Thomas Hardy - Tessin tarina

''Häntä hävetti öiset epätoivoiset ajatuksensa; yhteiskunnan mielivaltaiset laithan häntä vain ahdistivat; lait, joilla ei ollut mitään perustusta luonnossa.''

Tess Durbeyfieldin isä kuulee kylän papilta heidän perheensä olevan aatelisen D'Urbervillen suvun jälkeläisiä. Vaatimattomissa oloissa elävät työläiset näkevät keinon parantaa olojaan. Kun perhe onnettomuudessa menettää hevosen, painostetaan perheen vanhin tytär Tess lähistöllä asuvien D'Urbervillejen puheille. Vastahakoinen Tess lähtee kartanoon, koska kokee onnettomuuden olleen hänen vikaansa. Aleksander Urberville nauraa sukulaisyhteydelle pitäen sitä lähinnä vitsinä ja Tess saa kanojen hoitajan paikan. Ylpeä ja häikäilemätön mies kuitenkin serkuttelee Tessiä ja ahdistelee tätä uskomatta vastalauseita. Lopulta hän raiskaa Tessin. Avioliiton ulkopuolella menetetty neitsyys ja äpärälapsi leimaavat Tessin kohtalon hänen loppuelämäkseen. Meijerissä työskennellessään hän tapaa myöhemmin Angel Claren, miehen johon rakastuu, mutta menneisyys on kaiken onnen tiellä.

Tessin tarina on kuohuttava kirja ja hyvä kuvaus reilun sadan vuoden takaisesta yhteiskunnasta. Juoni kulki keskivaiheilla vähän verkkaisesti Tessin jännittäessä Angelin toimia. Loppuun olikin sitten kirjoitettu todellinen sydämen pompauttaja, käänne joka tuli aivan puskista. Tarinaa voi lukea uskonto-, yhteiskunta- tai feministiseltä kantilta. 1890-luvulla säätyjaot ovat rapisemassa. Vanhat aatelissuvut hiipuvat ja ennen loisteliaita kartanoita käydään vain silloin tällöin tuulettelemassa. Usko veren ja esi-isien ylentävään merkitykseen on kyseenalainen. D'Urbervilleistä on tullut peltotyöläisiä Durbeyfieldejä. Määritelläänkö ihmisen ''paremmuus'' veren historialla, luokka-asemalla, teoilla vai millä?

Tessille tieto suvun historiasta ei johda mihinkään hyvään. Viattomuudesta tulee tytölle vain haittaa ja vilpittömyys estää oman edun tavoittelun. Tess ei tee mitään väärin, mutta saa loppuiäkseen leiman, joka estää uuden avioliiton ja parannusten tekemisen omaan elämään. Kun pienikin vihjaus onnellisuudesta vilahtaa, se katoaa yhtä nopeasti. Raiskaaja Aleksander alkaa myöhemmin saarnaajaksi puhdistautuen vanhoista synneistään ja hulttiosta luonteestaan. Se on kaikkien silmissä täysin ok. Nuoruudessaan Angelkaan ei ole ollut puhdas pulmunen, muttei kuitenkaan anna Tessille anteeksi raiskauksesta syntynyttä lasta! Kumpaakaan miestä ei yhteiskunta rankaise esiaviollisesta seksistä. Miksi juuri naisen tarvitsee olla puhdas, koskematon? Hardy tuo hienosti esiin uskonnon ja yhteiskunnan kaksinaismoralismin.

Nykyisin naisen etenemismahdollisuudet elämässä eivät onneksi ole länsimaissa näin riippuvaisia siveellisyydestä, mutta edelleen seksuaalisuuden ja seksin asenteet ovat miehille löyhemmät. Nainen saa huoran tai luntun leiman kohtalaisen helposti, kun taas vastaavia nimikkeitä ei miehille edes kielestä löydy. Miehen ego ja arvo toisten silmissä vain kasvaa sänkyyn kaadettujen naisten määrän mukana. Jostakin syystä naisen neitsyys on aina, edelleenkin, niin tärkeää, että se pitää suojata. Ajatus elää vanhoillisissa uskonnoissa vieläkin. Amerikassa kristityt teinit käyttävät purity ringejä, muslimimaissa naisten siveys taataan ympärileikkauksella. Kai naisen ''puhtauden'' määrittelee jokin muukin asia.

