Thomas Hardy - Tessin tarina

''Häntä hävetti öiset epätoivoiset ajatuksensa; yhteiskunnan mielivaltaiset laithan häntä vain ahdistivat; lait, joilla ei ollut mitään perustusta luonnossa.''

Tess Durbeyfieldin isä kuulee kylän papilta heidän perheensä olevan aatelisen D'Urbervillen suvun jälkeläisiä. Vaatimattomissa oloissa elävät työläiset näkevät keinon parantaa olojaan. Kun perhe onnettomuudessa menettää hevosen, painostetaan perheen vanhin tytär Tess lähistöllä asuvien D'Urbervillejen puheille. Vastahakoinen Tess lähtee kartanoon, koska kokee onnettomuuden olleen hänen vikaansa. Aleksander Urberville nauraa sukulaisyhteydelle pitäen sitä lähinnä vitsinä ja Tess saa kanojen hoitajan paikan. Ylpeä ja häikäilemätön mies kuitenkin serkuttelee Tessiä ja ahdistelee tätä uskomatta vastalauseita. Lopulta hän raiskaa Tessin. Avioliiton ulkopuolella menetetty neitsyys ja äpärälapsi leimaavat Tessin kohtalon hänen loppuelämäkseen. Meijerissä työskennellessään hän tapaa myöhemmin Angel Claren, miehen johon rakastuu, mutta menneisyys on kaiken onnen tiellä.

Tessin tarina on kuohuttava kirja ja hyvä kuvaus reilun sadan vuoden takaisesta yhteiskunnasta. Juoni kulki keskivaiheilla vähän verkkaisesti Tessin jännittäessä Angelin toimia. Loppuun olikin sitten kirjoitettu todellinen sydämen pompauttaja, käänne joka tuli aivan puskista. Tarinaa voi lukea uskonto-, yhteiskunta- tai feministiseltä kantilta. 1890-luvulla säätyjaot ovat rapisemassa. Vanhat aatelissuvut hiipuvat ja ennen loisteliaita kartanoita käydään vain silloin tällöin tuulettelemassa. Usko veren ja esi-isien ylentävään merkitykseen on kyseenalainen. D'Urbervilleistä on tullut peltotyöläisiä Durbeyfieldejä. Määritelläänkö ihmisen ''paremmuus'' veren historialla, luokka-asemalla, teoilla vai millä?

Tessille tieto suvun historiasta ei johda mihinkään hyvään. Viattomuudesta tulee tytölle vain haittaa ja vilpittömyys estää oman edun tavoittelun. Tess ei tee mitään väärin, mutta saa loppuiäkseen leiman, joka estää uuden avioliiton ja parannusten tekemisen omaan elämään. Kun pienikin vihjaus onnellisuudesta vilahtaa, se katoaa yhtä nopeasti. Raiskaaja Aleksander alkaa myöhemmin saarnaajaksi puhdistautuen vanhoista synneistään ja hulttiosta luonteestaan. Se on kaikkien silmissä täysin ok. Nuoruudessaan Angelkaan ei ole ollut puhdas pulmunen, muttei kuitenkaan anna Tessille anteeksi raiskauksesta syntynyttä lasta! Kumpaakaan miestä ei yhteiskunta rankaise esiaviollisesta seksistä. Miksi juuri naisen tarvitsee olla puhdas, koskematon? Hardy tuo hienosti esiin uskonnon ja yhteiskunnan kaksinaismoralismin.

Nykyisin naisen etenemismahdollisuudet elämässä eivät onneksi ole länsimaissa näin riippuvaisia siveellisyydestä, mutta edelleen seksuaalisuuden ja seksin asenteet ovat miehille löyhemmät. Nainen saa huoran tai luntun leiman kohtalaisen helposti, kun taas vastaavia nimikkeitä ei miehille edes kielestä löydy. Miehen ego ja arvo toisten silmissä vain kasvaa sänkyyn kaadettujen naisten määrän mukana. Jostakin syystä naisen neitsyys on aina, edelleenkin, niin tärkeää, että se pitää suojata. Ajatus elää vanhoillisissa uskonnoissa vieläkin. Amerikassa kristityt teinit käyttävät purity ringejä, muslimimaissa naisten siveys taataan ympärileikkauksella. Kai naisen ''puhtauden'' määrittelee jokin muukin asia.

