Donna Tartt - Pieni ystävä

''Joskus kierrellessään myöhään illalla hämärässä talossa Harriet tunsi kuolleen veljensä ilmestyvän vierelleen, ja tämän äänettömyys oli ystävällistä, läheistä. Hän kuuli veljen askeleet lattialautojen narahtelusta, tunsi veljen tuulen tuivertamien verhojen leikissä tai itsekseen avautuvan oven heilahduksessa. Joskus veli oli pahankurinen - piilotti hänen kirjansa tai suklaapatukkansa ja pani ne sitten takaisin tuolille kun hän ei nähnyt. Harriet nautti veljen seurasta. Jotenkin hän uskoi, että siellä missä veli nyt eli oli aina yö ja että silloin kun hän ei ollut veljen kanssa, tämä oli aivan yksin: liikehti levottomasti, heilutteli jalkojaan yksinään odotushuoneessa jossa kellot tikittivät. ''

Luin pari kuukautta sitten Donna Tarttin esikoisen Jumalat juhlivat öisin. Tarttin esikoinen teki niin suuren vaikutuksen, että halusin ehdottomasti lisää. En tiedä olenko koskaan lukenut mitään niin koukuttavaa kuin JJÖ. Tartt julkaisee uuden kirjan noin kymmenen vuoden välein, joten vaihtoehtoja oli kaksi. Tikli on ollut itselläni lainassa pari vuotta sitten, mutta sen massiivisuuden pelottamana kirja jäi lukematta. Pienestä ystävästä olin kuullut ristiriitaisia arvioita, mutta päätin lukea sen toisena Tarttina, koska on (ehkä) mielenkiintoista lukea kirjat julkaisujärjestyksessä. Jumalat juhlivat öisin on suuresti hehkutettu kaikkialla ja Tikli Pulitzerilla palkittu. Pieni ystävä on ollut arvostelumenestys, muttei se ole lukijaystävällisimmästä päästä. Vaikka olin varautunut jo ennen aloittamista siihen, ettei se ole samanlainen jännityskoukku kuin esikoinen, olin kaikesta huolimatta  hieman pettynyt.

Pieni ystävä kertoo 12-vuotiaasta Harrietista. Koko nuoren ikänsä nuoren tytön ja tämän perheen elämää on varjostanut Harrietin veljen selvittämättä jäänyt murha. Harriet päättää selvittää murhaajan ja ajautuu ongelmiin.

Takakannessa sanottu: ''Erityisen hieno on Harrietin kuvaus, joka hahmottaa tytön aidosti elämysvoimaiseksi lapseksi; fiksuksi muttei viisaaksi, naiiviksi muttei viattomaksi.'' Pidän kirjoista, jotka kerrotaan lapsihahmojen kautta ja nautin paljon Tarttin luomasta pikku tytöstä, joka on tarkasti hiottu hahmo. Harriet on älykäs, mutta tekee turhan hätäisiä johtopäätöksiä ja elää kuitenkin enemmän tunteen kuin järjen kautta. Veljen menetys on ollut niin iso kolaus, että tyttö haluaa saada vastauksia vaikka muut perheessä haluaisivat lakaista asian maton alle. Harrietin aisaparina on ujo sarjakuva- ja James Bond-fani Hely, joka kävi surkuhupaisasti välillä sääliksi. Poikaparka ajautuu vahvatahtoisen Harrietin imussa hankaluuksiin yrittäessään tehdä vaikutusta ihastukseensa. Harriet suhtautuu ylimielisesti Helyyn (joka kyllä toimii paikoin ärsyttävästi!). Hely on suuri 007-vouhottaja ja tämä risoo Harrietia, joka mieluummin on tosi elämän Neiti Etsivä.

Kirja sijoittuu 70-luvun Mississippiin. Ajan ja paikan tuntu on kirjassa vahva. Harrietin isän seksistiset asenteet tyttären tulevaisuutta kohtaan, rotujen ja luokkien väliset jännitteet etelävalloissa. Uskontokin putkahteli paljon saarnaajan hahmon ja Harrietin perheen kautta.Tuntui pahalta miten Harrietin äiti kohteli perheen mustaa taloudenhoitajaa Idaa, joka piti perhettä kasassa äidin mökkihöperöityessä yöpuvussaan päivät pitkät. Vähän ihmetytti loppupuolella ollut kamala häpeä epilepsiasta, että se olisi salattava koulussa huonoon valoon joutumisen pelossa (Onko tällaista asennetta tosiaan ollut 70-luvulla?)

