tiistai 13. syyskuuta 2016
Aldous Huxley - Saari
Uljas, uusi maailma on kiistatta yksi tunnetuimmista dystopiaklassikoista. Kirja on jopa onnistunut ennustamaan tulevaisuutta - koeputkilapsia kun meillä nykyisin ihan oikeasti on. Vuosi ennen kuolemaansa Huxley teki täyskäännöksen ja kirjoitti omasta utopiastaan, dystopian vastakohdasta. Ihanteellisesta yhteiskunnasta. En ole utopiakirjoja lukenut, mutta dystopiohin olen rakastunut. Uteliaisuus heräsi tämän teoksen nähdessäni väkisinkin. Miten dystopiallaan tulevaa ennustanut Huxley rakentaisi täydellisen maailman?
''Olemme molemmat saman 1900-luvun vitsauksen uhreja. Se ei ole musta surma, vaan harmaa elämä.''
Saaren päähenkilö Will Farnaby haaksirikkoutuu kaakkois-aasialaisen Palan saarivaltioon. Maina linnut lentelevät helteessä huudellen: ''Huomio!''. Papukaijojen sukulaisia? En tiedä. Mutta niiden koulutetulla sirkuttelulla on merkitys palalaisille. Huomion kiinnittäminen nykyisyyteen on omaleimaisen saaren filosofian ydin. Elämä on ainutkertainen kokemus, jonka ei pidä antaa lipua ohitse. Huomion kiinnittäminen on mm. menneisyyden vatvomisen sijaan tähän päivään, hetkeen keskittymistä, vallalla olevien oppien ja suuren maailman arvojen kyseenalaistamista, asioiden tutkailua eri aspekteilta. (Huomiota parannetaan myös huumetta, moksalääkettä käyttämällä.) Kirjassa on paljon buddhalaisia ajatuksia ja palalaisten kuvaillaan olevan ideologialtaan tantrisia agnostikkoja mahajanalaisin maustein. Kristinuskoa Huxley sen sijaan kritisoi kovin sanoin.
Pala on vapaa, boheemi yhteisö. Lapsi voi riitantuessaan mennä muutamaksi päiväksi toiseen perheeseen rauhoittumaan, näin toimii saaren Keskinäinen adoptiokerho KAK. Keinohedelmöitystä käytetään paljon, vaikkei lapsen saamisessa olisi minkään luontoisia ongelmia. Sitä käytetään ikään kuin rikastuttamaan perheen geenejä tuoden uusia ominaisuuksia, olivat ne sitten fyysisiä ominaisuuksia tai jotakin tiettyä lahjakkuutta. Saaren perhesuunnittelussa ehdoton plussa on ilmainen ehkäisy! Palalaiset ovat ymmärtäneet, että maapallon liikakansoitus on vakava ongelma. Ja he jopa tekevät asialle jotain.
Koulutus ottaa huomioon eri aspektit kokonaisvaltaisesti. Lasta opetetaan yksilöllisesti tämän luonteelle sopien, huomioiden lahjakkuudet ja luonteenpiirteet. Lapselta ei myöskään piiloteta perinteisesti vaikeina koettuja asioita. Palalainen lapsi näkee sekä syntymän että kuoleman. Kirjassa pieni Mary sanoo, että pelkää kuoleman sijaan synnytystä, koska kuolema lopettaa kivun ja kärsimyksen, kun taas synnytys ei. Miten totta se onkaan. Mitä pelättävää kuolemassa oikeastaan on?
Luin Saarta pieninä annoksina. Kirjassa on paljon suuria ajatuksia, pitkiä keskusteluja ja vähän juonta. Ja paljon viitteitä, joista kaikki eivät mielestäni olleet tarpeellisia. Palan yhteiskunta on kyllä mielenkiintoinen, mutta olisin halunnut että Huxley olisi lomittanut ajatustensa sekaan enemmän juonta, sillä välillä kirja tuntui ennemminkin oppikirjalta kuin romaanilta.
