Stephen King - Herääminen

''Ja kaikki tarvitsevat elämäänsä ihmeen tai parikin, jotta tietävät, että elämä on muutakin kuin pitkä taival kehdosta hautaan. Jamie, haluaisitko nähdä vielä toisen ihmeen?''

Olen jumissa. Lukeminen on jäänyt viime aikoina monista syistä vähäiseksi, kuten myös koko kirjablogien seuraaminen. Mihinkään kirjaan tarttuminen on takkuillut ajatusten pyöriessä liikaa tässä maailmassa. Haluaisinkin oikeastaan pakoon tarinoiden vietäväksi. Mutta ny vaan ei pysty.

Tämänkin kirjan, Stephen Kingin Heräämisen lukemiseen meni varmaan likemmäs kuukauden verran. Vaikkei lukukokemus ollutkaan odotusten mukainen (Ehkä vaadin lemppari kirjailijaltani suunnattomia? Ehkä mikään tarina ei vie mennessään?), kirja oli kuitenkin lukemisen arvoinen ja sillä oli sanoma, jolle voin nyökkäillä.

Herääminen on uudempaa Kingiä, julkaistu 2015. Tarina alkaa 60-luvulta, jolloin vaahtosammuttimen kokoinen Jamie tapaa ensimmäisen kerran kotikylänsä uuden, karismaattisen pastori Charlesin. Heidän välilleen muodostuu välittömästi ainutlaatuinen ystävyys ja luja side. Charles on kiinnostunut ''salaisesta sähköstä'', josta uskoo pystyvänsä valjastamaan ihmeitä; parantamaan sairauksia, poistamaan riippuvuuksia. Ja ehkä jopa selvittämään, mitä sieluillemme tapahtuu kuoleman jälkeen.

Sitten pastori kokee musertavan menetyksen, hylkää uskonsa ja katoaa kylästä. Jamie elää aika tyypillisiä teini-ikäisen vaiheita ensirakastumisineen, löytää kutsumusammattinsa ja jatkaa elämäänsä. Vuosien kuluttua Jamie ja pastori kohtaavat uudelleen. Jamiestä on tullut pahan luokan narkomaani ja Charlesista markkinoita kiertelevä ihmeparantaja ja showmies. Jamie tarvitsee apua, mutta pastori vaatii kovia vastapalveluksia Jamielta.

Pidin tarinaa kiehtovana takakannen perusteella ja ensimmäinen lause nappasi mennessään: ''Ainakin yhdessä mielessä elämä muistuttaa elokuvaa...''

Pastori on huikea hahmo. Heti ensikohtaamisesta osaa aavistella, että tässä miehessä on jotakin vinksallaan. Charles synkkeni kirjan edetessä ja muuttui täysin; kylän nuoresta sydänkäpysestä pahaksi ukonkäppyräksi. Hieno sekoitus pastoria ja hullua tiedemiestä!

Päähenkilöjä yhdistää kuolema ja menetys. Jamie ja Charles molemmat menettävät rakkaitaan ja kuolemasta tulee pakkomielle, ainakin pastorille. Kuolema on ehdottomasti näkyvin teema, josta King jalostaa sanottavansa.

Luin mielenkiinnolla vielä Jamien nuoruuden ja varhaisaikuisuuden vaiheista, mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän tylsistytti. Loppuratkaisu on kyllä pelottava, kuten takakansi lupasi, mutta ei tarinallisesti, vaan enemmänkin ajatuksen tasolla. Sadistisiin muurahaisiin nimittäin törmättiin jo Kuvun Alla, ei mikään yllättävin käänne. Pidän kyllä siitä, että Kingin kirjat muodostavat oman maailmansa ja että hahmot ja paikat elävät useissa tarinoissa, mutta odotin jotakin enemmän. Lopetus jotenkin lässähti. Mutta kyllä, Kingin luoma kauhukuva kuoleman jälkeisestä elämästä pistää miettimään. Entä jos se tosiaankin on jotakin kamalaa ja aivan odottamatonta? Miettiikö ihminen aivan liikaa sitä mihin polku päättyy? Pitäisikö miettiä vain tätä elämää?

Herääminen päättyy aika samanlaisiin tunnelmiin ja mietteisiin mitä Mustan Tornin matka. Ihmisen kova tiedon jano ei ole aina hyväksi. Sillä ollaan päästy kehityksessä kyllä pitkälle, mutta kaikkien verhojen taakse ei pitäisi kurkistaa.

Stephen King - Pimeä puoli

Pimeä puoli kertoo kirjailija Thaddeus Beaumontista, joka päättää viimein sanoa hyvästit salanimelleen George Starkille. Starkille pidetään leikkimieliset valehautajaiset ja lehteen kuvataan otos feikkihautakivestä. Eräänä päivänä tyhjän haudan luota löytyy jalanjälkiä ja lähipiirin ihmisiä alkaa kuolla. Thadin pimeä puoli, alter ego on herännyt henkiin.

Tarina alkaa vetävästi kun valoitetaan sitä pimeää puolta, kirjailijan salanimeä/alter egoa George Starkia. Thad on kiltti ja kompuroiva perheenisä, Starkina kirjoitetut kirjat puolestaan väkivaltaisia dekkareita. Starkin nimellä kirjoittaessaan Thad tuo tienestit pöytään, omalla nimellä kirjoitetut romaanit jäävät heikommiksi menestyksiksi.

Ensimmäisen ruumiin löytyessä tarina pitää vielä mukana dekkarimaisella tyylillä mietittäessä murhaa paikallisen poliisin kanssa. Sitten äksöniä tuli liikaakin kerralla ja loppupuolisko kirjasta meni Starkin passiiviseen uhitteluun ja jaaritteluun. Yleensä King osaa luoda jännityksen mestarillisesti, mutta nyt huomasin jämähtäväni puolen välin tienoilla. Ei yksinkertaisesti kiinnostanut tippaakaan. Asetelmasta tuli tylsä ja yllätyksetön; otetaan hihasta tuo kauhutemppu ja pistetään perään vielä tuo toinen vanha temppu.