Kirjan kieli on ihanan seesteistä ja kaunista mitä luontokuvauksiin tulee. Pidin kirjasta paljon, vaikka jäikin surullinen olo. Maailma on julma paikka, joka heittelee hyviä ihmisiä epäreilusti. Kaikista raa'immat tapahtumat kerrotaan hienovaraisesti, kuitenkaan jättämättä epäilykselle varaa. Olisin ehkä mieluummin lukenut uudemman suomennoksen, sillä tämän painoksen suomennos on vuodelta 1909 ja ajoittain kökkö. Osa nimistä on puettu suomalaiseen muotoon, kuten Matti ja Liisu-Viisu, osa taas on alkuperäisessä muodossa. Tämä ärsytti itseäni eniten, mutta huomasin myös Angel Claren iän vaihtuvan kesken tarinaa kummallisesti...Ihmettelen myös kansivalintaa. Kirjasta on otettu uusia painoksia ilmeisesti Polanskin 80-luvun elokuvaversion vuoksi ja siksi kannessa on kuva elokuvasta, mutta...Pastellin hempeä kansi huutaa räikeästi vastavirtaan traagisen sisällön kanssa. Tässä ei ole mitään hailakkaa tai röyhelöistä kepeyttä.

Koska Tessin tarinan voi lukea niin monelta eri kantilta, kirja avautuisi varmaan lisää vielä uudella lukukerralla. Aionkin hankkia sen omaan kirjahyllyyni. Joistakin teoksista tulee hyvästä syystä klassikoita. Ne säilyttävät aikakaudesta toiseen tärkeää sanottavaa.


Tess of the d'Urbervilles, 1891

Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

''Vesi kulkee kuun mukana ja syleilee maata, eikä se pelkää kuolla tulessa tai elää ilmassa. Kun siihen astuu. se on yhtä lähellä kuin oma iho, mutta jos siihen iskeytyy voimalla, särkyy kappaleiksi.''

Teemestarin kirja on ollut mieleni perukoilla siitä saakka kun aloitin bloggaamisen, sillä kirjablogeissa tätä on luettu paljon. Kun kuulin, että kirja on dystopia se oli pakko etsiä kirjaston fantasiahyllyiltä. Nimi on mystisesti Japaniin viittaava ja se yhdistettynä tulevaisuuteen asetti odotukseni korkealle. Olen lukenut dystopiaklassikoita aika paljon tänä ja viime vuonna, joten mielenkiinnolla tartun uudempiinkin tulevaisuuden kuviin. Hep! Kommenttiboksiin saa heittää suosituksia!

Teemestarin kirja sijoittuu pitkän ajan päähän tulevaisuuden Pohjois-Suomeen. Vuosilukua ei kerrota, mutta ollaan menty useampi sukupolvi eteenpäin meidän ajastamme. Maailman vesivarat ovat vähissä ja vedensaantia rajoittaa valtion sotilaallinen johto. Maailma on kohdannut nimeämättömän katastrofin, ilmeisesti ilmastonmuutoksen, ja johto on halunnut pyyhkiä sen historiankirjoista. Kirjan päähenkilöllä 17-vuotiaalla Norialla on vain esi-isiensä mystiset päiväkirjat ja muovihaudoista löydetyt cd:t. Muutoin historialliset dokumentit ja kirjat, kaikki todisteet menneestä, on tuhottu.

Kaikesta huolimatta jotkin perinteet jatkuvat sitkeästi. Noria opiskelee isänsä arvostetun ammatin, teemestarin taidot. Suku kantaa historiaa salaisuuden ympäröimänä. Tunturissa on lähde, josta muut eivät tiedä. Jos salaisuus tulisi ilmi, ilmestyisi kodin oveen ympyrä, leima vesirikoksesta. Ja näistä rikoksista maksetaan kivulias hinta.

Itärannan tulevaisuudessa aasialaisvaikutteet ovat kantautuneet tänne pohjolaan. Tarina sijoittuu Kuusamon lähistölle pieneen kylään, mutta Suomen valtiota ei enää ole, vaan kuulumme Skandinavian Unioniin. Maailman suurvallaksi on noussut Kiina, jonka alaisuudessa ilmeisesti Unionikin on. Tulevaisuuden aasialaisuus hivuttautuu yksityiskohdista. Lapset pelaavat Mahjongia, torilla myydään merilevänaposteltavia, arkut valmistetaan bambusta. Ja ne teemestarin teepensaat  ja teen arvostus totta kai. Hahmojen nimet ovat jännästi suomalaisia japanilaisvivahtein: Noria, Tomio, Sanja, Ninia.

