David Duchovny - Pyhä lehmä

''Henkilökohtaisesti olen vannoutunut kasvissyöjä, kuten kaikki naudat, mutta en ole niin naiivi, että pyytäisin tiikeriä luopumaan lihansyönnistä ja tyrkyttäisin sille pavunversoja. Olemme kaikki eläimiä, ja meillä jokaisella on oma paikkamme luontoäidin suuressa suunnitelmassa. Vain ihminen on rimpuillut erilleen olevaisen ketjusta ja muista eläimistä, mistä on mielestäni koitunut suurta harmia ja surua sekä meille että hänelle itselleen. Minä, minä en ole enää mykkä laumasielu. Olen lehmä, jolla on asiaa.''

Elsie-lehmä elää vaivatonta elämää maatilalla, kunnes saa selville miten naudoille käy. Lautaselle lahtaamisen välttääkseen Elsie karkaa kotoaan.

On olemassa kaukainen maa, Intia. Siellä lehmät ovat pyhiä jumaleläimiä, elämän antajia. Pakoon haluavat myös possu Jerry ja lähestyvää kiitospäivää pelkäävä kalkkuna Tom. Jerry haluaa Israeliin, mutta päinvastaisesta syystä kuin Elsie Intiaan. Sika on siellä nimittäin likainen eläin pyhän olennon sijaan ja siksi turvassa! Tom taas haluaa Turkkiin, maahan on nimeltään Turkey, kalkkuna. Kolmikko pistää valeasut ylleen ja lähtee mutkikkaalle pakomatkalle, kohti lentokenttää.

Lainasin Pyhän lehmän, koska pidän eläin- ja luontoaiheisista kirjoista ja David Duchovnysta näyttelijänä. (Salaiset kansiot-fani täällä, heipä hei.) Pidän ajatusta lehmästä, tehotuotantoeläimestä, päähahmona nerokkaana. Tarina muistuttaa hieman lastenkirjaa Lotta, ystäväni, jossa Vilperi-possu saa samanlaisen oivalluksen tulevaisuudestaan mitä Elsie. Duchovnyn esikoinen on hauska satiiri, aikuisten satu, ihmisen suhteesta eläimiin. Ne ovat lemmikkejä, ne ovat ruokaa. Ne ovat pyhiä, ne ovat vähän kuin me, mutteivat kuitenkaan. Duchovnyn Charles Darwin-lainaus on oivaltava: ''Verrattaessa ihmisen ja kehittyneiden eläinten ajattelua voidaan varmastikin todeta, että vaikka ero on suuri, kyse ei ole olemus-vaan aste-eroista.

Kirja ottaa kantaa tehotuotantoon, ilmastonmuutokseen ja eläinten kohtelueroihin eri kulttuureissa. Eri aiheet jäivät kuitenkin pintaraapaisuiksi ja tuntuivat väkisin tarinaan ahdetuilta. Tarina farmilta alkoi lennokkaasti ja hauskasti, mutta äityi omaan makuuni överiksi. Alkupuoliskon hauskat ja terävät oivallukset jäivät, huomasinkin tuhahtelevani no heh heh. Duchovnyn on pakko ottaa teemaylitarjonnan lisäksi kantaa myös teknologian kehittymiseen. Iphonen nokkiminen ja sorkkiminen ei vaan jaksanut naurattaa. Eikä eläinten naamioituminen ihmiseksi. Ja Tom-kalkkunan haave Turkkiin, Turkeyyn pääsystä on puhki kulutettu sanavitsi, joka jostain syystä on ollut pakko kertoa jälleen kerran, juonen kuvioissakin maa sitten loppupeleissä ohitettiin. Ja koska Israeliin mennään, täytyy eläinten ratkoa Lähi-Idän kriisikin, tietenkin.

Ajatukset, vaikkakin hyvät sellaiset, jäivät siis pinnallisiksi ja tarina kökköksi. Se ei tarjonnut mitään uutta. Aiheeseen olisi voinut syventyä, upottaa kädet kunnolla multaan kun kerta näin kiinnostavaan ja monipuoliseen aiheeseen on tartuttu!

Miika Nousiainen - Metsäjätti

Ihastuin Vadelmavenepakolaiseen viime vuonna, joten pakkohan se oli lukea Miika Nousiaisen kolmas teos Metsäjätti! Enkä joutunut pettymään. Nousiaisen tyyli miellyttää: Hänen tekstinsä on tarkkanäköistä, empaattista, kriittistä ja hulvattoman hauskaa.