Kirja kuvaa ennen kaikkea Palan yhteiskunnan rakennetta ja sen ideologiaa. Päähenkilö Willin kasvu ihmisenä tulee siinä sivussa. Hän kohtaa menneisyytensä taakat ja vapautuu tutustuessaan palalaisiin oppeihin. Ja hyvä niin, sillä Willistä paljastui aika hämy mies. Kovin ilkeä ollut ex-vaimolleen. Mitään suurta juonellisesti ei tapahdu. Ei juuri pientäkään. Will herää rannalta ja loukkaa jalkansa. Loppuosan hän kiertelee juttelemassa enemmän ja vähemmän henkeviä paikallisten kanssa.
Henkeäsalpaavia käänteitä tuli vasta aivan viime metreillä. Hetkinen, nyt tapahtuu. ''Huomio!'' Tarina jäi kesken ainakin itselleni. Olisin halunnut tietää, miten saarelle sitten lopulta kävi. Ja mietin, mitä Huxley lopetuksellaan yritti sanoa. Onko nyt kenties jo liian myöhäistä tavoitella utopiaa? Utopiaa sananakin käytetään nykyisin pitkälti sarkastisissa merkityksissä vitsinä.
lauantai 3. syyskuuta 2016
Richard Adams - Ruttokoirat
''Nämä koe-eläimet ovat pelkkiä tuntemiskykyisiä objekteja, ne ovat hyödyllisiä siksi että ne kykenevät reagoimaan, joskus pelkästään juuri siksi että ne kykenevät tuntemaan kipua ja kauhua. Ja niitä käytetään niin kuin ne olisivat sähkölamppuja tai saappaita. Siinä missä ennen vanhaan orjuutettiin niin ihmisiä kuin eläimiäkin orjuutetaan nyt vain eläimiä. Niillä ei ole mitään oikeuksia eikä mitään valinnan mahdollisuutta.''
Ruttokoirissa kuvataan useita eläinkokeita, kuten apinan sosiaalinen eristäminen, kaniinien altistaminen hiuslakalle ja koirien hukuttaminen. Alkupuheessa Adams kertoo jokaisen tarinassa mainittavan kokeen olevan todellinen, jossakin päin maailmaa jollekin eläimelle suoritettu. Kokeista lukeminen on rajua. Tarinaa kerrotaan vuoroin ihmisnäkökulmasta, vuoroin Nipsun ja Räyhkän kautta. Tuloksia hakevien tutkijoiden välinpitämättömyyden sanat saavat vihaiseksi ja eläinten ohitettu kärsimys surulliseksi. Eläimiä kidutetaan tieteen ja edistyksen nimissä, mutta miten tämä oikeutetaan? Voidaanko uuden hiuslakan turvallisuus ihmisen silmille välttämättä testata altistamalla kaniinit sille? Voiko viattoman eläimen kidutusta oikeuttaa millään?
Nipsu ei ole menettänyt uskoaan ihmisiin. Se on elänyt onnellista elämää rakastavan vanhapoika Alanin kanssa ennen joutumistaan koe-eläimeksi ja pakomatkalla uskaltautuukin ottamaan kontaktia ihmisiin. Nipsu on veikeän optimistinen ja sen historiaa valotetaan enemmän. Räyhkimisestään nimen saanut Räyhkä on juro ja vihamielinen ihmisiä kohtaan. Räyhkän taustoja ei kerrottu mielestäni tarkemmin, joten saattaa olla, että se on syntynyt Lawson Parkissa. Vihamielisyys ihmistä kohtaan ei siis ole ihme, jos ainoa kokemus ihmisestä ovat tutkijat, jotka pakottavat sen vesitankkiin. Sitä on käytetty kokeissa jo pitkään, kun taas Nipsu on uudempi tulokas laitoksessa.
Pidin koko Lawson Parkin henkilökuntaa sadistisina paskiaisina, kunnes tutkijoista Powell alkoi muuttua. Powell alkaa tuntea eläimiä kohtaan myötätuntoa, itkeä ja tämän vuoksi irtisanotaan. Viimeisen kerran lähtiessään laitokselta Powell varastaa eristetyksissä kärsivän apinan. Kotona Powell juttelee parantumattomaan sairauteen kuolevan tyttönsä kanssa koe-eläimistä ja motivaatiot tutkijaksi ryhtymiselle avautuvat. Powell halusi epätoivoisesti edistää tiedettä, löytää uusia hoitokeinoja. Mutta lopulta hän näki kärsivissä eläimissä saman kärsimyksen kuin omassa kuolemaa tekevässä lapsessaan.
