Thomas Hardy - Tessin tarina

''Häntä hävetti öiset epätoivoiset ajatuksensa; yhteiskunnan mielivaltaiset laithan häntä vain ahdistivat; lait, joilla ei ollut mitään perustusta luonnossa.''

Tess Durbeyfieldin isä kuulee kylän papilta heidän perheensä olevan aatelisen D'Urbervillen suvun jälkeläisiä. Vaatimattomissa oloissa elävät työläiset näkevät keinon parantaa olojaan. Kun perhe onnettomuudessa menettää hevosen, painostetaan perheen vanhin tytär Tess lähistöllä asuvien D'Urbervillejen puheille. Vastahakoinen Tess lähtee kartanoon, koska kokee onnettomuuden olleen hänen vikaansa. Aleksander Urberville nauraa sukulaisyhteydelle pitäen sitä lähinnä vitsinä ja Tess saa kanojen hoitajan paikan. Ylpeä ja häikäilemätön mies kuitenkin serkuttelee Tessiä ja ahdistelee tätä uskomatta vastalauseita. Lopulta hän raiskaa Tessin. Avioliiton ulkopuolella menetetty neitsyys ja äpärälapsi leimaavat Tessin kohtalon hänen loppuelämäkseen. Meijerissä työskennellessään hän tapaa myöhemmin Angel Claren, miehen johon rakastuu, mutta menneisyys on kaiken onnen tiellä.

Tessin tarina on kuohuttava kirja ja hyvä kuvaus reilun sadan vuoden takaisesta yhteiskunnasta. Juoni kulki keskivaiheilla vähän verkkaisesti Tessin jännittäessä Angelin toimia. Loppuun olikin sitten kirjoitettu todellinen sydämen pompauttaja, käänne joka tuli aivan puskista. Tarinaa voi lukea uskonto-, yhteiskunta- tai feministiseltä kantilta. 1890-luvulla säätyjaot ovat rapisemassa. Vanhat aatelissuvut hiipuvat ja ennen loisteliaita kartanoita käydään vain silloin tällöin tuulettelemassa. Usko veren ja esi-isien ylentävään merkitykseen on kyseenalainen. D'Urbervilleistä on tullut peltotyöläisiä Durbeyfieldejä. Määritelläänkö ihmisen ''paremmuus'' veren historialla, luokka-asemalla, teoilla vai millä?

Tessille tieto suvun historiasta ei johda mihinkään hyvään. Viattomuudesta tulee tytölle vain haittaa ja vilpittömyys estää oman edun tavoittelun. Tess ei tee mitään väärin, mutta saa loppuiäkseen leiman, joka estää uuden avioliiton ja parannusten tekemisen omaan elämään. Kun pienikin vihjaus onnellisuudesta vilahtaa, se katoaa yhtä nopeasti. Raiskaaja Aleksander alkaa myöhemmin saarnaajaksi puhdistautuen vanhoista synneistään ja hulttiosta luonteestaan. Se on kaikkien silmissä täysin ok. Nuoruudessaan Angelkaan ei ole ollut puhdas pulmunen, muttei kuitenkaan anna Tessille anteeksi raiskauksesta syntynyttä lasta! Kumpaakaan miestä ei yhteiskunta rankaise esiaviollisesta seksistä. Miksi juuri naisen tarvitsee olla puhdas, koskematon? Hardy tuo hienosti esiin uskonnon ja yhteiskunnan kaksinaismoralismin.

Nykyisin naisen etenemismahdollisuudet elämässä eivät onneksi ole länsimaissa näin riippuvaisia siveellisyydestä, mutta edelleen seksuaalisuuden ja seksin asenteet ovat miehille löyhemmät. Nainen saa huoran tai luntun leiman kohtalaisen helposti, kun taas vastaavia nimikkeitä ei miehille edes kielestä löydy. Miehen ego ja arvo toisten silmissä vain kasvaa sänkyyn kaadettujen naisten määrän mukana. Jostakin syystä naisen neitsyys on aina, edelleenkin, niin tärkeää, että se pitää suojata. Ajatus elää vanhoillisissa uskonnoissa vieläkin. Amerikassa kristityt teinit käyttävät purity ringejä, muslimimaissa naisten siveys taataan ympärileikkauksella. Kai naisen ''puhtauden'' määrittelee jokin muukin asia.