Eräässä tv-haastattelussa Itäranta kertoi keksineensä itselleen selityksen maailmassaan oleville japanilaisvivahteille. Tätä taustoitusta ei suoraan kirjan sivuilta siis löydy: Japanista on tullut ilmastonmuutoksen tai muun katastrofin vuoksi asuinkelvoton ja siksi Norian esi-isät ja muut ovat sieltä pois muuttaneet ja tuoneet japanilaiset perinteet. Siksi kirjassa näkyy sekä kiinalainen että japanilainen kulttuuri.

Ihastuttavaa on, että amerikkalaisperäisen Halloweenin sijasta kirjassa juhlitaan sadonkorjuujuhlana kekriä. Jotkin vanhatkin perinteet ovat siis tehneen paluun ja väistyttäneet uuden juhlan, jotenkin mieltä lämmittävää. Ja hautajaisten itkijänaiset, toinen aika mielenkiintoinen paluun tehnyt menneen jäänne, jonka Itäranta on poiminut maailmaansa. Seksismiäkin esiintyy tulevaisuudessa (huokaus), mihinkäs se katoaisi. Norian teemestarin titteli on hänen sukupuolensa takia vähän siinä ja siinä. Kirjassa on siis paljon tuttua ja perinteitä, siksi sen maailma ei tunnu liian villiltä kuvitelmalta.

Kieli on runollista ja kaunista ja vesi on läsnä joka hetkessä, elämässä, teeseremoniassa, kauppatavarana, kuolemassa. Seremoniat ovat pysähdyspaikkoja julman maailman keskellä. Niissä on vanhoja tapoja, joilla on viisaat filosofiset merkityksensä.

Kirja ei kuitenkaan ole pysähdyksissä kauniiden sanojen keskellä, vaan tarina onnistuu pitämään otteessaan. Lukija osaa odottaa, että jotakin kamalaa on väistämättä edessä, mutta miten ja milloin? Ja selviävätkö hahmot? Itäranta hivuttaa tarinaan pieniä vihjeitä tulevaisuuden maailmasta, antamatta kuitenkaan kaikkeen vastauksia. Paljon jää lukijalle itselleen tulkittavaksi. Sitä mm. ihmettelin, että miksi ihmiset käyttivät niitä hyönteishuppuja. Levittivätkö ötökät siis tauteja?

Itäranta hienovaraisesti heittää lukijalle myös vihjauksen Noriasta ja tämän parhaasta ystävästä Sanjasta. Hento, herkkä kosketus luvun loppuun, jossain romanttisesti vielä muistaakseni luonnon helmassa...Ja sitten seuraavan luvun alussa Noria palasi kotiin, kummemmin ei mitään selitetty loppuillasta. Enemmän kuin vain ystävyyttä?

Sanjan ja Norian ystävyyden kautta tarinaan tuodaan moraalin miettimistä. Onko kenelläkään oikeutta salassa pitää vettä itsellään, kun toiset sairastuvat ja kuolevat sen puutteesta? Mutta toisaalta, jos ei yksittäisillä kansalaisilla, onko sen paremmin valtiollakaan oikeutta rajoittaa jotakin niin elintärkeää kuin vettä?

Salaisuudet kalvavat ja johtavat vaaroihin. Pidin Noriaa turhan varomattomana. Mutta, minkäs teet. Vaikka 17-vuotias tässä tulevaisuudessa luokitellaankin täysi-ikäiseksi, niin vastuu ja taakka kuolemalla rankaistavasta salaisuudesta on hurjan iso. Kuitenkin toisaalta hän on hyvin kypsä ja viisas, hän haluaa jättää itsestään hyvän jäljen oikeaksi kokemiensa tekojen kautta.

Itärannan päällimäisin tarkoitus ei jää kenellekään epäselväksi. Millaisessa maailmassa me haluamme elää? Tulevaisuus on läsnä jo nyt, sillä nyt se on muutettavissa - Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ei päde maailman suhteen, sillä myöhemmin todella saattaa olla, todennäköisesti on, liian myöhäistä. Heti 1.osan alkuun ajatus on tiivistetty: ''Vain se, mikä muuttuu, voi säilyä.''

