Agatha Christie - Vaarallinen talo

Luettuani viime kuussa elämäkerta Agatha Christie katoaa heräsi jälleen into tarttua murhamamman dekkareihin. En ole juurikaan lukenut muita dekkareita kuin Christien, sillä minulle hän on se yksi ja oikea. Christie osaa jekuttaa lukijaa paremmin kuin kukaan ja kirjojen lukeminen todella on kovan pähkinän pureskelua. Vaarallisen talon valitsin ilman sen kummempia syitä. Nimi kuulosti hyvältä ja halusin ratkoa rikosta ärsyttävän hurmaavan Poirotin kanssa.

Vaarallisen talon, Tien pää-nimisen kartanon nuorelle omistajaneidille Nickille on lyhyellä aikavälillä sattunut omituisia läheltä piti-tilanteita. Seinämaalaus on liki kaatunut niskaan ja auton jarrut ovat reistailleet vaarallisesti. Aivan kuin joku yrittäisi vahingoittaa häntä, ehkä jopa päättää päivät? Viimeinen varmistus epäilyyn tulee, kun hatusta löytyy luodin tekemä läpi. Itsevarma Hercule Poirot saa aivan uudenlaisen haasteen. Sen me tiedämme, että harmaat aivosolut ratkovat mahdottomaltakin vaikuttavan murhamysteerin. Mutta pystyykö mestarietsivä estämään murhan?

Vaarallinen talo lunasti odotukseni. Christie onnistui jälleen harhauttamaan poloisen Hennin aivan harhateille, uskomaan selvittäneensä murhaajan ja lopussa vetää nenästä kääntäen koko kuvion päälaelleen. Ähäkutti. Juuri tätä rakastan Christien kirjoissa, yllätetyksi tulemista. Oho, enpäs odottanut ainakaan tuota-tunnetta. Tässä kirjassa sai hykertelemään myös aina niin itsevarman (ja itserakaskin hän kyllä on) Poirotin varmuuden huojumista. Eh, bien!

Jared Cade - Agatha Christie katoaa

''Kadonnut kotoaan Stylesistä Berkshiren Sunningdalesta, rouva Agatha Christie, ikä 35, pituus 166, singlattu punertava tukka, vaalea iho, normaali vartalo.''

Dekkarikirjailija Agatha Christie oli uransa alussa kadotessaan 11 päiväksi kuin tuhka tuuleen. Aloitettiin mittavat poliisietsinnät, toimittajat kirjoittivat isoja otsioita eri teorioista. Lopulta rouva Christie löytyi vahingoittumattomana kylpylähotellista. Hän oli kirjautunut miehensä salarakkaan nimellä väittäen olevansa etelä-afrikkalainen- vedoten muistinmenetykseen. Tähän selitykseen eivät uskoneet poliisi, fanit eivätkä toimittajat. Katoaminen jätti jälkensä Christieen loppuelämäksi. Hän kieltäytyi puhumasta tapauksesta, sivuutti kadonneet yksitoista päivää jopa omaelämäkerrassaan ja ylipäätään vältteli julkisuutta. Katoamistemppu paisui suuremmaksi skandaaliksi kuin alunperin oli tarkoitus...

Katoaminen oli nimen omaan temppu. Christie katosi tarkoituksellisesti lavastaen jälkeensä pahaenteisiä johtolankoja. Hän oli saanut selville ensimmäisen aviomiehensä Archien suhteesta nuorempaan naiseen. Naiseen, jota Christie piti ystävänään. Tarkoituksena ei ollut nostaa kirjojen myyntiä, vaan järkyttää Archieta, näpäyttää kunnolla. Mediasirkus tuli Christielle järkytyksenä. Poliisien etsinnät olivat mittavat, toimittajat tekivät omia nuuskintojaan, Arthur Conan Doyle kävi meediolla pyytämässä helppiä. Kostonhalu kostautuikin Agathalle itselleen, hän sai huomiota jota ei halunnut. Kirjojen myynti kasvoi kyllä hetkeksi, mutta yksityisyys oli mennyttä.