En yleensä lue loppuun, jos väsähdän. Tässä jatkoin, koska olen ajatellut lukea kaikki Kingin teokset. (Saapi nähdä kuinka kauan siihen menee...) Tarina ei saanut rattaita alle lukuun ottamatta aivan viimeisintä loppurutistusta.

Häiritsevintä on koko kirjan ydin. Se pimeä puoli eli George Starkin ja Thadin yhteys. Alussa selitetty aivoleikkaus on turha. George Stark on Thadin mielikuvituksen tuote, joten miksi taustalle piti selittää aivoleikkauksen löydöt? Selitys ontuu kun teemana on luovuus. Eikö Stark olisi voinut ''herätä eloon'' siitä puhtaasta kiukusta, että Thad päätti lopettaa salanimen käytön? Ilman ontuvia taustaselvittelyjä aivoista löytyneestä kaksosesta, josta myöhemmin onkin tullut kirjailijan alter ego...Turhan scifiä ja kornia.

Samaten se, miten George Stark, ''kirjailija'' onkin itse asiassa Starkin romaanien hahmo Alex Machine niin ulkomuodon kuin luonteenkin puolesta. Jälkisanoissa King vielä kertoo, että hei itse asiassa Machine ei ole hänen keksintönsä vaan nyysitty muualta, koska se kiteyttää rikollisen mielenlaadun. Koko Starkin hahmo on arskamainen blondi muskelikimppu, jossa ei ole mitään uutta saatika jännittävää. Kiteytetty klisee psykopaatista, joka tekee hui hai mitä tahansa oman hullun logiikkansa mukaan.

En lähtisi suosittelemaan kirjaa edes Kingin faneille.

Stephen King - Piina

Viihdekirjailija Paul Sheldon menee nurin autonsa kanssa Coloradon talvisella syrjäseudulla. Hänet ottaa kotiinsa entinen sairaanhoitaja Annie Wilkes. Annie lääkitsee Paulin kipeää kehoa, mutta on alusta alkaen ilmiselvää, että nainen on järjiltään. Paul on psykopaattisen ja ailahtelevan naisen lempikirjailija. Valitettavasti Paul on tappanut Annien lempihahmo Miseryn ja nyt on uudelleenkirjoituksen paikka. Paul yrittää parhaansa mukaan tempautua vihaamansa Misery-kirjasarjan maailmaan ja pitää äkkipikaisen Annien tyytyväisenä.

Piina on jännitysnäytelmä, joka osoittaa jälleen Stephen Kingin huimat tarinankertojan taidot. Paulissa on paljon samaa Kingin kanssa, näin hän on kertonut mm. Kirjoittamisessa. Paul kirjoittaa naisille suunnattuja historiallisia romantiikkakirjoja, jotka nekin luokitellaan Kingin teosten tavoin roskakirjallisuudeksi. Kirjoittamisvimman tuikahtaessa Paul toteaakin olevansa pirunmoinen tarinankertoja ja loistava saamaan lukijat koukkuunsa, vaikkei kriitikkojen rakastamaa tekstiä tuottaisikaan (Tarkkaa siteerausta ei ole, mutta tämä oli pointti). Juuri näin voisi itse Kinginkin kuvitella sanovan omasta kirjoittamisestaan, keskisormen nostoa kriitikoille. Kuten Paul Piinassa, myös King on sanonut kirjoittavansa romaaninsa aina vailla suunnitelmia loppuratkaisusta, antaen tarinan johdattaa ikään kuin itse itsensä loppuun.

Annie on kunnon kingmäinen prototyyppi pahis, joka onnistuu ennen kaikkea karmaisemaan ja ällöttämään ( voi hiiriparka!). Kaiken kamaluuden paljastumisen jälkeen hän alkaa säälittämäänkin lukijaa. Annie on hahmo, joka on veistelty hyvin todellisen tuntuiseksi. Toisinaan naisen omanlainen, raivostuttava logiikka saa ärähtämään ihan ääneen turhautumisesta.

Kirjoitettaessa Miseryn paluuta tarina saa syvempää otetta Paulin ensin kauhistuessa Annien polttaessa uusimman romaanin käsikirjoituksen (jonka Paul uskoo olevan mestariteos) ja sitten tympääntyessä tämän pakottaessa hänet jo kerran eliminoidun Miseryn äärelle. Yllättäen inspiraatio ja luovuus nostavat päätään. Paul alkaakin viihtyä tuotoksensa parissa, vaikka onkin psykopaatin vangitsemana syrjäseudulla vailla pakomahdollisuuksia. Tarinan ote tempaisee Sheldonin mukaansa yllättäen ja hetkeksi hän sopeutuu vankilaansa, haluten itsekin saattaa romaaninsa hyvään päätökseen.

Piina on jännitysnäytelmä siepatusta kirjailijasta, mutta yhtä lailla se kertoo luovuudesta. Siitä, miten luovuus voi puhjeta kukkaan yllättävistä tai aivan pienistäkin paikoista ja siitä, miten hyvä tarina voi ottaa niin lukijan kuin kirjoittajansakin tiukkaan otteeseen.

Aki Ollikainen - Musta satu

 

''Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa, kadonnutta isäänsä.''

Luinpa eräänä yönä iltasaduksi itselleni Aki Ollikaisen Mustan sadun. Kirjassa houkuttivat sen mystinen tunnelma ja historia. Yllätyin kirjan luettuani siitä, että Tattarisuon mysteeri on todellinen historian tapaus. Luulin jo lukeneeni kaikista Suomen kuuluisimmista murhatapauksista, mutta tämä yllätti kaikessa groteskiudessaan. Musta satu ei pyöri pelkästään tämän mielenkiintoisen tapauksen ympärillä, vaan  se toimii tarinan synkkyytenä, vainoavana asiana, jota ei saa suvun historiikistä pyyhityksi.

Kertoja on nimetön keski-ikäinen mies, joka kriiseilee kahden naisen välillä. Hänen ex-vaimonsa masentuu vuoteen omaksi, poika vieraantuu ja mies elää jatkuvasti elämänsä takaumissa, muistellen vuoroin pappansa kertomuksia sodasta, mutta ennen kaikkea nuorena kuollutta ystäväänsä Joonaa, joka on kuollut yhtä yllättäen kuin tämän isä. Kertoja puhuu tekstissä suoraan Joonalle, kertoen miten on tätä aina ihaillut ja halunnut olla kuin hän.

