Miika Nousiainen - Vadelmavenepakolainen

''Olen tarkkaillut ruotsalaisia eri etäisyyksiltä koko ikäni. Etäisyys on vaihdellut, intensiteetti ei. Ruotsi on minulle rakkaus, ruotsalaisuus haave. Ruotsin kansalaiset, tavallisimatkin ja varsinkin he, ovat esikuviani. Minulla on vakaa tieto siitä, minne oikeasti kuulun. Se paikka on Suomesta länteen.''

Mikko Virtanen on suomalainen mies, joka kokee syntyneensä väärän maan kansalaiseksi, kansallisuustransuksi. Lapsesta pitäen Mikko on ihaillut Olof Palmea, Abbaa, kuningasperhettä ja ylipäätään ruotsalaista sosiaalidemokratian lujaan kivijalkaan rakennettua täydellistä, suvaitsevaa ja avointa yhteiskuntaa. Kotiinsa hän on rakentanut ruotsalaisuudelle pyhitetyn alttarin. Mikään suomalainen ei ole lähimailla ylpeyden aihe, sinivalkoisuus puistattaa. Suomeen jää vain ''ritva-pommi'', jonka alta on parasta päästä pois. Täällä ollaan antisosiaalisia tuppisuita, kun taas länsinaapurissa osataan keskustella ja neuvotella, ollaan suvaitsevaisia ja hankitaan naapurin kanssa yhteinen ruohonleikkuri. Puhumattakaan ruotsalaisten saavutuksista yrityselämässä, kirjallisuudessa ja euroviisuissa.

Virtanen päättää muuttaa Ruotsiin ja aloittaa ruotsalaistumisen. Tämä johtaa henkien riistoon, mutta vaiva on sen arvoista. Hänestä tulee Mikael Anderson, periruotsalainen, tunteikas, mutta samalla miehekäs mies. Virtanen suunnittelee lapsuutensa ja koulutuksensa uudestaan, opettelee oikean murteen ja oikeaoppista, hallittua ruotsalaista käytöstä. Virtanen päätyy naimisiinkin, eikä totuuden peittely tietenkään onnistu loputtomiin.

Tartuin tähän Lukuopas-suosituksen ansiosta ja kirja olikin todella hyvä. Se on satiiria, kritiikkiä, pohdintaa ja juoneltaankin koukuttava Virtasen ajaessa itsensä pahemmin ja pahemmin nurkkaan.  Vadelmavenepakolainen on myös hillittömän hauska. Hulvattomimpia kohtia olivat ehkäpä maikkarin meteorologi Petri Takalan vainoamiset, kuinka julkeaa ruhollansa peittää Ruotsin kartta!

Päiväkirjamainen kuvaus sopii tarinaan. Teksti on nopealukuista ja viihdyttävää, mutta samalla rikasta ja mietityttävää. Kaikkia ruotsalaisia tekstipätkiä ei ole suomennettu, muttei itseäni haitannut. Kirja alkaa sanoista ''vanligt kranvatten kan orsaka cancer- Aftonbladet 6.5.2006.'', mitkä minun oli pakko googlettaa ja suomentaa. Tällä Nousiainen sanoo, ettei mihinkään hyväksi luultuun voi luottaa tai ettei kaikki ole niin hyvää mitä luullaan. Kraanavedestäkin kun voi tulla syöpä, Ruotsissakin on nykymurrosten johdosta syöpää, ongelmia, yhteiskunnassa.

Nousiainen kuvaa tarkkanäköisesti Suomen viha-rakkaussuhdetta Ruotsiin ja osaa laajasti selittää Ruotsin historiaa, kertoa tapakulttuurista ja sosiaalidemokraattisten poliitikoiden  vaikutuksesta yhteiskuntaan. Jälkimmäisen Virtanen vannoo olevan Ruotsin menestyksen salaisuus. Lopussa Virtanen kuitenkin tajuaa, ettei mikään voi olla täydellistä ja että hänkin on ihannoinut vain tietynlaista, keskiluokkaista ja stereostyyppista mielikuvaa. Ruotsi on murroksessa, eikä mikään maa ole kiiltokuvansa kaltainen. Ruotsistakin löytyy pahoinvointia.