Elämäkerrassa Agatha Christie katoaa pääpaino on katoamisella, sen syillä ja seurauksilla sekä vaikutuksella kirjoihin. Agatha ei koskaan suoraan kertonut tapahtumasta, mutta hippuja kirjailijan tuntemuksista avioliitoistaan ja katoamisesta on niin dekkareissa kuin Mary Westmacott-salanimellä kirjoitetuissa rakkausromaaneissa. Cade onnistuu mielestäni erinomaisesti raottamaan salaperäisyyden verhoa yksityisyyttään suojelevasta naisesta, näyttämään aika syvällisiäkin puolia kirjailijasta.

Cade maalaa Agathasta älykkään, mielikuvituksellisen, uskonnollisen ja uskollisen naisen kuvan. Vilkkaan mielikuvituksen hän peri äidiltään, johon hänellä oli tiivis side. Häntä vaivasikin, ettei saanut muodostettua samalla tavalla läheistä suhdetta omaan tyttäreensä Rosalindiin, joka oli isän tyttö. Clarissa-äiti kuoli muutama kuukausi ennen katoamista. Agatha koki siis kaksi isoa muutosta lyhyessä ajassa; äitinsä kuoleman ja aviomiehensä petoksen. Toinen tärkeä ihminen dekkaristin elämässä oli sydänystävä Nan, joka oli katoamisen salajuonessakin mukana. Elämän läpi kestävässä ystävyydessä jaettiin salaisuudet, täytettiin sanaristikoita ja naurettiin paljon, jaettiin äitiyden tuomat tunteet ja haasteet.

Rakkaudessa Agatha ei löytänyt onnea. Toinen aviomies, arkeologi Max Mallowan, petti hänkin vaimoaan. Archien tapauksessa ymmärrän miksi Agatha yritti kynsin hampain pitää kiinni liiton rippeistä, hän halusi pitää perheen koossa tyttärensä vuoksi. Toisessa liitossa Agatha hiljaa hyväksyi kohtalonsa vuodesta toiseen. Toinen nainen oli aivan lähipiirissä, koko ajan läsnä ja nai Maxin heti Agathan kuoltua. Christie jäi liittoon luultavasti mukavuuden halusta. Hän ei halunnut kokea enää uutta eroa ja halusi jonkinlaista jatkuvuutta ja varmuutta elämäänsä. Agatha sai elämänsä viime vuosina voimaa uskostaan ja huonoista suhteistaan huolimatta itse koki eläneensä hyvän, onnellisen elämän.

Kirja sopii Agatha Christien faneille, no tietenkin. Niille, jotka haluavat tietää millainen kirjailija ja hänen yksityiselämänsä oli. Murhamysteerien synnyt, ideat ja inspiraatiot lukijan pään pyörälle pistämiseen jäävät taka-alalle. Itse olisin halunnut tietää lukemieni tarinoiden taustoja, mutta sitä varten on luultavasti olemassa toinen teos. Tässä kirjassa on eri näkökulma ja keskityspiste, oikeastaan hyvä niin. Agathan katoaminen on yhden kirjan kokoinen aihe. Kirjalliset saavutukset ovat valtavat, niiden ahtaminen samaan teokseen luultavasti olisi tehnyt lopputuloksesta sekavan.

Agatha Christie - Roger Ackroydin murha

Roger Ackroydin murha on vuonna 2013 valittu kaikkien aikojen parhaaksi rikosromaaniksi brittien rikoskirjailijoiden toimesta. Odotukseni olivat siis korkealla.