Metsäjätti kertoo kahdesta miehestä. He ovat molemmat pikkukylä Törmälän poikia, lapsuuden parhaita kavereita. Jannella on ajoitus elämässä pielessä ensimmäisen lapsen syntyessä maailmaan hänen ollessaan vasta 15-vuotias. Lukiota hän yrittää käydä, muttei kannustusta tule miltään suunnalta. Hän perii vanhempiensa pessimistisen asenteen ja päätyy paikalliseen vaneritehtaaseen töihin haudaten unelmat kirjoitustyöstä. ''Parempi olla yrittämättä, sitten ei ainakaan pety'' on miehen motto. Unelmaksi jää se, ettei oma parikymppinen poika seuraisi isänsä jalanjälkiä. Vaan niinpä käy. Poika alkaa hengailla Wanhassa mestarissa siinä missä paikalliset konkarit eikä työntekokaan oikein kiinnosta.

Pasi puolestaan menestyy elämässä. Hän muuttaa Helsinkiin opiskelemaan ekonomiksi. Koulusta löytyy myös elämänrakkaus, koulun kaunein tyttö Emilia. Yhteydenpito kotikylään jää vähäiseksi, sillä Pasi ei halua kohdata luurankoja kaapissa. Se tulee kuitenkin eteen, sillä Metsäjätissä pikkupomona työskentelevä Pasi saa tehtäväkseen mennä kotikyläänsä alustelemaan huonoja uutisia, yt-neuvotteluja. Pasi välttelee leveilemästä tuttujen keskellä mersullaan ja puvullaan, mutta kaikkein vaikeimmaksi koituu suoraselkäisenä pysyminen irtisanomisuutisten tuojana ja yhteistyön tekeminen jääräpäisten kunnallisten vaikuttajien kanssa.

Nousiainen onnistuu empaattisesti heittäytymään molempien miehien saappaisiin. Janne on mies, jolle koko maailma aukenisi jos hän vain uskoisi itseensä. Hän elää duunarin arkea ja unelmoi arkisista asioista, kuten omistusasunnosta. Elämä on potkinut päähän ja kukaan ei ole kannustanut, onhan se kuluttavaa ihmiselle. Pasi on menestynyt, muttei se tee hänen osastaan helpompaa. Suomalaiselle tyypilliseen tapaansa hän häpeää menestystään ja kotikylälle palatessaan yrittää parhaansa mukaan välttää luomasta kuvaa, että olisi ylimielinen tai parempi kuin vaneritehtaalaiset. Hän on Metsäjätissä vaikeassa raossa: Hän on pikkupomo, joka tienaa kyllä hyvin, muttei tee päätöksiä. Hän ne kuitenkin joutuu kertomaan ja ottamaan paskamyrskyn niskaansa.

Maailma muuttuu ja ihmiset ovat jääräpäisiä. Metsäjätin Törmälän tehdas olisi voinut pysyä pystyssä, mutta paikalliset päättäjät eivät taipuneet vanhoista ajatuksistaan. Ikään kuin vain vastarannan kiiskinä olemisen ilosta he olivat junaraide-ehdotusta vastaan, joka olisi irtisanomisten sijaan tuonut työpaikkoja ja työllisyyttä muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Ei se unelmien lupaus ole, mutta taloustilanteessa aika huippu lupaus kuitenkin. Muutoksessa ei pysytä perässä, mutta sieltä se ujuttautuu kaikkien arkeen. Tehostaminen näkyy kaikessa: Pikkukaupan supliikki myyntimies luovuttaa isojen kauppaketjujen pystyttäessä markettinsa. Paikallisen pubin tilalle tulee ketjujuottola Wanha mestari. Marketti on saatu, mutta ruokatrendien  uusimmat tuulahdukset, kuten pinjansiemenet, eivät löydä tietään ''lihapulla ja peruna-kansan'' hyllyvalikoimaan.

Nousiainen ei osoita kirjan hahmoista syyllisiä. Edes Pasin ylempi käskyttäjä Turo ei ole syyllinen, vaikka mulkvisti onkin. Globalisoituminen ja kilpailukyvyn maksimointi ajavat ahtaalle. Vaikka tulos olisikin kova, kuten kirjassa Metsäjätillä, se ei riitä. Markkinat ovat vain muuttuneet sellaisiksi, ettei fyysiselle paperilapulle ole samalla lailla tilausta mitä ennen kaiken sähköistyessä. Halvempaa työvoimaa saa Aasiasta ja Etelä-Amerikasta. Sillä on toisenlainen hintansa, mutta välittääkö yritysmaailma? Kaikki sumuuntuu maailman globalisoituessa. Yritykset myydään ulkomaille, titteleistä väännetään englanninkielisiä höpölöpöväkerrelmiä ja ylin pomo on mysteeri tavalliselle työntekijälle. Tehostuksessa jalkoihin jää se kuka tekee itse työn, lopputilin saava.

