Agatha Christie - Roger Ackroydin murha

Roger Ackroydin murha on vuonna 2013 valittu kaikkien aikojen parhaaksi rikosromaaniksi brittien rikoskirjailijoiden toimesta. Odotukseni olivat siis korkealla.

King's Abbotin kylässä Ferrarsin aviopari on kuollut jo ennen tarinan alkua. Mies vatsakouristuksiin ja pian perään hänen vaimonsa - oletettavasti oman käden kautta. Sitten hulppeassa kartanossa tapahtuu kolmas murha. Kartanonomistaja Roger Ackroydia on pistetty tikarilla selkään. Murhahetkellä paikalla on Ackroydin perhettä, perhelääkäri, liuta palvelusväkeä sekä yksi naamioutunut herra. Epäilykset kohdistuvat tapahtumien jälkeen kadonneeseen vainajan ottopoikaan sekä tunnistamattomaan ulkomaalaiseen mieheen. Paikalla ollut lääkäri James Sheppard oppii pian pikkuruisen kurpitsoihin mieltyneen naapurinsa olevan maailmankuulu etsivä Hercule Poirot ja hän huomaa ajautuvansa tämän avustajaksi rikoksen selvittelyssä.

Kirja ei yllä Eikä yksikään pelastunut, Murha idän pikajunassa tai muiden Christien helmien tasolle, mutta ihan hyvä dekkari se on. Odottamattomia juonenkäänteitä Christie saa nivottua vähän huonompiinkin teoksiinsa, mutta mikään lattialle leukaa tiputtava loppuratkaisu ei tässä ollut. Syynä mm. se, että samanlainen loppuratkaisu on eräässä myöhäisemmässä Christiessä...

Oli ihanaa antaa Poirotin harmaiden aivosolujen kuljettaa murhatutkimusta eteenpäin. Miten joku hahmo voikin olla samaan aikaan niin ärsyttävä, mutta myöskin niin rakastettava? Kovin sivistyneen pöyhkeästi käyttäytyvä kananmunapää, joka toistelee eh bieniä ja muita ranskan lausahduksia kuin mikäkin ylimielinen fransmanni. Mutta ongelmanratkaisutaito on uskomaton ja mies ei suostu luovuttamaan. Ei koirakaan jäljistä luovu, Poirot selittelee vakaumustaan rikoksenselvittämiseen Flora-neidille.

Kirjan hahmoista suosikikseni nousi Jamesin sisko Caroline, joka oli laittamassa nenäänsä joka soppaan ja jolla ainakin omasta mielestään oli harvinaisen hyvä ihmistuntemus. Naisen mahjongin opetuksen lomassa juoruilu pisti hymyilyttämään. Kaikesta nuuskimisesta huolimatta hän ei osannut arvata murhaajaa. Eniten hymyilin murhaajan katkeruutta lopussa:

''Minä toivon ettei Hercule Poirot olisi milloinkaan jäänyt eläkkeelle ja tullut tänne viljelemään kurpitsoita.''

Ida Simons - Tyhmä neitsyt

'' ''Aikuiseksi kasvaminen tuo mukanaan paljon ikäviä asioita, mutta ainakaan sitten ei tarvitse käydä koulua,'' sanoin Milille kun palasimme jälleen arkeen vihaamassani rakennuksessa. Mili ei ollut samaa mieltä. Hän kävi koulua mielellään, ja isoksi kasvaminen vaikutti hänestä oikein mukavalta. Sai valvoa niin pitkään kuin halusi ja ajaa autoa ja käydä juhlissa milloin huvitti. En sanonut vastaan, vaikka tiesin paremmin. Aikuisena oleminen merkitsi: valehtelemista, pahan puhumista, rahahuolia ja mahakipuja.''

Viimeisen kuukauden aikana on käynyt hyvä tuuri uutuuskirjojen suhteen. Yleensä kiehtovat kirjat ovat lainassa, mutta nyttemmin olen bongannut kreivin aikaan uutuushyllyiltä luettavaa. Viime kuussa vaikutuin varsinkin Ryan Gattisin Vihan kaduista. Tällä viikolla Ida Simonsin Tyhmä neitsyt kutsui luokseen. Hetken harkittuani nappasin kirjan pinon jatkeeksi. Sen verran teosta on kirjablogeissa luettu, että halusin tietää mistä on kyse.

Hollantilainen kustannustoimittaja luki äitinsä hyllystä alunperin vuonna 1959 julkaistun, unohdetun teoksen ja vaikuttui siitä niin kovin että teos julkaistiin uudelleen kaksi vuotta sitten. Kirja lähti valloitusretkelle ympäri maailman ja suomennos rantautui tänä vuonna.