Kirjan kieli on ihanan seesteistä ja kaunista mitä luontokuvauksiin tulee. Pidin kirjasta paljon, vaikka jäikin surullinen olo. Maailma on julma paikka, joka heittelee hyviä ihmisiä epäreilusti. Kaikista raa'immat tapahtumat kerrotaan hienovaraisesti, kuitenkaan jättämättä epäilykselle varaa. Olisin ehkä mieluummin lukenut uudemman suomennoksen, sillä tämän painoksen suomennos on vuodelta 1909 ja ajoittain kökkö. Osa nimistä on puettu suomalaiseen muotoon, kuten Matti ja Liisu-Viisu, osa taas on alkuperäisessä muodossa. Tämä ärsytti itseäni eniten, mutta huomasin myös Angel Claren iän vaihtuvan kesken tarinaa kummallisesti...Ihmettelen myös kansivalintaa. Kirjasta on otettu uusia painoksia ilmeisesti Polanskin 80-luvun elokuvaversion vuoksi ja siksi kannessa on kuva elokuvasta, mutta...Pastellin hempeä kansi huutaa räikeästi vastavirtaan traagisen sisällön kanssa. Tässä ei ole mitään hailakkaa tai röyhelöistä kepeyttä.

Koska Tessin tarinan voi lukea niin monelta eri kantilta, kirja avautuisi varmaan lisää vielä uudella lukukerralla. Aionkin hankkia sen omaan kirjahyllyyni. Joistakin teoksista tulee hyvästä syystä klassikoita. Ne säilyttävät aikakaudesta toiseen tärkeää sanottavaa.


Tess of the d'Urbervilles, 1891

Margaret Atwood - Orjattaresi

''Minä odotan. Yritän kokoilla itseni. Olen tällä hetkellä jotakin sellaista joka pitää kokoilla. Se olento joka minun pitää tuoda esiin on tekemällä tehty, ei syntynyt.''

Päätin, että haluan tutustua uudempiin dystopioihin, tai sanotaanko sellaisiin itselleni tuntemattomampiin. Netistä tutkiskelemalla (Internet on hieno keksintö, I must say) törmäsin Margaret Atwoodiin. Luin pääpiirteittäin yhden hänen kirjansa juonen. Orjattaresi kiinnitti erikoisella tulevaisuuden kuvallaan huomioni. Lukemissani dystopioissa on ollut vahva poliittinen sanoma. On heijasteltu kylmän sodan tuntoja, sodan pelkoa ja sensuurinvastaisuutta. Atwoodin tulevaisuudessa nojataan vanhoilliskristillisiin arvoihin ja kirjailijalla on ennen kaikkea vahva sanoma naisten oikeuksista ja asemasta sekä uskontojen vaarallisesta puolesta.

Nimetön päähenkilö on orjatar, punaiseen kaapuun peitetty synnyttäjä. Kirja seuraa hänen sopeutumistaan uuden komentajansa taloon. Häntä kutsutaan komentajansa mukaan Frediläiseksi. Orjattaren oikea nimi jää salaisuudeksi.

Päähenkilö on elänyt maansa radikaalin muutoksen, joka on tapahtunut kolme vuotta aiemmin. Sitä ennen on eletty pitkälti kuin meidän aikanamme, joten on paha arvioida minkä ajan päähän tarina on sijoitettu. Jostakin syystä itsellä syntyi mielikuva, että oltaisiin edetty sata vuotta, ehkä enemmänkin. Gileadin, entisten Yhdysvaltojen alueen, on kohdannut jonkinnäköinen luonnonkatastrofi, jonka seurauksena ihmisiä on vähän ja lapsettomuutta paljon.

Ratkaisuja väestökatoon on alettu etsiä Raamatusta, turhan sanatarkasti tulkiten. Lääkäreitä rankaistaan taannehtivasti aborttien suorittamisesta, niin suuri on synti, niin suuri arvo uuden elämän luominen. Naisten sortaminen on aloitettu irtisanomalla kaikki naiset työpaikoistaan ja jäädyttämällä naisten oikeus omaan pankkitiliin. Ne joilla munasarjat toimivat on siirretty koulutuskeskuksiin, joissa opetetaan kunnon hyveet ja valmistutaan puhtoisiksi orjatarsynnyttäjiksi. Nämä naiset valikoituvat komentajien sänkyyn. Jos jälkikasvua ei ala kuulua, vika on kyseenalaistamatta naisessa ja siitä loppuu suhteellisen helppo elämä orjattarena. Steriili on kielletty sana, jota ei saa sanoa ääneen. Ei ainakaan miehistä puhuttaessa. Lapsettomiksi jäävät naiset joutuvat työleireille.

Naiset jakautuvat orjattariin, kotitalousaskareista huolehtiviin marttoihin ja komentajien vaimoihin, jotka virallisesti ovat orjattarien lasten äitejä. Käytännössä martat sitten hoitavat lapset. Taloudessa on monta naista eri rooleineen ja tehtävineen, koska gileadilaisen näkemyksen mukaan nainen ei voi olla monenlainen, on siis hyvä antaa yksi oma tehtävä ja rooli jokaiselle. Vaimolle onkin huisin kivaa kun toinen nainen tulee taloon tarkoituksenaan tulla tiineeksi aviomiehelle...Atwoodilla on hyvä pointti tässä. Naiskuva kun tuntuu valitettavasti olevan ihan nykyisinkin yksioikoinen. Ei tunnu olevan hyvää keskipolkua, olet joko hyvä, pehmeästi naisellinen äitihahmo tai paheksuttava huora. Tai nalkuttava vaimo.

