Näytetään tekstit, joissa on tunniste rotuerottelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rotuerottelu. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Alice Walker - Häivähdys purppuraa




14-vuotias Celie aloittaa kirjeiden kirjoittamisen Jumalalle. Isänsä raiskauksien seurauksena nuori tyttö synnyttää kaksi lasta, jotka adoptiossa erotetaan äidistään. Rumaksi ja tyhmäksi haukuttu naisen alku naitetaan miehelle jonka etunimeä Celie ei liiton alkutaipaleella tahdo muistaa. Hänelle aviomies on nimittäin isäntä.

Pahinta Celien elämässä on kuitenkin se, että avioliiton kautta hän joutuu vuosikymmeniksi eroon rakkaasta pikkusiskostaan Nettiestä. Siskosten elämistä muotoutuu varsin erilaisia. Celie kasvaa naiseksi Amerikan etelässä 1900-luvun alkupuoliskolla, aikana jolloin rotuerottelu on voimissaan. Nettie sivistyy, päätyy lähetystyöhön Afrikkaan olinko-heimon kylään ja hetkeksi myös Englantiin. Rasismi ja epätasa-arvo ovat voimissaan myös meren takana, vaikka näyttäytyvät eri muodossa.

Aluksi tuotti vaikeuksia päästä murrosikäisen päiväkirjamaiseen kerrontaan kiinni. Celien kirjeet on kirjoitettu puhekielellä ja aluksi tekstit ovat lyhyitä ja karkeita, asiat kerrotaan kaunistelematta. Celien ja Nettien aikuistuessa vuosikymmenten saatossa tyyli kuitenkin muuttuu. Lähetystyötä tekevä ja itseään sivistänyt Nettie kirjoittaa siskolleen pitkiä kirjeitä, jotka rikkovat tyyliä eivätkä tunnu kirjeiltä ollenkaan. Celie oppii siskoltaan paljon maailmasta, mm. sen, että Amerikan mustatkin ovat alun perin kotoisin Afrikasta. Celiekin muuttuu vanhemmiten filosofisemmaksi ja kirjoittaa pidempiä mietintöjä elämästään.

Tarinassa on paljon teemoja. Mielikuvissani olen aina liittänyt kirjan kertomukseksi rasismista. Yllätyin siitä, että suurimmaksi teemaksi tarinassa nousevat naisten oikeudet ja sukupuoliroolien tutkailu. Häivähdys purppuraa on ennen kaikkea tarina kolhitusta naisesta, joka vuosien saatossa oppii arvostamaan itseään.

Kolmenkymmenen vuoden aikana Celie ehtii tutustua uskomattomiin naisiin, joilta kaikilta hän oppii elämästä ja naiseudesta. Yksi naisista on Sofia, joka esimerkillään opettaa että miehen ja naisen perinteiset roolit eivät sovi kaikkien ylle. Sofia omaa ominaisuuksia, joita perinteisesti edelleenkin liitetään miehiin. Hän on fyysisesti iso ja vahva, itsevarma ja paha suustaan. Aviomies Harpo taas on fyysisesti vaimoaan heikompi ja epävarma avioliittonsa roolien nurinkurisuudesta. Harpo yrittää huonoin tuloksin saada vaimonsa tahtoa omaan taskuunsa. Miesnegatiivinen kirja ei kuitenkaan ole, sillä loppua kohden karskit miehet kasvavat ihmisinä ja oppivat arvostamaan naisia ja naisellisia harrastuksia, kuten ompelua.

''Mitä, väitäkkö että Jumala on turhamainen? minä kysyin.
En, se sano. Ei turhamainen, se vaan tahtoo olla jakamassa kaikkea hyvää. Minä luulen että Jumalaa ottaa päähän jos sinä kävelet violetin värin ohi pellolla ekkä huomaa.
Mitä se tekee kun sitä ottaa päähän? minä kysyin.
Se keksii jotain muuta. Ihmiset luulee että Jumalaa kiinnostaa vaan se miten me miellytetään sitä. Mutta hölmökin voi nähdä että se yrittää kaiken aikaa miellyttää meitä takasin.''

