Agatha Christie - Roger Ackroydin murha

Roger Ackroydin murha on vuonna 2013 valittu kaikkien aikojen parhaaksi rikosromaaniksi brittien rikoskirjailijoiden toimesta. Odotukseni olivat siis korkealla.

King's Abbotin kylässä Ferrarsin aviopari on kuollut jo ennen tarinan alkua. Mies vatsakouristuksiin ja pian perään hänen vaimonsa - oletettavasti oman käden kautta. Sitten hulppeassa kartanossa tapahtuu kolmas murha. Kartanonomistaja Roger Ackroydia on pistetty tikarilla selkään. Murhahetkellä paikalla on Ackroydin perhettä, perhelääkäri, liuta palvelusväkeä sekä yksi naamioutunut herra. Epäilykset kohdistuvat tapahtumien jälkeen kadonneeseen vainajan ottopoikaan sekä tunnistamattomaan ulkomaalaiseen mieheen. Paikalla ollut lääkäri James Sheppard oppii pian pikkuruisen kurpitsoihin mieltyneen naapurinsa olevan maailmankuulu etsivä Hercule Poirot ja hän huomaa ajautuvansa tämän avustajaksi rikoksen selvittelyssä.

Kirja ei yllä Eikä yksikään pelastunut, Murha idän pikajunassa tai muiden Christien helmien tasolle, mutta ihan hyvä dekkari se on. Odottamattomia juonenkäänteitä Christie saa nivottua vähän huonompiinkin teoksiinsa, mutta mikään lattialle leukaa tiputtava loppuratkaisu ei tässä ollut. Syynä mm. se, että samanlainen loppuratkaisu on eräässä myöhäisemmässä Christiessä...

Oli ihanaa antaa Poirotin harmaiden aivosolujen kuljettaa murhatutkimusta eteenpäin. Miten joku hahmo voikin olla samaan aikaan niin ärsyttävä, mutta myöskin niin rakastettava? Kovin sivistyneen pöyhkeästi käyttäytyvä kananmunapää, joka toistelee eh bieniä ja muita ranskan lausahduksia kuin mikäkin ylimielinen fransmanni. Mutta ongelmanratkaisutaito on uskomaton ja mies ei suostu luovuttamaan. Ei koirakaan jäljistä luovu, Poirot selittelee vakaumustaan rikoksenselvittämiseen Flora-neidille.

Kirjan hahmoista suosikikseni nousi Jamesin sisko Caroline, joka oli laittamassa nenäänsä joka soppaan ja jolla ainakin omasta mielestään oli harvinaisen hyvä ihmistuntemus. Naisen mahjongin opetuksen lomassa juoruilu pisti hymyilyttämään. Kaikesta nuuskimisesta huolimatta hän ei osannut arvata murhaajaa. Eniten hymyilin murhaajan katkeruutta lopussa:

''Minä toivon ettei Hercule Poirot olisi milloinkaan jäänyt eläkkeelle ja tullut tänne viljelemään kurpitsoita.''

Stephen King - Doloreksen tunnustus

''Ja sekin voi joskus olla hieno asia jos pahalle miehelle sattuu paha tapaturma.''

Dolores Claiborne kutsutaan poliisiasemalle kertomaan multimiljonääri Vera Donovanin kuolemasta. Dolores on syytetyn pallilla, sillä hän on ollut esimiehensä kuollessa paikalla ja naisen maine saarelaisten keskuudessa on huono. Dolores aloittaa pitkän monologin, mutta hän tunnustaakin Veran murhan sijasta erään toisen, jo vuosien takaisen murhan ja samalla avaa elämänsä kärsimyksiä ja valintoja. Dolores on kaunis naisen nimi ja tarkoittaa espanjaksi kärsimystä, kipua ja suruja. Näitä naisella on elämässä totisesti ollut.

Dolores aloittaa kertomalla hänen ja esimiehensä kummallisesta suhteesta. Viimeisinä elinvuosinaan Vera on eristäytynyt maailmasta halvaantumisen ja höperöitymisen vuoksi. Äksy nainen pelkää kuollakseen pölykoiria ja käy taistelua kotiapulaisensa kanssa vaippojen vaihdosta. (Kotiapulaisten, sairaanhoitajien ja lähihoitajien työ; miten aliarvostettua!)