Orjattaresi ylitti odotukseni huikeasti. Olen ihmeissäni, etten ole aikaisemmin kuullut tästä kirjasta, niin erikoisen loistava se on! Aivan alkuun lukeminen takelteli ja olin ihmeissäni. Atwood avaa hiljaa ja hitaasti Gileadin sääntöjä ja päähenkilön taustoja. Hiljainen tahti kuitenkin alkoi ruokkia lukuintoa päästessäni hämmennyksen yli, ärsyttävän epätietoisuuden tila vaihtui tiedonjanoon, tarkentavien kysymysten pohtimiseen. Tarinaan sopii oivasti vuorotteleva tahti päähenkilön koettelemuksissa ja menneisyyden muistoissa. Frediläisen menneisyyden muistot tekevät lukiessa pahaa hänen muistellessaan tavanomaisia asioita, kuten kaupassakäyntiä miehensä ja lapsensa kanssa tai riitoja äitinsä kanssa. Ne lisäävät uskottavuutta, toden tuntua. Muistot ja nykyisyys eroavat niin radikaalisti. Vaikka kirjan maailma on erikoinen ja tuntuisi äkkiseltään ajateltuna hullulta, että äärikristityt arvot nousisivat laeiksi, Atwood osaa luoda salakavalasti tainnuttavasta muutoksesta uskottavan.

Kirja ei lopulta siis ollutkaan yhtään niin vaikea kuin aivan alussa pelkäsin. Se on koskettava ja vaivattomasti etenevä, ennen kaikkea tarina johon jää koukkuun. Se, miten maailma on hiljalleen muuttunut painajaiseksi kerrotaan pohtivasti. Miten tähän on tultu? Tasa-arvon edistäminen on aina tärkeää, vaikka kirjoitusajankohtana 1980-luvulla ja nykyhetkenä asiat ovat suhteellisen hyvin länsimaissa, varsinkin maailmalla on yhä paljon huonoja asenteita ja epäkohtia, joita emme saa unohtaa. Mahdollisimman tasa-arvoiseen maailmaan tulisi aina pyrkiä.

Ja uskonto. Toivon mukaan se pysyy erossa valtiosta. Gileadista tulee vahvasti mieleeni Iran. Kuten Gileadissa, Iranissakin naiset kulkivat ennen vapaasti, pukeutuivat rannalle bikineihin ja ajoivat autoa. Elämä oli suhteellisen vapaata ja helppoa. Sitten tuli 1979 islamistinen vallankumous, jonka seurauksena maasta tuli fundamentalistinen teokratia, jossa uskonnollisia tekstejä tulkitaan tiukasti ja naisten sorto oikeutetaan uskon nimeen. Bikineistä hijabeihin. Voisiko se mitä Iranille on tapahtunut ja kirjassa Gileadille, tapahtua länsimaassa, jossakin eurooppalaisessa valtiossa? Ajatus tuntuu hullulta, muttei täysin epätodennäköiseltä. Vaikeina aikoina haetaan vastauksia uskosta ja uskonnon teksteistä ja kyllähän on olemassa uskontoja, joissa Raamattua tulkitaan tiukasti. Esimerkki, joka tulee mieleen ei ole edes tuolla kaukana maailmalla. Vanhoillislestadiolaisilla ehkäisy on kielletty ja naiset kokevat yhteisön sisällä tiukkaa painostusta mahdollisimman monen lapsen synnyttämiseen. Se tuottaa uskon piirissä oleville naisille eriarvoisuutta, kipuja ja masennusta.

Lopussa Atwood nitoo kaiken yhteen niin hyvin, että herra jestas. Viimeisessä luvussa otetaan ajassa hyppy, kauas aikaan jolloin Gilead on historian kirjoihin jäänyt oikku maailmanhistoriassa, omituinen aikakausi josta pidetään luentoja yliopistossa ja jossa orjattaren tarina on kyseenalainen legenda, jonka faktojen pätevyyttä tutkitaan. Orjattaren elämä on väkevä, hienosti kerrottu, aisteja herättelevä ja raivostuttavasti tässäkin ajassa totta. Tämän vastapainona pidin hyvänä Atwoodin pointtia siitä miten tämäkin painajaismainen teokratia jäi sitten lopulta ihmetyksen aiheeksi, hiekanjyväksi ajassa joka kulkee eteenpäin. Historian tutkimus on tärkeää. On välttämätöntä, ettemme toista uudelleen ja uudelleen samoja virheitä. Pidin lopetusta parhaana tarinan yhteenvetona aikoihin, jopa yhtenä parhaimpana ikinä. Se luo lohtua siihen, että maailma voi mennä eteenpäin painajaisista, oppia ja selvitä pahoista ajoista.

