Stephen King - Eksyneiden jumala

Yhdeksänvuotias Trisha lähtee äitinsä ja isoveljensä kanssa eräänä viikonloppuna patikoimaan metsään. Avioero on kiristänyt perhesuhteita ja isoveli Pete riitaantuu äitinsä kanssa. Veljeään lapsellisena pitävä Trisha kyllästyy kuuntelemaan sanaharkkaa ja poikkeaa polulta. Pieni hengähdystauko osoittautuu kohtalokkaaksi Trishan eksyessä syvemmälle ja syvemmälle metsään.

Ruoka loppuu, etsintäpartiot ovat kilometrejä hakoteillä, umpimetsässä ei näy ketään. Vaikka Trisha onkin sinnikäs ja neuvokas tyttö, alkaa epätoivo ottaa valtaa. Ainoana ilonpilkahduksena toimivat baseball-ottelut, joita Trisha pystyy kuuntelemaan korvalappustereoistaan. Hänen lempipelaajansa, Tom Gordon, alkaa keskustella ja kulkea hänen rinnallaan. Trisha tietää, että Gordon on vain pahassa tilanteessa keksitty mielikuvitusystävä. Mutta välillä tuntuu kuin joku vaanisi ja on vaikea erottaa mikä onkaan enää todellista...Onko metsässä jotakin joka vaanii häntä?

Luvut on jaettu baseball-pelin mukaisesti: Ennen ottelua, Ensimmäinen vuoropari, Venyttelytauko...Ja varsinkin loppua kohden Trisha alkaa ajatella henkiinjäämistaistelua baseball-pelinä, jossa pitää tsempata, jotta selviää voittajana loppuun.

Trishan keskustelut isänsä kanssa ovat avainasemassa selviytymisessä (ja ovat kenties osasyynä miksi mielikuvitus laukkaa).

''Minä uskon että on olemassa voima joka estää humalaisia nuoria-useimpia humalaisia nuoria-ajamasta kolaria kun he tulevat kotiin koulun päättäjäisistä tai ensimmäisestä isosta rokkikonsertistaan. Voima joka estää useimpia lentokoneita putoamasta jopa silloin kun niihin tulee vika. Ei kaikkia mutta useimpia. Jokin voima meillä täytyy puolellamme olla. Sen voi oikeastaan päätellä jopa siitä, ettei kukaan ole käyttänyt ydinasetta ihmisiä vastaan vuoden 1945 jälkeen. Ennen pitkää sellainenkin pommi tietenkin pamautetaan, mutta puoli vuosisataa... on pitkä aika.''

Trishaa eteenpäin kantava voima metsässä selviytymisessä on Tom Gordon, jota hän välillä kutsuu myös Tom Gordon-jumalaksi. Kirjan alkuperäisnimikin on The Girl Who Loved Tom Gordon. Jälkisanoissa King myöntää ottaneensa aika paljon vapauksia mitä tulee käytyihin otteluihin ja itse Gordoniin. Mutta yksi ele on todellisuudessakin tämän syöttäjän käyttämä: hän osoittaa sormella kohti taivasta pelin voiton varmistuttua. Ikään kuin kiitoksena korkeammille voimille.

''Trisha naputti lakkinsa lippaa ja osoitti sitten oikealla etusormellaan kattoon. Hymy joka kirkasti isän kasvot silmiin asti oli suloisinta ja mitä aidointa mitä Trisha oli koskaan nähnyt. Jos oli olemassa jokin polku niin se oli tässä. Trisha sulki silmänsä nähdessään isän ymmärtävän ja vaipui uneen. Peli ohi.''

Trisha on ihana peppipitkätossumainen hahmo, joka pahassa tilanteessa tekee parhaansa, eikä pelkää panna karhullekaan hanttiin. Ja lopussa näyttää isälleen olevansa samaa mieltä; jokin pelastava voima täytyy olla olemassa. King on omistanut kirjan omalle pojalleen Owenille, jolta baseball-tietämyskin on lähtöisin. Trisha ja itse asiassa koko tarina on samanlaisella lämmöllä tehty hahmo kuin Liseyn Tarinan (jonka King on omistanut vaimolleen Tabithalle) Lisey. King kuvaa Trishaa juurikin siten miten vanhemmat kuvaavat omia lapsiaan.