Nautin siitä miten hyvät hahmot Tartt on luonut ja kirjan kuvailevuudesta. Mutta koska kirja on niin paksu, jännitys olisi pitänyt laittaa tulille aiemmin. Pieni ystävä oli hyvä lukukokemus, ei loistava, mutta lukemisen arvoinen. Tartt on selkeästi mieltynyt käsittelemään kuolemaa ja murhaa ei-perinteisiltä näkökulmilta, tämän kirjan ja JJÖ:n perusteella. Isoin vika on se, ettei se ole sitä mitä se mainostaa olevansa. Takakansi povailee jännitysnäytelmää ja prologissa luodaan uhkaava tunnelma kun kuvataan Robinin kuolinpäivää. Välissä ei kuitenkaan tapahtunut paljoakaan, juoni junnasi murhaajan jahdissa paikoillaan. Kirja oli paikoin jopa todella tylsä. Jännittäviä hetkiä kyllä tuli aivan lopussa, mutta liian vähän ja liian myöhään. Pääosassa tässä ei ole Harrietin etsiväleikit, vaan ennemminkin kaikki muu mikä tapahtuu sen ympärillä ja seurauksena. Kirja on pitkälti kasvutarina, sillä Harriet kokee paljon menetyksiä perheen kissasta tätiin ja hän oppii paljon vastuusta tekojensa seurauksena.

The Little Friend, 2002

Aki Ollikainen - Musta satu

 

''Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa, kadonnutta isäänsä.''

Luinpa eräänä yönä iltasaduksi itselleni Aki Ollikaisen Mustan sadun. Kirjassa houkuttivat sen mystinen tunnelma ja historia. Yllätyin kirjan luettuani siitä, että Tattarisuon mysteeri on todellinen historian tapaus. Luulin jo lukeneeni kaikista Suomen kuuluisimmista murhatapauksista, mutta tämä yllätti kaikessa groteskiudessaan. Musta satu ei pyöri pelkästään tämän mielenkiintoisen tapauksen ympärillä, vaan  se toimii tarinan synkkyytenä, vainoavana asiana, jota ei saa suvun historiikistä pyyhityksi.

Kertoja on nimetön keski-ikäinen mies, joka kriiseilee kahden naisen välillä. Hänen ex-vaimonsa masentuu vuoteen omaksi, poika vieraantuu ja mies elää jatkuvasti elämänsä takaumissa, muistellen vuoroin pappansa kertomuksia sodasta, mutta ennen kaikkea nuorena kuollutta ystäväänsä Joonaa, joka on kuollut yhtä yllättäen kuin tämän isä. Kertoja puhuu tekstissä suoraan Joonalle, kertoen miten on tätä aina ihaillut ja halunnut olla kuin hän.

Heino on nimettömän kertojan isopappa, 30-luvulla kadonnut pirtun salakuljettaja. Hän vetää Pankkiiri-nimiseltä hahmolta pirtuerää välistä, myyden hiljalleen epäilyksiä välttäen ja piilottaa eriään Tattarisuolle. Hän on naimisissa, mutta pettää vaimoaan Amanda-neidon kanssa pienen joukon pippaloissa, joissa snorklataan heroiinia ja tanssitaan gramofonin tahtiin. Ahneus ottaa vallan siis niin naisten kuin bisnestenkin suhteen ja kädetkin värittyvät vereen.

Kaikkeen tähän liittyy oleellisesti Tattarisuo, josta löydetään silpottuja ruumiinosia. Murhamies Haapojan hautaama kirstu, Musta Raamattu, sisällissodan kummittelevat arvet - Mikä on syy kaiken takana?