Heino on nimettömän kertojan isopappa, 30-luvulla kadonnut pirtun salakuljettaja. Hän vetää Pankkiiri-nimiseltä hahmolta pirtuerää välistä, myyden hiljalleen epäilyksiä välttäen ja piilottaa eriään Tattarisuolle. Hän on naimisissa, mutta pettää vaimoaan Amanda-neidon kanssa pienen joukon pippaloissa, joissa snorklataan heroiinia ja tanssitaan gramofonin tahtiin. Ahneus ottaa vallan siis niin naisten kuin bisnestenkin suhteen ja kädetkin värittyvät vereen.

Kaikkeen tähän liittyy oleellisesti Tattarisuo, josta löydetään silpottuja ruumiinosia. Murhamies Haapojan hautaama kirstu, Musta Raamattu, sisällissodan kummittelevat arvet - Mikä on syy kaiken takana?

 Kirja vaikutti samantyyliseltä kuin Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen ja yhtäläisyyksiä niissä onkin. Molemmat ovat sukukertomuksia, joissa liikutaan useilla vuosikymmenillä. Aiempien sukupolvien mysteerit vainoavat nykymaailmassa ja pojat kantavat samoja ongelmia kuin isänsä. Tässä ainakin viina ja uskottomuus  periytyvät polvelta toiselle.

Lukukokemus oli myös samanlainen kuin Jäntin teoksessa. Se-ka-vaa. Eino, Heino, Eikka, Erkki...Miksi hahmoja täytyy nimetä samankaltaisiksi tai kutsua niitä vuoroin ristimänimin, vuoroin lempinimin? Onko lukijan sekoittaminen joku hieno itseisarvo jolla kirjoittaja osoittaa olevansa vaikeaselkoista, lukijan älykkyyttä testaavaa ''korkeakirjallisuutta''? Kyllä, on hienoa ettei joka asiaa alleviivata viiteen otteeseen, mutta joku roti. Tässäkin on kuitenkin vain puoltoista sataa sivua, on mielestäni liikaa pyydetty että joka hahmon ehtisi sulattaa. Tällaiset kirjat vaatisivat sukupuu-selvityksen kirjan loppusivuille ja miksipä ei? Löytyyhän romaaneista sanastoja ja karttojakin, jotka selventävät juonen kulkua.

Vertaan nyt paljon Jäntin teokseen, mutta sitä kautta saan ehkä selitettyä miksi pidin siitä ja Mustasta sadusta vähemmän, vaikka kyseessä on kaksi samantyylistä tarinaa. Talven hallava hevosen koin olevan tarkoituksellisesti palapeli, jota lukija koittaa koota tuloksetta. Musta satu on selkeämpi loppuratkaisussaankin, mutta koin että osa hahmoista oli vain turhia ja sekoittamassa lukijan päätä. Ne eivät vieneet vieneet juonta eivätkä tunnelmaa eteenpäin. Kuten tämä Joona, jota kertoja puhuttelee. Maalaahan se tietysti kuvaa alemmuuskompleksia, runkkauksen opettelua  rannalla, mutta en nähnyt kokonaiskuvan kannalta sitä tärkeäksi. Tarina olisi yksinkertainen, mutta sitä vaikeuttavat turhat hahmot.

Muutenkin koin nykyhetken kuvaukset kolkoiksi, eipä ihme että kertoja eleli niin mielellään menneissä. Sen sijaan Heinon silmin nähtyyn 30-lukuun ihastuin. Ollikainen maalaa upeasti kuvan Suomesta, jossa eletään kieltolain ja Lapuan liikkeen aikaa. Mukana on myös okkultismi ja tuo mystinen Noita-Kallio. Koko Tattarisuon juttu on kiehtova, nimettömän kertojan yhdistäminen tapaukseen tuntuu väkinäiseltä. Kirjan taika on juurikin Heinon aikakaudella. Niissä on upea tunnelma, mielestäni koko sukutarina- ja pojat-kärsivät-isiensä-synneistä-teemat olisi voinut jättää kokonaan pois.

Pelottavan tunnelmankin kirja onnistuu luomaan, ainakin huomasin illasaikaan lukiessani säikkyväni iltakävelyllä ollutta naapuria. :D

Tässä pari linkkiä koskien tuota Tattarisuon tapausta:

Helsingin sanomien kirjoitus

sekä

Tarkennusta Helsingin sanomien kirjoitukseen

Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

Juonesta

Taiteilija Basil Hallward maalaa muotokuvaa nuoresta Dorian Graysta. Yhteinen ystävä lordi Henry tapaa nuoren Dorianin ja vaikuttuu mestarillisesta taulusta ja kauniista pojasta. Henryn elämänfilosofia nostaa kauneuden ja nautinnon tavoittelemisen ylimmälle jalustalle. Kuvankaunis Dorian Gray on turmeltuneelle Henrylle muovailuvahaa, josta hän haluaa muovata omien ihanteidensa ja uskomustensa ruumiillistuman. Vasta 17-vuotiaalle Dorianille Henrystä tulee elämänfilosofian opettaja ja idoli. Dorian toivoo, että itsensä sijaan hänen ikääntymisensä ja elämän rasitteet näkyisivät muotokuvassa. Toive käy toteen. Dorian säilyy vuodesta toiseen siloposkisena nuorukaisena, kun taas muotokuva vanhenee ja rumenee miehen syntien lisääntyessä.

Dorianista tulee seurapiirien keikari, joka nautiskelee oopiumia ja joutuu supinan kohteeksi. Hän piilottaa muotokuvansa lukkojen taakse, peläten sen paljastavan maailmalle hänen rikoksensa ja todelliset kasvonsa. Toisinaan hän käy katsomassa taulua, aluksi nauttien siitä miten taulun kasvot maksavat hänen synneistään. Mutta Dorian ei pääse pakoon sisintään. Ajan myötä taulu synkistyy yhä hurjemmaksi ja muotokuvan käsiin värittyy verta.