P.S: Stephen Kingin Mustassa tornissa Roland on myös kotoisin Gilead-nimisestä paikasta...Hieman piti hieraista silmiä, voooou. Tämä tuskin on pelkkää sattumaa, vaan tarkoituksellinen detalji tai kunnian kumarrus Atwoodin suuntaan?

Märta Tikkanen - Miestä ei voi raiskata

Mielessäni oli Vuosisadan rakkaustarina suunnatessani kirjastossa T-hyllyille. Sitä ei ollut, joten valitsin toisen Märta Tikkasen teoksen. Miestä ei voi raiskata. Tämäkin teos on ollut nimenä tuttu, mutten tiennyt sen olevan Tikkasen kirjoittama. Olen elänyt hämärien muistikuvien kanssa elokuvasta, kirjasta tietämättä. Nyt kun olen kirjan lukenut, sanon että tämä kirja tulisi lisätä kaikille suomalaisen kirjallisuuden lukusuosituslistoille. Kirja on vuodelta 1975, mutta Tikkasen nostamat epäkohdat ja asenteet eivät ole juurikaan muuttuneet. Tovan tarina voisi aivan hyvin olla vuodelta 2016.

Tova Randers on 40-vuotias kahden teini-ikäisen pojan äiti. Hän on töissä kirjastonhoitajana ja odottaa ikälisiä parantaakseen perheensä toimentuloa. Hän on eronnut, mutta elää kuitenkin onnellista, tavallista arkea. Kaikki nyrjähtää, kun baarissa tavattu mies sitoo hänet ja raiskaa.

Tova ei uskalla tehdä rikosilmoitusta, häpeä ja pelko on lamauttavaa. Mitä jos juttu päätyy uutisiin? Joku kuitenkin osaa päättellä, että uhri on Tova. Hän oli nauttinut alkoholia ja lähtenyt vieraan miehen mukaan, häntä voidaan syyllistää. Oikeus ei ole Tovan puolella, joten hän ottaa sen omiin käsiinsä. Hän päättää raiskata raiskaajansa. Asianajajatuttavalta kysyessään naisten raiskaustuomioista, hän saa vastauksen. että miestä ei voi raiskata. Samaa ajattelee poliisi. Hän kuitenkin selvittää raiskaajansa nimen, se selviää helposti, sillä rikospaikka on miehen koti. Tova alkaa varjostaa miestä selvittäen tämän työpaikan ja lempikuppilan, jossa hän lirkuttelee kassatytölle. Tova saa selville, että mies on eronnut ja tällä on lapsia, etäältä seuraamalla hän tekee päätelmiä miehestä hautoen suunnitelmansa toteutusta. Hän aikoo raiskata miehen ja ilmottautua itse poliisille, jotta raiskaaja tietäisi miltä nöyryytys ja häpeä tuntuu. Ehkä mies lopettaisi, ehkä Tova saisi muutettua asenteita. Ajatus jopa naurattaa joitakin ihmisiä, kuin miehen raiskaaminen olisi vitsi.

Tämä kirja kuohuttaa ja siitä on vaikea kirjoittaa. Tikkanen kirjoittaa realistisesti Tovan häpeästä ja pelosta tapahtuman jälkeen. Uhrin syyllistäminen on vieläkin joidenkin idioottien mielestä ihan kelpo argumentti. No mitäs laittoi minihameen. No mitäs käveli pimeässä yksin. No mitäs joi itsensä humalaan. No mitäs luotti mieheen. Jne. Miksi naisille opetetaan, että koko ajan pitäisi olla varuillaan? Että se on normaalia vähän pelätä koko ajan? Olen raivoissani joka kerta kuullessani tai lukiessani näitä vääriä mielipiteitä. Joo joo, mielipiteistähän sanotaan, ettei voi olla oikeita tai vääriä, mutta tässä asiassa savu nousee korvista. Uhrin syyllistäminen on sama kuin puolustaisi raiskaajaa. Lyhyt hameko on rikolliselle kuin punainen vaate härälle? Signaali, joka kadottaa oikeuden käsityksen ja itsehillinnän? Raiskaaminen on joka kerta väärin. Ei sille ole oikeutusta tai lieventäviä asiahaaroja.