Lopussa kuva ei kuitenkaan ole aivan toivoton: Janne aloittaa freelancer-kirjoittajana työskentelyn ja miehen mietteitä on päätynyt lehteen asti. Pasi huomaa olevansa liian pehmeä kovaan yritysmaailmaan ja hyväksyy vastasyntyneen lapsensa kehitysvammaisuuden. Kuolleen isänsäkin kanssa hän tekee sovun. Pasista tulee moderni isä, joka hoivaa lasta äidin luodessa uraa ja on enemmän kuin tyytyväinen valintaansa. Metsäjätin tilalle nousee uusi yritys ja puolet potkut saaneista työllistyy uuteen yritykseen. Ei täydellinen lopputulos irtisanotuille, mutta hyvä kuitenkin. Ja Paikallispubin listalle ilmestyy mozzarellapanini!

Miika Nousiainen - Vadelmavenepakolainen

''Olen tarkkaillut ruotsalaisia eri etäisyyksiltä koko ikäni. Etäisyys on vaihdellut, intensiteetti ei. Ruotsi on minulle rakkaus, ruotsalaisuus haave. Ruotsin kansalaiset, tavallisimatkin ja varsinkin he, ovat esikuviani. Minulla on vakaa tieto siitä, minne oikeasti kuulun. Se paikka on Suomesta länteen.''

Mikko Virtanen on suomalainen mies, joka kokee syntyneensä väärän maan kansalaiseksi, kansallisuustransuksi. Lapsesta pitäen Mikko on ihaillut Olof Palmea, Abbaa, kuningasperhettä ja ylipäätään ruotsalaista sosiaalidemokratian lujaan kivijalkaan rakennettua täydellistä, suvaitsevaa ja avointa yhteiskuntaa. Kotiinsa hän on rakentanut ruotsalaisuudelle pyhitetyn alttarin. Mikään suomalainen ei ole lähimailla ylpeyden aihe, sinivalkoisuus puistattaa. Suomeen jää vain ''ritva-pommi'', jonka alta on parasta päästä pois. Täällä ollaan antisosiaalisia tuppisuita, kun taas länsinaapurissa osataan keskustella ja neuvotella, ollaan suvaitsevaisia ja hankitaan naapurin kanssa yhteinen ruohonleikkuri. Puhumattakaan ruotsalaisten saavutuksista yrityselämässä, kirjallisuudessa ja euroviisuissa.

Virtanen päättää muuttaa Ruotsiin ja aloittaa ruotsalaistumisen. Tämä johtaa henkien riistoon, mutta vaiva on sen arvoista. Hänestä tulee Mikael Anderson, periruotsalainen, tunteikas, mutta samalla miehekäs mies. Virtanen suunnittelee lapsuutensa ja koulutuksensa uudestaan, opettelee oikean murteen ja oikeaoppista, hallittua ruotsalaista käytöstä. Virtanen päätyy naimisiinkin, eikä totuuden peittely tietenkään onnistu loputtomiin.

Tartuin tähän Lukuopas-suosituksen ansiosta ja kirja olikin todella hyvä. Se on satiiria, kritiikkiä, pohdintaa ja juoneltaankin koukuttava Virtasen ajaessa itsensä pahemmin ja pahemmin nurkkaan.  Vadelmavenepakolainen on myös hillittömän hauska. Hulvattomimpia kohtia olivat ehkäpä maikkarin meteorologi Petri Takalan vainoamiset, kuinka julkeaa ruhollansa peittää Ruotsin kartta!

Päiväkirjamainen kuvaus sopii tarinaan. Teksti on nopealukuista ja viihdyttävää, mutta samalla rikasta ja mietityttävää. Kaikkia ruotsalaisia tekstipätkiä ei ole suomennettu, muttei itseäni haitannut. Kirja alkaa sanoista ''vanligt kranvatten kan orsaka cancer- Aftonbladet 6.5.2006.'', mitkä minun oli pakko googlettaa ja suomentaa. Tällä Nousiainen sanoo, ettei mihinkään hyväksi luultuun voi luottaa tai ettei kaikki ole niin hyvää mitä luullaan. Kraanavedestäkin kun voi tulla syöpä, Ruotsissakin on nykymurrosten johdosta syöpää, ongelmia, yhteiskunnassa.

