Margaret Atwood - Orjattaresi

''Minä odotan. Yritän kokoilla itseni. Olen tällä hetkellä jotakin sellaista joka pitää kokoilla. Se olento joka minun pitää tuoda esiin on tekemällä tehty, ei syntynyt.''

Päätin, että haluan tutustua uudempiin dystopioihin, tai sanotaanko sellaisiin itselleni tuntemattomampiin. Netistä tutkiskelemalla (Internet on hieno keksintö, I must say) törmäsin Margaret Atwoodiin. Luin pääpiirteittäin yhden hänen kirjansa juonen. Orjattaresi kiinnitti erikoisella tulevaisuuden kuvallaan huomioni. Lukemissani dystopioissa on ollut vahva poliittinen sanoma. On heijasteltu kylmän sodan tuntoja, sodan pelkoa ja sensuurinvastaisuutta. Atwoodin tulevaisuudessa nojataan vanhoilliskristillisiin arvoihin ja kirjailijalla on ennen kaikkea vahva sanoma naisten oikeuksista ja asemasta sekä uskontojen vaarallisesta puolesta.

Nimetön päähenkilö on orjatar, punaiseen kaapuun peitetty synnyttäjä. Kirja seuraa hänen sopeutumistaan uuden komentajansa taloon. Häntä kutsutaan komentajansa mukaan Frediläiseksi. Orjattaren oikea nimi jää salaisuudeksi.

Päähenkilö on elänyt maansa radikaalin muutoksen, joka on tapahtunut kolme vuotta aiemmin. Sitä ennen on eletty pitkälti kuin meidän aikanamme, joten on paha arvioida minkä ajan päähän tarina on sijoitettu. Jostakin syystä itsellä syntyi mielikuva, että oltaisiin edetty sata vuotta, ehkä enemmänkin. Gileadin, entisten Yhdysvaltojen alueen, on kohdannut jonkinnäköinen luonnonkatastrofi, jonka seurauksena ihmisiä on vähän ja lapsettomuutta paljon.

Ratkaisuja väestökatoon on alettu etsiä Raamatusta, turhan sanatarkasti tulkiten. Lääkäreitä rankaistaan taannehtivasti aborttien suorittamisesta, niin suuri on synti, niin suuri arvo uuden elämän luominen. Naisten sortaminen on aloitettu irtisanomalla kaikki naiset työpaikoistaan ja jäädyttämällä naisten oikeus omaan pankkitiliin. Ne joilla munasarjat toimivat on siirretty koulutuskeskuksiin, joissa opetetaan kunnon hyveet ja valmistutaan puhtoisiksi orjatarsynnyttäjiksi. Nämä naiset valikoituvat komentajien sänkyyn. Jos jälkikasvua ei ala kuulua, vika on kyseenalaistamatta naisessa ja siitä loppuu suhteellisen helppo elämä orjattarena. Steriili on kielletty sana, jota ei saa sanoa ääneen. Ei ainakaan miehistä puhuttaessa. Lapsettomiksi jäävät naiset joutuvat työleireille.

Naiset jakautuvat orjattariin, kotitalousaskareista huolehtiviin marttoihin ja komentajien vaimoihin, jotka virallisesti ovat orjattarien lasten äitejä. Käytännössä martat sitten hoitavat lapset. Taloudessa on monta naista eri rooleineen ja tehtävineen, koska gileadilaisen näkemyksen mukaan nainen ei voi olla monenlainen, on siis hyvä antaa yksi oma tehtävä ja rooli jokaiselle. Vaimolle onkin huisin kivaa kun toinen nainen tulee taloon tarkoituksenaan tulla tiineeksi aviomiehelle...Atwoodilla on hyvä pointti tässä. Naiskuva kun tuntuu valitettavasti olevan ihan nykyisinkin yksioikoinen. Ei tunnu olevan hyvää keskipolkua, olet joko hyvä, pehmeästi naisellinen äitihahmo tai paheksuttava huora. Tai nalkuttava vaimo.