Veran ja Doloreksen suhde on mutkikkaan mielenkiintoinen. Kotiapulaisia alati irtisanova Vera on tiukka täti. Kolme virhettä ja lennät ulos. Pyykit on ripustettava just eikä melkein hänen haluamallaan tavalla. Dolores pystyy kuitenkin avautumaan rankalla hetkellä juurikin Veralle ja naisissa on paljon yhtäläisyyksiä, joista osa selviää vasta viime metreillä. Molemmat ovat pakon edessä joutuneet olemaan vahvoja ja pakon edessä kestämään elämän tuomat heikot hetket, kuten lapsista vieraantumisen. Heidän välillään tuntuu myös olevan telepaattinen yhteys.

Seuraavaksi aletaan avata Doloreksen perhe-elämää. Avioliitto on hänen elämänsä pahin virhe. Joe on väkivaltainen, mutta vahvatahtoinen Dolores saa miehensä ruotuun. Mies käyttää hyväksi tytär Selenan todistamaa väkivaltaista kohtausta. Selenan pelko kääntyykin äitiin ja tämä alkaa pelätä Doloresta. Mies alkaa hyväksikäyttää teini-ikäistä tytärtä häikäilemättömästi. Tämän paljastuessa Dolorekselle hän suunnittelee pakoa lasten kanssa säästöjen avulla. Pankissa vierailu paljastaa miehen nyysineen Doloreksen tienaamat rahat lasten opiskelusäästötileiltä omiin nimiinsä.

''Minä toimin tavallaan itsepuolustukseksi koska se kävi minua sillä lailla kurkusta kiinni. Se oli tärkeintä se. Itsepuolustahan se tietenkin jollain tapaa olikin vaikkei lain silmissä. Minä tiedän sen koska koska minä olin paikalla mutta laki ei ollut. Loppujen lopuksi minä puolustin itseäni ja lapsiani.''

Dolores alkaa suunnitella miehensä murhaa. Se lopettaisi heidän kaikkien painajaisensa. Lapset vihaavat ja pelkäävät isäänsä, nuorin pojista valitettavasti ihailee viinaa nauttivaa, rasistista isäänsä, jonka mielestä opiskelu on turhaa ja Doloreksen yli kymmenen tuntiset työpäivät oikein hänen itsensä tehdessä töitä löysin rantein silloin tällöin.

 Murhapäiväksi valikoituu päivä, jolloin aurinko pimentyy ja saarelaisten huomio on muualla. Dolores suunnittelee kaiken tarkasti ja onnistuu poliisikuulusteluissa pitämään hermonsa aisoissa, häntä ei saada todistettua syylliseksi. Vuosien ajan saarelaiset kuitenkin epäilevät Doloresta veriteosta ja Veran murhakuulusteluissa nainen viimein tunnustaa tekonsa jokaista yksityiskohtaa ja painajaista myöten.

Tarina on jännittävä. Lukija tietää alusta alkaen Doloreksen onnistuvan aikeissaan, mutta sujuuko kaikki suunnitelmien mukaan? Joe St. George on läpeensä kuvottava mies ja vaikkei murha tietenkään koskaan ole oikein, toivoin Doloreksen onnistumisen puolesta. Koin, että hänellä ei ollut muita varteenotettavia keinoja vaikeassa tilanteessa.

Kirja on feministinen vahvojen naishahmojen ja teemojen kautta. Kirjassa on paljon samaa yliluonnollisemman (ja huonomman) Naisen raivon kanssa. Tasa-arvon epäkohdat pistävät vihaksi. 60-luvulla pankki on antanut hulttio-Joen nostaa rahat yhteiseltä tililtä omiin nimiinsä ilmoittamatta Dolorekselle. Jos nainen olisi saman tehnyt, olisi pankki varmasti soittanut tarkistamaan mieheltä luvan...Joen kuolema korjaa epäkohdat perheessä, kaikki menestyvät elämässä varjon väistyessä tieltä pois. Selenan suhde äitiin viilenee tämän selvästi tietäessä sisimmässään totuuden isänsä murhasta, mutta miten olisikaan käynyt jos Dolores olisi ollut alentuva ja jättänyt asiat sikseen?