 Kirja vaikutti samantyyliseltä kuin Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen ja yhtäläisyyksiä niissä onkin. Molemmat ovat sukukertomuksia, joissa liikutaan useilla vuosikymmenillä. Aiempien sukupolvien mysteerit vainoavat nykymaailmassa ja pojat kantavat samoja ongelmia kuin isänsä. Tässä ainakin viina ja uskottomuus  periytyvät polvelta toiselle.

Lukukokemus oli myös samanlainen kuin Jäntin teoksessa. Se-ka-vaa. Eino, Heino, Eikka, Erkki...Miksi hahmoja täytyy nimetä samankaltaisiksi tai kutsua niitä vuoroin ristimänimin, vuoroin lempinimin? Onko lukijan sekoittaminen joku hieno itseisarvo jolla kirjoittaja osoittaa olevansa vaikeaselkoista, lukijan älykkyyttä testaavaa ''korkeakirjallisuutta''? Kyllä, on hienoa ettei joka asiaa alleviivata viiteen otteeseen, mutta joku roti. Tässäkin on kuitenkin vain puoltoista sataa sivua, on mielestäni liikaa pyydetty että joka hahmon ehtisi sulattaa. Tällaiset kirjat vaatisivat sukupuu-selvityksen kirjan loppusivuille ja miksipä ei? Löytyyhän romaaneista sanastoja ja karttojakin, jotka selventävät juonen kulkua.

Vertaan nyt paljon Jäntin teokseen, mutta sitä kautta saan ehkä selitettyä miksi pidin siitä ja Mustasta sadusta vähemmän, vaikka kyseessä on kaksi samantyylistä tarinaa. Talven hallava hevosen koin olevan tarkoituksellisesti palapeli, jota lukija koittaa koota tuloksetta. Musta satu on selkeämpi loppuratkaisussaankin, mutta koin että osa hahmoista oli vain turhia ja sekoittamassa lukijan päätä. Ne eivät vieneet vieneet juonta eivätkä tunnelmaa eteenpäin. Kuten tämä Joona, jota kertoja puhuttelee. Maalaahan se tietysti kuvaa alemmuuskompleksia, runkkauksen opettelua  rannalla, mutta en nähnyt kokonaiskuvan kannalta sitä tärkeäksi. Tarina olisi yksinkertainen, mutta sitä vaikeuttavat turhat hahmot.

Muutenkin koin nykyhetken kuvaukset kolkoiksi, eipä ihme että kertoja eleli niin mielellään menneissä. Sen sijaan Heinon silmin nähtyyn 30-lukuun ihastuin. Ollikainen maalaa upeasti kuvan Suomesta, jossa eletään kieltolain ja Lapuan liikkeen aikaa. Mukana on myös okkultismi ja tuo mystinen Noita-Kallio. Koko Tattarisuon juttu on kiehtova, nimettömän kertojan yhdistäminen tapaukseen tuntuu väkinäiseltä. Kirjan taika on juurikin Heinon aikakaudella. Niissä on upea tunnelma, mielestäni koko sukutarina- ja pojat-kärsivät-isiensä-synneistä-teemat olisi voinut jättää kokonaan pois.

Pelottavan tunnelmankin kirja onnistuu luomaan, ainakin huomasin illasaikaan lukiessani säikkyväni iltakävelyllä ollutta naapuria. :D

Tässä pari linkkiä koskien tuota Tattarisuon tapausta:

Helsingin sanomien kirjoitus

sekä

Tarkennusta Helsingin sanomien kirjoitukseen

Agatha Christie - Kellot

Agatha Christien dekkarien lukemiseen liittyy kultaisia muistoja. Juurikin nämä piirretyt kansikuvat saavat nostalgiaa nostamaan päätään, sillä näitä painoksia oli nuoruuden lähikirjastossa eniten. Christie oli ensimmäisiä aikuisten kirjailijoita, jonka teoksista innostuin varhaisteininä. Usein kävelin silloisessa kirjastossa ensimmäiseksi suoraan Christien hyllyille. En ole vanhemmallakaan iällä murhamamman tarinoiden lisäksi lukenut juurikaan dekkareita. Olen hitaasti lämpeävää sorttia enkä välttämättä edes halua haastajaa! Christien kirjojen lukemisessa on aina tuttu ja turvallinen kaava: Arvuuttelen ja yllätyn aina. Vaikka onnistuisinkin päättelemään murhaajan, tekotapa, motiivi tai taustoittava tarina yllättää. Hahmot ovat yleensä aika simppeleitä karikatyyrejä, mutta en välitä! Tiedän mihin hyllylle suuntaan, kun haluan klassisia murhamysteereitä. Suosikkejani Christien kirjoista ovat ainakin Eikä yksikään pelastunut (Kymmenen pientä neekeripoikaa), Mabellen kahdet kasvot ja Idän pikajunan arvoitus. Viime vuonna meni Christie-haaste tyystin ohi, tänä vuonna aionkin siis lukea häntä viime vuodenkin edestä. Luettavaa onneksi riittää, sillä rouva on ollut tuottelias ja itsellä on enemmän lukematta kuin luettuna. Kirjahyllyssä lukemista odottaa myös Jared Caden kirjoittama elämäkerta Agatha Christie katoaa.

Mites Kellot sitten? 

Sokean naisen asunnosta löytyy kuollut mies jota kukaan ei tunnista. Aiemmin samana päivänä paikalle on soitettu nuori pikakirjoittaja, joka ei tunne sokeaa naista eikä murhattua. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että hänet nimenomaan olisi haluttu näkemään ruumis. Murhaaja on tuonut asuntoon myös neljä kelloa, jotka näyttävät aikaa 16.13. Yhdessä kelloista on pikakirjoittajan nimi. Murhatun henkilöllisyyden selvittäminen osoittautuu hankalaksi eikä poliisi pääse merkillisestä tapauksesta jyvälle alkuunkaan. Onneksi on Hercule Poirot, joka toteaa selvittävänsä jutun vaikka nojatuolistaan.

Kellot oli pettymys. Murhatutkimus junnaa paikallaan turhan kauan. Sivujuoneksi lisätty vaikoilijoiden tutkimus on kankea ja mielikuvitukseton, jonka arvaa numerosekoiluksi heti alussa. Jännä, ettei itse vakoilija hiffannut sitä. Oli myös aika selvää, että Sheilan orpous liittyy joko murhattuun mieheen tai sivujuoneen, niin paljon asiaa korostettiin ja vatvottiin.

Näyttelijätär Merlina Rivalin arvaa heti valheelliseksi todistajaksi. En tiedä onko se ollut tarkoituskin, mutta koko hahmo tuntuu turhalta sivutäytteeltä.

Naapurit ovat salamyhkäisiä ja heidän kuulustelujaan oli mieluisinta lukea. Varsinkin se klassinen karikatyyri hullu kissanainen, jonka mussukoita ilkeät riiviöpojat kiusasivat!  Lopussa ilmestyvä Geraldine on herttainen pikkufiksu tyttö. Mutta kuka 10-vuotias, edes tylsistynyt, viettää luppoaikaa vahtaamalla naapurien tekemisiä siinä määrin, että pitää kirjaa naapuruston liikkeistä ja kirjoittaa ylös mm. tarkan kellonajan pesula-auton havainnosta?! Juurikin fiksu tyttö varmaan keksisi jotakin kehittävämpää, ei-niin-ulla-taalasmaa-tyyppistä tekemistä.

Poirot ei persettään juuri sohvalta nosta. Se tapahtuu vasta lopussa kun uteliaisuus tarpeeksi virkoaa. Juttu kun on niin monimutkainen, että sen on todellisuudessa oltava yksinkertainen (tylsä, harmaat aivosolut munan muotoisen pään sisällä todellisuudessa viestittivät). Hän innostuu kumminkin analysoimaan dekkarikirjailijoiden tyyliä ja teoksia kolmen sivun verran. Tämä keskustelu tuntui irralliselta, mutta se liimattiin osaksi loppuratkaisua, joka sekin oli kovin irrallinen ja tylsä. Alussa oli aineksia vaikka mihin, mutta kaikki nuolet viittasivatkin tyhjään.