Orjattaresi ylitti odotukseni huikeasti. Olen ihmeissäni, etten ole aikaisemmin kuullut tästä kirjasta, niin erikoisen loistava se on! Aivan alkuun lukeminen takelteli ja olin ihmeissäni. Atwood avaa hiljaa ja hitaasti Gileadin sääntöjä ja päähenkilön taustoja. Hiljainen tahti kuitenkin alkoi ruokkia lukuintoa päästessäni hämmennyksen yli, ärsyttävän epätietoisuuden tila vaihtui tiedonjanoon, tarkentavien kysymysten pohtimiseen. Tarinaan sopii oivasti vuorotteleva tahti päähenkilön koettelemuksissa ja menneisyyden muistoissa. Frediläisen menneisyyden muistot tekevät lukiessa pahaa hänen muistellessaan tavanomaisia asioita, kuten kaupassakäyntiä miehensä ja lapsensa kanssa tai riitoja äitinsä kanssa. Ne lisäävät uskottavuutta, toden tuntua. Muistot ja nykyisyys eroavat niin radikaalisti. Vaikka kirjan maailma on erikoinen ja tuntuisi äkkiseltään ajateltuna hullulta, että äärikristityt arvot nousisivat laeiksi, Atwood osaa luoda salakavalasti tainnuttavasta muutoksesta uskottavan.

Kirja ei lopulta siis ollutkaan yhtään niin vaikea kuin aivan alussa pelkäsin. Se on koskettava ja vaivattomasti etenevä, ennen kaikkea tarina johon jää koukkuun. Se, miten maailma on hiljalleen muuttunut painajaiseksi kerrotaan pohtivasti. Miten tähän on tultu? Tasa-arvon edistäminen on aina tärkeää, vaikka kirjoitusajankohtana 1980-luvulla ja nykyhetkenä asiat ovat suhteellisen hyvin länsimaissa, varsinkin maailmalla on yhä paljon huonoja asenteita ja epäkohtia, joita emme saa unohtaa. Mahdollisimman tasa-arvoiseen maailmaan tulisi aina pyrkiä.

Ja uskonto. Toivon mukaan se pysyy erossa valtiosta. Gileadista tulee vahvasti mieleeni Iran. Kuten Gileadissa, Iranissakin naiset kulkivat ennen vapaasti, pukeutuivat rannalle bikineihin ja ajoivat autoa. Elämä oli suhteellisen vapaata ja helppoa. Sitten tuli 1979 islamistinen vallankumous, jonka seurauksena maasta tuli fundamentalistinen teokratia, jossa uskonnollisia tekstejä tulkitaan tiukasti ja naisten sorto oikeutetaan uskon nimeen. Bikineistä hijabeihin. Voisiko se mitä Iranille on tapahtunut ja kirjassa Gileadille, tapahtua länsimaassa, jossakin eurooppalaisessa valtiossa? Ajatus tuntuu hullulta, muttei täysin epätodennäköiseltä. Vaikeina aikoina haetaan vastauksia uskosta ja uskonnon teksteistä ja kyllähän on olemassa uskontoja, joissa Raamattua tulkitaan tiukasti. Esimerkki, joka tulee mieleen ei ole edes tuolla kaukana maailmalla. Vanhoillislestadiolaisilla ehkäisy on kielletty ja naiset kokevat yhteisön sisällä tiukkaa painostusta mahdollisimman monen lapsen synnyttämiseen. Se tuottaa uskon piirissä oleville naisille eriarvoisuutta, kipuja ja masennusta.