King's Abbotin kylässä Ferrarsin aviopari on kuollut jo ennen tarinan alkua. Mies vatsakouristuksiin ja pian perään hänen vaimonsa - oletettavasti oman käden kautta. Sitten hulppeassa kartanossa tapahtuu kolmas murha. Kartanonomistaja Roger Ackroydia on pistetty tikarilla selkään. Murhahetkellä paikalla on Ackroydin perhettä, perhelääkäri, liuta palvelusväkeä sekä yksi naamioutunut herra. Epäilykset kohdistuvat tapahtumien jälkeen kadonneeseen vainajan ottopoikaan sekä tunnistamattomaan ulkomaalaiseen mieheen. Paikalla ollut lääkäri James Sheppard oppii pian pikkuruisen kurpitsoihin mieltyneen naapurinsa olevan maailmankuulu etsivä Hercule Poirot ja hän huomaa ajautuvansa tämän avustajaksi rikoksen selvittelyssä.

Kirja ei yllä Eikä yksikään pelastunut, Murha idän pikajunassa tai muiden Christien helmien tasolle, mutta ihan hyvä dekkari se on. Odottamattomia juonenkäänteitä Christie saa nivottua vähän huonompiinkin teoksiinsa, mutta mikään lattialle leukaa tiputtava loppuratkaisu ei tässä ollut. Syynä mm. se, että samanlainen loppuratkaisu on eräässä myöhäisemmässä Christiessä...

Oli ihanaa antaa Poirotin harmaiden aivosolujen kuljettaa murhatutkimusta eteenpäin. Miten joku hahmo voikin olla samaan aikaan niin ärsyttävä, mutta myöskin niin rakastettava? Kovin sivistyneen pöyhkeästi käyttäytyvä kananmunapää, joka toistelee eh bieniä ja muita ranskan lausahduksia kuin mikäkin ylimielinen fransmanni. Mutta ongelmanratkaisutaito on uskomaton ja mies ei suostu luovuttamaan. Ei koirakaan jäljistä luovu, Poirot selittelee vakaumustaan rikoksenselvittämiseen Flora-neidille.

Kirjan hahmoista suosikikseni nousi Jamesin sisko Caroline, joka oli laittamassa nenäänsä joka soppaan ja jolla ainakin omasta mielestään oli harvinaisen hyvä ihmistuntemus. Naisen mahjongin opetuksen lomassa juoruilu pisti hymyilyttämään. Kaikesta nuuskimisesta huolimatta hän ei osannut arvata murhaajaa. Eniten hymyilin murhaajan katkeruutta lopussa:

''Minä toivon ettei Hercule Poirot olisi milloinkaan jäänyt eläkkeelle ja tullut tänne viljelemään kurpitsoita.''

Agatha Christie - Kellot

Agatha Christien dekkarien lukemiseen liittyy kultaisia muistoja. Juurikin nämä piirretyt kansikuvat saavat nostalgiaa nostamaan päätään, sillä näitä painoksia oli nuoruuden lähikirjastossa eniten. Christie oli ensimmäisiä aikuisten kirjailijoita, jonka teoksista innostuin varhaisteininä. Usein kävelin silloisessa kirjastossa ensimmäiseksi suoraan Christien hyllyille. En ole vanhemmallakaan iällä murhamamman tarinoiden lisäksi lukenut juurikaan dekkareita. Olen hitaasti lämpeävää sorttia enkä välttämättä edes halua haastajaa! Christien kirjojen lukemisessa on aina tuttu ja turvallinen kaava: Arvuuttelen ja yllätyn aina. Vaikka onnistuisinkin päättelemään murhaajan, tekotapa, motiivi tai taustoittava tarina yllättää. Hahmot ovat yleensä aika simppeleitä karikatyyrejä, mutta en välitä! Tiedän mihin hyllylle suuntaan, kun haluan klassisia murhamysteereitä. Suosikkejani Christien kirjoista ovat ainakin Eikä yksikään pelastunut (Kymmenen pientä neekeripoikaa), Mabellen kahdet kasvot ja Idän pikajunan arvoitus. Viime vuonna meni Christie-haaste tyystin ohi, tänä vuonna aionkin siis lukea häntä viime vuodenkin edestä. Luettavaa onneksi riittää, sillä rouva on ollut tuottelias ja itsellä on enemmän lukematta kuin luettuna. Kirjahyllyssä lukemista odottaa myös Jared Caden kirjoittama elämäkerta Agatha Christie katoaa.