''Tule, Doloooooresssss!''

Toisin kuin muissa lukemissani Kingeissä, tässä tarina vuodatetaan yhtenä pötkönä. Poliisikuulustelu on kirjassa pelkkää Doloreksen tunnustusta, jota ei ole jaettu kappaleisiin. Kerrontatyyli on mielestäni tarinaan sopiva ja pidin kirjasta, siirappista loppua lukuun ottamatta. Ennen kaikkea kirja on jännittävä. Kingille ominainen yliluonnollisuus jää hienovaraiseksi ja se onko Doloreksella ja Veralla telepaattinen yhteys keskenään jäi itselleni kysymysmerkiksi. Kauhua kirjaan tulee murhan hetkellä, kaikki kun ei tietenkään suju täydellisesti vaikka haluttu lopputulos saadaankin. Murhakohtaus oli erityisen karmiva, enkä ihmettelisi vaikka kaivo ja siellä kituva, raivokas mies tunkeutuisivat uniini.

Agatha Christie - Kellot

Agatha Christien dekkarien lukemiseen liittyy kultaisia muistoja. Juurikin nämä piirretyt kansikuvat saavat nostalgiaa nostamaan päätään, sillä näitä painoksia oli nuoruuden lähikirjastossa eniten. Christie oli ensimmäisiä aikuisten kirjailijoita, jonka teoksista innostuin varhaisteininä. Usein kävelin silloisessa kirjastossa ensimmäiseksi suoraan Christien hyllyille. En ole vanhemmallakaan iällä murhamamman tarinoiden lisäksi lukenut juurikaan dekkareita. Olen hitaasti lämpeävää sorttia enkä välttämättä edes halua haastajaa! Christien kirjojen lukemisessa on aina tuttu ja turvallinen kaava: Arvuuttelen ja yllätyn aina. Vaikka onnistuisinkin päättelemään murhaajan, tekotapa, motiivi tai taustoittava tarina yllättää. Hahmot ovat yleensä aika simppeleitä karikatyyrejä, mutta en välitä! Tiedän mihin hyllylle suuntaan, kun haluan klassisia murhamysteereitä. Suosikkejani Christien kirjoista ovat ainakin Eikä yksikään pelastunut (Kymmenen pientä neekeripoikaa), Mabellen kahdet kasvot ja Idän pikajunan arvoitus. Viime vuonna meni Christie-haaste tyystin ohi, tänä vuonna aionkin siis lukea häntä viime vuodenkin edestä. Luettavaa onneksi riittää, sillä rouva on ollut tuottelias ja itsellä on enemmän lukematta kuin luettuna. Kirjahyllyssä lukemista odottaa myös Jared Caden kirjoittama elämäkerta Agatha Christie katoaa.

Mites Kellot sitten? 

Sokean naisen asunnosta löytyy kuollut mies jota kukaan ei tunnista. Aiemmin samana päivänä paikalle on soitettu nuori pikakirjoittaja, joka ei tunne sokeaa naista eikä murhattua. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että hänet nimenomaan olisi haluttu näkemään ruumis. Murhaaja on tuonut asuntoon myös neljä kelloa, jotka näyttävät aikaa 16.13. Yhdessä kelloista on pikakirjoittajan nimi. Murhatun henkilöllisyyden selvittäminen osoittautuu hankalaksi eikä poliisi pääse merkillisestä tapauksesta jyvälle alkuunkaan. Onneksi on Hercule Poirot, joka toteaa selvittävänsä jutun vaikka nojatuolistaan.

Kellot oli pettymys. Murhatutkimus junnaa paikallaan turhan kauan. Sivujuoneksi lisätty vaikoilijoiden tutkimus on kankea ja mielikuvitukseton, jonka arvaa numerosekoiluksi heti alussa. Jännä, ettei itse vakoilija hiffannut sitä. Oli myös aika selvää, että Sheilan orpous liittyy joko murhattuun mieheen tai sivujuoneen, niin paljon asiaa korostettiin ja vatvottiin.