Tyhmä neitsyt kertoo 12-vuotiaasta juutalaistyttö Gittelistä, jonka tarina sijoittuu jonnekin maailmansotien väliseen aikaan, 20- tai 30-luvulle. Gittel kuvaa ympäröivää maailmaa vielä lapsen silmin. Aikuisuuden kynnyksellä ollaan, mutta aikuisten maailma kaikkine ihmeellisyyksineen näyttäytyy kummallisena ja epähoukuttavana. Vitsit, sosiaaliset paikkajärjestykset ja oman yhteisön sanasto kummastuttavat. Kyynisistä elämänneuvoista puhumattakaan. Tarkkanäköisen tytön silmien kautta nähtynä suku ja tuttavapiiri näyttäytyvät aika humoristisina tapauksina. Tällaisia ihmiset kaikkine hullutuksineen oikeastikin ovat, edelleen.

Gittelin elämä on varsin yksipuolista. Vanhemmat eivät juurikaan päästä tyttöä yhteisön tai kodin ulkopuolelle. Valonpilkahduksina toimivat reissut kiehtovaan Antwerpenin kaupunkiin vanhempien riidellessä. Eräällä reissulla tyttö saa kutsun ''vähän parempaan perheeseen'', Mardelleille, näyttämään lahjansa pianonsoitossa, josta Gittel haaveilee kehittävänsä ammatin itselleen. Gittel tutustuu perheen tyttäreen Lucieen, jota alkaa ihannoida. Niin perheen isä kuin Luciekin viehättyvät teräväsanaisen ja lahjakkaan Gittelin seurasta. Lucien ja tämän isän alaisen Gabrielin kanssa Gittel tutustuu kaupungin kahviloihin ja museoihin, tuntien syyllisyyden värittämää nautintoa mussutellessaan kosherin vastaisia vohveleita.

Vanhempien sopiessa riitansa on kuitenkin aina kotiin paluu tiedossa. Gittel jatkaa kirjoittelua Mardellin isän ja tyttären kanssa. Perhe joutuu hetkeksi tekemään epäonnisen muuton Berliiniin ja takaisin palattuaan Gittel sekaantuu salaliittolaiseksi Mardellin perhesuhteiden sotkuihin.

Kirjan parasta antia on ehdottomasti ihmisten tarkkailu lapsen, joka on vasta pääsemässä kärryille aikuisten maailman kirjoittamattomiin sääntöihin, silmin. Aikuiset ovat totta tosiaan ihmeellisiä. Minua surettikin Gittelin salaliittolaisuuden seuraamukset kirjan lopussa. Lucienin ja Gabrielin parastahan tyttö vain tahtoi. Hieman naiivisti ehkä, mutta lapsihan hän on ja tietämätön aikuisten roolituksista ja pelisäännöistä. Harmistutti se miten tyttö sai kirousta ja kämmentä, vaikkei välttämättä varsinaisesti tiennyt tehneensä väärin joidenkin silmissä.

Nimellä viitataan Raamatun tarinaan, jonka hra Mardell kertoo Gittelille tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Viisaat varaavat tarpeeksi öljyä lamppuihin, tyhmät tietenkään eivät. Viisaat eivät suostu omistaan lainaamaan, sillä kaikille ei riitä tarpeeksi. Tyhmien ostettua lisää öljyä Herra hylkää heidät. Gittel toteaa olevansa mieluummin tyhmä kuin viisas neitsyt Mardellin yrittäessä opettaa ettei iloa kannata käyttää loppuun. Elämässä tulee iloa ja surua, jotkut ovat parempiosaisia.

Kirjassa ei tapahdu paljoakaan, mutta kerrontatyyli on niin vetoavaa, etten kaivannutkaan suurempaa juonta. Ei tämä lempparien joukkoon nouse, mutta kirja on todellakin ansainnut uudelleen julkaisun. Itse en lukenut kirjaa niin tarkkanäköisesti kuin Gittel näkemyksensä kertoo, joten tästäkin aukeaisi varmasti uudella lukukerralla uusia huomioita. Samaistuin kyllä Gitteliin. Muistan itsekin lapsena toivoneeni, etten kasvaisi aikuiseksi. Aikuisuus vaikutti tylsältä, laskujen täyteiseltä ja sekavalta. Olin myös hyvin kiintynyt pehmolelulaumaani. :D

Helvi Hämäläinen - Kaunis sielu

Utuinen kuvanlaatu  kuvastaa kirjan utuista sisältöä
(eli bloggaajalla on wanha känny surkeella kameralla).

Tähän tartuin nimen vuoksi. Kaunis sielu, kaunis nimi kirjalle. Herätti heti kysymyksen: Millainen oikein on kaunis sielu?

 Kansien välissä on tarina nuoresta naisesta, jota ei sanoisi juonen kuvauksen perusteella kauniiksi sieluksi. Nimettömänä pysyvällä päähenkilöllä on suhde varattuun, perheelliseen  mieheen. Nainen häpeää himoaan, heidän tekemäänsä syntiä. Lisäksi hän tuntee vetoa samaa sukupuolta kohtaan. Nainen haluaa murhata miesystävänsä ja kamppailee tämän pakkomielteen lisäksi itseinhoa vastaan. 1927 alun perin kirjoitettu teos oli liian uskalias ''nuorten naisten liian suuren keskinäisen kiintymyksen'' vuoksi ja julkaistiin vasta 2001.