Toinen henkisesti kasvava hahmo kirjassa on roskatoimittaja Digby Driver, joka kiinnostui koirista vain saadakseen skandaalin roihahtamaan, mutta lopussa löytää hyvän sydämensä liikuttuessaan koirista. Inhokkihahmoni on Nipsun entisen omistajan sisko, joka myi salaa koiran koe-eläimeksi ja rahoilla osti itselleen uuden turkin. Myydä toisen lemmikki kidutettavaksi ja ostaa rahoilla kuolleen eläimen karvat muotiasuteeksi. Uskomattoman välinpitämätöntä ja kuvottavaa! Eläimiä kohtaan nuivempaa ämmää saa etsiä...Nipsu osuvasti luuleekin naisen nimen olevan Annie Mossity (animosity = vihamielisyys).
Halusin lukea tämän kirjan, koska Adamsin Ruohometsän kansa oli kevään kirjarakkauteni. Ruttokoirissa onkin paljon verrattavaa kanitarinaan. Molemmissa päähenkilöinä ovat eläimet ja tarina kerrotaan eläimen näkökulmasta. Luonnonsuojelu sekä eläimen ja ihmisen suhde ovat molemmissa pääteemoja. Adams kuvaa molemmissa lohduttoman karusti ihmisen tuhoja, mutta molemmissa kirjoissa tuo esiin senkin, että ihmisellä on mahdollisuus myös hyväntekoon. Ruttokoirissa ei ole samalla lailla fantasian elementtejä, sillä koirilla ei ole omaa kieltä tai mytologiaa, vaikka ne laulaa luikauttavatkin välillä tuntemuksiaan runojen muodossa. Ruttokoirat on realistisempi ja alleviivavammin kantaaottava eläinten puolesta. Myös se, että tässä kirjassa pääosassa ovat lemmikit villieläinten sijaan, tekee oman osansa. Koiramaisuudet tuntee lähemmin kuin villit kaniinit, niihin samaistuu väkisinkin väkevämmin.
Kielessä sen sijaan on puutteita. Ruohometsän kansan käännös oli loistava, joten yllätyin kun huomasin tässä olevan sama suomentaja takana. En muista milloin olisin viimeksi lukenut romaania, jossa on näin paljon kirjoitusvirheitä. Osa ilmauksista on vanhahtavia tai kökköjä, kuten vuoropuhelussa jatkuvasti esiintyvä ''sano''. Kappalejakokin temppuili omituisesti pariin otteeseen.
Pidin Ruttokoirista jopa enemmän kuin Ruohometsän kansasta. Halusin jatkaa sivu sivulta, toivoen parasta ja peläten pahinta Nipsulle ja Räyhkälle. Lopun alkaessa lähestyä olin varma, että tarina päättyisi koirien kuolemaan. Niin vahvasti kirjassa painoi eläinten kohtaama vääryys, ihmisen julmuus ja paon toivottomuus. Sitten tuli yllättävä kurvi selvitessä, että Nipsun entinen omistaja olikin elossa ja saanut selville siskonsa juonitelleen lemmikin koeläimeksi. Armeijan ja median ajojahti päättyy luonnonsuojelualueelle, jossa Nipsu kohtaa uudelleen omistajansa veneilijöiden pelastettua koirat merestä. Räyhkä sulaa veneilijöiden hellästä kohtelusta. Nipsun omistaja päättää adoptoida myös Räyhkän, tarina saa siis satumaisen onnellisen päätöksen. Räyhkä ja Nipsu saavat uuden alun ja uskovat olevansa nyt ''Koirien saarella'', eräänlaisessa koirien taivaassa. Paikassa, jossa on vain koiria ja hyviä ihmisiä.
Kirjasta on tehty animaatio Plague Dogs vuonna 1982. Katsoin youtubesta trailerin sekä alkukohtauksen. Filmatisointi vaikuttaa näiden perusteella yhtä kaunistelemattomalta kuin kirjakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)