Shugilta Celie oppii ehkä elämänsä tärkeimmät opit. Shug opettaa Celietä näkemään itsensä rakastettavana, eheyttää rikottua seksuaalisuutta ja kannustaa pohtimaan jumaluutta. Onko Jumala kaapuun pukeutunut valkoinen partanaama vai jotain muuta? Jumaluuden ja uskontoaiheiden kääntely uudessa valossa avaa elämästä aivan erinäköisen kokemuksen. Enkeli Shug ei kuitenkaan ole, vaan villistä elämästä nauttiva, paheksuttu blues-laulaja. Hän ei aina pysy Celien rinnalla ja suhde on muutenkin konstikas, onhan Shug myös Celien aviomiehen Albertin rakastajatar.

Rasismia ja rotuerottelua käsitellään enemmän loppupuolella, esim. Sofian piikatöissään hoitaman, nyt jo aikuistuneen, lapsen kautta. Suhde ei ole eheä, vaikka jotkut valkoiset hiljalleen alkavat arvostaa mustien piikojen kasvatustyötä. Lapsethan ovat vanhempiensa sijasta mustien kotiapulaisten kasvattamia. Suurempaa perspektiä naisten asemaan, rotuerotteluun ja koko kolonialismiin tuovat Nettien kirjeet meren takaa Afrikasta. Valkoinen hallinta vähät välittää mantereen alkuperäisistä heimoista, kylä raivataan matalaksi jotta saadaan uusi tie rakennetuksi. Naisten eheys rikotaan ympärileikkauksella. Mutta afrikkalaisilla on ylpeys ja tuntemus omasta arvosta, jonka osa amerikkalaisista mustista on menettänyt.

Rotuerottelu on mieletön historian häpeäpilkku ja aiheena mielenkiintoinen. Lämminhenkisyydessään kirja palauttaa mieleen Kathryn Stockettin Piiat, joka sekin sisältää ison joukon vahvoja naishahmoja ja esittelee mustien elämää Yhdysvaltojen etelässä. Samoja teemoja käsitellään myös Alex Haleyn orjasuvusta kertovassa romaanissa Juuret, jonka olen kehunut blogissa puhki. Haluan ehdottomasti lukea samoista aihepiireistä vielä lisää tarinoita.

Steven Spielberg on ohjannut romaanista vuonna 1985 samannimisen elokuvasovituksen. Se olisi jännä tsekata vielä tähän perään. Rooleissa nähdään mm. Whoopi Goldberg Celienä ja Oprah Winfrey Sofiana (Kyllä, Oprah on  kunnostautunut myös näyttelijänä!). Elokuva sai aikanaan yksitoista oscar-ehdokkuutta voittamatta kuitenkaan yhtään.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Alex Haley - Juuret




''Oliko hän vielä afrikkalainen, vai oliko hänestä tullut 'nekru', joksi muut itseään kutsuivat? Oliko hän edes mies? Hän oli samanikäinen kuin hänen isänsä silloin kun he olivat tavanneet viimeisen kerran, mutta hänellä ei ollut omia poikia, ei vaimoa, ei perhettä, ei kylää, ei kansaa, ei kotimaata; juuri mikään mennyt ei enää tuntunut hänestä todelliselta - eikä myöskään minkäänlainen tulevaisuus, jota hän saattoi kuvitella. Gambia tuntui aivan kuin unelta, jonka hän oli nähnyt kauan sitten. Vai oliko hän yhä unessa? Ja jos hän oli, heräisikö hän milloinkaan?

Yksi hetki vuonna 1750 ja 17-vuotiaan Juffure-kylän juuri miehuuskokeesta valmistuneen Kunta Kinten elämä romuttuu. Hänet kaapataan metsästä. Tuskallisen, kuukausia kestäneen laivamatkan jälkeen hämmentynyt ja kärsinyt Kunta huomaa joutuneensa toiselle mantereelle Virginiaan orjaksi. Ensimmäiseksi Kunta oppii sanan ''nekru''. Kunta ihmettelee muita hänentapaisiaan, jotka ovat kuitenkin vaaleampia, puhuvat valkoisten, toubobien, kieltä ja Kuntan silmissä näyttävät menettäneen itsekunnioituksensa ja kaipuunsa vapauteen.