Raiskauksen lisäksi kirjassa käsitellään Toven miessuhteiden kautta sukupuolien epätasa-arvoa monelta kantilta. Valta ei ole jakautunut miehen ja naisen suhteessa tasan mitä tulee ehkäisyyn, työhön ja lastenhoitoon. Mutta Tikkanen ei väitä, että vika olisi pelkästään miehissä, yhtä lailla jotkut naiset ovat taipuvaisia alistumaan ja toimimaan siten miten edelliset sukupolvet ovat iät ja ajat toimineet, kyseenalaistamatta. Kaikki Tikkasen ajatukset välittyvät hienosti Tovan kautta, joka menneeseen kelaamalla ymmärtää taipuneensa hiljaa miehensä tahtoon mm. poikiensa hoidossa ja kasvatuksessa. Se on yhteiskunnassa normi ja automaattinen oletus.

Lisäksi väkivalta ja kosto ovat tarinassa pinnalla. Onko oikein ottaa oikeus omiin käsiinsä, jos kirjoitetut lait eivät puolusta sinua? Onko silmä silmästä-ajattelu oikeutettu tässä kohtaa? Kirjoitusajankohtana parikin pykälää on puuttunut. 70-luvulla laki ei ole tunnustanut avioliitossa tapahtuvaa raiskausta, kuten ei miehenkään raiskausta. Käsittämätöntä miten asenne ja tietämättömyys voivat näkyä laissa, vanhoillinen ajattelutapa.

Sisko Istanmäki - Liian paksu perhoseksi

Liian paksu perhoseksi tuli luettua juuri sopivaan kesäiseen väliin. Se on nopealukuinen ja suloinen kirja, joka on ylistys erilaisuudelle ja tavalliselle, ihanalle arkiselle aherrukselle. Se ei kuitenkaan ole höttöä hömppää, vaan herätti paljonkin ajatuksia. Suloisuudesta huolimatta en ihan kaikelle tässä lämmennyt.

Kirjan päähenkilö on monin tavoin epäsovinnainen Kaisu. Hän ei ole naisihanteita vastaava tyttönen, vaan roteva, vahva ja uskalias. Tarinan alkaessa Kaisu on vasta parikymppinen ja asuu äitinsä kanssa. Kaisu näkee työpaikkailmoituksen kauppa-apulaisen paikasta ja muuttaa tuntemattomaan kylänpahaseen Ruutinojaan unelmoiden pulahduksista järviveteen työpäivien päätteeksi. Perille päästessään Kaisu järkyttyy uuden työpaikkansa siivottomuudesta, mutta sitäkin enemmän kauppias Ernin sukulaisilta saamastaan nihkeästä vastaanotosta.

Kylä ja kauppa ovat molemmat konkurssin partaalla. Maailma elää murroksessa ihmisten muuttaessa kaupunkiin - tai Ruotsiin. Pienet kyläkaupat joutuvat ahtaalle ja byrokratia alkaa jyllätä terveyslautakuntien ynnä muiden vaatiessa lihojen leimaamista ja muuta. Nuorisostakin tulee rääväsuisempia räkänokkia. Arjen aherruksessa Erni ja Kaisu hiljalleen rakastuvat ja elävät aika tavallista, mutta loppupeleissä ihanaa elämää, jonka suoria ja mutkia tarinassa seurataan.

Yksi suurimmista teemoista on erilaisuuden hyväksyminen ja sukupuoliroolien kliseiden murtaminen. Kaisu on rakastettavan samaistuttava hahmo, samaten heiveröiden Ernin voimattomuuden tunteita pystyi lukiessa myötäelämään. Mies on ällistyttävän poljettavissa äitinsä ja siskonsa toimesta vuodesta toiseen. Raivon tuntein luin myös Kaisun ainoan ystävän, lestadiolaisen Annan, alistuneisuudesta. Uusi vauva joka vuosi, ei omaa rahaa, totaalinen riippuvuus itsekkäästä aviomiehestä ja valehymyn väkerrys olosuhteiden pakosta.

Kirja nostaa teemoja hienosti esiin, mutta tarinan lopetuksen juonikuvio sotii omaa moraaliani ja mielestäni ihan itse kirjankin teemoja vastaan. Kaisu lyö Erniä, pari palaa yhteen ja jatkaa kesken jäänyttä arkeaan happily ever after. Naisen lyöminen on tuomittavaa, eikö muka miehenkin? Heikompien tai ylipäätään kenen tahansa kimppuun käymisen tulisi olla tuomittavaa. En pystynyt nielemään tätä ratkaisua, enkä nauttimaan viimeisistä sivuista siten miten kirjan herttaisesta ja puhuttelavasta alkupuoliskosta.

Esa Sariola - Tiedän mitä ajattelette

Tiedän mitä ajattelette - Kirjoituksia miehestä, naisesta, elämästä on kokoelma Esa Sariolan vuosina 1987-2003 julkaistuista lehtiartikkeleista. Pidempi nimi kertoo oleellisimmat aihepiirit, sukupuolten ja ylipäätään ihmisten vuorovaikutuksen. Sariola osaa kirjoittaa arjessa tunnistettavista tilanteista kiehtovasti ja osaa järkeistää asioita hauskoin sanoin. Useimmissa teksteissä on kieli poskella, mutta joukosta löytyy pari vakavampaakin tekstiä. Sariola osaa perustella hyvin mm. sen miksi lapsen kurittaminen on väärin.

