Elina Hirvonen - Kun aika loppuu

Elina Hirvosen Kun aika loppuu on rankka, tarkkanäköinen tarina, joka punoo saumattomasti yhteen suuria kysymyksiä, tunteita ja teemoja. Miltä tuntuu, kun oma lapsi ei olekaan uhri vaan tappaja? Onnistuuko ihminen pysäyttämään ilmastonmuutoksen ajoissa?

Tarina alkaa lasipalatsin katolta. Aslak ampuu sattumanvaraisesti pahaa aavistamattomia ihmisiä. Koko elämänsä hieman syrjääntyneenä ollut mies, jonka motiivit tekoon selviävät tarinan edetessä. Sitä ennen tutustutaan Aslakin äitiin ja isosisko Aavaan, joka tekee avustustyötä Somaliassa. Välillä kelataan aikaan jolloin lapset ovat olleet pieniä, kun kaikki on ollut vielä aika hyvin. Asiat alkavat kuitenkin hiljalleen nyrjähtää, eikä kukaan tiedä mitä tehdä.

Perhettä yhdistää idealistinen ajatusmaailma. He kaikki haluavat tehdä maailmasta paremman paikan. Äiti luennoi ilmastonmuutoksesta, isä on vähäosaisten arkkitehti ja tytär Aava toimii lääkärinä sota-alueella. Jopa Aslak haluaa maailmasta paremman, mutta valjastaa ajatuksensa väärin. Nuorena Aava kapinoi äitinsä elämäntyyliä vastaan, mutta on lopulta päätynytkin elämään elämää, jota hänen äitinsä kadehtii, konkreettista auttamista ja täysivaltaista omistautumista. Mutta kaiken keskellä Aava kyseenalaistaa valintansa. Onko järkeä auttaa paikallisia, vain siksi että he selviävät seuraavaan nälänhätään? Onko järkeä elää jatkuvan kuoleman ja raiskauksen pelossa?

Tulevaisuudenkuva on pelottava, ei ehkä aivan dystooppinen kauhukuva, vaan sellainen maailma joka hyvinkin voi olla edessämme parin vuosikymmenen päästä. Somaliassa ja Syyriassa soditaan yhä, aavikot laajenevat, jäätiköt jatkavat sulamistaan.

Ja hahmot! Samaistuin kaikkiin heistä, niin todenmukaisesti Hirvonen maalaa jokaisen sisimmän sivuillensa. Samaistuin jopa Aslakin ajatuksiin ja vaikeuksiin, vaikken hänen hirveää tekoaan pystynyt ymmärtämään. Mietin sitä miten pahuus määritellään. Onko Aslak paha ihminen? Vaikka hänen polkunsa etenemisen kirjassa ymmärtää ja häneen samaistuu, ajattelen kuitenkin että teot määrittelevät ihmisen. Kun hyvä ihminen tekee pahan teon, hänestä tulee paha. Ainoana särönä hahmon uskottavuuteen pidin Aslakin sokeaa ihastusta nettinimimerkkiin. Kai jokainen osaa olla sen verta skeptinen, että osaa kyseenalaistaa nettihenkilöllisyyksien todenmukaisuuden, varsinkin tyyppi joka viettää paljon aikaansa netissä.

Hirvonen on valinnut vaikean aiheen, todella vaikean tulokulman tarinaan. Hän kuvaa hahmoja niin herkästi ja myötätuntoisesti ja kuitenkin ilman liikaa sokerointia. Varsinkin äidin syyllisyys ja menneisyyden muistot on kirjoitettu niin elävästi, että silmät kostuivat. Ja se voimattomuus, kun yrität auttaa, mutta et pysty kun poikasi ei avaudu, ei ota apua vastaan vaan rakentaa isompaa muuria itsensä ympärille. En ole äiti, mutta teksti liikutti niin kovin, että pystyin vilaukselta ymmärtämään millaista voisi olla omistautuminen ja huoli omasta lapsesta. Aslakin lapsuudesta jäi häiritsemään se kun poika kerran palasi karkumatkalta ruhjeisena. Se oli selvä käännekohta, mutta muu perhe eikä lukija saa tietää mitä ihmettä silloin tapahtui. Jotakin pahaa. Tuo kuva jää äidin sydämeen, enkelisiipinen kiltti poika. Pahasta huolimatta rakkaus ei lopu. Lapsettomana tällaista täydellisen ehdotonta rakkautta on vaikea ymmärtää.