Kunta saa uudeksi nimekseen ''Toby'' ja oppii, että on paras peittää afrikkalaisuutensa ja islaminuskonsa, jos haluaa välttää piiskaamisen. Ylpeä, muiden orjien toubobien tahtoon alistumista ihmettelevä Kunta yrittää paeta neljästi, mutta lopulta ymmärtää jalkateränsä ja toivonsa menetettyään olevansa vailla vaihtoehtoja: vieraalla mantereella, vailla kielitaitoa, jahdattuna, ilman mahdollisuutta ylittää merta takaisin kotiin.

Kunta kieltäytyy kuitenkaan unohtamasta afrikkalaisia juuriaan ja vuosien päästä opettaa tyttärelleen Kizzylle muutamia afrikkalaisia sanoja kuten ko, Kamby Bolongo sekä sen ettei isä ole todellakaan mikään Toby, vaan Kunta Kinte! 

Kunta on lapsena oppinut suullisen historian jakamisen polvelta seuraavalle olevan tärkeää. Griotit ovat tänäkin päivänä mandingojen arvostettuja tarinan kertojia, jotka osaavat kertoa historiaa vuosisatojen taakse uskomattomalla tarkkuudella.

Aikaa kuluu, mutta suulliset tarinat afrikkalaisesta suvun esi-isästä Kin-taysta säilyvät peräti seitsemänteen polveen, journalisti Alex Haleyyn. Haleylle selviää Kamby Bolongon tarkoittavan Gambianjokea ja tästä johtolangasta hän pääsee juurilleen, kertomaan oman sukunsa kohtaloiden  kautta Amerikan mustien historiaa kahdensadan vuoden ajalta. Kirja päättyy siihen miten Haley kertoo uskomattomasta sukututkimuksestaan, kaksitoista vuotta kestäneestä tiedonkeruustaan ja silmät avaavasta matkastaan iso-iso-iso( tulikohan tarpeeksi isoja?)isänsä kotikylään Gambiaan.

Suvun raastavien koettelemusten kautta aina Kunta Kintestä Haleyn omiin vanhempiin tarinassa käydään läpi mitä orjuus on todella ollut: vapauden riisto ja kohtelu kuin ei olisi ihminen ollenkaanSukupolvia yhdistävät ehdoton pakko alistumiseen ja toivo siitä, että jälkeläisten maailma olisi parempi paikka. Kohtaloiden  kautta sivutaan historiaa: mitä lakeja orjille on ollut, sisällissodan ja eri presidenttien merkitykset rotuerottelulle.

 Laivamatka on paljon kamalampi mitä olisin osannut kuvitella, mutta kuitenkin kaikista riipaisevimpia kohtia ovat perheen erottamiset. Omistajat kun saivat tahtoessaan myydä orjalapsen vanhemmiltaan pois.

Joka kerta perheenjäsenten joutuessa eroon toisistaan tarina jälkeen jääneiden osalta katkeaa. Kuntaa kuvataan tässä eniten, siksi oli surullista kun tarina hänen osaltaan äkkiarvaamatta päättyy ja loppuelämän vaiheet jäävät lukijalle pimentoon. Kuntan mukana elää niin kidutukset kuin kaipuun Afrikan perheen luo, pakonomaisen tarpeen pitää kiinni omasta kulttuuri-identiteetistään,  vähittäisen alistumisen ja sopeutumisen, ilon uudesta perheestä ja surun sen menetyksestä. Mutta niinhän se menee: Aika kuluu, muuttuu historiaksi ja tieto aiemmasta unohtuu sukupolvien vaihtuessa.