Selviytymiskamppailu on tässä suuremmassa osassa kuin se perinteikäs Kingin kauhu. Takakansi antoi ymmärtää teoksen olevan pelottavampi. Metsässä vaaniva uhka jää jotenkin hataraksi, eikä se kiinnostanut yhtä paljon kuin Trishan metsässä vaellus. Kolme huppupäätä olivat jännä elementti, niistä olisin mielelläni lukenut lisää.

Koskettavin kohta oli juurikin tuo lopetus, jonka siteerasin ylempänä. Trisha näyttää salaisella isän ja tyttären välisellä inside-eleellä, että muistaa mistä kerran keskustelivat, jokin voima häntä auttoi.

Erlend Loe - Doppler

Erlend Loen romaani Doppler alkaa toteamuksella siitä, että päähenkilön isä on kuollut ja Doppler on tappanut hirven. Alku tuo mieleen Albert Camusin aloituksen romaanissa Sivullinen. Doppler käsittelee myös eräänlaista sivullisuuden tunnetta. Toisin kuin Camusin filosofinen teos, Loe kritisoi nyky-yhteiskuntaa ja ihmistä vähemmän ryppy otsassa. Toinen teos joka tulee mieleen ihan pelkästään perusjuonesta on Paasilinnan Jäniksen vuosi. Teemat ovat samoja osittain, mutta Loe tykittää mielipiteensä lukijalle suoraan ja kärkkäästi.

Juoni on siis tämä: Keski-ikäinen Doppler on elellyt mukavaa perhe-elämää Oslossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Nora on varhaisteini-ikäinen Taru Sormusten Herrasta-fanaatikko ja nuorempi poika Gregus suunnilleen esikouluikäinen, jonka Doppler haluaisi kovasti pelastaa ulkomaailman tuomalta ''fiksuudelta''. Tyttären kohdalla peli on menetetty. Vaimoa kohtaan Doppler ei tunne kiintymystä ja kuvaa tätä mukakultturelliseksi nalkuttajaksi.

Doppler alkaa kokea itsensä irralliseksi nyky-yhteiskunnasta: Rahan ahneus, holhousyhteiskunta, massatuotanto ja kulutusonnellisuus ajavat hänet muuttamaan metsään. Nälissään hän ampuu hirven ja löytää pian emohirven orvoksi jääneen vasan. Koska Dopplerin oma isä on vastikään menehtynyt, hän päättää ottaa hirvenpienokaisen suojiinsa. Vasa saa nimekseen Bongo. Parivaljakko asettuu metsään asumaan ja edes vaimon ilmoitus raskaudesta ei saa miestä palaamaan urbaanioloihin.

''En kuitenkaan keksi, mikä voisi saada minut palaamaan. Metsässä en joudu kärsimään muista ihmisistä eivätkä he joudu kärsimään minusta. Muut säästyvät minun sarkasmiltani ja ihmisvihaltani, ja minä säästyn muiden fiksuudelta ja typeryydeltä. Minusta systeemi toimii hyvin.''

Ihmisiä vihaava erakko Doppler ei kuitenkaan välty ihmiskontakteilta, vaan muodostaa eräänlaisen ystävyyssuhteen metsässä asustavaan Düsseldorfiin, jolla on aikamoinen isäkompleksi. Sekä harrastuksena pienoismallit. Toinen uusi tuttavuus on murtovaras Rauta-Roger, jonka uskalias ''ammatin'' valinta ja rohkeus kiehtoo Doppleria. Inhottava oikeistolaismies muuttaa myöskin metsään hänen naapurikseen matkimaan hänen simppeliä elämäntyyliään.

Vaikka miten erakko Doppler ajatteleekin olevansa, ihmiset pyörivät tämän päässä. Varsinkin Gregus, jonka hän haluaisi pelastaa nyky-yhteiskunnan arvoilta. Hän on aidosti kiintynyt poikaansa, vaikka kiroaakin lastenohjelmien tapitukset ja kaipaa välillä kovasti omaa aikaa.

Toinen Dopplerin päässä pyörivä ihminen on tämän edesmennyt isä. Doppler kokee, ettei oikeastaan ole tuntenut isäänsä, vaikka ovat normaalilta tuntuvassa määrin olleet tekemisissä. Luultavasti tämä seikka laukaisee Dopplerin arvomaailmakriisin: Onko hän tuhlannut aikansa pinnallisiin jonninjoutavuuksiin monta vuotta ja tätä kautta hänen isäsuhteensa on jäänyt hämärään? Ehkä siksi Doppler haluaa luoda hyvän suhteen omaan poikaansa ja pyrkiä vaikuttamaan siihen, millainen mies tästä muovautuu.