Nousiainen kuvaa tarkkanäköisesti Suomen viha-rakkaussuhdetta Ruotsiin ja osaa laajasti selittää Ruotsin historiaa, kertoa tapakulttuurista ja sosiaalidemokraattisten poliitikoiden  vaikutuksesta yhteiskuntaan. Jälkimmäisen Virtanen vannoo olevan Ruotsin menestyksen salaisuus. Lopussa Virtanen kuitenkin tajuaa, ettei mikään voi olla täydellistä ja että hänkin on ihannoinut vain tietynlaista, keskiluokkaista ja stereostyyppista mielikuvaa. Ruotsi on murroksessa, eikä mikään maa ole kiiltokuvansa kaltainen. Ruotsistakin löytyy pahoinvointia.

Esa Sariola - Miehelle kuuluu kaikki

Vuoden 2004 ehdokas Runeberg-palkinnon saajaksi

Provosoiva nimi, hauska juonen kuvaus. Seuraavaksi olinkin kassalla.

Päähenkilö Heinonen on menestynyt liikemies ja yrittäjä, joka joutuu omituiseen tilanteeseen kaupassa. Tuntemattomat henkilöt aiheettomasti syyttävät häntä itsensäpaljastelusta. Myymäläpäällikönkään kanssa absurdiin tilanteeseen ei saada tolkkua. Heinonen tulee nolatuksi. Mikä kamalinta, naisten edessä.

Tapauksesta järkyttyneenä Heinonen saa miehisen identiteettikriisin ja kasaa työryhmän. Missio on: Miehelle kuuluu kaikki. Naisia ei oteta mukaan projektiin, joka on niin talk showta kuin lautapeliäkin. Koko homma ajautuu ongelmiin, kun töissä nokitaan järjestystä ja Heinonen päätyy lööpeihin.

Hahmot ovat stereotyyppisiä, ärsyttäviäkin. Miehet juoksevat nuorten naisten perässä pakoon vaimojaan, jotka nalkuttavat ja syyttelevät tyhjästä. Parikymppiset naiset ovat jännittäviä ja liikahtavat vasta puolenpäivän jälkeen mihinkään suuntaan. Pojan klopit hölmöilevät, pojat on poikii.

Tämän Sariola saa omasta puolestani kuitenkin tehdä, sillä hän osaa kirjoittaa asiantuntevasti, Sariola on kirjoittanut tietokirjoja sekä toiminut psykologina ja tutkijana. Ja ennen kaikkea hän osaa kirjoittaa humoristisesti:

''Östlund jätti pojan nukkumaan ja meni ruokapöydän ääreen lukemaan lehteä. Siellä kerrottiin, että Englannissa miesten hedelmällisyys oli laskenut romahdusmaisesti. Se johtui siitä, että vessat huuhdottiin jokiin. Naisten syömistä ehkäisypillereistä valui virtsan mukana niin paljon estrogeeniä juomaveteen, että miesten siittiöntuotanto lakkasi. Vedenpuhdistamot eivät pystyneet erottamaan hormoneja vedestä. Östlund luki uutisen toiseen kertaan. Miehet pakotettiin ottamaan hormoneja naisten virtsasta. Jumalauta mitä meille tehdään. Joku oli saatava vastuuseen.''

Mitään naistenvihaajia nämä hahmot eivät kuitenkaan ole. Pikemminkin hämmentyneitä. Oma vaimo onkin vihamielinen ja aivan eri ihminen kuin se, jonka kanssa meni naimisiin. Naiset yrittävät muuttaa vastentahtoisia miehiään ja pettyvät kun eivät onnistu.

Toinen asia joka on hyvin kuvattu on työyhteisö. Nokkimisjärjestys, suhteiden vaikutus, kuppikuntailu ja sukupuolten eri menetelmät siitä miten asiat töissä hoidetaan.

Kirjaa oli ihan hauskaa lukea. Sariolalla on pohtiva ja tieteellinen ote ihmissuhteisiin ja sukupuolien välisen kommunikaation ongelmiin. Käpyrauhaset, projisoinnit sun muut. Vaikka inhottikin lukea siitä miten Korpi juoksee vaimon ja nuoren rakastajan välillä, hänenkin tilannettaan loppupeleissä ymmärsi ja myötäeli tuskaisia riitoja vaimon kanssa.