Lopussa Atwood nitoo kaiken yhteen niin hyvin, että herra jestas. Viimeisessä luvussa otetaan ajassa hyppy, kauas aikaan jolloin Gilead on historian kirjoihin jäänyt oikku maailmanhistoriassa, omituinen aikakausi josta pidetään luentoja yliopistossa ja jossa orjattaren tarina on kyseenalainen legenda, jonka faktojen pätevyyttä tutkitaan. Orjattaren elämä on väkevä, hienosti kerrottu, aisteja herättelevä ja raivostuttavasti tässäkin ajassa totta. Tämän vastapainona pidin hyvänä Atwoodin pointtia siitä miten tämäkin painajaismainen teokratia jäi sitten lopulta ihmetyksen aiheeksi, hiekanjyväksi ajassa joka kulkee eteenpäin. Historian tutkimus on tärkeää. On välttämätöntä, ettemme toista uudelleen ja uudelleen samoja virheitä. Pidin lopetusta parhaana tarinan yhteenvetona aikoihin, jopa yhtenä parhaimpana ikinä. Se luo lohtua siihen, että maailma voi mennä eteenpäin painajaisista, oppia ja selvitä pahoista ajoista.

P.S: Stephen Kingin Mustassa tornissa Roland on myös kotoisin Gilead-nimisestä paikasta...Hieman piti hieraista silmiä, voooou. Tämä tuskin on pelkkää sattumaa, vaan tarkoituksellinen detalji tai kunnian kumarrus Atwoodin suuntaan?

Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

''Vesi kulkee kuun mukana ja syleilee maata, eikä se pelkää kuolla tulessa tai elää ilmassa. Kun siihen astuu. se on yhtä lähellä kuin oma iho, mutta jos siihen iskeytyy voimalla, särkyy kappaleiksi.''

Teemestarin kirja on ollut mieleni perukoilla siitä saakka kun aloitin bloggaamisen, sillä kirjablogeissa tätä on luettu paljon. Kun kuulin, että kirja on dystopia se oli pakko etsiä kirjaston fantasiahyllyiltä. Nimi on mystisesti Japaniin viittaava ja se yhdistettynä tulevaisuuteen asetti odotukseni korkealle. Olen lukenut dystopiaklassikoita aika paljon tänä ja viime vuonna, joten mielenkiinnolla tartun uudempiinkin tulevaisuuden kuviin. Hep! Kommenttiboksiin saa heittää suosituksia!

Teemestarin kirja sijoittuu pitkän ajan päähän tulevaisuuden Pohjois-Suomeen. Vuosilukua ei kerrota, mutta ollaan menty useampi sukupolvi eteenpäin meidän ajastamme. Maailman vesivarat ovat vähissä ja vedensaantia rajoittaa valtion sotilaallinen johto. Maailma on kohdannut nimeämättömän katastrofin, ilmeisesti ilmastonmuutoksen, ja johto on halunnut pyyhkiä sen historiankirjoista. Kirjan päähenkilöllä 17-vuotiaalla Norialla on vain esi-isiensä mystiset päiväkirjat ja muovihaudoista löydetyt cd:t. Muutoin historialliset dokumentit ja kirjat, kaikki todisteet menneestä, on tuhottu.

Kaikesta huolimatta jotkin perinteet jatkuvat sitkeästi. Noria opiskelee isänsä arvostetun ammatin, teemestarin taidot. Suku kantaa historiaa salaisuuden ympäröimänä. Tunturissa on lähde, josta muut eivät tiedä. Jos salaisuus tulisi ilmi, ilmestyisi kodin oveen ympyrä, leima vesirikoksesta. Ja näistä rikoksista maksetaan kivulias hinta.

Itärannan tulevaisuudessa aasialaisvaikutteet ovat kantautuneet tänne pohjolaan. Tarina sijoittuu Kuusamon lähistölle pieneen kylään, mutta Suomen valtiota ei enää ole, vaan kuulumme Skandinavian Unioniin. Maailman suurvallaksi on noussut Kiina, jonka alaisuudessa ilmeisesti Unionikin on. Tulevaisuuden aasialaisuus hivuttautuu yksityiskohdista. Lapset pelaavat Mahjongia, torilla myydään merilevänaposteltavia, arkut valmistetaan bambusta. Ja ne teemestarin teepensaat  ja teen arvostus totta kai. Hahmojen nimet ovat jännästi suomalaisia japanilaisvivahtein: Noria, Tomio, Sanja, Ninia.

