Anna-Leena Härkönen - Loppuunkäsitelty

Anna-Leena Härkösen pikkusisko Killi hyppäsi parvekkeelta eräänä joulukuisena aamupäivänä. Ystävät, poikaystävä ja perhe olivat tienneet Killin pitkään jatkuneesta keskivaikeasta masennuksesta, mutta uskoneet naisen olleen tervehtymässä. Härkönen kuulee siskonsa yrittäneen itsemurhaa aikaisemminkin ja hakeutuneen itse hoitoon. Pääsy suljetulle osastolle kuitenkin evättiin, koska Killi ei ollut ''tarpeeksi'' sairas, hänhän pystyi kävelemään itse ja oli itsetuhoisuudesta huolimatta toimintakykyinen ja järjissään kun oli kerta itse pystynyt hakemaan apua.

Loppuunkäsitelty on raa'an avoin kertomus Härkösen surusta. Hän kertoo suodattamatta kokonaisen vuoden tunneskaalan. Tapahtumat ovat todellisia ja henkilöt esiintyvät oikeilla nimillään. Käytännön asiat pitää hoitaa kuten asunnon tyhjennys, tilin sulkeminen ja täytyy pitää huolta että siskon kirjoittama tietokirja näkee päivänvalon. Musertavinta on poismenon lopullisuus, itse päätös ja omassa elämässä eteenpäin jatkaminen. Olisiko teon voinut estää? Oliko merkkejä tulevasta, mutta ne tuli ohitettua? Oliko kirjoitusprosessi ja Turkin kurjuuden, maailman pahuuden, näkeminen imenyt viimeisetkin elämänhalun rippeet?

Härkönen kritisoi mielenterveyshoidon toimimattomuuden lisäksi suomalaisten ja yhteiskunnan asennetta suruun. Surutyö jo sananakin viittaa työhön, tehtävään, joka on suoritettava mahdollisimman nopeasti ja palauduttava takaisin tehokkaaksi. Härkönen kuulee aviomieheltäänkin olevansa vaikeasti lohdutettava tapaus, suru on musertavaa ja hallitsevaa. Suru muuttaa ajan myötä kenties muotoaan, muttei kaipaus taida lähteä koskaan pois.

Luin kirjan yhteen putkeen ja se oli rankkaa. Aihe itsessään, mutta myös Härkösen avoin tyyli. On hienoa, että hän on avoin, sillä masennus ja itsemurhat ovat yleisyydestä huolimatta jotenkin hyssytelty ja tabu aihe Suomessa. Tuttavien kesken ilmiselvintä keskustelunaihetta kierrellään ja ystävät katoavat ympäriltä kun eteen on tullut vaikea paikka. 

''Aion puolustaa sinua raivokkaasti, jos joku sanoo tekoasi tyhmäksi tai itsekkääksi, sanoo sanankin sinua vastaan. Muistan, kuinka täytyin rakkaudesta heti kun olin kuullut sinun kuolleen. Kuinka rakkaus alkoi suorastaan tulvia sisälleni. Minä rakastan sinua. Preesensissä. Rakastan valtavasti. Ikuisesti. Aina. Mutta me emme enää tapaa. Me emme tule vanhenemaan yhdessä. Sinä petit porukan. Meitä piti olla neljä sisarusta, jotka pitivät yhtä elämän loppuun asti. Ja senhän sinä tietysti teitkin, pidit meidän kanssamme yhtä sinun elämäsi loppuun asti. Miten ylipäätään määritellän kokonainen elämä?''

Häpeän stigma tulisi ehdottomasti pyyhkiä pois. Toiset syyllistävät siskoa itsekkääksi tai syntiseksi valinnastaan, Härkönen näkee että olon on täytynyt olla niin paha ettei voi puhua alkuunkaan valinnasta, vaan pakosta. Juuret ajattelussa lienevät kristinuskossa, sillä itsemurhan tekijä on tuomittu syntiseksi ja Helvettiin. Vaikka Härkönen käy läpi vuoden monenlaisia tunteita, vihaakin siskoaan kohtaan, hänet valtasi ensimmäiseksi rakkaus ja puolustushalu siskoaan kohtaan, mikä oli lämmittävää. Härkönen itsekin masennuksesta toipuneena varmasti osasi ymmärtää siskonsa tilannetta.

Toinen häiritsevä asia on vähättelevä termistö. Toki asioilla on nimi oltava, mutta ''keskivaikea'' masennus? Onko keskivaikea todellakin kuvaava sana sairaudelle, kun juurikin keskivaikeasti masentuneet ovat niitä, joilla on suurin riski itsetuhoisuuteen? (Tämä oli muuten uusi juttu jonka opin kirjasta.) Samoin kuin raiskauskin voi olla laissamme törkeä tai ''vain'' raiskaus. Eikö raiskaus ole aina törkeä? 

Ennaltaehkäisyä tulisi parantaa ja panostaa masennuksen hoitoon myös rahallisesti. On raivostuttavaa, etteivät apua pyytävät pääse tarvitsemaansa hoitoon! Tietysti jos potilaspaikat vaikka suljetulle ovat täynnä, on mahdotonta tyhjästä nyhjäistä, mutta jotain helvetti vie olisi tehtävä. Ei ihmistä voi vain kotiin lähettää ja toivoa parasta. Minkälaisen kuvan tämä antaa apua tarvitseville? Mene kotiin ja tapa itsesi niin etpä ole yhteiskunnan maksettavana? 

Ymmärrystä ja empatiaa tarvitaan. Masennus on sairaus, eikä vain alakuloisuutta tai huonotuulisuutta, josta tuosta vain piristytään kuin taikaiskusta. Masennukseen tarvitaan osaavaa hoitoa siinä missä muihinkin sairauksiin. Sairaus ei välttämättä näy päällepäin. Ihmisen maailmankuva ja omakuva voi olla musertava hymyilevien kasvojen takana. Hoitotyössäkin on vakavia puutteita, tämän osoittavat mm. Turun Kupittaan sairaalasta tulleet uutiset. Masennuksesta pitäisi tulla läpinäkyvämpi aihe yhteiskunnassa, ehkä se edesauttaisi sairauden hoitoa ja ymmärrystä.