Bret Easton Ellis - Amerikan Psyko

''Jossain on Patrick Batemanin idea, jonkinlainen abstraktio, mutta mitään todellista minuutta ei ole, pelkkä olio vain, jotain kuviteltua, ja vaikka voin verhota kylmän katseeni ja te voitte puristaa kättäni ja tuntea lihan puristavan omaanne ja kenties myös vaistota, että elämäntyylimme ovat melko lailla samanlaiset, minua ei yksinkertaisesti ole. Minussa ei ole järkeä oikeastaan millään tasolla.'' 

Päässä  kiehuu. Sisällä elää järkensä menettänyt psykopaatti, joka janoaa murhia, kidutusta ja nekrofiliaa. Patrick heiluttelee kirvestä, raiskaa, repii irti, käräyttää, kaivaa, kuristaa, kuvaa kaiken ja syö.

Patrick Bateman on 26-vuotias yltäkylläistä elämää nautiskeleva pörssijuppi Wall Streetillä. Arki-illat kuluvat tehden varauksia kaupungin kalliimpiin ja buukatuimpiin ravintoloihin ja sanattomaan, joskus sanalliseen kilpailuun ystävien kesken milloin mistäkin. Kenellä on parasta hiusgeeliä? Kuka tuntee parhaiten pullotetut vedet? Kenellä on paras käyntikortti? Entä kenellä paras rusketus? Puolituttujen nimet ja kasvot sekoittuvat, mutta Patrick osaa kertoa niin miesten kuin naistenkin vaatteiden mallistot:

''Hamlinilla on Lubiamin puku, upean näköinen avokauluksinen paita Burberryltä, Resikeion silkkisolmio ja Ralph Laurenin vyö. Reevesillä on Christian Diorin kuusinappinen kaksirivinen puku, Claibornen puuvillapaita ja kuviollinen silkkisolmio, Allen-Edmondsin rei'itetyt kärkikoristeiset nauhakengät, puuvillanenäliina hänen taskussaan on luultavasti Brooks Brothersilta. Lautasliinalla hänen drinkkinsä vieressä ovat Lafont Parisin aurinkolasit ja tyhjällä tuolilla pöytämme ääressä attaseasalkku T.Anthonylta. Minulla on kaksinappinen yksirivinen liituraitainen villaflanellipuku, värikäs karamelliraitainen puuvillapaita ja silkkinen taskuliina, kaikki Patrick Aubertia, Bill Blassin pilkullinen silkkisolmio ja sävyttämättömät reseptilasit, joissa on Lafont Parisin kehykset.''

Yhtä jetsulleen tarkan kuvauksen Patrick antaa asunnostaan, aamurutiineistaan, seksisessioistaan ja kidutuksistaankin totta kai. Innostuupa hän tekemään monen sivun tarkkanäköiset levyarviot 80-luvun suosikkiartistiensa albumeistakin. 

Loppua kohti hullun lihamylly kiihtyy yhä absurdimmaksi, paine olla paras kaikessa nousee sietämättömämmäksi ja Patrick ei pysy lopulta omista teoistaan ja menneistä kärryillä: Mikä on totta, mikä hänen sairasta fantasiaansa?

Batemanista on tehty kuvottavan vastenmielinen hahmo, josta ei löydy mitään hyvää sanottavaa. Erityisen kieroutunutta oli elää rinnan arkea psykopaatin kanssa, hänen päivästä päivään-rytmiään: Aamulla salille, Patty Wintersiä, päivällä flirttiä sihteerin kanssa, videoiden palauttelua ja murhia. Minä-muodossa, päiväkirjan omaisesti kerrottuna.

Ei empaattista tosin saa oikein kenestäkään muustakaan hahmosta. Kaikkia kun katsotaan Patrickin silmin. Kaikki tuntuvat kuuluvan samaan ihmiskastiin, joka arvostelee ihmisen vaatteiden kalleuden ja ulkonäön mukaan. Piukkabodyja vertailevat itseriitoiset, kodittomia kiusaavat jupit ovat mielettömiä tyhjäpäitä, joista ei löydy empatiaa taikka minkäänlaista muutakaan inhimillistä lämpöä. Yli tunnin puhelinkiistat siitä missä illallistetaan tuntuvat absurdeilta: Todellako?

Aika, jossa eletään ei jää kirjassa epäselväksi ja ehkä kirjaa tulkitaan vuosien päästä myöskin tärkeänä ajanjakson kuvaajana 80-luvusta. Yltäkylläisyys näkyy kaikessa, vaatesunnittelijoiden nimien vilinässä ja fiineissä ruoissa. Kun materia valtaa, tuleeko tilalle sielullinen, moraalinen, myötätunnosta ja muusta inhimillisyydestä ymmärtämätön rappeuma? Loppupuolelta kirjaa tulkitsin, että yltäkylläistä elämää Bateman on elänyt lapsesta asti.