Eräässä tv-haastattelussa Itäranta kertoi keksineensä itselleen selityksen maailmassaan oleville japanilaisvivahteille. Tätä taustoitusta ei suoraan kirjan sivuilta siis löydy: Japanista on tullut ilmastonmuutoksen tai muun katastrofin vuoksi asuinkelvoton ja siksi Norian esi-isät ja muut ovat sieltä pois muuttaneet ja tuoneet japanilaiset perinteet. Siksi kirjassa näkyy sekä kiinalainen että japanilainen kulttuuri.

Ihastuttavaa on, että amerikkalaisperäisen Halloweenin sijasta kirjassa juhlitaan sadonkorjuujuhlana kekriä. Jotkin vanhatkin perinteet ovat siis tehneen paluun ja väistyttäneet uuden juhlan, jotenkin mieltä lämmittävää. Ja hautajaisten itkijänaiset, toinen aika mielenkiintoinen paluun tehnyt menneen jäänne, jonka Itäranta on poiminut maailmaansa. Seksismiäkin esiintyy tulevaisuudessa (huokaus), mihinkäs se katoaisi. Norian teemestarin titteli on hänen sukupuolensa takia vähän siinä ja siinä. Kirjassa on siis paljon tuttua ja perinteitä, siksi sen maailma ei tunnu liian villiltä kuvitelmalta.

Kieli on runollista ja kaunista ja vesi on läsnä joka hetkessä, elämässä, teeseremoniassa, kauppatavarana, kuolemassa. Seremoniat ovat pysähdyspaikkoja julman maailman keskellä. Niissä on vanhoja tapoja, joilla on viisaat filosofiset merkityksensä.

Kirja ei kuitenkaan ole pysähdyksissä kauniiden sanojen keskellä, vaan tarina onnistuu pitämään otteessaan. Lukija osaa odottaa, että jotakin kamalaa on väistämättä edessä, mutta miten ja milloin? Ja selviävätkö hahmot? Itäranta hivuttaa tarinaan pieniä vihjeitä tulevaisuuden maailmasta, antamatta kuitenkaan kaikkeen vastauksia. Paljon jää lukijalle itselleen tulkittavaksi. Sitä mm. ihmettelin, että miksi ihmiset käyttivät niitä hyönteishuppuja. Levittivätkö ötökät siis tauteja?

Itäranta hienovaraisesti heittää lukijalle myös vihjauksen Noriasta ja tämän parhaasta ystävästä Sanjasta. Hento, herkkä kosketus luvun loppuun, jossain romanttisesti vielä muistaakseni luonnon helmassa...Ja sitten seuraavan luvun alussa Noria palasi kotiin, kummemmin ei mitään selitetty loppuillasta. Enemmän kuin vain ystävyyttä?

Sanjan ja Norian ystävyyden kautta tarinaan tuodaan moraalin miettimistä. Onko kenelläkään oikeutta salassa pitää vettä itsellään, kun toiset sairastuvat ja kuolevat sen puutteesta? Mutta toisaalta, jos ei yksittäisillä kansalaisilla, onko sen paremmin valtiollakaan oikeutta rajoittaa jotakin niin elintärkeää kuin vettä?

Salaisuudet kalvavat ja johtavat vaaroihin. Pidin Noriaa turhan varomattomana. Mutta, minkäs teet. Vaikka 17-vuotias tässä tulevaisuudessa luokitellaankin täysi-ikäiseksi, niin vastuu ja taakka kuolemalla rankaistavasta salaisuudesta on hurjan iso. Kuitenkin toisaalta hän on hyvin kypsä ja viisas, hän haluaa jättää itsestään hyvän jäljen oikeaksi kokemiensa tekojen kautta.

Itärannan päällimäisin tarkoitus ei jää kenellekään epäselväksi. Millaisessa maailmassa me haluamme elää? Tulevaisuus on läsnä jo nyt, sillä nyt se on muutettavissa - Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ei päde maailman suhteen, sillä myöhemmin todella saattaa olla, todennäköisesti on, liian myöhäistä. Heti 1.osan alkuun ajatus on tiivistetty: ''Vain se, mikä muuttuu, voi säilyä.''