Itäranta on siitä(kin) mielenkiintoinen kirjailija, että hän on kirjoittanut Teemestarin kirjan samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Englanniksi kirjan nimi on Memory of Water. Ah, miten ihana ja nappiin keksitty. Olisi mielenkiintoista lukea Itärantaa myös in English, mitenhän soljuva kieli toimisi. Mutta taidan silti lukea Kudottujen kujien kaupungin suomeksi. Mulla on tunne, että tämä on fanituksen alku.

Pidin tästä kirjasta hurjan paljon, se ylitti odotukseni. Olen vähän kammonnut kotimaista nykykirjallisuutta. Välillä tuntuu, että teemat ovat vuosi vuoden jälkeen sotien aikaiset tapahtumat ja traumat. Ihanaa, että on suomalaisiakin kirjailijoita, joilla on uskallusta kirjoittaa vahvasti mielikuvitukseen nojaava ja omaperäinen Tarina!

Linkkaan tähän loppuun vielä ylempänä mainitseman haastattelun. Siinä Itäranta selittää dystopiaansa ja kertoo lauseen kirjasta, joka oli hänelle erityisen tärkeä.
Aamun kirja: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Stephen King - Doloreksen tunnustus

''Ja sekin voi joskus olla hieno asia jos pahalle miehelle sattuu paha tapaturma.''

Dolores Claiborne kutsutaan poliisiasemalle kertomaan multimiljonääri Vera Donovanin kuolemasta. Dolores on syytetyn pallilla, sillä hän on ollut esimiehensä kuollessa paikalla ja naisen maine saarelaisten keskuudessa on huono. Dolores aloittaa pitkän monologin, mutta hän tunnustaakin Veran murhan sijasta erään toisen, jo vuosien takaisen murhan ja samalla avaa elämänsä kärsimyksiä ja valintoja. Dolores on kaunis naisen nimi ja tarkoittaa espanjaksi kärsimystä, kipua ja suruja. Näitä naisella on elämässä totisesti ollut.

Dolores aloittaa kertomalla hänen ja esimiehensä kummallisesta suhteesta. Viimeisinä elinvuosinaan Vera on eristäytynyt maailmasta halvaantumisen ja höperöitymisen vuoksi. Äksy nainen pelkää kuollakseen pölykoiria ja käy taistelua kotiapulaisensa kanssa vaippojen vaihdosta. (Kotiapulaisten, sairaanhoitajien ja lähihoitajien työ; miten aliarvostettua!)

Veran ja Doloreksen suhde on mutkikkaan mielenkiintoinen. Kotiapulaisia alati irtisanova Vera on tiukka täti. Kolme virhettä ja lennät ulos. Pyykit on ripustettava just eikä melkein hänen haluamallaan tavalla. Dolores pystyy kuitenkin avautumaan rankalla hetkellä juurikin Veralle ja naisissa on paljon yhtäläisyyksiä, joista osa selviää vasta viime metreillä. Molemmat ovat pakon edessä joutuneet olemaan vahvoja ja pakon edessä kestämään elämän tuomat heikot hetket, kuten lapsista vieraantumisen. Heidän välillään tuntuu myös olevan telepaattinen yhteys.

Seuraavaksi aletaan avata Doloreksen perhe-elämää. Avioliitto on hänen elämänsä pahin virhe. Joe on väkivaltainen, mutta vahvatahtoinen Dolores saa miehensä ruotuun. Mies käyttää hyväksi tytär Selenan todistamaa väkivaltaista kohtausta. Selenan pelko kääntyykin äitiin ja tämä alkaa pelätä Doloresta. Mies alkaa hyväksikäyttää teini-ikäistä tytärtä häikäilemättömästi. Tämän paljastuessa Dolorekselle hän suunnittelee pakoa lasten kanssa säästöjen avulla. Pankissa vierailu paljastaa miehen nyysineen Doloreksen tienaamat rahat lasten opiskelusäästötileiltä omiin nimiinsä.

''Minä toimin tavallaan itsepuolustukseksi koska se kävi minua sillä lailla kurkusta kiinni. Se oli tärkeintä se. Itsepuolustahan se tietenkin jollain tapaa olikin vaikkei lain silmissä. Minä tiedän sen koska koska minä olin paikalla mutta laki ei ollut. Loppujen lopuksi minä puolustin itseäni ja lapsiani.''