Nimi on viittaus toiseen kajahtaneeseen psykopaattiin, Alfred Hitchcockin elokuvan Psyko hahmoon Norman Batesiin. Bates ja Bateman. Hitchcockin hahmon Norman Batesin innoittajana puolestaan toimi 50-luvulla elänyt todellisuudesta harhaantunut, hautoja ryöstelevä murhaaja Ed Gein, josta kertovia kirjoja Bateman lukee Amerikan Psykossa ja idolinsa innoittamana innostuu hänkin tekemään ruumiinjäänteistä käyttöesineitä.

Pidin siitä miten Patty Wintersin ohjelma kuvastaa Patrickin mielenjärkkymistä ja kulki  rinnakkain kirjan tunnelman kanssa: Alussa ohjelman aiheet ovat perus Ophrah Winfrey-tyyppistä talk show-viihdettä, kunnes menevät sekopäisemmiksi Batemanin seotessa: ''Patty Winters showssa haastateltiin Cheerio-merkkistä murokeksiä, joka oli asetettu istumaan hyvin pieneen tuoliin. Haastattelu kesti melkein tunnin.''

Kirjassa yhdistyy musta huumori ja aggressiivinen kerrontatyyli. Murhat, kiduttaminen ja painee kuvataan vimmatusti ja kuvottavasti, kun taas seuraelämää koomisesti:
''Millaisia kirjoja Jean lukee? Päässäni vilistävät nimet: Kuinka mies saadaan rakastumaan. Kuinka mies pidetään rakastuneena ikuisesti. Kuinka kaupat lyödään lukkoon: Naimauppa. Kuinka päästä naimisiin vuoden sisällä tästä päivästä. Kuinka miehen pää käänetään. Hypistelen taskussani Luc Benotin strutsinnahkaista kondomirasiaa, jonka ostin viime viikolla, vaan tota noin...kun ei.''

Luin pitkästä aikaa omasta hyllystä. Muutama vuosi takaperin ostin Amerikan Psykon kirjamessuilta elokuvaversion innoittamana. Leffan olen nähnyt useaan otteeseen ja pidän siitä paljon, erityisesti Christian Balen suorituksesta Patrick Batemanina. Ensimmäisellä lukukerralla jätin kirjan kuitenkin kesken, silloin taisivat juurikin nuo jatkuvat muotisuunnittelijoiden nimeämiset ja tarkat salitreenien kuvaukset laskea lukuintoa. Ne ovat kirjan isoin miinus omasta mielestäni, tosin sekin mainittakoon, että ei sovi herkille ihmisille. Tästä varoittaa lukemani painoksen takakansikin.

Pidin kirjasta. Se ravisutti ja sillä oli sanottavaa. Pidin sen verran, että säästän kirjahyllyyn ja luen joskus luultavasti uudestaankin.

Erlend Loe - Doppler

Erlend Loen romaani Doppler alkaa toteamuksella siitä, että päähenkilön isä on kuollut ja Doppler on tappanut hirven. Alku tuo mieleen Albert Camusin aloituksen romaanissa Sivullinen. Doppler käsittelee myös eräänlaista sivullisuuden tunnetta. Toisin kuin Camusin filosofinen teos, Loe kritisoi nyky-yhteiskuntaa ja ihmistä vähemmän ryppy otsassa. Toinen teos joka tulee mieleen ihan pelkästään perusjuonesta on Paasilinnan Jäniksen vuosi. Teemat ovat samoja osittain, mutta Loe tykittää mielipiteensä lukijalle suoraan ja kärkkäästi.

Juoni on siis tämä: Keski-ikäinen Doppler on elellyt mukavaa perhe-elämää Oslossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Nora on varhaisteini-ikäinen Taru Sormusten Herrasta-fanaatikko ja nuorempi poika Gregus suunnilleen esikouluikäinen, jonka Doppler haluaisi kovasti pelastaa ulkomaailman tuomalta ''fiksuudelta''. Tyttären kohdalla peli on menetetty. Vaimoa kohtaan Doppler ei tunne kiintymystä ja kuvaa tätä mukakultturelliseksi nalkuttajaksi.

Doppler alkaa kokea itsensä irralliseksi nyky-yhteiskunnasta: Rahan ahneus, holhousyhteiskunta, massatuotanto ja kulutusonnellisuus ajavat hänet muuttamaan metsään. Nälissään hän ampuu hirven ja löytää pian emohirven orvoksi jääneen vasan. Koska Dopplerin oma isä on vastikään menehtynyt, hän päättää ottaa hirvenpienokaisen suojiinsa. Vasa saa nimekseen Bongo. Parivaljakko asettuu metsään asumaan ja edes vaimon ilmoitus raskaudesta ei saa miestä palaamaan urbaanioloihin.