Tämä on suurin pettymys Christien kirjoista tähän mennessä ja valitettavasti se osui kohdalle juuri kun odotin pitkän tauon jälkeen paluuta tuttuun ja turvalliseen. Muistan aikaisemmin pettyyneni Salaisiin rukiinjyviin, mutta yleensä vähän huonompikin Christien dekkari on kuitenkin suht hyvä. Roger Ackroydin murha on vielä lukematta, se on äänestetty parhaaksi rikoskirjaksi vuonna 2013. Ehkäpä se seuraavaksi.

John Berendt - Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa

Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa kertoo ennen kaikkea Savannahista, eteläisen Georgian osavaltion pikkukaupungista. Kirja on siinä mielessä mielenkiintoinen, että romaanin kirjoittanut Berendt on itse päähenkilö ja tarina on totta, vaikkakin kaunokirjalliseen tyyliin kirjoitettu ja joidenkin hahmojen nimet on muutettu. Esimerkiksi  transvestiitti lady Chablis on todellinen henkilö, joka esittää itseään  elokuvaversiossa ja on itsekin kirjoittanut kirjan.

Newyorkilainen Berendt kiinnostuu Savannahin kaupungista ja sen värikkäistä hahmoista niin paljon, että päättää muuttaa kaupunkiin ja kirjoittaa kirjan. Ensimmäinen osa keskittyy kuvailemaan kaupungin historiaa, seurapiirivaikuttajien suhteiden dynamiikkaa ja kaupungin vanhoillisia asenteita ja sisäänpäinkääntyneisyyttä. Tunnelma on seisahtunut. Paljoa ei tapahdu, päähenkilö tuntuu lähinnä tekevän havaintoja eri ihmisistä ja nauttivan olostaan.

Toinen osa onkin sitten aivan erilainen. Kaupungissa tapahtuu yllättäen murha, josta joutuu syytteeseen kaupungin kermaan kuuluva antiikkikauppias. Rikoksen selvittely johtaa neljään spektaakkelimaiseen oikeudenkäyntiin sekä voodoomenoihin, joissa puoltayötä ennen tehdään puoli tuntia hyvää ja jälkeen puolituntia pahaa.

'' 'Ajattele vähän!' hän sanoi. 'Nyt meillä on lisäksi murhaaja herraskartanossa. Jumalauta! Tehdäänpä tilannekatsaus. Meillä on vinksahtanut ötökkäspesialisti, joka hiippailee ympäri kaupunkia hengenvaarillinen myrkkypullo kourassa. Meillä oli musta homotransu, ukonkäppänä joka ulkoiluttaa kuviteltua koiraa, ja nyt hinttimurhajuttu. Ystävä hyvä, kyllä sinä helvetinmoiseen elokuvaan Mandyn ja minut heität.' ''

Ensimmäinen osa kirjasta tuntui pitkäveteiseltä ja turhan  paljon matkailumainokselta Savannahiin. Eri hahmoihin tutustuttaminen on parasta antia, suosikeiksi nousivat murhasta syytetty Jim Williams psykonoppineen ja lady Chablis (joka varastaa shown useampaankin otteeseen). Henkilöt luultavasti ovat tapahtuma-aikana tarkoituksellisestikin tehneet itsestään mielenkiintoisempia ja antaneet materiaalia kun kerran ovat tienneet olleensa tekemisissä romaania suunnittelevan kirjailijan kanssa...

Berendt lienee ajatellut ensin tutustuttavansa lukijan kaikessa rauhassa paikkaan ja hahmoihin ja vasta sitten ''räjäyttävänsä pommin'' murhalla, voodoolla ja niistä seuraavilla käänteillä.

Valitsin tämän, koska lapsena omistin Clint Eastwoodin ohjaaman Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa-vhs:n. Elokuvaan en ala kirjaa vertaamaan, muistikuvat siitä ovat suht hatarat. Muistin kirjastossa patsaan kuvan kannessa nähdessäni kuitenkin jonkinlaisen positiivisen muiston leffasta ja siksi päätin tarttua kirjaan.

Loppuvaikutelmaksi jäi ihan jees-tunnelmat. Jos ensimmäinen osa olisi ollut vähän lennokkaampi, kirja olisi itselleni ainakin herännyt eloon aiemmin.