Itäranta on siitä(kin) mielenkiintoinen kirjailija, että hän on kirjoittanut Teemestarin kirjan samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Englanniksi kirjan nimi on Memory of Water. Ah, miten ihana ja nappiin keksitty. Olisi mielenkiintoista lukea Itärantaa myös in English, mitenhän soljuva kieli toimisi. Mutta taidan silti lukea Kudottujen kujien kaupungin suomeksi. Mulla on tunne, että tämä on fanituksen alku.

Pidin tästä kirjasta hurjan paljon, se ylitti odotukseni. Olen vähän kammonnut kotimaista nykykirjallisuutta. Välillä tuntuu, että teemat ovat vuosi vuoden jälkeen sotien aikaiset tapahtumat ja traumat. Ihanaa, että on suomalaisiakin kirjailijoita, joilla on uskallusta kirjoittaa vahvasti mielikuvitukseen nojaava ja omaperäinen Tarina!

Linkkaan tähän loppuun vielä ylempänä mainitseman haastattelun. Siinä Itäranta selittää dystopiaansa ja kertoo lauseen kirjasta, joka oli hänelle erityisen tärkeä.
Aamun kirja: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Elina Hirvonen - Kun aika loppuu

Elina Hirvosen Kun aika loppuu on rankka, tarkkanäköinen tarina, joka punoo saumattomasti yhteen suuria kysymyksiä, tunteita ja teemoja. Miltä tuntuu, kun oma lapsi ei olekaan uhri vaan tappaja? Onnistuuko ihminen pysäyttämään ilmastonmuutoksen ajoissa?

Tarina alkaa lasipalatsin katolta. Aslak ampuu sattumanvaraisesti pahaa aavistamattomia ihmisiä. Koko elämänsä hieman syrjääntyneenä ollut mies, jonka motiivit tekoon selviävät tarinan edetessä. Sitä ennen tutustutaan Aslakin äitiin ja isosisko Aavaan, joka tekee avustustyötä Somaliassa. Välillä kelataan aikaan jolloin lapset ovat olleet pieniä, kun kaikki on ollut vielä aika hyvin. Asiat alkavat kuitenkin hiljalleen nyrjähtää, eikä kukaan tiedä mitä tehdä.

Perhettä yhdistää idealistinen ajatusmaailma. He kaikki haluavat tehdä maailmasta paremman paikan. Äiti luennoi ilmastonmuutoksesta, isä on vähäosaisten arkkitehti ja tytär Aava toimii lääkärinä sota-alueella. Jopa Aslak haluaa maailmasta paremman, mutta valjastaa ajatuksensa väärin. Nuorena Aava kapinoi äitinsä elämäntyyliä vastaan, mutta on lopulta päätynytkin elämään elämää, jota hänen äitinsä kadehtii, konkreettista auttamista ja täysivaltaista omistautumista. Mutta kaiken keskellä Aava kyseenalaistaa valintansa. Onko järkeä auttaa paikallisia, vain siksi että he selviävät seuraavaan nälänhätään? Onko järkeä elää jatkuvan kuoleman ja raiskauksen pelossa?

Tulevaisuudenkuva on pelottava, ei ehkä aivan dystooppinen kauhukuva, vaan sellainen maailma joka hyvinkin voi olla edessämme parin vuosikymmenen päästä. Somaliassa ja Syyriassa soditaan yhä, aavikot laajenevat, jäätiköt jatkavat sulamistaan.