Näyttelijätär Merlina Rivalin arvaa heti valheelliseksi todistajaksi. En tiedä onko se ollut tarkoituskin, mutta koko hahmo tuntuu turhalta sivutäytteeltä.

Naapurit ovat salamyhkäisiä ja heidän kuulustelujaan oli mieluisinta lukea. Varsinkin se klassinen karikatyyri hullu kissanainen, jonka mussukoita ilkeät riiviöpojat kiusasivat!  Lopussa ilmestyvä Geraldine on herttainen pikkufiksu tyttö. Mutta kuka 10-vuotias, edes tylsistynyt, viettää luppoaikaa vahtaamalla naapurien tekemisiä siinä määrin, että pitää kirjaa naapuruston liikkeistä ja kirjoittaa ylös mm. tarkan kellonajan pesula-auton havainnosta?! Juurikin fiksu tyttö varmaan keksisi jotakin kehittävämpää, ei-niin-ulla-taalasmaa-tyyppistä tekemistä.

Poirot ei persettään juuri sohvalta nosta. Se tapahtuu vasta lopussa kun uteliaisuus tarpeeksi virkoaa. Juttu kun on niin monimutkainen, että sen on todellisuudessa oltava yksinkertainen (tylsä, harmaat aivosolut munan muotoisen pään sisällä todellisuudessa viestittivät). Hän innostuu kumminkin analysoimaan dekkarikirjailijoiden tyyliä ja teoksia kolmen sivun verran. Tämä keskustelu tuntui irralliselta, mutta se liimattiin osaksi loppuratkaisua, joka sekin oli kovin irrallinen ja tylsä. Alussa oli aineksia vaikka mihin, mutta kaikki nuolet viittasivatkin tyhjään.

Tämä on suurin pettymys Christien kirjoista tähän mennessä ja valitettavasti se osui kohdalle juuri kun odotin pitkän tauon jälkeen paluuta tuttuun ja turvalliseen. Muistan aikaisemmin pettyyneni Salaisiin rukiinjyviin, mutta yleensä vähän huonompikin Christien dekkari on kuitenkin suht hyvä. Roger Ackroydin murha on vielä lukematta, se on äänestetty parhaaksi rikoskirjaksi vuonna 2013. Ehkäpä se seuraavaksi.

Helvi Hämäläinen - Kaunis sielu

Utuinen kuvanlaatu  kuvastaa kirjan utuista sisältöä
(eli bloggaajalla on wanha känny surkeella kameralla).

Tähän tartuin nimen vuoksi. Kaunis sielu, kaunis nimi kirjalle. Herätti heti kysymyksen: Millainen oikein on kaunis sielu?

 Kansien välissä on tarina nuoresta naisesta, jota ei sanoisi juonen kuvauksen perusteella kauniiksi sieluksi. Nimettömänä pysyvällä päähenkilöllä on suhde varattuun, perheelliseen  mieheen. Nainen häpeää himoaan, heidän tekemäänsä syntiä. Lisäksi hän tuntee vetoa samaa sukupuolta kohtaan. Nainen haluaa murhata miesystävänsä ja kamppailee tämän pakkomielteen lisäksi itseinhoa vastaan. 1927 alun perin kirjoitettu teos oli liian uskalias ''nuorten naisten liian suuren keskinäisen kiintymyksen'' vuoksi ja julkaistiin vasta 2001.

Kerrontatyyli on runollinen. Kirjassa on 144 sivua ja lukuja jopa 106. Kappaleet ovat ikään kuin pieniä kohtauksia, välähdyksiä elämästä: pakkomielteistä pohdintaa, unia ja hurmosta. Lukeminen vaatii heittäytymistä näihin hämäriin sielunmaisemiin ja halua ymmärtää päähenkilöä, vaikkei hän edes itse ymmärrä itseään.