Jonas Hassen Khemiri - Ajatussulttaani

Teinipoika Halim on Ruotsissa syntynyt toisen polven maahanmuuttaja, jonka arkea seurataan kirjassa puolen vuoden ajan. Isä Otman omistaa sekatavarakaupan ja veli yrittää kovasti luoda näyttelijän uraa. Isä on erittäinkin sopeutunut uuteen kotimaahan, eikä realistisena luonteena  haaveile paluusta Marokkoon, toisin kuin nuorimmainen poikansa.

Halimia kismittää isänsä ''sveduilu'', se miten puhetyyli vaihtuu ja pehmenee ruotsalaisille puhuessa. Isä on omaksunut ''maassa maan tavalla''-ajattelun. Kotikielen opetuksen lopettaminen kiukuttaa myös, tämän Halim lapsellisesti kokee oikeuttavan esimerkiksi vessojen sotkemiseen.

''Tänään olen kuitenkin filosofoinut että on vielä kolmannenkinlainen mutistyyppi joka on täysin vapaa ja jota svedut vihaavat eniten: vallankumousmutis, ajatussulttaani. Sellainen joka näkee kaikkien valheiden läpi ja jota ei ikinä pysty huijaamaan. Suunnilleen niin kuin al-Kindi joka purki kaikki koodit ja kirjoitti tuhansia julman loistavia kirjoja astronomiasta ja filosofiasta sekä myöskin musiikista ja matematiikasta. Viime lukukaudella olin enimmäkseen hölmö, mutta tästedes vannon että aion ruveta ajatussulttaaniksi.

Kirjassa ei ole siloteltu mitään. Halimin maailmankuva on mustavalkoinen kuin männävuosien televisio. Mutikset ovat joko varkaita, vallankumouksellisia tai kunnon poikia, joista tulee isona hammaslääkäreitä. Svedut ovat nynnyjä, tosin joukossa hekin vaarallisia. Juutalaiset vain juoksevat rahan perässä ja pillittelevät joukkomurhista (joita Halimin mukaan turhaan on paisuteltu). Herkkien tunteiden julkituominen on tietysti homoilua. Tytöt ovat ensin kivoja ja pettymyksen tuotettuaan huoria.

Halimin ajattelutapa on samanaikaisesti raivostuttava ja huvittava. Jos hahmo olisi joku muu kuin ysiluokkalainen poika, joka filosofisten pohdintojen lomassa valittelee kouluruoasta ja pelkää jäävänsä kiinni runkkauksesta, ei tekstiä sulattaisi yhtä hyvin. Huumori antaa sijaa sanoa paljon, tekstin on tarkoituskin olla naurettavaa ja yleistämistä.

Päiväkirjamainen tyyli on realistinen. Halimille ei mitään maailmoja mullistavia juttuja tapahdu, varsinaista juonta ei ole. Eli äksönistä tykkäävälle lukijalle tämä ei sovi.

Halimista hahmona en oikein välittänyt, vaikka teki ihan osuvia havaintoja stereotypioista. Kiusankappale ajattelee olevansa suuri ajattelija ja haluaa olla vallankumouksellinen, mutta käyttäytyy juurikin vihaamiensa stereotypioiden mukaan. Esittää kovista, varastelee ja hankkiutuu hankaluuksiin. En ihan ymmärtänyt, että miksi. Jotakin teinipojan logiikkaa?

Lempparihahmokseni nousi Otman, Halimin isä. Hänellä on maanläheinen ote selittää kahden kulttuurin kanssa tasapainottelua ja lämmin, isällinen huoli pojastaan.