Kirja on jaettu osiin aihepiiriensä mukaan. Näitä ovat mm. Siivous ja maailmanloppu, Mies nainen muu mikä ja Jokainen oma jalkapallonsa. Koska tuoreimmatkin tekstit ovat ilmestyneet liki viisitoista vuotta sitten, mukana on yesterday's-paper-tells-yesterday's-news-ajankohtaisuutta eli menneiden vuosien puheenaiheita ja uutisia. Kaikista en oikein päässyt jyvälle, että mihin Sariola viittaa. Tämä ei kuitenkaan lannista lukemista, sillä enimmäkseen Sariola kirjoittaa asioista, jotka kestävät aikaa. Mielenkiintoni alkoi vasta loppupuoliskolla herpaantumaan,  kun tekstien aiheista tuli sekalaisempia. Löytyi ufotutkijaa, urheilua ym.

Psykologina ja tietokirjailijana Sariola on mielestäni parhaimmillaan omilla vesillään. Parisuhteesta, seksistä ja ihmissuhteista hän osaa kirjoittaa napakasti ja samaistuttavasti. Provosoivastikin! Tähän kirjaan tartuin tykästyttyäni viime syksyllä lukemaani Miehelle kuuluu kaikki. Kärkästä ja hauskaa tekstiä sekin.

Alice Walker - Häivähdys purppuraa

14-vuotias Celie aloittaa kirjeiden kirjoittamisen Jumalalle. Isänsä raiskauksien seurauksena nuori tyttö synnyttää kaksi lasta, jotka adoptiossa erotetaan äidistään. Rumaksi ja tyhmäksi haukuttu naisen alku naitetaan miehelle jonka etunimeä Celie ei liiton alkutaipaleella tahdo muistaa. Hänelle aviomies on nimittäin isäntä.

Pahinta Celien elämässä on kuitenkin se, että avioliiton kautta hän joutuu vuosikymmeniksi eroon rakkaasta pikkusiskostaan Nettiestä. Siskosten elämistä muotoutuu varsin erilaisia. Celie kasvaa naiseksi Amerikan etelässä 1900-luvun alkupuoliskolla, aikana jolloin rotuerottelu on voimissaan. Nettie sivistyy, päätyy lähetystyöhön Afrikkaan olinko-heimon kylään ja hetkeksi myös Englantiin. Rasismi ja epätasa-arvo ovat voimissaan myös meren takana, vaikka näyttäytyvät eri muodossa.

Aluksi tuotti vaikeuksia päästä murrosikäisen päiväkirjamaiseen kerrontaan kiinni. Celien kirjeet on kirjoitettu puhekielellä ja aluksi tekstit ovat lyhyitä ja karkeita, asiat kerrotaan kaunistelematta. Celien ja Nettien aikuistuessa vuosikymmenten saatossa tyyli kuitenkin muuttuu. Lähetystyötä tekevä ja itseään sivistänyt Nettie kirjoittaa siskolleen pitkiä kirjeitä, jotka rikkovat tyyliä eivätkä tunnu kirjeiltä ollenkaan. Celie oppii siskoltaan paljon maailmasta, mm. sen, että Amerikan mustatkin ovat alun perin kotoisin Afrikasta. Celiekin muuttuu vanhemmiten filosofisemmaksi ja kirjoittaa pidempiä mietintöjä elämästään.

Tarinassa on paljon teemoja. Mielikuvissani olen aina liittänyt kirjan kertomukseksi rasismista. Yllätyin siitä, että suurimmaksi teemaksi tarinassa nousevat naisten oikeudet ja sukupuoliroolien tutkailu. Häivähdys purppuraa on ennen kaikkea tarina kolhitusta naisesta, joka vuosien saatossa oppii arvostamaan itseään.

Kolmenkymmenen vuoden aikana Celie ehtii tutustua uskomattomiin naisiin, joilta kaikilta hän oppii elämästä ja naiseudesta. Yksi naisista on Sofia, joka esimerkillään opettaa että miehen ja naisen perinteiset roolit eivät sovi kaikkien ylle. Sofia omaa ominaisuuksia, joita perinteisesti edelleenkin liitetään miehiin. Hän on fyysisesti iso ja vahva, itsevarma ja paha suustaan. Aviomies Harpo taas on fyysisesti vaimoaan heikompi ja epävarma avioliittonsa roolien nurinkurisuudesta. Harpo yrittää huonoin tuloksin saada vaimonsa tahtoa omaan taskuunsa. Miesnegatiivinen kirja ei kuitenkaan ole, sillä loppua kohden karskit miehet kasvavat ihmisinä ja oppivat arvostamaan naisia ja naisellisia harrastuksia, kuten ompelua.