''En käsitä tekojani, vaikka murhaankin tunsin saaneeni selityksen ja vaikka sillä kertaa ajattelinkin, että asia juuri niin on. Nyt tiedän, ettei se sittenkään ole niin. Se oli vain teoria, käytäntö oli aivan muuta. Käytännössä oli kostea taivas, kasteinen hauta, vaimo jolla oli ruudukas hame. Oli katuja, jolla kuljin. En mitään, mitään en ymmärrä. Kaikki menee sekaisin. Uskonko Jumalaan? Siihenkään ei minulla ole varmaa vastausta. En tiedä uskonko, minä olen vain mosaiikkia, sinisiä, harmaita, keltaisia neliöitä. Palikkapino. Surkea palikkapino.''

En pitänyt tästä kovin paljon, vaikkakin runoisa, unenomainen kerrontatyyli miellytti. Hämäläiseltä voisinkin lukea jatkossa hänen runojaan. Päähenkilö on täynnä katumusta, itseinhoa, surua. Mieli on kuin  hajonnut peili, jota yrittää turhaan kasata ehjäksi pikaliimalla.

Toistoa tässä ainakin on liikaa, Varsinkin alussa; murhatako vai ei. Ja sitten kun teko on tehty, tajutaan vasta (pitkästä jahkailusta huolimatta) että ai niin ne seuraukset. Mies haudassa, pieni taapero ilman isää ja tulee sittenkin sitä kuollutta miesystävää ikävä. Aviorikos, synti ei kuole miehen mukana.

Ovatko kaikki ihmiset synneistään huolimatta kauniita sieluja?

P.S: Millään en osaa päättää lopullista ulkomuotoa blogille.

Inger Frimansson - Kissa joka ei kuollut

Beth ja Ulf ovat tavallinen ruotsalaispariskunta, joka viettää kesälomaa mökin rauhassa. Aluksi he eivät ole tietoisia siitä, että heitä seurataan. Sitten he huomaavat tavaroitaan kadonneen ja tietävät perstuntumalla jonkin olevan vialla. Heitä tarkkailee lähistöllä asuva mies.

Tässä kohtaa tulee yllätyskäänne. Stalkkaajamies päätyykin itse uhriksi, kun Beth itsepuolustuksena kumauttaa miestä kirveellä päähän. Pariskunta joutuu ongelmien äärelle: Olisiko puolustautuminen poliisin mielestä liian voimakasta? Ihmisiä varmasti jatkuvasti katoaa ja jää kadoksiin...Pariskunta hautaa ruumiin tonttinsa rajalle ja ensimmäiset sydämen hypähdykset tulevat, kun Bethin sisko miehensä kanssa pamahtaa paikalle etuajassa.

Beth menettää yöunensa ja työnteko tuntuu raskaalta. Ulfilta, rasittavalta tuppisuulta, ei tukea heru. Pariskunta on jo valmiiksi kärsinyt kovia: He ovat kokeneet kaksoistyttöjen keskenmenon, Bethin äiti on pahasti dementoitunut ja Beth tuntuu olevan mustasukkainen Ulfin hyvästä suhteesta entiseen vaimoon Ylvaan ja kenties kateellinen siitä, että he ovat yhdessä saaneet lapsen.

Stalkkaajamiehestä ei kerrota paljoakaan, edes nimeä ei paljasteta ja kysymykseksi jääkin: Oliko hänellä tarkoituksenaan hyökätä pariskunnan kimppuun ja oliko Bethin teko siis oikeutettu? Beth velloo syyllisyyden kärsimyksessään ja se saa myötäelämään hänen tuskaansa voimakkaasti.

Kirja oli jännittävää luettavaa alusta asti, mutta päähenkilöiden päätökset kuolleesta miehestä jäivät ärsyttämään. Siitäkin huolimatta, että Beth on sympaattinen hahmo ja kärsii kovalla hinnalla. Lopussa suoritettu reissu Afrikkaan tuntui jotenkin kirjaan sopimattomalta. Viimeistään tässä kohtaa toki selviää ettei Beth pääse tekoaan ja syyllisyyttään pakoon kaukomaillakaan, mutta leireily masai-heimon luona ja gigolon luona visiteeraus tuntuivat siltikin turhalta ekstramausteelta.

Kissa kirjassa mainitaan useampaan otteeseen, mutta ei oikein auennut mikä symboliikka on takana. Kuvastaako tämä Bethiä, kerta hän tässä henkiin jäi?