''Isä huokaisi mitä syvimpään.
 'Sinä se tässä et tajua, Halim.' '
'Tajua mitä?'
Isän huulten ja viiksien välissä oli kuivuneita viinitahroja:
'Niin...Poikani...Mitähän kieltä puhutaan...sanotaan nyt vaikka...Kreikassa? Mitä? Arvaa?'
'Lopeta.'
'Kuulinko että kreikkaa? Kymmenen pistettä. Entä...hmm...vaikka...Ranskassa? Mitä? Aika loppuu...nyt, mitä? Oikein! Kaksikymmentä pistettä. Ranskaa! Ja Ruotsissa puhutaan...nyt sinulla on mahdollisuus...10 000 kruunua jos vastaat oikein...' ''

Hauskaa oli myös se, miten Khemiri on kirjoittanut itsensä perheen naapuriksi. Mikään tärkeä hahmo hän tosin ei ole, sivumaininta lähinnä. Khemirissä ja Halimissa on paljon samaa: Khemirilläkin on  näyttelijäveli ja hän on ottanut Ruotsissa paljon kantaa maahanmuuttokeskusteluun, vaikka hänkin on ihan Ruotsissa syntynyt.

Inger Frimansson - Kissa joka ei kuollut

Beth ja Ulf ovat tavallinen ruotsalaispariskunta, joka viettää kesälomaa mökin rauhassa. Aluksi he eivät ole tietoisia siitä, että heitä seurataan. Sitten he huomaavat tavaroitaan kadonneen ja tietävät perstuntumalla jonkin olevan vialla. Heitä tarkkailee lähistöllä asuva mies.

Tässä kohtaa tulee yllätyskäänne. Stalkkaajamies päätyykin itse uhriksi, kun Beth itsepuolustuksena kumauttaa miestä kirveellä päähän. Pariskunta joutuu ongelmien äärelle: Olisiko puolustautuminen poliisin mielestä liian voimakasta? Ihmisiä varmasti jatkuvasti katoaa ja jää kadoksiin...Pariskunta hautaa ruumiin tonttinsa rajalle ja ensimmäiset sydämen hypähdykset tulevat, kun Bethin sisko miehensä kanssa pamahtaa paikalle etuajassa.

Beth menettää yöunensa ja työnteko tuntuu raskaalta. Ulfilta, rasittavalta tuppisuulta, ei tukea heru. Pariskunta on jo valmiiksi kärsinyt kovia: He ovat kokeneet kaksoistyttöjen keskenmenon, Bethin äiti on pahasti dementoitunut ja Beth tuntuu olevan mustasukkainen Ulfin hyvästä suhteesta entiseen vaimoon Ylvaan ja kenties kateellinen siitä, että he ovat yhdessä saaneet lapsen.

Stalkkaajamiehestä ei kerrota paljoakaan, edes nimeä ei paljasteta ja kysymykseksi jääkin: Oliko hänellä tarkoituksenaan hyökätä pariskunnan kimppuun ja oliko Bethin teko siis oikeutettu? Beth velloo syyllisyyden kärsimyksessään ja se saa myötäelämään hänen tuskaansa voimakkaasti.

Kirja oli jännittävää luettavaa alusta asti, mutta päähenkilöiden päätökset kuolleesta miehestä jäivät ärsyttämään. Siitäkin huolimatta, että Beth on sympaattinen hahmo ja kärsii kovalla hinnalla. Lopussa suoritettu reissu Afrikkaan tuntui jotenkin kirjaan sopimattomalta. Viimeistään tässä kohtaa toki selviää ettei Beth pääse tekoaan ja syyllisyyttään pakoon kaukomaillakaan, mutta leireily masai-heimon luona ja gigolon luona visiteeraus tuntuivat siltikin turhalta ekstramausteelta.

Kissa kirjassa mainitaan useampaan otteeseen, mutta ei oikein auennut mikä symboliikka on takana. Kuvastaako tämä Bethiä, kerta hän tässä henkiin jäi?