Hahmoista

Dorian Gray on kirjan alkaessa vasta 17-vuotias sinisilmäinen veistos, joka ei vielä ole löytänyt omaa elämänkatsomustaan ennen Lordi Henryn tapaamista. Vasta Henryn kauneuden ja nuoruuden obsessointi saa Dorianin esittämään kohtalokkaan toiveensa. On ärsyttävää miten aivopestävissä poika on!  Vuosien kuluessa Dorianista tulee entistäkin julkeampi ja säälittömämpi ja ihmiset kärsivät epäsuorasti ja suoraan hänen teoistaan. Usein oma näkemys maailmasta on nuorena vahvimmillaan ja vasta vanhempana alkaa näkyä niitä harmaan sävyjä. Niin käy Dorianillekin, joka vasta liian myöhään kyseenalaistaa aiemmat totuutensa.

 Lordi Henryn koin tarinan mielenkiintoisimmaksi hahmoksi. Hän on turmeltunut aatteidensa ja Basillin mukaan, mutta hänen syntilistaansa ei avata sen kummemmin. Kauneuden, nuoruuden ja nautintojen arvostaminen ei sinäänsä ole väärin, mutta Henry saa manipuloitua Dorianin välinpitämättömäksi esim. Sybilin tapauksessa. Henryn ja Dorianin kohtaamisissa on eroottista latausta, joten pohdinkin, että oliko Henry mustasukkainen nuoren näyttelijättären ja Dorianin kihlauksesta? Kirjassa sanotaan Grayn myyneen sielunsa paholaiselle ja tulkitsin Henryn olevan paholaisen ruumiillistuma. Mies on hurmaava ja osaa argumentoida kauneuden ja nautintojen ylistyksensä niin, että alkaa itsekin uskoa hänen elämänfilosofiaansa. Kaiken takana on kuitenkin kylmä mies ja säälittää, että Dorian niin sokeasti uskoi mieheen.

Basil Hallward  on melkeinpä Henryn vastakohta. Hän pelkää Henryn turmelevan nuoren vaikutuksille alttiin pojan. Moraalittoman Henryn silmissä Basil on tylsimys ja Doriankin pitää mallina poseerausta pitkästyttävänä ja uskoo Basilin välittävän enemmän taiteestaan kuin ystävistään. Kolmikon kiehtovissa väittelyissäkin Hallward jää avuttomasti Henryn jalkoihin ja hän ei enää vietä yhtä paljon aikaa maalattavansa kanssa taulun valmistuttua. Basil yrittää loppupuolella saada Doriania tekemään parannuksen, mutta liian myöhään.

Mietteitä

Tarina on kiehtovasti kerrottu. Kirja alkaa filosofisilla pohdinnoilla elämänarvoista. Tunnelma on leppoisan kujeileva Basilin, Dorianin ja Henryn kesken yläluokkalaisten miesten käydessä spekulatiivisia keskusteluitaan. Tätä kolmikon jutustelua on hurmaavaa lukea, se haastaa lukijan pohtimaan omia näkemyksiään kauneudesta ja nautintojen hakemisesta. Yllätyin muuten siitä miten monet Wilden kuuluisat aforismit ovat peräisin tästä kirjasta! 

Pohdintaa on kaikista eniten kirjan alussa, ja vasta näyttelijätär Sybilin tullessa kuvioihin juoni saa pyörät alleen. Sybil on ensimmäinen koetinkivi Dorianin omalletunnolle. Loppua kohden kirjasta muodostuu kunnon trilleri syntien ja niiden peittelyn hulluuntuessa. Tarina synkistyy kauhun elementtejäkin tuoden. Alkupuolen ateljeet ja puutarhat vaihtuvat öisiin sivukujiin ja oopiumluoliin. Vierailut talon kylmällä ullakolla ja peiton taakse piilotettu muotokuva karmivat, eniten kuitenkin itse Dorian.

Wilde innostuu myös kritisoimaan 1890-luvun Englantia. Asioiden järkeistäminen ja tieteellistyminen on arvostettu liiankin korkealle ja englantilainen taide on mitätöntä. Seurapiirit saavat kaikista herkullisimman osansa kritiikistä. Ylimystö näyttäytyy tyhjäpäiväisinä prameilijoina ja juoruilijoina, jotka Henryn vanavedessä ylistävät Dorianin siloposkisuutta, eihän noin nätti poika voi olla turmeltunut! Wilden havainnoit ovat varmasti tarkkanäköisiä, onhan hän itsekin ollut varsin epäsovinnainen keikari ja lopulta hylkiö Lontoon seurapiireissä.

Dorian Grayn muotokuva on täydellisyyttä hipova. Siinä on koukuttava juoni, puhuttelevat hahmot ja teemat. Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sen haluaisi heti lukea uudestaan ja tässä tapauksessa kävi niin. Tuntuu, että kirjalla on niin paljon sanottavaa, ettei kaikkea saa suodatettua kerralla. Häiritsemään jäi lähinnä vain Sibylin hahmo, miten kukaan (edes 16-vuotias) voi olla noin naiivi ja mitään kyseenalaistamaton?

Lopun metsästyskohdassa oli jotakin taianomaisen pysäyttävää. Pyssyn tähtäimessä on jänis, jonka kauneudesta Dorian vaikuttuu ja haluaa pelastaa sen. Mutta sitten eteen ilmestyykin Doriania etsinyt mies. Maailmankaikkeuden voimat toivat miehen ammuttavaksi juuri tuolla pelastamisen halun hetkellä, kolkuttelemaan Dorianin omaatuntoa.

Kauneus ja nautinnollisuuden hakeminen eivät ole sinäänsä syntejä, mutta ehkä ihmisen tulisi ensisijaisesti hakea kauneutta muualta kuin itsestään? Kuten Dorianillakin, liika itserakkaus ja -korostus johtavat turmioon. Sisin on loppupeleissä se tärkein, sillä sitä kukaan ei pääse pakoon.