Mites Kellot sitten? 

Sokean naisen asunnosta löytyy kuollut mies jota kukaan ei tunnista. Aiemmin samana päivänä paikalle on soitettu nuori pikakirjoittaja, joka ei tunne sokeaa naista eikä murhattua. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että hänet nimenomaan olisi haluttu näkemään ruumis. Murhaaja on tuonut asuntoon myös neljä kelloa, jotka näyttävät aikaa 16.13. Yhdessä kelloista on pikakirjoittajan nimi. Murhatun henkilöllisyyden selvittäminen osoittautuu hankalaksi eikä poliisi pääse merkillisestä tapauksesta jyvälle alkuunkaan. Onneksi on Hercule Poirot, joka toteaa selvittävänsä jutun vaikka nojatuolistaan.

Kellot oli pettymys. Murhatutkimus junnaa paikallaan turhan kauan. Sivujuoneksi lisätty vaikoilijoiden tutkimus on kankea ja mielikuvitukseton, jonka arvaa numerosekoiluksi heti alussa. Jännä, ettei itse vakoilija hiffannut sitä. Oli myös aika selvää, että Sheilan orpous liittyy joko murhattuun mieheen tai sivujuoneen, niin paljon asiaa korostettiin ja vatvottiin.

Näyttelijätär Merlina Rivalin arvaa heti valheelliseksi todistajaksi. En tiedä onko se ollut tarkoituskin, mutta koko hahmo tuntuu turhalta sivutäytteeltä.

Naapurit ovat salamyhkäisiä ja heidän kuulustelujaan oli mieluisinta lukea. Varsinkin se klassinen karikatyyri hullu kissanainen, jonka mussukoita ilkeät riiviöpojat kiusasivat!  Lopussa ilmestyvä Geraldine on herttainen pikkufiksu tyttö. Mutta kuka 10-vuotias, edes tylsistynyt, viettää luppoaikaa vahtaamalla naapurien tekemisiä siinä määrin, että pitää kirjaa naapuruston liikkeistä ja kirjoittaa ylös mm. tarkan kellonajan pesula-auton havainnosta?! Juurikin fiksu tyttö varmaan keksisi jotakin kehittävämpää, ei-niin-ulla-taalasmaa-tyyppistä tekemistä.

Poirot ei persettään juuri sohvalta nosta. Se tapahtuu vasta lopussa kun uteliaisuus tarpeeksi virkoaa. Juttu kun on niin monimutkainen, että sen on todellisuudessa oltava yksinkertainen (tylsä, harmaat aivosolut munan muotoisen pään sisällä todellisuudessa viestittivät). Hän innostuu kumminkin analysoimaan dekkarikirjailijoiden tyyliä ja teoksia kolmen sivun verran. Tämä keskustelu tuntui irralliselta, mutta se liimattiin osaksi loppuratkaisua, joka sekin oli kovin irrallinen ja tylsä. Alussa oli aineksia vaikka mihin, mutta kaikki nuolet viittasivatkin tyhjään.

Tämä on suurin pettymys Christien kirjoista tähän mennessä ja valitettavasti se osui kohdalle juuri kun odotin pitkän tauon jälkeen paluuta tuttuun ja turvalliseen. Muistan aikaisemmin pettyyneni Salaisiin rukiinjyviin, mutta yleensä vähän huonompikin Christien dekkari on kuitenkin suht hyvä. Roger Ackroydin murha on vielä lukematta, se on äänestetty parhaaksi rikoskirjaksi vuonna 2013. Ehkäpä se seuraavaksi.