Stephen King - Doloreksen tunnustus

''Ja sekin voi joskus olla hieno asia jos pahalle miehelle sattuu paha tapaturma.''

Dolores Claiborne kutsutaan poliisiasemalle kertomaan multimiljonääri Vera Donovanin kuolemasta. Dolores on syytetyn pallilla, sillä hän on ollut esimiehensä kuollessa paikalla ja naisen maine saarelaisten keskuudessa on huono. Dolores aloittaa pitkän monologin, mutta hän tunnustaakin Veran murhan sijasta erään toisen, jo vuosien takaisen murhan ja samalla avaa elämänsä kärsimyksiä ja valintoja. Dolores on kaunis naisen nimi ja tarkoittaa espanjaksi kärsimystä, kipua ja suruja. Näitä naisella on elämässä totisesti ollut.

Dolores aloittaa kertomalla hänen ja esimiehensä kummallisesta suhteesta. Viimeisinä elinvuosinaan Vera on eristäytynyt maailmasta halvaantumisen ja höperöitymisen vuoksi. Äksy nainen pelkää kuollakseen pölykoiria ja käy taistelua kotiapulaisensa kanssa vaippojen vaihdosta. (Kotiapulaisten, sairaanhoitajien ja lähihoitajien työ; miten aliarvostettua!)

Veran ja Doloreksen suhde on mutkikkaan mielenkiintoinen. Kotiapulaisia alati irtisanova Vera on tiukka täti. Kolme virhettä ja lennät ulos. Pyykit on ripustettava just eikä melkein hänen haluamallaan tavalla. Dolores pystyy kuitenkin avautumaan rankalla hetkellä juurikin Veralle ja naisissa on paljon yhtäläisyyksiä, joista osa selviää vasta viime metreillä. Molemmat ovat pakon edessä joutuneet olemaan vahvoja ja pakon edessä kestämään elämän tuomat heikot hetket, kuten lapsista vieraantumisen. Heidän välillään tuntuu myös olevan telepaattinen yhteys.

Seuraavaksi aletaan avata Doloreksen perhe-elämää. Avioliitto on hänen elämänsä pahin virhe. Joe on väkivaltainen, mutta vahvatahtoinen Dolores saa miehensä ruotuun. Mies käyttää hyväksi tytär Selenan todistamaa väkivaltaista kohtausta. Selenan pelko kääntyykin äitiin ja tämä alkaa pelätä Doloresta. Mies alkaa hyväksikäyttää teini-ikäistä tytärtä häikäilemättömästi. Tämän paljastuessa Dolorekselle hän suunnittelee pakoa lasten kanssa säästöjen avulla. Pankissa vierailu paljastaa miehen nyysineen Doloreksen tienaamat rahat lasten opiskelusäästötileiltä omiin nimiinsä.

''Minä toimin tavallaan itsepuolustukseksi koska se kävi minua sillä lailla kurkusta kiinni. Se oli tärkeintä se. Itsepuolustahan se tietenkin jollain tapaa olikin vaikkei lain silmissä. Minä tiedän sen koska koska minä olin paikalla mutta laki ei ollut. Loppujen lopuksi minä puolustin itseäni ja lapsiani.''

Dolores alkaa suunnitella miehensä murhaa. Se lopettaisi heidän kaikkien painajaisensa. Lapset vihaavat ja pelkäävät isäänsä, nuorin pojista valitettavasti ihailee viinaa nauttivaa, rasistista isäänsä, jonka mielestä opiskelu on turhaa ja Doloreksen yli kymmenen tuntiset työpäivät oikein hänen itsensä tehdessä töitä löysin rantein silloin tällöin.