Tuomo Jäntti - Talven hallava hevonen

''Näin pakkasen pureman maiseman. Pimeä tie jota kuu valaisi, lumen peittämät korkeat puut ja niiden katveessa talvisen taakkansa alla nitisevä riihi. Joku liikkui siellä, tiesin että minä itse, enkä ainoana, jotain pahaa tapahtui. Yritin katsoa muualle, mutta pää ei kääntynyt. Linnut alkoivat kaikki varoittaa samalla hetkellä, joka pensaasta ne sirkkuivat kuin napista olisi painettu. Joku nauroi tai hirnui. Liekit rätisivät.''



Tuomo Jäntin esikoinen Talven hallava hevonen on todellakin lukukokemus. Se on kryptinen, surrealistinen, jännittävä ja maaginen. Lukiessa on eksyksissä sokkeloisessa labyrintissa, vuoroin juosten kovaa ja vuoroin hengähtäen. Mutta koko ajan riivaa tiedonjano ja kokonaisuuden hidas aukeavuus. Labyrintissa tuntuu olevan exit, mutta itse en päässyt ulos. Jäntti ei alleviivaa mitään, Monet asiat lukijan pitää itse päätellä tai arvailla. Kuitenkin pidin tästä tyylistä, sillä huomasin olevani koko ajan tarkkaavainen, puntaroiden eri merkityksiä ja mahdollisuuksia.

Tarina alkaa, kun Roni saa soiton päiväkodista. Tytär Silja on aiheuttanut ihmetystä siirtämällä tavaroita niihin koskematta ja soittamalla piirtämäänsä pianoa. Myöhemmin Roni itse todistaa tyttärensä ilmaleijuntaa. Tunnistamaton mies nähdään päiväkodissa ja  kotipihan tuntumassakin liikkuu hiippailija. Uhka on epämääräinen, mutta ahdistava. Lukijana ei tiedä mitä pelkää, mutta silti pelkää ja vainoharhailee Ronin kanssa.

Seuraavaksi kelataan vuoteen 2001, jolloin Roni on vielä nuoren miehen alku. Hänen äitinsä on salaa tapaillut Puutikkaan kylän ainoaa maahanmuuttajaa, brasilialaista Jacoa. Jaco katoaa kuin tuhka tuuleen.

Tarinassa hypätään Ronin isään Petriin ja aina vain kauemmas vuosikymmenien taa, näkökulmaa mukaan tuo myös muutama suvun ulkopuolinen hahmo. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän kytköksissä murhaan. Ronin isänisä Johannes on kännipäissään, ilmeisesti mustasukkaisuuskohtauksissaan, tappanut vaimonsa Matildan ja juurikin tämä tapahtuma tuntuu riivaavan sukua. Rangaistaanko jälkipolvia isiensä teoista?

Nimiä alkaa nousta esiin takaumissa ja tarina koostuu välähdyksistä, irtonaisista kohtauksista. Sukulaissuhteet menevät sekaisin. Kuka oli kenenkin isä, entä kuka kenen veli tai vaimo? Viidessä sukupolvessa poppoota riittää!

Aivan viime sivuilla päästään alkuun, murhattuun Matildaan, joka opiskelija-asuntolasta siirtää itsensä vuosien taa pakkasyöhön, syntymäyöhönsä. Tuonakin yönä on tapahtunut kamalia ja Matilda päättää poistaa kirouksen perheen yltä luomalla uutta elämää Pentin kanssa. Tuona yönä paikalla on myös hallava hevonen.

Jostain syystä jäi tunne, että avain ainakin muutamaan kysymykseen voisi löytyä Armaksen näkökulmasta, sillä Armashan on paikalla myös tarinan alkujuurilla, Matildan syntymäyönä. Olisi myös vänkää yrittää lukea tarina kronologisesti eli lopusta alkuun. Päähän jäi vilisemään iso kasa kysymyksiä ja teorioita. Tässä muutama:

-Entäpä jos Matildan murhaaja olikin Pentti? Vankilapaon aikana Johannes kertoo välillä sekoittavansa muistikuvia ja tekemisiään. Hän oletettavasti teki teon mustasukkaisuudesta saadessaan kuulla lapsen mahdollisesti olevan Pentin. Pentilläkin olisi ollut syytä mustasukkaisuuteen, sillä olihan hänen rakastamansa nainen valinnut toisen miehen ja kantoi nyt hänen lastaan. Viimeisillä sivuilla vieläpä puhutaan, että Armas on kirottu ja Matilda näki saman kirouksen varjon Pentin yllä. Murhan jälkeen Pentti päätyy naimisiin Matildan pikkusiskon Hannen kanssa (aika irvokasta). Hanne sanoo Pentistä: ''Olin jo kauan sitten nähnyt sen silmistä, että jos tarve vaati, se kykeni satuttamaan niitäkin joista välitti.''

-Kuka vainosi Ronia ja Siljaa? Mielessä kävi olisiko kyseessä voinut olla Jaco (Jacon Roni kyllä luultavasti olisi tunnistanut...) tai Jacon jälkikasvu?

-Mitä Jacolle tapahtui?

-Mistä Siljan ja muiden lasten yliluonnolliset kyvyt kumpusivat?

-Mihin pimeisiin hommiin Pentti oli sekaantunut Hannen kanssa naimisissa ollessaan?

-Entä hallava hevonen? Jo kirjan alussa Siljalla on häiritsevästi meluava leluponi. Onko hallava hevonen muuttanut muotoaan vuosikymmenten kuluessa? Onko se kenties joka sukupolvessa eri henkilö..? Hevonen jää mystiseksi, tunteeksi ja tunnelmaksi kuten kirjan kansikin; höyryävä hengitys pakkasyössä.