Kirjan kieli on ihanan seesteistä ja kaunista mitä luontokuvauksiin tulee. Pidin kirjasta paljon, vaikka jäikin surullinen olo. Maailma on julma paikka, joka heittelee hyviä ihmisiä epäreilusti. Kaikista raa'immat tapahtumat kerrotaan hienovaraisesti, kuitenkaan jättämättä epäilykselle varaa. Olisin ehkä mieluummin lukenut uudemman suomennoksen, sillä tämän painoksen suomennos on vuodelta 1909 ja ajoittain kökkö. Osa nimistä on puettu suomalaiseen muotoon, kuten Matti ja Liisu-Viisu, osa taas on alkuperäisessä muodossa. Tämä ärsytti itseäni eniten, mutta huomasin myös Angel Claren iän vaihtuvan kesken tarinaa kummallisesti...Ihmettelen myös kansivalintaa. Kirjasta on otettu uusia painoksia ilmeisesti Polanskin 80-luvun elokuvaversion vuoksi ja siksi kannessa on kuva elokuvasta, mutta...Pastellin hempeä kansi huutaa räikeästi vastavirtaan traagisen sisällön kanssa. Tässä ei ole mitään hailakkaa tai röyhelöistä kepeyttä.

Koska Tessin tarinan voi lukea niin monelta eri kantilta, kirja avautuisi varmaan lisää vielä uudella lukukerralla. Aionkin hankkia sen omaan kirjahyllyyni. Joistakin teoksista tulee hyvästä syystä klassikoita. Ne säilyttävät aikakaudesta toiseen tärkeää sanottavaa.


Tess of the d'Urbervilles, 1891

Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

Juonesta

Taiteilija Basil Hallward maalaa muotokuvaa nuoresta Dorian Graysta. Yhteinen ystävä lordi Henry tapaa nuoren Dorianin ja vaikuttuu mestarillisesta taulusta ja kauniista pojasta. Henryn elämänfilosofia nostaa kauneuden ja nautinnon tavoittelemisen ylimmälle jalustalle. Kuvankaunis Dorian Gray on turmeltuneelle Henrylle muovailuvahaa, josta hän haluaa muovata omien ihanteidensa ja uskomustensa ruumiillistuman. Vasta 17-vuotiaalle Dorianille Henrystä tulee elämänfilosofian opettaja ja idoli. Dorian toivoo, että itsensä sijaan hänen ikääntymisensä ja elämän rasitteet näkyisivät muotokuvassa. Toive käy toteen. Dorian säilyy vuodesta toiseen siloposkisena nuorukaisena, kun taas muotokuva vanhenee ja rumenee miehen syntien lisääntyessä.

Dorianista tulee seurapiirien keikari, joka nautiskelee oopiumia ja joutuu supinan kohteeksi. Hän piilottaa muotokuvansa lukkojen taakse, peläten sen paljastavan maailmalle hänen rikoksensa ja todelliset kasvonsa. Toisinaan hän käy katsomassa taulua, aluksi nauttien siitä miten taulun kasvot maksavat hänen synneistään. Mutta Dorian ei pääse pakoon sisintään. Ajan myötä taulu synkistyy yhä hurjemmaksi ja muotokuvan käsiin värittyy verta.

Hahmoista

Dorian Gray on kirjan alkaessa vasta 17-vuotias sinisilmäinen veistos, joka ei vielä ole löytänyt omaa elämänkatsomustaan ennen Lordi Henryn tapaamista. Vasta Henryn kauneuden ja nuoruuden obsessointi saa Dorianin esittämään kohtalokkaan toiveensa. On ärsyttävää miten aivopestävissä poika on!  Vuosien kuluessa Dorianista tulee entistäkin julkeampi ja säälittömämpi ja ihmiset kärsivät epäsuorasti ja suoraan hänen teoistaan. Usein oma näkemys maailmasta on nuorena vahvimmillaan ja vasta vanhempana alkaa näkyä niitä harmaan sävyjä. Niin käy Dorianillekin, joka vasta liian myöhään kyseenalaistaa aiemmat totuutensa.

 Lordi Henryn koin tarinan mielenkiintoisimmaksi hahmoksi. Hän on turmeltunut aatteidensa ja Basillin mukaan, mutta hänen syntilistaansa ei avata sen kummemmin. Kauneuden, nuoruuden ja nautintojen arvostaminen ei sinäänsä ole väärin, mutta Henry saa manipuloitua Dorianin välinpitämättömäksi esim. Sybilin tapauksessa. Henryn ja Dorianin kohtaamisissa on eroottista latausta, joten pohdinkin, että oliko Henry mustasukkainen nuoren näyttelijättären ja Dorianin kihlauksesta? Kirjassa sanotaan Grayn myyneen sielunsa paholaiselle ja tulkitsin Henryn olevan paholaisen ruumiillistuma. Mies on hurmaava ja osaa argumentoida kauneuden ja nautintojen ylistyksensä niin, että alkaa itsekin uskoa hänen elämänfilosofiaansa. Kaiken takana on kuitenkin kylmä mies ja säälittää, että Dorian niin sokeasti uskoi mieheen.