 Murhapäiväksi valikoituu päivä, jolloin aurinko pimentyy ja saarelaisten huomio on muualla. Dolores suunnittelee kaiken tarkasti ja onnistuu poliisikuulusteluissa pitämään hermonsa aisoissa, häntä ei saada todistettua syylliseksi. Vuosien ajan saarelaiset kuitenkin epäilevät Doloresta veriteosta ja Veran murhakuulusteluissa nainen viimein tunnustaa tekonsa jokaista yksityiskohtaa ja painajaista myöten.

Tarina on jännittävä. Lukija tietää alusta alkaen Doloreksen onnistuvan aikeissaan, mutta sujuuko kaikki suunnitelmien mukaan? Joe St. George on läpeensä kuvottava mies ja vaikkei murha tietenkään koskaan ole oikein, toivoin Doloreksen onnistumisen puolesta. Koin, että hänellä ei ollut muita varteenotettavia keinoja vaikeassa tilanteessa.

Kirja on feministinen vahvojen naishahmojen ja teemojen kautta. Kirjassa on paljon samaa yliluonnollisemman (ja huonomman) Naisen raivon kanssa. Tasa-arvon epäkohdat pistävät vihaksi. 60-luvulla pankki on antanut hulttio-Joen nostaa rahat yhteiseltä tililtä omiin nimiinsä ilmoittamatta Dolorekselle. Jos nainen olisi saman tehnyt, olisi pankki varmasti soittanut tarkistamaan mieheltä luvan...Joen kuolema korjaa epäkohdat perheessä, kaikki menestyvät elämässä varjon väistyessä tieltä pois. Selenan suhde äitiin viilenee tämän selvästi tietäessä sisimmässään totuuden isänsä murhasta, mutta miten olisikaan käynyt jos Dolores olisi ollut alentuva ja jättänyt asiat sikseen?

''Tule, Doloooooresssss!''

Toisin kuin muissa lukemissani Kingeissä, tässä tarina vuodatetaan yhtenä pötkönä. Poliisikuulustelu on kirjassa pelkkää Doloreksen tunnustusta, jota ei ole jaettu kappaleisiin. Kerrontatyyli on mielestäni tarinaan sopiva ja pidin kirjasta, siirappista loppua lukuun ottamatta. Ennen kaikkea kirja on jännittävä. Kingille ominainen yliluonnollisuus jää hienovaraiseksi ja se onko Doloreksella ja Veralla telepaattinen yhteys keskenään jäi itselleni kysymysmerkiksi. Kauhua kirjaan tulee murhan hetkellä, kaikki kun ei tietenkään suju täydellisesti vaikka haluttu lopputulos saadaankin. Murhakohtaus oli erityisen karmiva, enkä ihmettelisi vaikka kaivo ja siellä kituva, raivokas mies tunkeutuisivat uniini.

Alice Walker - Häivähdys purppuraa

14-vuotias Celie aloittaa kirjeiden kirjoittamisen Jumalalle. Isänsä raiskauksien seurauksena nuori tyttö synnyttää kaksi lasta, jotka adoptiossa erotetaan äidistään. Rumaksi ja tyhmäksi haukuttu naisen alku naitetaan miehelle jonka etunimeä Celie ei liiton alkutaipaleella tahdo muistaa. Hänelle aviomies on nimittäin isäntä.

Pahinta Celien elämässä on kuitenkin se, että avioliiton kautta hän joutuu vuosikymmeniksi eroon rakkaasta pikkusiskostaan Nettiestä. Siskosten elämistä muotoutuu varsin erilaisia. Celie kasvaa naiseksi Amerikan etelässä 1900-luvun alkupuoliskolla, aikana jolloin rotuerottelu on voimissaan. Nettie sivistyy, päätyy lähetystyöhön Afrikkaan olinko-heimon kylään ja hetkeksi myös Englantiin. Rasismi ja epätasa-arvo ovat voimissaan myös meren takana, vaikka näyttäytyvät eri muodossa.