Kaj Korkea-aho - Paha kirja

''Wagmanin mukaan (juuri silloin tämä oli vaivoin pystynyt puhumaan, joten suurimman osan Mickel oli saanut tietoonsa kun hän oli myöhemmin lukenut gradun) teos sisälsi runoutta,  joka oli niin häiritsevää että se aiheutti lukijassaan voimakkaita negatiivisia tunteita koskaan aiemmin dokumentoimattomalla tavalla. Käsikirjoituksen hän oli löytänyt Kenneth Björkin tapauksen tutkimusmateriaalin joukosta, ja Wagmanin vaisto sanoi - kuten hän kertoi maatessaan keskellä huoneensa lattiaa kattolamppuun tuijottaen - että kirja oli vastuussa niistä yhdestätoista kuolemantapauksesta joita tutkinnat käsittelivät. Todistaakseen asian hän valmisteli koetta, joka mittasi tunnemuutoksia testiryhmässä, jolla hän aikoi luettaa osia kirjasta.''

Kaj Korkea-ahon Paha kirja kertoo 1920-luvun käsikirjoituksesta, kustantajan hylkäämästä runoteoksesta Elon murheellisesta hämärästä. Runoilijan veljen auringonpimennyksen tummentamissa häissä helvetti on päässyt irti vieraiden kuultua elämässä huonot arvat saaneen Leander Granlundin lukemia runoja. Vuosien myötä legendat tapahtumista alkavat elää ja netissä Kustavin häihin liitetään okkultistisia huhuja.

Pasi Maars-niminen opiskelija pääsee unohdetun kirjailijan ja runojen jäljille. Kirjallisuuden luennoitsija Mickel Backman on opiskeluaikoinaan menettänyt ystävänsä, Granlundista gradua kirjoittaneen saksalaisen vaihto-oppilaan. Myöskin kirjan takia suljetulle osastolle on päätynyt Backmanin entinen salarakastajatar Elsa Sinnemäki. Pinnalle nousseet runot alkavat aiheuttaa uudelleen Turun yliopistomaailmassa tuhoa. Pahuus kiehtoo. Backman onkin salaa vuosikaudet säilyttänyt keskenjäänyttä gradua ja Maarsilla on aavistus tästä...

Kirjaa on vaikea kategorioida. Onko se kauhua? Takakansi sanoo: ''Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvettiin.'' Kaikki alkaa luennolta, jossa Maars kysyy unohdetusta teoksesta ja sen synkästä maineesta Backmanilta. Tarina lähtee seuraavaksi yllättäville urille. En odottanut, että jännittävän tarinan alustamisen jälkeen ruodittaisiin keski-ikäisten kulahtanutta avioliittoa tai kriiseilevän Callen, Pasin ystävän, tuskaista opiskelijaelämää. Loppua kohden helvetti alkaa kuitenkin hiipiä pinnalle ja tuho pääsee valloilleen.

Kirjan luettua tulin pohtineeksi kirjallisuuden vaikutusta ja vastuuta. 1700-luvulla kirjoitetun Nuoren Wertherin kärsimysten vastuulle pistettiin nuorten itsemurha-aalto. Hevimusiikkia on syytetty ties mistä. Fundamentalistit ovat polttaneet jopa The Beatlesien vinyylejä. Voiko taiteesta tehdä syntipukin? Omasta mielestäni mitään aihetta ei tulisi sensuroida, kunhan ei satuta ketään. Maailma tarvitsee kaikenlaisia tarinoita. Jos kirja, elokuva, kappale tai muun taiteen muoto ajaa epätoivoisiin tekoihin tai rikolliselle tielle, ongelmia on kytenyt ihmisessä itsessään alun alkaen ja on tarvittu vain viimeinen pisara.

''Jokainen keskeyttänyt tai vaatimusten uuvuttama opiskelija, jokainen kaksikymppinen, jonka kysymykset hukkuivat yhä kasvavaan opiskelijaryhmiin, ja jokainen essee, jolle Micke ei ehtinyt suoda oikeudenmukaista toista lukukertaa, sai hutiloiden kasatun rakennelman halkeamat erottumaan yhä selvemmin. Se että maassa määrätietoisesti kehiteltiin yliopistoa, jossa nuorilta ihmisiltä vietiin into ja mielenkiinto pikapikaa jaettavien titteleiden takia, oli hirvittävyys vailla vertaa.''

Paha kirja kritisoi myös yliopistoon kohdistuneita leikkauksia ja opiskelijoiden ankeaa elämää kelan almujen varassa. Teema nousee esiin jo ensimmäiseltä sivulta, jossa käy ilmi että yliopiston kahvikoneen korjaaminen on pirun vaikean oloinen homma rahoitettavaksi.

Calle on samaistuttava parikymppinen hahmo, joka kamppailee opiskelijan arjen ja alkavan aikuisuuden kanssa. Luennoilla käynti ei kiinnosta, kun tietää luultavimmin valmistuvansa työttömäksi. Sivutoiminen ammatti stand uppikaan ei aina ihan luista. Tyttöystävä Helenan yllättävä erohalu ajaa hänet laastarisuhteeseen uskonnollisen Marjutin kanssa. Vahingossa päädyttyään lukemaan helvetillistä runoa Calle masentuu. Marjut on tyytyväinen rakastamansa miehen kanssa, vaikka tuntuu tietävän, ettei tunne ole molemminpuolinen. Calle hyväksikäyttää toisen hoivaviettiä.

Backlundin hahmo ärsytti. Hänhän jakaa vastuun helvetillisen runokirjan seuraamusten kanssa. Se mitä hän teki Elsalle aiheutui silkasta omistuksen halusta ja kateudesta, jossa kirja oli vain ihmisen pahuuden väline. Hän päätyy myös surulliseen päätökseen vaimonsa suhteen, oikeuttaen sen itselleen hyvänä tekona, ajatellen säästävänsä vaimon poikansa menettämisestä aiheutuvasta surusta.

Pidin kirjasta, sitten vähän vähemmän ja lopulta pidin. Kirja olisi kaivannut enemmän kauhun mystiikkaa. Takakirjan lupaama kauhuisa tunnelma nimittäin lopahti yht'äkkiä kuin seinään, arkiseen Turkuun ( Oli tosin mukavaa lukea tutusta miljööstä!). Rattaisiin tuli taas liikettä tosiaan lopussa ja viihdyin hyvin kuvattujen opiskelijahahmojen kanssa ihan hyvin ''odotustilassa'' ennen äksöniä. Eniten jäi vaivaamaan takakansi, joka harhaanjohti lukuodotuksia.