Ja hahmot! Samaistuin kaikkiin heistä, niin todenmukaisesti Hirvonen maalaa jokaisen sisimmän sivuillensa. Samaistuin jopa Aslakin ajatuksiin ja vaikeuksiin, vaikken hänen hirveää tekoaan pystynyt ymmärtämään. Mietin sitä miten pahuus määritellään. Onko Aslak paha ihminen? Vaikka hänen polkunsa etenemisen kirjassa ymmärtää ja häneen samaistuu, ajattelen kuitenkin että teot määrittelevät ihmisen. Kun hyvä ihminen tekee pahan teon, hänestä tulee paha. Ainoana särönä hahmon uskottavuuteen pidin Aslakin sokeaa ihastusta nettinimimerkkiin. Kai jokainen osaa olla sen verta skeptinen, että osaa kyseenalaistaa nettihenkilöllisyyksien todenmukaisuuden, varsinkin tyyppi joka viettää paljon aikaansa netissä.

Hirvonen on valinnut vaikean aiheen, todella vaikean tulokulman tarinaan. Hän kuvaa hahmoja niin herkästi ja myötätuntoisesti ja kuitenkin ilman liikaa sokerointia. Varsinkin äidin syyllisyys ja menneisyyden muistot on kirjoitettu niin elävästi, että silmät kostuivat. Ja se voimattomuus, kun yrität auttaa, mutta et pysty kun poikasi ei avaudu, ei ota apua vastaan vaan rakentaa isompaa muuria itsensä ympärille. En ole äiti, mutta teksti liikutti niin kovin, että pystyin vilaukselta ymmärtämään millaista voisi olla omistautuminen ja huoli omasta lapsesta. Aslakin lapsuudesta jäi häiritsemään se kun poika kerran palasi karkumatkalta ruhjeisena. Se oli selvä käännekohta, mutta muu perhe eikä lukija saa tietää mitä ihmettä silloin tapahtui. Jotakin pahaa. Tuo kuva jää äidin sydämeen, enkelisiipinen kiltti poika. Pahasta huolimatta rakkaus ei lopu. Lapsettomana tällaista täydellisen ehdotonta rakkautta on vaikea ymmärtää.

Ajan loppuminen kertoo niin ajan loppumisesta Aslakin kuin maailmankin suhteen; olisiko paha saatu lopetettua ajoissa? Aslakin teko ja ilmastonmuutos ovat molemmat asioita, jotka kypsyvät hitaasti ajan saatossa. Ilmastonmuutoksen suhteen haluaisin uskoa, että suunta pystyttäisiin muuttamaan. Olen kuitenkin valitettavan kyyninen siitä, että kaikki, sekä kuluttajat, poliitikot että teollisuus saataisiin puhaltamaan yhteen hiileen. On aina helpompi jättää tekemättä jotakin kuin nousta ja tehdä muutos. On tärkeää pitää toivoa yllä, mutta sen lisäksi tarvitaan konkreettisia tekoja, ei vain kauniita aikomuksia. Aslakin suhteen uskon, että pahaa ei olisi voitu estää. Vanhemmat yrittivät mielestäni parhaansa eikä aikuisen lapsen elämää pysty kontrolloimaan. Voi vain yrittää auttaa ja sen he tekivät pitämällä yhteyttä, auttamalla laskuissa ja viemällä psykiatrille. Masentunutta ei tuosta noin vain pakoteta hoitoon, lukkiutuneen ihmisen ajatuksiin ei aina pääse. Kaiken pahan estäminen on mahdottomuus.

Luin kirjan vapaapäivänä yhdeltä istumalta. Tämä on rankin lukemani kirja aikoihin, mutta teksti oli niin hyvää etten pystynyt lopettamaan. Tarina jäi kummittelemaan paljon, paljon pidemmäksi aikaa kuin ajaksi jonka käytin sen lukemiseen. En ehkä halua hetkeen lukea näin raadollista kirjaa, mutta toivon kuitenkin että tällaista kirjoitettaisiin enemmän. Tämä meni niin sanotusti tunteisiin, mutta ihan hyvällä tavalla. Sain niin paljon ajateltavaa tästä. Huomasin usein työpäivienkin aikana uppoutuvani omiin ajatuksiini, miettiväni kirjan hahmoja ja ilmastonmuutosta. Aava tekee kirjan lopussa sen mitä kuuluukin. Pahasta huolimatta jatkaa työtä hyvän eteen.