Ajan loppuminen kertoo niin ajan loppumisesta Aslakin kuin maailmankin suhteen; olisiko paha saatu lopetettua ajoissa? Aslakin teko ja ilmastonmuutos ovat molemmat asioita, jotka kypsyvät hitaasti ajan saatossa. Ilmastonmuutoksen suhteen haluaisin uskoa, että suunta pystyttäisiin muuttamaan. Olen kuitenkin valitettavan kyyninen siitä, että kaikki, sekä kuluttajat, poliitikot että teollisuus saataisiin puhaltamaan yhteen hiileen. On aina helpompi jättää tekemättä jotakin kuin nousta ja tehdä muutos. On tärkeää pitää toivoa yllä, mutta sen lisäksi tarvitaan konkreettisia tekoja, ei vain kauniita aikomuksia. Aslakin suhteen uskon, että pahaa ei olisi voitu estää. Vanhemmat yrittivät mielestäni parhaansa eikä aikuisen lapsen elämää pysty kontrolloimaan. Voi vain yrittää auttaa ja sen he tekivät pitämällä yhteyttä, auttamalla laskuissa ja viemällä psykiatrille. Masentunutta ei tuosta noin vain pakoteta hoitoon, lukkiutuneen ihmisen ajatuksiin ei aina pääse. Kaiken pahan estäminen on mahdottomuus.

Luin kirjan vapaapäivänä yhdeltä istumalta. Tämä on rankin lukemani kirja aikoihin, mutta teksti oli niin hyvää etten pystynyt lopettamaan. Tarina jäi kummittelemaan paljon, paljon pidemmäksi aikaa kuin ajaksi jonka käytin sen lukemiseen. En ehkä halua hetkeen lukea näin raadollista kirjaa, mutta toivon kuitenkin että tällaista kirjoitettaisiin enemmän. Tämä meni niin sanotusti tunteisiin, mutta ihan hyvällä tavalla. Sain niin paljon ajateltavaa tästä. Huomasin usein työpäivienkin aikana uppoutuvani omiin ajatuksiini, miettiväni kirjan hahmoja ja ilmastonmuutosta. Aava tekee kirjan lopussa sen mitä kuuluukin. Pahasta huolimatta jatkaa työtä hyvän eteen.

Anna-Leena Härkönen - Loppuunkäsitelty

Anna-Leena Härkösen pikkusisko Killi hyppäsi parvekkeelta eräänä joulukuisena aamupäivänä. Ystävät, poikaystävä ja perhe olivat tienneet Killin pitkään jatkuneesta keskivaikeasta masennuksesta, mutta uskoneet naisen olleen tervehtymässä. Härkönen kuulee siskonsa yrittäneen itsemurhaa aikaisemminkin ja hakeutuneen itse hoitoon. Pääsy suljetulle osastolle kuitenkin evättiin, koska Killi ei ollut ''tarpeeksi'' sairas, hänhän pystyi kävelemään itse ja oli itsetuhoisuudesta huolimatta toimintakykyinen ja järjissään kun oli kerta itse pystynyt hakemaan apua.

Loppuunkäsitelty on raa'an avoin kertomus Härkösen surusta. Hän kertoo suodattamatta kokonaisen vuoden tunneskaalan. Tapahtumat ovat todellisia ja henkilöt esiintyvät oikeilla nimillään. Käytännön asiat pitää hoitaa kuten asunnon tyhjennys, tilin sulkeminen ja täytyy pitää huolta että siskon kirjoittama tietokirja näkee päivänvalon. Musertavinta on poismenon lopullisuus, itse päätös ja omassa elämässä eteenpäin jatkaminen. Olisiko teon voinut estää? Oliko merkkejä tulevasta, mutta ne tuli ohitettua? Oliko kirjoitusprosessi ja Turkin kurjuuden, maailman pahuuden, näkeminen imenyt viimeisetkin elämänhalun rippeet?

Härkönen kritisoi mielenterveyshoidon toimimattomuuden lisäksi suomalaisten ja yhteiskunnan asennetta suruun. Surutyö jo sananakin viittaa työhön, tehtävään, joka on suoritettava mahdollisimman nopeasti ja palauduttava takaisin tehokkaaksi. Härkönen kuulee aviomieheltäänkin olevansa vaikeasti lohdutettava tapaus, suru on musertavaa ja hallitsevaa. Suru muuttaa ajan myötä kenties muotoaan, muttei kaipaus taida lähteä koskaan pois.