Kaj Korkea-ahon kirjoitustyyli on raikas ja tarina yhdistelee mukavasti erilaisia elementtejä. Kuivaa huumoria yhdistettynä mystiikkaan ja suomenruotsalaisten arkiseen opiskelijaelämään. Luen todella vähän nuoria suomalaisia kirjailijoita tai ylipäätään kotimaista. Korkea-ahon sillisalaatista jäi loppupeleissä hyvä maku suuhun ja herätti kyllä mielenkiintoa kirjailijan aiempiin teoksiin.

Ovatko muut lukeneet Pahaa kirjaa?

Stephen King - Eksyneiden jumala

Yhdeksänvuotias Trisha lähtee äitinsä ja isoveljensä kanssa eräänä viikonloppuna patikoimaan metsään. Avioero on kiristänyt perhesuhteita ja isoveli Pete riitaantuu äitinsä kanssa. Veljeään lapsellisena pitävä Trisha kyllästyy kuuntelemaan sanaharkkaa ja poikkeaa polulta. Pieni hengähdystauko osoittautuu kohtalokkaaksi Trishan eksyessä syvemmälle ja syvemmälle metsään.

Ruoka loppuu, etsintäpartiot ovat kilometrejä hakoteillä, umpimetsässä ei näy ketään. Vaikka Trisha onkin sinnikäs ja neuvokas tyttö, alkaa epätoivo ottaa valtaa. Ainoana ilonpilkahduksena toimivat baseball-ottelut, joita Trisha pystyy kuuntelemaan korvalappustereoistaan. Hänen lempipelaajansa, Tom Gordon, alkaa keskustella ja kulkea hänen rinnallaan. Trisha tietää, että Gordon on vain pahassa tilanteessa keksitty mielikuvitusystävä. Mutta välillä tuntuu kuin joku vaanisi ja on vaikea erottaa mikä onkaan enää todellista...Onko metsässä jotakin joka vaanii häntä?

Luvut on jaettu baseball-pelin mukaisesti: Ennen ottelua, Ensimmäinen vuoropari, Venyttelytauko...Ja varsinkin loppua kohden Trisha alkaa ajatella henkiinjäämistaistelua baseball-pelinä, jossa pitää tsempata, jotta selviää voittajana loppuun.

Trishan keskustelut isänsä kanssa ovat avainasemassa selviytymisessä (ja ovat kenties osasyynä miksi mielikuvitus laukkaa).

''Minä uskon että on olemassa voima joka estää humalaisia nuoria-useimpia humalaisia nuoria-ajamasta kolaria kun he tulevat kotiin koulun päättäjäisistä tai ensimmäisestä isosta rokkikonsertistaan. Voima joka estää useimpia lentokoneita putoamasta jopa silloin kun niihin tulee vika. Ei kaikkia mutta useimpia. Jokin voima meillä täytyy puolellamme olla. Sen voi oikeastaan päätellä jopa siitä, ettei kukaan ole käyttänyt ydinasetta ihmisiä vastaan vuoden 1945 jälkeen. Ennen pitkää sellainenkin pommi tietenkin pamautetaan, mutta puoli vuosisataa... on pitkä aika.''

Trishaa eteenpäin kantava voima metsässä selviytymisessä on Tom Gordon, jota hän välillä kutsuu myös Tom Gordon-jumalaksi. Kirjan alkuperäisnimikin on The Girl Who Loved Tom Gordon. Jälkisanoissa King myöntää ottaneensa aika paljon vapauksia mitä tulee käytyihin otteluihin ja itse Gordoniin. Mutta yksi ele on todellisuudessakin tämän syöttäjän käyttämä: hän osoittaa sormella kohti taivasta pelin voiton varmistuttua. Ikään kuin kiitoksena korkeammille voimille.

''Trisha naputti lakkinsa lippaa ja osoitti sitten oikealla etusormellaan kattoon. Hymy joka kirkasti isän kasvot silmiin asti oli suloisinta ja mitä aidointa mitä Trisha oli koskaan nähnyt. Jos oli olemassa jokin polku niin se oli tässä. Trisha sulki silmänsä nähdessään isän ymmärtävän ja vaipui uneen. Peli ohi.''

Trisha on ihana peppipitkätossumainen hahmo, joka pahassa tilanteessa tekee parhaansa, eikä pelkää panna karhullekaan hanttiin. Ja lopussa näyttää isälleen olevansa samaa mieltä; jokin pelastava voima täytyy olla olemassa. King on omistanut kirjan omalle pojalleen Owenille, jolta baseball-tietämyskin on lähtöisin. Trisha ja itse asiassa koko tarina on samanlaisella lämmöllä tehty hahmo kuin Liseyn Tarinan (jonka King on omistanut vaimolleen Tabithalle) Lisey. King kuvaa Trishaa juurikin siten miten vanhemmat kuvaavat omia lapsiaan.

Selviytymiskamppailu on tässä suuremmassa osassa kuin se perinteikäs Kingin kauhu. Takakansi antoi ymmärtää teoksen olevan pelottavampi. Metsässä vaaniva uhka jää jotenkin hataraksi, eikä se kiinnostanut yhtä paljon kuin Trishan metsässä vaellus. Kolme huppupäätä olivat jännä elementti, niistä olisin mielelläni lukenut lisää.

Koskettavin kohta oli juurikin tuo lopetus, jonka siteerasin ylempänä. Trisha näyttää salaisella isän ja tyttären välisellä inside-eleellä, että muistaa mistä kerran keskustelivat, jokin voima häntä auttoi.

Edgar Allan Poe - Pelon ja kuoleman kertomuksia

Poen hahmoon ja Korppiin viitataan paljon popkulttuurissa, mutta oma mielikuva on, ettei miehen teoksia kauheasti ole Suomessa luettu (?). Valitsin kirjastosta Pelon ja kuoleman kertomuksia-novellikokoelman, koska halusin selvittää millainen kirjailija on kyseessä. Suomentaja Harri Haarrikko on valinnut novellit ja lisäksi kirjoittanut mielenkiintoisen saatteen, jossa valotetaan Poen hahmoa ja vaiheita.