''En kuitenkaan keksi, mikä voisi saada minut palaamaan. Metsässä en joudu kärsimään muista ihmisistä eivätkä he joudu kärsimään minusta. Muut säästyvät minun sarkasmiltani ja ihmisvihaltani, ja minä säästyn muiden fiksuudelta ja typeryydeltä. Minusta systeemi toimii hyvin.''

Ihmisiä vihaava erakko Doppler ei kuitenkaan välty ihmiskontakteilta, vaan muodostaa eräänlaisen ystävyyssuhteen metsässä asustavaan Düsseldorfiin, jolla on aikamoinen isäkompleksi. Sekä harrastuksena pienoismallit. Toinen uusi tuttavuus on murtovaras Rauta-Roger, jonka uskalias ''ammatin'' valinta ja rohkeus kiehtoo Doppleria. Inhottava oikeistolaismies muuttaa myöskin metsään hänen naapurikseen matkimaan hänen simppeliä elämäntyyliään.

Vaikka miten erakko Doppler ajatteleekin olevansa, ihmiset pyörivät tämän päässä. Varsinkin Gregus, jonka hän haluaisi pelastaa nyky-yhteiskunnan arvoilta. Hän on aidosti kiintynyt poikaansa, vaikka kiroaakin lastenohjelmien tapitukset ja kaipaa välillä kovasti omaa aikaa.

Toinen Dopplerin päässä pyörivä ihminen on tämän edesmennyt isä. Doppler kokee, ettei oikeastaan ole tuntenut isäänsä, vaikka ovat normaalilta tuntuvassa määrin olleet tekemisissä. Luultavasti tämä seikka laukaisee Dopplerin arvomaailmakriisin: Onko hän tuhlannut aikansa pinnallisiin jonninjoutavuuksiin monta vuotta ja tätä kautta hänen isäsuhteensa on jäänyt hämärään? Ehkä siksi Doppler haluaa luoda hyvän suhteen omaan poikaansa ja pyrkiä vaikuttamaan siihen, millainen mies tästä muovautuu.

Doppleria väillä kuitenkin kutsuvat maailman hömpötykset. Kuten Toblerone (ymmärrän kyllä) sekä rasvaton maito, jonka hän kuvaa olevan luultavimmin ihmiskunnan saavutusten huipentuma. Ja pitäähän sitä vahtia lapsia ja käydä vanhempainillassa sillä välin kun vaimo lomailee ulkomailla.

Dopplerin valinta metsäläisyydestä on tuotu esiin radikaalina, humoristusena muutoksena ja päähenkilöä pitää hassuna erakkoröllinä. Silti kirjan päällimäiset ajatukset tulevat esiin vakavasti otettavina. Ihminenhän tosiaan on aika erkaantunut luonnosta ja pitää sitä jotenkin täysin erillisenä asiana omasta elämästään, vaikka todellisuudessa luonto elää ihmisen kanssa rinnakkain maapallolla. Ja sillä mitä päätämme täällä puuhailla, on todellista vaikutusta luontoon.

Se kiinnostaisi tietää, että onkohan Erlend Loe ollut tietoinen Jäniksen vuodesta kun on alkanut työstää Doppleria?

Sue Townsend - Kenkää Kuningattarelle

 ''Hän oli joskus sattumoisin nähnyt television kakkoskanavalta dokumenttiohjelman kaupunkien kurjuudesta, kuullut vastenmielisten köyhien puhuvan katkonaisin lausein kammottavasta elämästään, mutta hän oli pitänyt ohjelmia sosiologisina kuriositeetteina, sijoittanut ne samaan sarjaan Amazonin intiaanien ympärileikkausseremonioiden kanssa, niin kauas ettei niistä oikeastaan tarvinnut välittää.''

Kuningatar Elisabeth, Charles ja kumppanit ovat pulassa kun uusi pääministeri laittaa politiikkaa uusiksi ja muuttaa Englannista tasavallan. Poppoo joutuu muuttamaan Buckinghamin palatsista kaupungin vuokrataloihin tavallisen rahvaan joukkoon ja tutustumaan sosiaaliavustuksilla elämiseen. Ennenkuulumatonta ja pöyristyttävää on  päivystyksessä tuntikausia jonottaminen ja eri byrokratiasäännösten pyörittely. Entä mistä vessapaperia ostetaan? Miten ruokaa laitetaan?