Luin kirjan yhteen putkeen ja se oli rankkaa. Aihe itsessään, mutta myös Härkösen avoin tyyli. On hienoa, että hän on avoin, sillä masennus ja itsemurhat ovat yleisyydestä huolimatta jotenkin hyssytelty ja tabu aihe Suomessa. Tuttavien kesken ilmiselvintä keskustelunaihetta kierrellään ja ystävät katoavat ympäriltä kun eteen on tullut vaikea paikka. 

''Aion puolustaa sinua raivokkaasti, jos joku sanoo tekoasi tyhmäksi tai itsekkääksi, sanoo sanankin sinua vastaan. Muistan, kuinka täytyin rakkaudesta heti kun olin kuullut sinun kuolleen. Kuinka rakkaus alkoi suorastaan tulvia sisälleni. Minä rakastan sinua. Preesensissä. Rakastan valtavasti. Ikuisesti. Aina. Mutta me emme enää tapaa. Me emme tule vanhenemaan yhdessä. Sinä petit porukan. Meitä piti olla neljä sisarusta, jotka pitivät yhtä elämän loppuun asti. Ja senhän sinä tietysti teitkin, pidit meidän kanssamme yhtä sinun elämäsi loppuun asti. Miten ylipäätään määritellän kokonainen elämä?''

Häpeän stigma tulisi ehdottomasti pyyhkiä pois. Toiset syyllistävät siskoa itsekkääksi tai syntiseksi valinnastaan, Härkönen näkee että olon on täytynyt olla niin paha ettei voi puhua alkuunkaan valinnasta, vaan pakosta. Juuret ajattelussa lienevät kristinuskossa, sillä itsemurhan tekijä on tuomittu syntiseksi ja Helvettiin. Vaikka Härkönen käy läpi vuoden monenlaisia tunteita, vihaakin siskoaan kohtaan, hänet valtasi ensimmäiseksi rakkaus ja puolustushalu siskoaan kohtaan, mikä oli lämmittävää. Härkönen itsekin masennuksesta toipuneena varmasti osasi ymmärtää siskonsa tilannetta.

Toinen häiritsevä asia on vähättelevä termistö. Toki asioilla on nimi oltava, mutta ''keskivaikea'' masennus? Onko keskivaikea todellakin kuvaava sana sairaudelle, kun juurikin keskivaikeasti masentuneet ovat niitä, joilla on suurin riski itsetuhoisuuteen? (Tämä oli muuten uusi juttu jonka opin kirjasta.) Samoin kuin raiskauskin voi olla laissamme törkeä tai ''vain'' raiskaus. Eikö raiskaus ole aina törkeä? 

Ennaltaehkäisyä tulisi parantaa ja panostaa masennuksen hoitoon myös rahallisesti. On raivostuttavaa, etteivät apua pyytävät pääse tarvitsemaansa hoitoon! Tietysti jos potilaspaikat vaikka suljetulle ovat täynnä, on mahdotonta tyhjästä nyhjäistä, mutta jotain helvetti vie olisi tehtävä. Ei ihmistä voi vain kotiin lähettää ja toivoa parasta. Minkälaisen kuvan tämä antaa apua tarvitseville? Mene kotiin ja tapa itsesi niin etpä ole yhteiskunnan maksettavana? 

Ymmärrystä ja empatiaa tarvitaan. Masennus on sairaus, eikä vain alakuloisuutta tai huonotuulisuutta, josta tuosta vain piristytään kuin taikaiskusta. Masennukseen tarvitaan osaavaa hoitoa siinä missä muihinkin sairauksiin. Sairaus ei välttämättä näy päällepäin. Ihmisen maailmankuva ja omakuva voi olla musertava hymyilevien kasvojen takana. Hoitotyössäkin on vakavia puutteita, tämän osoittavat mm. Turun Kupittaan sairaalasta tulleet uutiset. Masennuksesta pitäisi tulla läpinäkyvämpi aihe yhteiskunnassa, ehkä se edesauttaisi sairauden hoitoa ja ymmärrystä.