Roger Ackroydin murha on vuonna 2013 valittu kaikkien aikojen parhaaksi rikosromaaniksi brittien rikoskirjailijoiden toimesta. Odotukseni olivat siis korkealla.
King's Abbotin kylässä Ferrarsin aviopari on kuollut jo ennen tarinan alkua. Mies vatsakouristuksiin ja pian perään hänen vaimonsa - oletettavasti oman käden kautta. Sitten hulppeassa kartanossa tapahtuu kolmas murha. Kartanonomistaja Roger Ackroydia on pistetty tikarilla selkään. Murhahetkellä paikalla on Ackroydin perhettä, perhelääkäri, liuta palvelusväkeä sekä yksi naamioutunut herra. Epäilykset kohdistuvat tapahtumien jälkeen kadonneeseen vainajan ottopoikaan sekä tunnistamattomaan ulkomaalaiseen mieheen. Paikalla ollut lääkäri James Sheppard oppii pian pikkuruisen kurpitsoihin mieltyneen naapurinsa olevan maailmankuulu etsivä Hercule Poirot ja hän huomaa ajautuvansa tämän avustajaksi rikoksen selvittelyssä.
Kirja ei yllä Eikä yksikään pelastunut, Murha idän pikajunassa tai muiden Christien helmien tasolle, mutta ihan hyvä dekkari se on. Odottamattomia juonenkäänteitä Christie saa nivottua vähän huonompiinkin teoksiinsa, mutta mikään lattialle leukaa tiputtava loppuratkaisu ei tässä ollut. Syynä mm. se, että samanlainen loppuratkaisu on eräässä myöhäisemmässä Christiessä...
Oli ihanaa antaa Poirotin harmaiden aivosolujen kuljettaa murhatutkimusta eteenpäin. Miten joku hahmo voikin olla samaan aikaan niin ärsyttävä, mutta myöskin niin rakastettava? Kovin sivistyneen pöyhkeästi käyttäytyvä kananmunapää, joka toistelee eh bieniä ja muita ranskan lausahduksia kuin mikäkin ylimielinen fransmanni. Mutta ongelmanratkaisutaito on uskomaton ja mies ei suostu luovuttamaan. Ei koirakaan jäljistä luovu, Poirot selittelee vakaumustaan rikoksenselvittämiseen Flora-neidille.
Kirjan hahmoista suosikikseni nousi Jamesin sisko Caroline, joka oli laittamassa nenäänsä joka soppaan ja jolla ainakin omasta mielestään oli harvinaisen hyvä ihmistuntemus. Naisen mahjongin opetuksen lomassa juoruilu pisti hymyilyttämään. Kaikesta nuuskimisesta huolimatta hän ei osannut arvata murhaajaa. Eniten hymyilin murhaajan katkeruutta lopussa:
''Minä toivon ettei Hercule Poirot olisi milloinkaan jäänyt eläkkeelle ja tullut tänne viljelemään kurpitsoita.''
Jesh, arvostuksessa pitää ottaa huomioon historiallinen konteksti, eli se kirjan koukku oli ilmestymisaikana kyllä yllättävä ja tavallaan se jolla Christie etabloi asemansa dekkarimaailmassa. Mutjoo, muuten kirjallisesti pidän kyllä enemmän noista muista mainitsemistasi Christien kirjoista (ja myös siitä joka toistaa tämän koukun).
VastaaPoistaNo se on kyllä totta, että aikanaan tämä on aivan varmasti ollut erikoinen ja yllättävä!
Poista