Townsendin hahmot ovat liiotteilulinssin ja satiirin läpi kuvattuja: Lähiön hahmot on kuvattu sivistymättömiksi, mutta hyväsydämisiksi junteiksi, jotka auttavat aina mielellään naapuria pulassa. Kuningasperhe taas on täysin pallo hukassa tavallisen arjen kanssa ja joutuu kärsimään aiemmasta välinpitämättömyydestään kansaa kohtaan.

Englannin luetuin romaani vuodelta 1992 tuo mieleen nykylaman keskustelut ja tyytymättömyyden hallitukseen. Jokunen aika sitten sosiaalisessa mediassa levisi kamppanja, jossa Suomen poliitikot haastettiin elämään kuukauden ajan työttömyyskorvauksilla. Tyytymättömyys ''Helsingin herroihin'' on maasta ja ajasta riippumaton universaali närkästyksen aihe ja tässä kirjassa se on kuvattu hauskasti. Toki englantilaiset, jolle kuningasperhe ja on erityisen tuttu, saavat tästä sitäkin makeammat naurut.

P.S: Kirjailijan huomautus: ''Kenkää kuningattarelle on silkka sepite. Nimet, henkilöhahmot, paikat ja tapahtumat ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta tai niitä on käytetty täysin sepitteellisesti.''  Satiiri tulee alleviivata. Iha vaa et kukaa ei vedä hernet nenuun.

Arto Paasilinna - Jäniksen vuosi

Vatasen elämä ei ole vastannut odotuksia. Toimittajan työ ei anna tyydytystä ja vaimo on abortoinut lapsen-jonkun toisen miehen. Työreissulla kolmekymppinen Vatanen ja työkaveri ajavat jäniksen päälle. Vatanen alkaa pitää huolta haavoittuneesta luontokappaleesta ja lähtee jäniksen kanssa päämäärättömälle seikkailulle  ympäri Suomen.

 Vatanen tutustuu reissullaan monenmoisiin kulkijoihin, mutta ainoa kestävä ja merkittävä suhde hänellä on jänikseen. Vatanen kohtelee jänistä kuten emo poikastaan eri koettelemuksilta, oman henkensäkin uhalla ja välillä kuvittelee inhimillisiä piirteitä tälle, jänis on välillä esim. nauravinaan. Myös jänis kiintyy omistajaansa.

 Uhkatekijät kuvaavat hyvin ristiriitaista suhdetta luontoon. Fiini ruotsalaisleidi tahtoo itselleen lemmikkijänön, kunnes löytää eläimen papanoita keitostaan. Hurahtanut hiihdonopettaja puolestaan tahtoo jäniksestä uhrilahjan muinaisjumalille. Jäniksen paikallaolo ruokapöydässä on illallisseurueelle myös epämukava ja vaivaannuttava, onhan lajitoveria tarjolla lautasella.

 Karhun uhatessa Vatasta ja jänistä alkaa useita päiviä kestävä, uuvuttava ajojahti. Kaksikko päätyy myrskyn peitossa huomaamattaan Neuvostoliiton puolelle. Viranomaiset ottavat kiinni Vatasen ja lopulta muodostuu pitkä syytelista, jossa on mainittu mm. kalastus ilman kalastuslupaa ja pirtun nautiskelu. Rikkeet ovat liioiteltuja ja pieniä, mutta ne vievät Vatasen takaisin Suomen puolelle vankilaan.

 Teksti on tähän mennessä ollut humoristista, liioiteltuakin. Samanaikaisesti  mietityttävää ja haikeahkoakin. Mutta realistista, sanoisin. Tästä irtaudutaan vankilapaossa, kun Vatanen jänis mukanaan karkaa vankilasta vapaudenkaipuullaan läpi seinien ja muurien. Teema täydessä kokonaisuudessaan tulee lukijalle ilmi vasta loppumetreillä, ''ahaa-elämyksenä'': Ihminen on erkaantunut luonnosta ja omasta vapaudestaan ja on byrokratian ja yhteiskuntansa vanki.

 Seuraavaksi voisin ottaa lukulistalle Paasilinnalta Hurmaavan joukkoitsemurhan. Nimi herätti mielenkiinnon! Toinen ajatuksissa jo pitkään kummitellut projekti (lue: tiiliskivi) on Stephen Kingin Kuvun alla. Viimeisin yli tuhatsivuinen urakka oli Taru sormusten herrasta ja huh hei, siinäpä menikin aikaa JA siitä on aikaa.