Doppleria väillä kuitenkin kutsuvat maailman hömpötykset. Kuten Toblerone (ymmärrän kyllä) sekä rasvaton maito, jonka hän kuvaa olevan luultavimmin ihmiskunnan saavutusten huipentuma. Ja pitäähän sitä vahtia lapsia ja käydä vanhempainillassa sillä välin kun vaimo lomailee ulkomailla.

Dopplerin valinta metsäläisyydestä on tuotu esiin radikaalina, humoristusena muutoksena ja päähenkilöä pitää hassuna erakkoröllinä. Silti kirjan päällimäiset ajatukset tulevat esiin vakavasti otettavina. Ihminenhän tosiaan on aika erkaantunut luonnosta ja pitää sitä jotenkin täysin erillisenä asiana omasta elämästään, vaikka todellisuudessa luonto elää ihmisen kanssa rinnakkain maapallolla. Ja sillä mitä päätämme täällä puuhailla, on todellista vaikutusta luontoon.

Se kiinnostaisi tietää, että onkohan Erlend Loe ollut tietoinen Jäniksen vuodesta kun on alkanut työstää Doppleria?

Arto Paasilinna - Jäniksen vuosi

Vatasen elämä ei ole vastannut odotuksia. Toimittajan työ ei anna tyydytystä ja vaimo on abortoinut lapsen-jonkun toisen miehen. Työreissulla kolmekymppinen Vatanen ja työkaveri ajavat jäniksen päälle. Vatanen alkaa pitää huolta haavoittuneesta luontokappaleesta ja lähtee jäniksen kanssa päämäärättömälle seikkailulle  ympäri Suomen.

 Vatanen tutustuu reissullaan monenmoisiin kulkijoihin, mutta ainoa kestävä ja merkittävä suhde hänellä on jänikseen. Vatanen kohtelee jänistä kuten emo poikastaan eri koettelemuksilta, oman henkensäkin uhalla ja välillä kuvittelee inhimillisiä piirteitä tälle, jänis on välillä esim. nauravinaan. Myös jänis kiintyy omistajaansa.

 Uhkatekijät kuvaavat hyvin ristiriitaista suhdetta luontoon. Fiini ruotsalaisleidi tahtoo itselleen lemmikkijänön, kunnes löytää eläimen papanoita keitostaan. Hurahtanut hiihdonopettaja puolestaan tahtoo jäniksestä uhrilahjan muinaisjumalille. Jäniksen paikallaolo ruokapöydässä on illallisseurueelle myös epämukava ja vaivaannuttava, onhan lajitoveria tarjolla lautasella.

 Karhun uhatessa Vatasta ja jänistä alkaa useita päiviä kestävä, uuvuttava ajojahti. Kaksikko päätyy myrskyn peitossa huomaamattaan Neuvostoliiton puolelle. Viranomaiset ottavat kiinni Vatasen ja lopulta muodostuu pitkä syytelista, jossa on mainittu mm. kalastus ilman kalastuslupaa ja pirtun nautiskelu. Rikkeet ovat liioiteltuja ja pieniä, mutta ne vievät Vatasen takaisin Suomen puolelle vankilaan.

 Teksti on tähän mennessä ollut humoristista, liioiteltuakin. Samanaikaisesti  mietityttävää ja haikeahkoakin. Mutta realistista, sanoisin. Tästä irtaudutaan vankilapaossa, kun Vatanen jänis mukanaan karkaa vankilasta vapaudenkaipuullaan läpi seinien ja muurien. Teema täydessä kokonaisuudessaan tulee lukijalle ilmi vasta loppumetreillä, ''ahaa-elämyksenä'': Ihminen on erkaantunut luonnosta ja omasta vapaudestaan ja on byrokratian ja yhteiskuntansa vanki.

 Seuraavaksi voisin ottaa lukulistalle Paasilinnalta Hurmaavan joukkoitsemurhan. Nimi herätti mielenkiinnon! Toinen ajatuksissa jo pitkään kummitellut projekti (lue: tiiliskivi) on Stephen Kingin Kuvun alla. Viimeisin yli tuhatsivuinen urakka oli Taru sormusten herrasta ja huh hei, siinäpä menikin aikaa JA siitä on aikaa.