Dolores alkaa suunnitella miehensä murhaa. Se lopettaisi heidän kaikkien painajaisensa. Lapset vihaavat ja pelkäävät isäänsä, nuorin pojista valitettavasti ihailee viinaa nauttivaa, rasistista isäänsä, jonka mielestä opiskelu on turhaa ja Doloreksen yli kymmenen tuntiset työpäivät oikein hänen itsensä tehdessä töitä löysin rantein silloin tällöin.

 Murhapäiväksi valikoituu päivä, jolloin aurinko pimentyy ja saarelaisten huomio on muualla. Dolores suunnittelee kaiken tarkasti ja onnistuu poliisikuulusteluissa pitämään hermonsa aisoissa, häntä ei saada todistettua syylliseksi. Vuosien ajan saarelaiset kuitenkin epäilevät Doloresta veriteosta ja Veran murhakuulusteluissa nainen viimein tunnustaa tekonsa jokaista yksityiskohtaa ja painajaista myöten.

Tarina on jännittävä. Lukija tietää alusta alkaen Doloreksen onnistuvan aikeissaan, mutta sujuuko kaikki suunnitelmien mukaan? Joe St. George on läpeensä kuvottava mies ja vaikkei murha tietenkään koskaan ole oikein, toivoin Doloreksen onnistumisen puolesta. Koin, että hänellä ei ollut muita varteenotettavia keinoja vaikeassa tilanteessa.

Kirja on feministinen vahvojen naishahmojen ja teemojen kautta. Kirjassa on paljon samaa yliluonnollisemman (ja huonomman) Naisen raivon kanssa. Tasa-arvon epäkohdat pistävät vihaksi. 60-luvulla pankki on antanut hulttio-Joen nostaa rahat yhteiseltä tililtä omiin nimiinsä ilmoittamatta Dolorekselle. Jos nainen olisi saman tehnyt, olisi pankki varmasti soittanut tarkistamaan mieheltä luvan...Joen kuolema korjaa epäkohdat perheessä, kaikki menestyvät elämässä varjon väistyessä tieltä pois. Selenan suhde äitiin viilenee tämän selvästi tietäessä sisimmässään totuuden isänsä murhasta, mutta miten olisikaan käynyt jos Dolores olisi ollut alentuva ja jättänyt asiat sikseen?

''Tule, Doloooooresssss!''

Toisin kuin muissa lukemissani Kingeissä, tässä tarina vuodatetaan yhtenä pötkönä. Poliisikuulustelu on kirjassa pelkkää Doloreksen tunnustusta, jota ei ole jaettu kappaleisiin. Kerrontatyyli on mielestäni tarinaan sopiva ja pidin kirjasta, siirappista loppua lukuun ottamatta. Ennen kaikkea kirja on jännittävä. Kingille ominainen yliluonnollisuus jää hienovaraiseksi ja se onko Doloreksella ja Veralla telepaattinen yhteys keskenään jäi itselleni kysymysmerkiksi. Kauhua kirjaan tulee murhan hetkellä, kaikki kun ei tietenkään suju täydellisesti vaikka haluttu lopputulos saadaankin. Murhakohtaus oli erityisen karmiva, enkä ihmettelisi vaikka kaivo ja siellä kituva, raivokas mies tunkeutuisivat uniini.

Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

Juonesta

Taiteilija Basil Hallward maalaa muotokuvaa nuoresta Dorian Graysta. Yhteinen ystävä lordi Henry tapaa nuoren Dorianin ja vaikuttuu mestarillisesta taulusta ja kauniista pojasta. Henryn elämänfilosofia nostaa kauneuden ja nautinnon tavoittelemisen ylimmälle jalustalle. Kuvankaunis Dorian Gray on turmeltuneelle Henrylle muovailuvahaa, josta hän haluaa muovata omien ihanteidensa ja uskomustensa ruumiillistuman. Vasta 17-vuotiaalle Dorianille Henrystä tulee elämänfilosofian opettaja ja idoli. Dorian toivoo, että itsensä sijaan hänen ikääntymisensä ja elämän rasitteet näkyisivät muotokuvassa. Toive käy toteen. Dorian säilyy vuodesta toiseen siloposkisena nuorukaisena, kun taas muotokuva vanhenee ja rumenee miehen syntien lisääntyessä.