    Kirja sisältää kymmenen novellia ja yllätyin monimuotoisuudesta. Poe on tunnettu kauhukirjailijana, mutta novelleista löytyy muitakin tyylejä. Merkillinen laatikko tuo mieleen salapoliisimysteerit, Soikeakehyksinen muotokuva ja Kampura vanhat kansankertomukset ja sadut. Muissa kertomuksissa näkyvät sitäkin selvemmin kauhuelementit ja kuoleman pohdinta eri näkökulmista. Sanojen mahti meni puolestaan kaikessa pohdinnassaan jo filosofian puolelle (lue: yli hilseeni).

Voisin lukea Edgar Allan Poeta jatkossakin! Vuolaat ovat olleet suositukset H.P. Lovecraftinkin suuntaan.

Stephen King - Naisen Raivo

Puremista, raiskaamista, alistamista. Rosie on elänyt vuosikausia väkivaltaisessa avioliitossa. Norman (Ei se Psykon Bates) on todellinen psykopaatti. Rosie pelkää miestä, eikä osaa, uskalla eikä kykene irrottautumaan high school romanssina alkaneesta painajaisesta. Kunnes eräänä päivänä hän löytää sisäisen rohkeutensa veripisarasta.

          Rosie varastaa miehensä pankkikortin ja lähtee pakoon vailla suunnitelmaa. Norman on ammatiltaan poliisi ja loistava jäljittämään karkulaisia. Rosie on lakkaamatta katketa kauhusta. Eräs avulias mies ohjaa hänet bussiasemalta järjestöön, joka auttaa pahoinpideltyjä naisia. Asiat alkavat järjestyä nopeasti uudella paikkakunnalla. Työpaikka, kannustavia ystäviä ja romanssinpoikanenkin. Mutta Norman on jäljillä.

         King ottaa lukijan haaviinsa ensisivuilta alkaen. Juoni lähtee ponnekkaasti liikkeelle ja parasta teoksessa on kissa-hiiri-ajojahti. Vuoroin seurataan Rosien uuden elämän rakentamista ja vuoroin Normanin pakkomielteistä metsästystä. Samalla valotetaan lisää tätä vastenmielistä liittoa ja Normanin mielipuolisuus valkeaa kokonaisuudessaan. Ajojahtia olisi voinut viedä pidemmälle, sen loputtua koko homma lässähtää: Loppu on aika lailla odotettavissa.

        Teema on selvä. Alistettu nainen ja oman sisäisen voiman löytäminen. Tätä ei ole kuitenkaan tuotu esiin millään lailla feministisellä paasauksella, vaan näyttämällä Normanin ja seksististen ajatusten yksinkertainen typeryys. Todella vastenmielinen hahmo. Hyvin kingmäinen, yksiselitteisesti läpeensä paha. Vastapainona Rosie puolestaan on kiltti ja alistuva.

       Odotin kirjalta parempaa kliimaksia. Tapahtui paha, parin viikon jämähtäminen, vaikka oli alle sata sivua lukemati. Hyppimiset tauluntakaisessa mielikuvitusmaailmassa jäivät sekaisen tuntuisiksi eikä kaikki symboliikka täysin auennut.

Stephen King- Liseyn Tarina

Luin vuodelta 2006 peräisin olevan  Stephen Kingin Liseyn Tarinan. Aiemmin olen tutustunut Kingin tuotantoon Carrien, Raivon ja muutaman muun teoksen kautta. Ja toki nähnyt Kingin tuotantoon perustuvia sarjoja ja elokuvia. Kingin teokset ovatkin mahtimatskua niihin. Lukioiden äidinkielen opettajat sun muut tuppaavat luokittelemaan Kingin yhden tempun mieheksi. Ainakin näin muistan itse todistaneeni.
 ''Kauhuroskaa'', Olen tästä eri mieltä. Carrie oli kauhutarinan lisäksi raastava kertomus ulkopuolisuudesta, koulukiusaamisesta ja naiseksi kasvamisesta. Ja Liseyn Tarina on kaikkea muuta kuin yksioikoinen stoori.

Liseyn Tarina kertoo menestyksekkään ja menehtyneen kirjailija Scott Landonin vaimosta. Kaikki alkaa työhuoneen siivousoperaatiosta. Alkaa matka muistoihin. Iloisiin, surullisiin ja tukahdettuihin. Niihin kuuluvat Scottin jättämät salaisuudet, mielenterveysongelmat ja Lumokuu. Paikka, jossa ruoka pilaantuu puolenyön jälkeen ja yö voi ottaa ihmisestä vallan. Mukana heiluvat myös pakkomielteinen fani sekä Liseyn Amanda-sisko, joka on romahduspisteessä.

 Ihana, haikea kertomus. Pidin siitä, miten rakkaan menetys on kuvattu kirjassa. Ajassa hypittiin kuten tosielämässä: Ei kronologisesti vaan siten miten muistot kumpuavat mieleen tosielämässäkin. Paikoista, vanhoista papereista, tuoksuista. Liki koko kirjan läpi Lisey elääkin menneisyydessä. Raja todellisen maailman ja Lumokuun välillä on hiuksen hieno. Ja se on ristiriitainen paikka. Pahojen muistojen, mutta myöskin menestyskirjojen luovuuden lähde.

  Kingin omaperäinen tyyli on tässäkin täysin huomattavissa. Vertauskuvat ovat hauskoja ja saavat tirskumaan ääneen. Viittauksia elokuviin ja musiikkiin on paljon. Vattu-sanan jatkuva käyttö v*tutti kirjan alussa. Hitto olisi särähtänyt korvaan leppoisammin (makuja ja suomennostyylejä on monia). Tarina herätti paljon ajatuksia. Ihminen jää henkiin muistoihin, muihin ihmisiin ja tavaroihin, vaikka fyysisesti kuoleekin. Ja irti päästäminen on tuskallista. Entä miten pienestä lipsutaan täältä mielen kadotukseen? Mitä kaikkea me emme tiedä omista rakkaistamme?