''Kunta selitti että 'Kizzy' tarkoitti mandinkan kielessä 'sinä istut aloillasi' tai 'sinä seisot paikallasi', mikä puolestaan merkitsi sitä, että toisin kuin Bellin edelliset vauvat tämä lapsi pysyisi aina hänen luonaan.''

Kun kuvittelin Kuntaa joka kirjassa jää katsomaan tielle laskeutuvaa pölyä vaunujen ajaessa hänen ainoaa Kizzyään pois ja ymmärtävän, ettei  tulisi enää ikinä näkemään kauan kaivattua, ainoaa lastaan, en pystynyt estämään kyynelkanavia. Ja Bell, jolta riistettiin jo kolmas lapsi...En muista hetkeen lukeneeni mitään yhtä surullista.

Kizzyn kohtalo tämän jälkeen jatkuu raakana. Teininä perheestään erotettu tyttö menettää rakastettunsa, myydään mitä kamalimmalle massa Lealle raiskattavaksi työjuhdaksi. Pihi isäntä kun ei halua laittaa pennosiaan orjiin, hän väkisin siittää ilmaiseksi uuden. Ennustustaidot osaava nainen kehottaa Kizzyä unohtamaan toivon siitä, että oma elämä koskaan paranisi.

Mandingojen heimosta oli mielenkiintoista lukea. Haley osaa kuvata tarkkaan ja uskottavasti miehuuskokeita, lakeja, metsästystä, koulutusta, perheen ja yhteisön kunnioitusta...Ylipäätään millaista arki on kyläyhteisössä.

Ainoana miinuksena muutoin kiehtovassa tarinassa on se, että sukupolvet etenevät hurjasti nopeammin lopussa. Sukupuu alkoi menemään sekaisin, kun Kizzyn lapsella Georgella olikin yks kaks jo kahdeksan lasta ja näillekin alkoi tulla lapsia. Piti pinnistellä muistia ja miettiä kuka nyt oli kenenkin jälkikasvua. Lukemassani painoksessa lukee "suomennos lyhennetty tekijän luvalla", väkisinkin tuntuu että juuri loppupuolelta on saksittu pois.

Kaiken kaikkiaan Pulitzerillakin palkittu Juuret on sitä mitä hyvältä lukuelämykseltä voi toivoa. Tämä on kuin henkiin puhallettua historiaa. Se, mihin ihminen pystyy samaistumaan tarinoiden kautta, on helpommin ymmärrettävissä kuin koulukirjoista faktojen lukeminen: ''Orjakauppa sitä, Abraham Lincoln tätä''.

Syksyllä luin Kathryn Stockettin teoksen Piiat, tuntuu että se tavallaan jatkaa Juurien tarinaa mustien historiasta. Se kun sijoittuu 60-luvulle rotuerottelun vielä ollessa voimissaan, suunnilleen siihen aikaan johon Juurien kertomus päättyy.

Haley on omistanut Juuret Yhdysvaltojen syntymäpäivälahjaksi (kirja on julkaistu 1976, jolloin Jenkeillä tuli 200 mittariin) ja lopussa toteaa toivovansa tämän sukukertomuksen lievittävän sitä, että ''historia on valtaosaltaan voittajien kirjoittamaa.''






tiistai 4. elokuuta 2015

Kathryn Stockett - Piiat


''Lasken silitysraudan oikein hitaasti kädestäni ja tunnen miten rinnassani kasvaa se katkeruuden siemen, se joka kylvettiin kun Treelore kuoli. Naamaani kuumottaa, kieltäni nykii. En tiedä mitä minun pitäisi sanoa hänelle. Tiedän vain etten sano sitä. Ja tiedän ettei sekään sano mitä haluaisi, ja tämä on aika merkillinen tapaus, sillä vaikka kumpikaan meistä ei sano mitään, me silti käymme keskustelua.''

Eletään 60-luvun alkua paahtavassa Mississippissä, jossa mustien ja valkoisten erottelu on voimissaan. Eri koulut, ruokakaupat, kirjastot, asuinalueet. Toiset opettelevat seurapiirien tavoille: Miten juhlia järjestetään, miten olla hyvä vaimo ja pukeutua nätisti. Toiset taas miten olla mahdollisimman toimelias piika ja  näkymättömissä.