Dorianista tulee seurapiirien keikari, joka nautiskelee oopiumia ja joutuu supinan kohteeksi. Hän piilottaa muotokuvansa lukkojen taakse, peläten sen paljastavan maailmalle hänen rikoksensa ja todelliset kasvonsa. Toisinaan hän käy katsomassa taulua, aluksi nauttien siitä miten taulun kasvot maksavat hänen synneistään. Mutta Dorian ei pääse pakoon sisintään. Ajan myötä taulu synkistyy yhä hurjemmaksi ja muotokuvan käsiin värittyy verta.

Hahmoista

Dorian Gray on kirjan alkaessa vasta 17-vuotias sinisilmäinen veistos, joka ei vielä ole löytänyt omaa elämänkatsomustaan ennen Lordi Henryn tapaamista. Vasta Henryn kauneuden ja nuoruuden obsessointi saa Dorianin esittämään kohtalokkaan toiveensa. On ärsyttävää miten aivopestävissä poika on!  Vuosien kuluessa Dorianista tulee entistäkin julkeampi ja säälittömämpi ja ihmiset kärsivät epäsuorasti ja suoraan hänen teoistaan. Usein oma näkemys maailmasta on nuorena vahvimmillaan ja vasta vanhempana alkaa näkyä niitä harmaan sävyjä. Niin käy Dorianillekin, joka vasta liian myöhään kyseenalaistaa aiemmat totuutensa.

 Lordi Henryn koin tarinan mielenkiintoisimmaksi hahmoksi. Hän on turmeltunut aatteidensa ja Basillin mukaan, mutta hänen syntilistaansa ei avata sen kummemmin. Kauneuden, nuoruuden ja nautintojen arvostaminen ei sinäänsä ole väärin, mutta Henry saa manipuloitua Dorianin välinpitämättömäksi esim. Sybilin tapauksessa. Henryn ja Dorianin kohtaamisissa on eroottista latausta, joten pohdinkin, että oliko Henry mustasukkainen nuoren näyttelijättären ja Dorianin kihlauksesta? Kirjassa sanotaan Grayn myyneen sielunsa paholaiselle ja tulkitsin Henryn olevan paholaisen ruumiillistuma. Mies on hurmaava ja osaa argumentoida kauneuden ja nautintojen ylistyksensä niin, että alkaa itsekin uskoa hänen elämänfilosofiaansa. Kaiken takana on kuitenkin kylmä mies ja säälittää, että Dorian niin sokeasti uskoi mieheen.

Basil Hallward  on melkeinpä Henryn vastakohta. Hän pelkää Henryn turmelevan nuoren vaikutuksille alttiin pojan. Moraalittoman Henryn silmissä Basil on tylsimys ja Doriankin pitää mallina poseerausta pitkästyttävänä ja uskoo Basilin välittävän enemmän taiteestaan kuin ystävistään. Kolmikon kiehtovissa väittelyissäkin Hallward jää avuttomasti Henryn jalkoihin ja hän ei enää vietä yhtä paljon aikaa maalattavansa kanssa taulun valmistuttua. Basil yrittää loppupuolella saada Doriania tekemään parannuksen, mutta liian myöhään.

Mietteitä

Tarina on kiehtovasti kerrottu. Kirja alkaa filosofisilla pohdinnoilla elämänarvoista. Tunnelma on leppoisan kujeileva Basilin, Dorianin ja Henryn kesken yläluokkalaisten miesten käydessä spekulatiivisia keskusteluitaan. Tätä kolmikon jutustelua on hurmaavaa lukea, se haastaa lukijan pohtimaan omia näkemyksiään kauneudesta ja nautintojen hakemisesta. Yllätyin muuten siitä miten monet Wilden kuuluisat aforismit ovat peräisin tästä kirjasta! 

Pohdintaa on kaikista eniten kirjan alussa, ja vasta näyttelijätär Sybilin tullessa kuvioihin juoni saa pyörät alleen. Sybil on ensimmäinen koetinkivi Dorianin omalletunnolle. Loppua kohden kirjasta muodostuu kunnon trilleri syntien ja niiden peittelyn hulluuntuessa. Tarina synkistyy kauhun elementtejäkin tuoden. Alkupuolen ateljeet ja puutarhat vaihtuvat öisiin sivukujiin ja oopiumluoliin. Vierailut talon kylmällä ullakolla ja peiton taakse piilotettu muotokuva karmivat, eniten kuitenkin itse Dorian.

