puhun
kaupunki on pien
ja kaikki kannattavat samaa joukkuetta''

Pienien paikkakuntien sielunmaisema on tuttu jokaiselle sen eläneelle ja King kuvaa tätä hyvin. Ihmisten luotto toisiinsa on turvaa antavaa, mutta myös pelottavan naiivia Chester's Millissä. Vallan ahneus pääsee kirjan pääpahiksella, Big Jim Renniellä, valloilleen tilanteen ollessa itselleen suotuisa.

Kuten muissakin Stephen Kingin kirjoissa, hahmot eivät ole kovinkaan monitulkintaisia tai monimutkaisia, vaan jakautuvat yksinkertaisesti hyviksiin ja pahiksiin. Varsinkin jälkimmäisistä King osaa tehdä todella vastenmielisiä. Itse kirjat eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia, vaan herättävät ajatuksia ja Kingillä on aina isompi teema raakojenkin tarinoittensa takana. Big Jim Renniessä tiivistyy ihmisen pahuus: Ahneus, vallanhimo, armottomuus. Ohuesti hopeaa, hennon ohuesti, kirjan inhottavimpana hahmona saa hänen poikansa Junior Rennie.

Hyviksiin kuuluvat entinen sotilas Dale ''Barbie'' Barbara ja paikallislehden päätoimittaja Julia Shumway sekä joukko muita symppishahmoja, kuten kaupungin pastori, kaupan omistaja, teini-ikäinen nörttinero ynnä muita. Aluksi henkilöhahmojen määrä sai pään pyörälle, kun ei muistanut kuka oli kukin. Kirjan alusta löytyy onneksi luettelo tärkeimmistä hahmoista. (King on laittanut myös kartan kaupungista.)

Lukemisen edetessä hahmojen määrä muuttuu rikkaudeksi. Kuvun alla kaikki käännellään ja väännellään monelta eri näkökantilta, mikä pitää sykkeen korkealla ja koko ajan olemaan varpaisillaan: Kuka heistä onnistuu aikeissaan? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Rapian tuhannen sivun, mikä vastaa vain muutamaa päivää Chester's Millissä, hahmoista tulee rakkaita ja heille todella alkaa toivoa parasta. Sinnikkään pikkupoika Ollie Dinsmoren ja empaattisen sotilaan kohtaaminen saastunut kupu välissään oli minulle itselleni erityisen koskettava hetki:

''Hän oli polvistuntu kuvun viereen kaapimaan pintaan kovettunutta mustaa karstaa, oli tiennyt, että seassa oli ihmisen jäänteitä. Se tuli väkisinkin mieleen, kun luunsirut pistivät häntä alinomaa. Hän ajatteli, että ilman sotamies Amesin jatkuvaa kannustusta hän olisi varmasti antanut periksi. Mutta Ames ei antanut periksi, vaan patisti häntä kaivamaan, hitto vie, lehmipoika, kaavi se paska pois, siun on pakko, jotta tuulettimet vaikuttavat.''

Pidin kirjasta todella paljon, koska sivumäärästä huolimatta lukeminen ei missään kohtaa käynyt puuduttavaksi. Kuten jo sanoinkin, kirjassa tapahtuu koko ajan ja hahmot ovat hyvin rakennettuja. Stephen Kingin tyyliin kirjasta löytyy myös paljon hauskoja vertauskuvia ja muuta huumoria, mikä tuo lukijalle hengästystaukoja kaiken kylän kokeman kurjuuden keskellä. Lopussa tarina muuttuu syvällisemmäksi ja pohtivammaksi.

Mitään spoilaamatta lopussa sain ajatuksia ihmisen pahuudesta. Teema jota King käsittelee paljon. Löytyykö jokaisesta ihmisestä pahuus, joka pääsee tai jää pääsemättä ''vallitsevaksi ominaisuudeksi'' tietyissä elämän käännekohdissa? Miksi me päätämme olla joko armollisia tai armottomia? Kuinka inhimillistä tietynlainen sadistisuus ja vahingonilo on? Kidutamme lapsina leikkisästi muurahaisia, jotkut siirtyvät kasvaessaan ihmisiin.