Skeeter, nuori kirjailijan alku, kiinnostuu hiljetyistä tarinoista: Millaista on elämä mustana naisena ja palvella valkoisia perheitä? Skeeterillä on itsellään ollut läheinen suhde perheen palvelijaan, Constantineen, jonka katoamisen syyt perhe pitää pimennossa. Alku on takkuisa, kun Skeeter yrittää saada etelävaltion kaupungin naisia jakamaan elämäänsä kirjaansa varten, sillä riskit ovat suuret. Jos nimettömyydestä huolimatta henkilöllisyys paljastuu kirjasta, työpaikan menetys on vähintä mitä voi tapahtua ja hengenlähtö pahinta..


Aika on kuitenkin oikea, sillä eletään varovaista  murroskautta: Martin Luther King pitää kuuluisia puheitaan ja kutsuu koko Amerikan marssimaan mustien oikeuksien puolesta: Sekä mustat että valkoiset. Jacksonia muutoksen tuulet eivät ole vielä saavuttaneet: Fiinit leidit eivät kuvittele olevansa rasisteja, kun vaativat palvelusväelle erillisiä vessoja. Mustathan tartuttavat tautinsa tätä kautta heihin! Joulujuhlassa kerätään rahaa  nädänhädästä kärsiville afrikkalaisille, mutta oman maan tummaa väestöä kaupungin seurapiiri kohtelee typerinä varkaina, jotka eivät rotunsa vuoksi muuksi muutu.

Kirjassa seurataan kolmen naisen näkökulmasta tapahtumia: Skeeterin lisäksi piikojen Aibileenin ja Minnyn. Kurjista oloistaan ja eriarvoisuudesta huolimatta kirjasta löytyy myös todellista lämminhenkisyyttä yli roturajojen, joka kuorii pois kaupungin päällimäisenä näkyvän rasismin.

Vaikkei enemistö sitä Jacksonissa usko, kaikki ovat pohjimmiltaan samanlaisia.
 Mielekkäimpiä kohtia olivat Minnyn ja Miss Celian kohtaamiset. Minny on joutunut vaihtamaan temperamenttinsa vuoksi työpaikkaa usein ja  joutunut syrjittyyn asemaan entisen emäntänsä vuoksi. Miss Hilly on tehnyt uuden työpaikan löytämisen haastavaksi. 

Miss Celia palkkaa Minnyn ja koska ei ole ennen palkannut piikaa, suhtautuu tämä kokemuksen puutteesta  piikaansa ennemminkin ystävänä, joka opettaa tätä kokkaamaan.. Miss Celia on tietämättään joutunut saman naisen johdosta myöskin hylättyyn asemaan: seurapiirin hylkimäksi ja naurun aiheeksi, lopulta yksinäiseksi ja masentuneeksi. Minny on Celialle kantava voima, joka auttaa ja kannustaa tämän vaikeiden aikojen läpi ja heidän kehittyvää ystävyyttään on liikuttava lukea.
  

Kirja kertoo mielestäni rasismin lisäksi naisista. Ei pelkästään siksi, että kaikki merkittävimmät hahmot ovat naisia, vaan siksi miten osuvasti Stockett kuvaa naisia. Miten me pystymme tukemaan ja auttamaan toisiamme, olemaan kuin siskoja, kuten Minny  ja Miss Celia. Kykenemme halutessamme myös lujaa vetämään maton jalkojen alta, kuten kirjassa Miss Hilly tekee Skeeterille. Ilkeään supinaan selän takana, mustamaalaukseen ja kylmyyteen.

Rasismi ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus ovat aiheita, jotka tälläkin hetkellä puhuttavat. Historian tarinoiden muistaminen on tärkeää, vaikka kyseessä olisivatkin niinkin tuoreet kuin 60-luvun tapahtumat. Sillä jos me unohdamme taaksejääneen, mikä estää historiaa toistamasta itseään?