Wilde innostuu myös kritisoimaan 1890-luvun Englantia. Asioiden järkeistäminen ja tieteellistyminen on arvostettu liiankin korkealle ja englantilainen taide on mitätöntä. Seurapiirit saavat kaikista herkullisimman osansa kritiikistä. Ylimystö näyttäytyy tyhjäpäiväisinä prameilijoina ja juoruilijoina, jotka Henryn vanavedessä ylistävät Dorianin siloposkisuutta, eihän noin nätti poika voi olla turmeltunut! Wilden havainnoit ovat varmasti tarkkanäköisiä, onhan hän itsekin ollut varsin epäsovinnainen keikari ja lopulta hylkiö Lontoon seurapiireissä.

Dorian Grayn muotokuva on täydellisyyttä hipova. Siinä on koukuttava juoni, puhuttelevat hahmot ja teemat. Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sen haluaisi heti lukea uudestaan ja tässä tapauksessa kävi niin. Tuntuu, että kirjalla on niin paljon sanottavaa, ettei kaikkea saa suodatettua kerralla. Häiritsemään jäi lähinnä vain Sibylin hahmo, miten kukaan (edes 16-vuotias) voi olla noin naiivi ja mitään kyseenalaistamaton?

Lopun metsästyskohdassa oli jotakin taianomaisen pysäyttävää. Pyssyn tähtäimessä on jänis, jonka kauneudesta Dorian vaikuttuu ja haluaa pelastaa sen. Mutta sitten eteen ilmestyykin Doriania etsinyt mies. Maailmankaikkeuden voimat toivat miehen ammuttavaksi juuri tuolla pelastamisen halun hetkellä, kolkuttelemaan Dorianin omaatuntoa.

Kauneus ja nautinnollisuuden hakeminen eivät ole sinäänsä syntejä, mutta ehkä ihmisen tulisi ensisijaisesti hakea kauneutta muualta kuin itsestään? Kuten Dorianillakin, liika itserakkaus ja -korostus johtavat turmioon. Sisin on loppupeleissä se tärkein, sillä sitä kukaan ei pääse pakoon.

Ryan Gattis - Vihan kadut

Vihan kadut kertoo tosielämässäkin tapahtuneesta mellakasta. 29.4.1992 - 3.5.1992 Los Angelesin kaduille rynni sekasorto oikeuden vapautettua poliisit Rodney Kingin pahoinpitelysyytteistä. Los Angelesin jengit käyttävät tilannetta hyväkseen, rodusta ja jengistä riippumatta. Kun sekasorto hiipii kadulle, on oivallinen tilaisuus kaataa bensaa liekkeihin. Pahuus ja pahoinvointi yhdistettynä lähes viikon kestävään mellakkaan päästävät helvetin irti. Kilpailevat jengit maksavat verisiä kalavelkojaan, ryöstelevät kauppoja ja sytyttävät tulipaloja. Valta vaihtuu. 7900 hengen poliisivoimat eivät veny kaikkialle, jengiläisiä nimittäin on 102 000. Lopulta tilanne äityy niin pahaksi, että hätiin kutsutaan kansalliskaarti ja merijalkaväki. Kuuden päivän aikana sytytettiin 11 113 tulipaloa, pidätettiin 10 904, loukkaaneita ja kuolleita oli paljon ja vahinkojen arvo nousi yli miljardin.

Tapahtumien raamit perustuvat siis faktoihin. Hahmot ovat kuvitteellisia, mutta voisivat aivan hyvin olla tosielämän homeboyseja ja gangstoja. Gattis on haastatellut romaania varten aktiivisia losangelesilaisia jengiläisiä kahden ja puolen vuoden ajan ja myöntänyt olleensa tapaamisissa peloissaan.

Tarina alkaa siitä, kun jengiin kuulumaton Ernesto murhataan brutaalisti jengikostoksi mellakoinnin ensimmäisenä päivänä. Ernesto kertoo lukijalle unelmistaan ja toiveistaan. Ne ovat arkisia ja toteutettavia. Hän on nuhjuisessa ravintolassa töissä ja perheellä on jengitaustaa, mutta hän on pysytellyt kuvioista ulkopuolella. Ernesto haaveilee töistä japanilaisravintolassa ja kuvailee nauttimaansa sushia sillä rakkaudella kuin runoilija kuvailee taidetta. Hän on valmis aloittamaan pohjalta oppiakseen kaiken japanilaisesta ruoanlaitosta, koska on aidosti kiinnostunut ja intohimoinen. Mutta sitten seuraa silmitöntä kidutusta ja murha. Ihmiselle, joka oli ulkopuolella jengien veriveloista ja valmis taistelemaan itselleen paremman elämän.