Aluksi tuotti vaikeuksia päästä murrosikäisen päiväkirjamaiseen kerrontaan kiinni. Celien kirjeet on kirjoitettu puhekielellä ja aluksi tekstit ovat lyhyitä ja karkeita, asiat kerrotaan kaunistelematta. Celien ja Nettien aikuistuessa vuosikymmenten saatossa tyyli kuitenkin muuttuu. Lähetystyötä tekevä ja itseään sivistänyt Nettie kirjoittaa siskolleen pitkiä kirjeitä, jotka rikkovat tyyliä eivätkä tunnu kirjeiltä ollenkaan. Celie oppii siskoltaan paljon maailmasta, mm. sen, että Amerikan mustatkin ovat alun perin kotoisin Afrikasta. Celiekin muuttuu vanhemmiten filosofisemmaksi ja kirjoittaa pidempiä mietintöjä elämästään.

Tarinassa on paljon teemoja. Mielikuvissani olen aina liittänyt kirjan kertomukseksi rasismista. Yllätyin siitä, että suurimmaksi teemaksi tarinassa nousevat naisten oikeudet ja sukupuoliroolien tutkailu. Häivähdys purppuraa on ennen kaikkea tarina kolhitusta naisesta, joka vuosien saatossa oppii arvostamaan itseään.

Kolmenkymmenen vuoden aikana Celie ehtii tutustua uskomattomiin naisiin, joilta kaikilta hän oppii elämästä ja naiseudesta. Yksi naisista on Sofia, joka esimerkillään opettaa että miehen ja naisen perinteiset roolit eivät sovi kaikkien ylle. Sofia omaa ominaisuuksia, joita perinteisesti edelleenkin liitetään miehiin. Hän on fyysisesti iso ja vahva, itsevarma ja paha suustaan. Aviomies Harpo taas on fyysisesti vaimoaan heikompi ja epävarma avioliittonsa roolien nurinkurisuudesta. Harpo yrittää huonoin tuloksin saada vaimonsa tahtoa omaan taskuunsa. Miesnegatiivinen kirja ei kuitenkaan ole, sillä loppua kohden karskit miehet kasvavat ihmisinä ja oppivat arvostamaan naisia ja naisellisia harrastuksia, kuten ompelua.

''Mitä, väitäkkö että Jumala on turhamainen? minä kysyin.
En, se sano. Ei turhamainen, se vaan tahtoo olla jakamassa kaikkea hyvää. Minä luulen että Jumalaa ottaa päähän jos sinä kävelet violetin värin ohi pellolla ekkä huomaa.
Mitä se tekee kun sitä ottaa päähän? minä kysyin.
Se keksii jotain muuta. Ihmiset luulee että Jumalaa kiinnostaa vaan se miten me miellytetään sitä. Mutta hölmökin voi nähdä että se yrittää kaiken aikaa miellyttää meitä takasin.''

Shugilta Celie oppii ehkä elämänsä tärkeimmät opit. Shug opettaa Celietä näkemään itsensä rakastettavana, eheyttää rikottua seksuaalisuutta ja kannustaa pohtimaan jumaluutta. Onko Jumala kaapuun pukeutunut valkoinen partanaama vai jotain muuta? Jumaluuden ja uskontoaiheiden kääntely uudessa valossa avaa elämästä aivan erinäköisen kokemuksen. Enkeli Shug ei kuitenkaan ole, vaan villistä elämästä nauttiva, paheksuttu blues-laulaja. Hän ei aina pysy Celien rinnalla ja suhde on muutenkin konstikas, onhan Shug myös Celien aviomiehen Albertin rakastajatar.

Rasismia ja rotuerottelua käsitellään enemmän loppupuolella, esim. Sofian piikatöissään hoitaman, nyt jo aikuistuneen, lapsen kautta. Suhde ei ole eheä, vaikka jotkut valkoiset hiljalleen alkavat arvostaa mustien piikojen kasvatustyötä. Lapsethan ovat vanhempiensa sijasta mustien kotiapulaisten kasvattamia. Suurempaa perspektiä naisten asemaan, rotuerotteluun ja koko kolonialismiin tuovat Nettien kirjeet meren takaa Afrikasta. Valkoinen hallinta vähät välittää mantereen alkuperäisistä heimoista, kylä raivataan matalaksi jotta saadaan uusi tie rakennetuksi. Naisten eheys rikotaan ympärileikkauksella. Mutta afrikkalaisilla on ylpeys ja tuntemus omasta arvosta, jonka osa amerikkalaisista mustista on menettänyt.