Basil Hallward  on melkeinpä Henryn vastakohta. Hän pelkää Henryn turmelevan nuoren vaikutuksille alttiin pojan. Moraalittoman Henryn silmissä Basil on tylsimys ja Doriankin pitää mallina poseerausta pitkästyttävänä ja uskoo Basilin välittävän enemmän taiteestaan kuin ystävistään. Kolmikon kiehtovissa väittelyissäkin Hallward jää avuttomasti Henryn jalkoihin ja hän ei enää vietä yhtä paljon aikaa maalattavansa kanssa taulun valmistuttua. Basil yrittää loppupuolella saada Doriania tekemään parannuksen, mutta liian myöhään.

Mietteitä

Tarina on kiehtovasti kerrottu. Kirja alkaa filosofisilla pohdinnoilla elämänarvoista. Tunnelma on leppoisan kujeileva Basilin, Dorianin ja Henryn kesken yläluokkalaisten miesten käydessä spekulatiivisia keskusteluitaan. Tätä kolmikon jutustelua on hurmaavaa lukea, se haastaa lukijan pohtimaan omia näkemyksiään kauneudesta ja nautintojen hakemisesta. Yllätyin muuten siitä miten monet Wilden kuuluisat aforismit ovat peräisin tästä kirjasta! 

Pohdintaa on kaikista eniten kirjan alussa, ja vasta näyttelijätär Sybilin tullessa kuvioihin juoni saa pyörät alleen. Sybil on ensimmäinen koetinkivi Dorianin omalletunnolle. Loppua kohden kirjasta muodostuu kunnon trilleri syntien ja niiden peittelyn hulluuntuessa. Tarina synkistyy kauhun elementtejäkin tuoden. Alkupuolen ateljeet ja puutarhat vaihtuvat öisiin sivukujiin ja oopiumluoliin. Vierailut talon kylmällä ullakolla ja peiton taakse piilotettu muotokuva karmivat, eniten kuitenkin itse Dorian.

Wilde innostuu myös kritisoimaan 1890-luvun Englantia. Asioiden järkeistäminen ja tieteellistyminen on arvostettu liiankin korkealle ja englantilainen taide on mitätöntä. Seurapiirit saavat kaikista herkullisimman osansa kritiikistä. Ylimystö näyttäytyy tyhjäpäiväisinä prameilijoina ja juoruilijoina, jotka Henryn vanavedessä ylistävät Dorianin siloposkisuutta, eihän noin nätti poika voi olla turmeltunut! Wilden havainnoit ovat varmasti tarkkanäköisiä, onhan hän itsekin ollut varsin epäsovinnainen keikari ja lopulta hylkiö Lontoon seurapiireissä.

Dorian Grayn muotokuva on täydellisyyttä hipova. Siinä on koukuttava juoni, puhuttelevat hahmot ja teemat. Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sen haluaisi heti lukea uudestaan ja tässä tapauksessa kävi niin. Tuntuu, että kirjalla on niin paljon sanottavaa, ettei kaikkea saa suodatettua kerralla. Häiritsemään jäi lähinnä vain Sibylin hahmo, miten kukaan (edes 16-vuotias) voi olla noin naiivi ja mitään kyseenalaistamaton?

Lopun metsästyskohdassa oli jotakin taianomaisen pysäyttävää. Pyssyn tähtäimessä on jänis, jonka kauneudesta Dorian vaikuttuu ja haluaa pelastaa sen. Mutta sitten eteen ilmestyykin Doriania etsinyt mies. Maailmankaikkeuden voimat toivat miehen ammuttavaksi juuri tuolla pelastamisen halun hetkellä, kolkuttelemaan Dorianin omaatuntoa.

Kauneus ja nautinnollisuuden hakeminen eivät ole sinäänsä syntejä, mutta ehkä ihmisen tulisi ensisijaisesti hakea kauneutta muualta kuin itsestään? Kuten Dorianillakin, liika itserakkaus ja -korostus johtavat turmioon. Sisin on loppupeleissä se tärkein, sillä sitä kukaan ei pääse pakoon.