Erneston nuorempi sisar kostaa veljensä epäreilun kohtalon ja päivä kerrallaan avataan mellakan tapahtumia. Gattis päästää ääneen kuusitoista hahmoa, joiden yhteydet toisiinsa eivät tunnu ollenkaan väkisin liimatuilta, toisin kuin aika usein tällaisissa mosaiikkisissa tarinoissa. Hahmojen muistaminenkaan ei ollut vaikeaa, sillä nimet esiintyvät monien eri näkökulmien puheenvuoroissa. Hahmon tekemiset ja luonteen tiesi useimmiten ennen kuin itse tyyppi pääsi kertomaan oman näkökulmansa.

Suurin osa hahmoista on latinojengiläisiä ja tekstissä vilisee espanjaa ja jengitermistöä. (Lopusta löytyy gangstaespanja-suomi-sanasto.) Myös jengien ulkopuoliset saavat puheenvuoronsa. Mm. Sairaanhoitaja, palomies, koditon ja korealaiskauppiappiaan poika pääsevät kertomaan oman kohtauksensa mellakkapäivissä. Näiden puheenvuorojen aikana mieletön sekasorto konkretisoituu. Miten avuttomia poliisivoimissa tai sairaalassa voidaankaan olla kriisin aikana ja miten ihmisistä tulee eläimiä kun tilanne on otollinen. Kaaoksen seasta löytyy onneksi myös pilkahduksia ihmisen hyvyydestäkin.

Väkivalta lyö kirjassa päin pläsiä alusta alkaen. Jengien väkivalta on todellisuudessakin raakaa ja jopa kymmenvuotiaat penskat kovistelevat nimensä jengin riveihin. Gattis ei kuitenkaan valitse puolta, pikemminkin kertoo karun todellisuuden kaduilta, tällaistakin on Amerikassa. Gattis tuo esiin myös sen, että mellakointi on vain oire jostakin suuremmasta. Jengiin kuuluminen on pikkulapsille siisti juttu, jolla osoittaa olevansa kova jäbä. Jengiläisyys usein periytyy ylemmästä polvesta ja irtipäästäminen on vaikeaa, sillä jengi on sekä symbolista että oikeaakin sukulaisuutta. Jäsenten välinen side on tiukka ja painostus riveihin kovaa.

Osa hahmoista tajuaa jengiläisyyden mielettömyyden ja lähtee lipettiin, osa ei onnistu pääsemään piireistä ulos vaikka haluaisikin. Osa palloillee valintojensa kanssa. Eräs hahmo on päässyt vaikutuspiiristä, muttei saa pyyhittyä menneisyyttä itsestään vaikka elämä onkin sujunut varsin hyvin lähdön jälkeen.

Los Angeles on kirjan seitsemästoista hahmo. Koditon vaeltaja James kuvailee kaupunkia runollisesti. Kaupungilla on oma sielunsa ja luontonsa, joka ei välttämättä ole niin kaunis. Samantyyppisiä ajatuksia on myös molotovinkoktaileja paiskovalla narkkari Creeperillä. Parempi tuikata parantumaton Los Angeles maan tasalle ja rakentaa tilalle kokonaan uusi kaupunki.

Helsingin sanomissa kirja on noteerattu yhdeksi viime syksyn parhaista käännösromaaneista ja sarja HBO:lle on tuloillaan. En ihmettele pöhinää kirjan ympärillä. Odotukseni eivät välttämättä olleet hirveän korkealla, varsinkaan kun lainapinossa odottaa vaikka mitä mielenkiintoista. Kansikin voisi olla mielikuvituksellisempi. Laitoin Vihan kadut lukupinoon päällimäiseksi lähinnä uutuuskirjan lyhyen laina-ajan vuoksi. Yllätyksekseni luinkin kirjan varsin nopeasti ja sen tapahtumat jäivät pyörimään päähän. Kostaminen voi tuntua oikeutetulta ja tuoda hetkeksi oikeuden tunnun, mutta väkivalta ei ole ikinä oikeutettua. Kun tilaisuus on, kärsineet ihmiset haluavat omat lakinsa kaduille, silmä silmästä, kaverin huumeet ja parempaa tavaraa ja sapuskaa. Mutta miten pahoinvointi saataisiin kitkettyä pois? Se on vaikea kysymys vastattavaksi.