Kerrontatyyli on runollinen. Kirjassa on 144 sivua ja lukuja jopa 106. Kappaleet ovat ikään kuin pieniä kohtauksia, välähdyksiä elämästä: pakkomielteistä pohdintaa, unia ja hurmosta. Lukeminen vaatii heittäytymistä näihin hämäriin sielunmaisemiin ja halua ymmärtää päähenkilöä, vaikkei hän edes itse ymmärrä itseään.

''En käsitä tekojani, vaikka murhaankin tunsin saaneeni selityksen ja vaikka sillä kertaa ajattelinkin, että asia juuri niin on. Nyt tiedän, ettei se sittenkään ole niin. Se oli vain teoria, käytäntö oli aivan muuta. Käytännössä oli kostea taivas, kasteinen hauta, vaimo jolla oli ruudukas hame. Oli katuja, jolla kuljin. En mitään, mitään en ymmärrä. Kaikki menee sekaisin. Uskonko Jumalaan? Siihenkään ei minulla ole varmaa vastausta. En tiedä uskonko, minä olen vain mosaiikkia, sinisiä, harmaita, keltaisia neliöitä. Palikkapino. Surkea palikkapino.''

En pitänyt tästä kovin paljon, vaikkakin runoisa, unenomainen kerrontatyyli miellytti. Hämäläiseltä voisinkin lukea jatkossa hänen runojaan. Päähenkilö on täynnä katumusta, itseinhoa, surua. Mieli on kuin  hajonnut peili, jota yrittää turhaan kasata ehjäksi pikaliimalla.

Toistoa tässä ainakin on liikaa, Varsinkin alussa; murhatako vai ei. Ja sitten kun teko on tehty, tajutaan vasta (pitkästä jahkailusta huolimatta) että ai niin ne seuraukset. Mies haudassa, pieni taapero ilman isää ja tulee sittenkin sitä kuollutta miesystävää ikävä. Aviorikos, synti ei kuole miehen mukana.

Ovatko kaikki ihmiset synneistään huolimatta kauniita sieluja?

P.S: Millään en osaa päättää lopullista ulkomuotoa blogille.

F. Scott Fitzgerald - Kultahattu

Vuodelta 1925 oleva Kultahattu kertoo tarinan mystisestä, upporikkaasta Jay Gatsbysta, joka asuu loistokkaassa ökyhuvilassa lahden rannalla. Gatsby pitää pröystäileviä kekkereitä lukaalissaan, mutta juurikaan kukaan ei tunnu tietävän mistä hän on tullut ja miten kerännyt mahtavan omaisuutensa, kuka hän oikein on.

Naapurissa asuu tarinan kertoja, osakekauppias Nick Carraway. Kauempana lahden toisella puolen asuu pariskunta Tom ja Daisy Buchanan. Tomin Nick tuntee yliopistoajoiltaan, Daisy on hänen pikkuserkkunsa. Buchananit lukeutuvat samaan upporikkaiden kastiin kuin Gatsby, Nick on alemmasta luokasta ja ulkopuolisena heidän elämäntyylistään tarkkailee muita hahmoja. Nickille selviää, että hänen pikkuserkullaan on vuosia sitten ollut suhde köyhään Gatsbyyn ja mies on koko ajan halunnut naisen takaisin itselleen...

Olen nähnyt vuodelta 1974 peräisin olevan Kultahattu-elokuvan ja juoni palautui mieleen kirjaa lukiessa. Elokuva on myös erinomaisen hyvä, mutta ei pääse yhtä hyvin käsiksi tunnelmaan ja teemoihin kuin kirja. Jo alussa kuvattaessa Tomin salasuhdetta huoltoaseman vaimoon käy selväksi mikä ajaa teoksen hahmoja eteenpäin. Myrtle itkee avioliittoaan mieheen, joka on naimisiinkin mennyt vuokrapuvussa ja joka ei ansaitsisi edes nuolla hänen kenkiään. Daisy oli ennen nykyistä liittoaan täysin rakastunut Gatsbyyn, mutta rikkaan perheen kasvattina ei voinut huolia köyhää miestä. Gatsby puolestaan on hankkinut varallisuutensa sitkeällä määrätietoisuudellaan kuten lopussa paljastuu.

Kirjaa lukiessa tulee mieleen, että ehkei Gatsby varsinaisesti halua takaisin itse Daisyä, vaan kokea uudestaan merkittävän ajanjakson elämästään  ja kenties ensirakastumisen tunteen? Hän on ehkäpä ennemmin rakastunut rakastumisen tunteeseen ja muistoon siitä. Nykyhetkessä upporikas Gatsby on valtavasta omaisuudestaan huolimatta elänyt elämänsä parhaat hetket rutiköyhänä. Ja kun hän viimein saa hankittua itselleen sen, mikä aikaisemmin jäi puuttumaan täydelliseksi kuvitellun onnen tieltä, on ajan muututtua ja kohtalon puututtua peliin liian myöhäistä.

Siltikin ihminen yrittää kurottaa takaisin jo mennyttä aikaa, Fitzgerald käyttää tästä ihmisen kaipuusta hienoa vertauskuvaa:
''Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen.''