''Mitä, väitäkkö että Jumala on turhamainen? minä kysyin.
En, se sano. Ei turhamainen, se vaan tahtoo olla jakamassa kaikkea hyvää. Minä luulen että Jumalaa ottaa päähän jos sinä kävelet violetin värin ohi pellolla ekkä huomaa.
Mitä se tekee kun sitä ottaa päähän? minä kysyin.
Se keksii jotain muuta. Ihmiset luulee että Jumalaa kiinnostaa vaan se miten me miellytetään sitä. Mutta hölmökin voi nähdä että se yrittää kaiken aikaa miellyttää meitä takasin.''

Shugilta Celie oppii ehkä elämänsä tärkeimmät opit. Shug opettaa Celietä näkemään itsensä rakastettavana, eheyttää rikottua seksuaalisuutta ja kannustaa pohtimaan jumaluutta. Onko Jumala kaapuun pukeutunut valkoinen partanaama vai jotain muuta? Jumaluuden ja uskontoaiheiden kääntely uudessa valossa avaa elämästä aivan erinäköisen kokemuksen. Enkeli Shug ei kuitenkaan ole, vaan villistä elämästä nauttiva, paheksuttu blues-laulaja. Hän ei aina pysy Celien rinnalla ja suhde on muutenkin konstikas, onhan Shug myös Celien aviomiehen Albertin rakastajatar.

Rasismia ja rotuerottelua käsitellään enemmän loppupuolella, esim. Sofian piikatöissään hoitaman, nyt jo aikuistuneen, lapsen kautta. Suhde ei ole eheä, vaikka jotkut valkoiset hiljalleen alkavat arvostaa mustien piikojen kasvatustyötä. Lapsethan ovat vanhempiensa sijasta mustien kotiapulaisten kasvattamia. Suurempaa perspektiä naisten asemaan, rotuerotteluun ja koko kolonialismiin tuovat Nettien kirjeet meren takaa Afrikasta. Valkoinen hallinta vähät välittää mantereen alkuperäisistä heimoista, kylä raivataan matalaksi jotta saadaan uusi tie rakennetuksi. Naisten eheys rikotaan ympärileikkauksella. Mutta afrikkalaisilla on ylpeys ja tuntemus omasta arvosta, jonka osa amerikkalaisista mustista on menettänyt.

Rotuerottelu on mieletön historian häpeäpilkku ja aiheena mielenkiintoinen. Lämminhenkisyydessään kirja palauttaa mieleen Kathryn Stockettin Piiat, joka sekin sisältää ison joukon vahvoja naishahmoja ja esittelee mustien elämää Yhdysvaltojen etelässä. Samoja teemoja käsitellään myös Alex Haleyn orjasuvusta kertovassa romaanissa Juuret, jonka olen kehunut blogissa puhki. Haluan ehdottomasti lukea samoista aihepiireistä vielä lisää tarinoita.

Steven Spielberg on ohjannut romaanista vuonna 1985 samannimisen elokuvasovituksen. Se olisi jännä tsekata vielä tähän perään. Rooleissa nähdään mm. Whoopi Goldberg Celienä ja Oprah Winfrey Sofiana (Kyllä, Oprah on  kunnostautunut myös näyttelijänä!). Elokuva sai aikanaan yksitoista oscar-ehdokkuutta voittamatta kuitenkaan yhtään.

Anna-Leena Härkönen - Takana puhumisen taito

                                              

''Mies. Jos olet unohtanut vaimon syntymäpäivät, minulla on sinulle ainoastaan yksi ohje: konttaa. Kutista itsesi pesusienen kokoiseksi ja selitä niin paljon kuin sylki suuhun tuo. Jos saat luontevasti itkettyä hiukan, se edistää asiaasi. Mutta älä volise niin, että lima lentää, se saattaa ärsyttää vaimoa ja saa sinut näyttämään ääliöltä. Pari kolme kyyneltä on hyvä. Tai edes silmien hienoinen kiilto.  Käytä myös lahjontaa. Ja kun olet unohtanut ostaa lahjan etukäteen, on kyse nimenomaan lahjonnasta. Hanki lahjakortti tavarataloon tai kauneushoitolaan. Sen täytyy olla vähintään sadan euron arvoinen. Jos olet köyhä, tarjoudu hieromaan vaimoa ainakin tunti äläkä huokaa kertaakaan sen tunnin aikana. Vakuuttele rakkauttasi. Sitä ei voi koskaan tehdä liikaa. Äläkä unohda syntymäpäivää toista kertaa. Nainen. Jos olet unohtanut miehen syntymäpäivän (naiset eivät yleensä unohda), syytä kuukautisia. Jos niitä ei enää ole, syytä vaihdevuosia. Jos nekin ovat ohi, syytä vanhuutta.''

Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito sisältää kirjailijan pakinatyylisiä tekstejä mm. vaihdevuosista, avioerosta ja hymiöiden käytöstä. Teos on julkaistu kirjan ja ruusun päivänä 2014 Kirjakauppaliiton kustantamana ja se on 2014 ollut kirjakaupoissa saatavana kolmen päivän ajan.

Kirja sisältää kolmekymmentäkolme muutaman sivun pituista tekstiä. Lukeminen on mukavan kevyttä ja olin Härkösen kanssa samaa mieltä monista arjen ärsyttävyyksistä, kuten jonottamisesta ja facebookkiin ruokakuvien laittamisesta, aina isompiin aiheisiin kuten avioeroon, sukupuolten eroihin ja kostamiseen. Kirja on vuodatusta ja ajoittain eniten-vituttaa-kaikki-tyyppistä, mutta Härkönen purnaa asioista suoraan sen mitä ajattelee käyttäen esimerkkeinä omia ja tuttujensa kokemuksia. Pilke silmäkulmassa ja hyvinkin samaistuttavasti. 

Esa Sariola - Miehelle kuuluu kaikki

Vuoden 2004 ehdokas Runeberg-palkinnon saajaksi

Provosoiva nimi, hauska juonen kuvaus. Seuraavaksi olinkin kassalla.

Päähenkilö Heinonen on menestynyt liikemies ja yrittäjä, joka joutuu omituiseen tilanteeseen kaupassa. Tuntemattomat henkilöt aiheettomasti syyttävät häntä itsensäpaljastelusta. Myymäläpäällikönkään kanssa absurdiin tilanteeseen ei saada tolkkua. Heinonen tulee nolatuksi. Mikä kamalinta, naisten edessä.

Tapauksesta järkyttyneenä Heinonen saa miehisen identiteettikriisin ja kasaa työryhmän. Missio on: Miehelle kuuluu kaikki. Naisia ei oteta mukaan projektiin, joka on niin talk showta kuin lautapeliäkin. Koko homma ajautuu ongelmiin, kun töissä nokitaan järjestystä ja Heinonen päätyy lööpeihin.

Hahmot ovat stereotyyppisiä, ärsyttäviäkin. Miehet juoksevat nuorten naisten perässä pakoon vaimojaan, jotka nalkuttavat ja syyttelevät tyhjästä. Parikymppiset naiset ovat jännittäviä ja liikahtavat vasta puolenpäivän jälkeen mihinkään suuntaan. Pojan klopit hölmöilevät, pojat on poikii.

Tämän Sariola saa omasta puolestani kuitenkin tehdä, sillä hän osaa kirjoittaa asiantuntevasti, Sariola on kirjoittanut tietokirjoja sekä toiminut psykologina ja tutkijana. Ja ennen kaikkea hän osaa kirjoittaa humoristisesti:

''Östlund jätti pojan nukkumaan ja meni ruokapöydän ääreen lukemaan lehteä. Siellä kerrottiin, että Englannissa miesten hedelmällisyys oli laskenut romahdusmaisesti. Se johtui siitä, että vessat huuhdottiin jokiin. Naisten syömistä ehkäisypillereistä valui virtsan mukana niin paljon estrogeeniä juomaveteen, että miesten siittiöntuotanto lakkasi. Vedenpuhdistamot eivät pystyneet erottamaan hormoneja vedestä. Östlund luki uutisen toiseen kertaan. Miehet pakotettiin ottamaan hormoneja naisten virtsasta. Jumalauta mitä meille tehdään. Joku oli saatava vastuuseen.''

Mitään naistenvihaajia nämä hahmot eivät kuitenkaan ole. Pikemminkin hämmentyneitä. Oma vaimo onkin vihamielinen ja aivan eri ihminen kuin se, jonka kanssa meni naimisiin. Naiset yrittävät muuttaa vastentahtoisia miehiään ja pettyvät kun eivät onnistu.

Toinen asia joka on hyvin kuvattu on työyhteisö. Nokkimisjärjestys, suhteiden vaikutus, kuppikuntailu ja sukupuolten eri menetelmät siitä miten asiat töissä hoidetaan.

Kirjaa oli ihan hauskaa lukea. Sariolalla on pohtiva ja tieteellinen ote ihmissuhteisiin ja sukupuolien välisen kommunikaation ongelmiin. Käpyrauhaset, projisoinnit sun muut. Vaikka inhottikin lukea siitä miten Korpi juoksee vaimon ja nuoren rakastajan välillä, hänenkin tilannettaan loppupeleissä ymmärsi ja myötäeli tuskaisia riitoja vaimon kanssa.