Rotuerottelu on mieletön historian häpeäpilkku ja aiheena mielenkiintoinen. Lämminhenkisyydessään kirja palauttaa mieleen Kathryn Stockettin Piiat, joka sekin sisältää ison joukon vahvoja naishahmoja ja esittelee mustien elämää Yhdysvaltojen etelässä. Samoja teemoja käsitellään myös Alex Haleyn orjasuvusta kertovassa romaanissa Juuret, jonka olen kehunut blogissa puhki. Haluan ehdottomasti lukea samoista aihepiireistä vielä lisää tarinoita.

Steven Spielberg on ohjannut romaanista vuonna 1985 samannimisen elokuvasovituksen. Se olisi jännä tsekata vielä tähän perään. Rooleissa nähdään mm. Whoopi Goldberg Celienä ja Oprah Winfrey Sofiana (Kyllä, Oprah on  kunnostautunut myös näyttelijänä!). Elokuva sai aikanaan yksitoista oscar-ehdokkuutta voittamatta kuitenkaan yhtään.

Stephen King - Naisen Raivo

Puremista, raiskaamista, alistamista. Rosie on elänyt vuosikausia väkivaltaisessa avioliitossa. Norman (Ei se Psykon Bates) on todellinen psykopaatti. Rosie pelkää miestä, eikä osaa, uskalla eikä kykene irrottautumaan high school romanssina alkaneesta painajaisesta. Kunnes eräänä päivänä hän löytää sisäisen rohkeutensa veripisarasta.

          Rosie varastaa miehensä pankkikortin ja lähtee pakoon vailla suunnitelmaa. Norman on ammatiltaan poliisi ja loistava jäljittämään karkulaisia. Rosie on lakkaamatta katketa kauhusta. Eräs avulias mies ohjaa hänet bussiasemalta järjestöön, joka auttaa pahoinpideltyjä naisia. Asiat alkavat järjestyä nopeasti uudella paikkakunnalla. Työpaikka, kannustavia ystäviä ja romanssinpoikanenkin. Mutta Norman on jäljillä.

         King ottaa lukijan haaviinsa ensisivuilta alkaen. Juoni lähtee ponnekkaasti liikkeelle ja parasta teoksessa on kissa-hiiri-ajojahti. Vuoroin seurataan Rosien uuden elämän rakentamista ja vuoroin Normanin pakkomielteistä metsästystä. Samalla valotetaan lisää tätä vastenmielistä liittoa ja Normanin mielipuolisuus valkeaa kokonaisuudessaan. Ajojahtia olisi voinut viedä pidemmälle, sen loputtua koko homma lässähtää: Loppu on aika lailla odotettavissa.

        Teema on selvä. Alistettu nainen ja oman sisäisen voiman löytäminen. Tätä ei ole kuitenkaan tuotu esiin millään lailla feministisellä paasauksella, vaan näyttämällä Normanin ja seksististen ajatusten yksinkertainen typeryys. Todella vastenmielinen hahmo. Hyvin kingmäinen, yksiselitteisesti läpeensä paha. Vastapainona Rosie puolestaan on kiltti ja alistuva.

       Odotin kirjalta parempaa kliimaksia. Tapahtui paha, parin viikon jämähtäminen, vaikka oli alle sata sivua lukemati. Hyppimiset tauluntakaisessa mielikuvitusmaailmassa jäivät sekaisen tuntuisiksi eikä kaikki symboliikka täysin auennut.