'' ''Aikuiseksi kasvaminen tuo mukanaan paljon ikäviä asioita, mutta ainakaan sitten ei tarvitse käydä koulua,'' sanoin Milille kun palasimme jälleen arkeen vihaamassani rakennuksessa. Mili ei ollut samaa mieltä. Hän kävi koulua mielellään, ja isoksi kasvaminen vaikutti hänestä oikein mukavalta. Sai valvoa niin pitkään kuin halusi ja ajaa autoa ja käydä juhlissa milloin huvitti. En sanonut vastaan, vaikka tiesin paremmin. Aikuisena oleminen merkitsi: valehtelemista, pahan puhumista, rahahuolia ja mahakipuja.''
Viimeisen kuukauden aikana on käynyt hyvä tuuri uutuuskirjojen suhteen. Yleensä kiehtovat kirjat ovat lainassa, mutta nyttemmin olen bongannut kreivin aikaan uutuushyllyiltä luettavaa. Viime kuussa vaikutuin varsinkin Ryan Gattisin Vihan kaduista. Tällä viikolla Ida Simonsin Tyhmä neitsyt kutsui luokseen. Hetken harkittuani nappasin kirjan pinon jatkeeksi. Sen verran teosta on kirjablogeissa luettu, että halusin tietää mistä on kyse.
Hollantilainen kustannustoimittaja luki äitinsä hyllystä alunperin vuonna 1959 julkaistun, unohdetun teoksen ja vaikuttui siitä niin kovin että teos julkaistiin uudelleen kaksi vuotta sitten. Kirja lähti valloitusretkelle ympäri maailman ja suomennos rantautui tänä vuonna.
Tyhmä neitsyt kertoo 12-vuotiaasta juutalaistyttö Gittelistä, jonka tarina sijoittuu jonnekin maailmansotien väliseen aikaan, 20- tai 30-luvulle. Gittel kuvaa ympäröivää maailmaa vielä lapsen silmin. Aikuisuuden kynnyksellä ollaan, mutta aikuisten maailma kaikkine ihmeellisyyksineen näyttäytyy kummallisena ja epähoukuttavana. Vitsit, sosiaaliset paikkajärjestykset ja oman yhteisön sanasto kummastuttavat. Kyynisistä elämänneuvoista puhumattakaan. Tarkkanäköisen tytön silmien kautta nähtynä suku ja tuttavapiiri näyttäytyvät aika humoristisina tapauksina. Tällaisia ihmiset kaikkine hullutuksineen oikeastikin ovat, edelleen.
Gittelin elämä on varsin yksipuolista. Vanhemmat eivät juurikaan päästä tyttöä yhteisön tai kodin ulkopuolelle. Valonpilkahduksina toimivat reissut kiehtovaan Antwerpenin kaupunkiin vanhempien riidellessä. Eräällä reissulla tyttö saa kutsun ''vähän parempaan perheeseen'', Mardelleille, näyttämään lahjansa pianonsoitossa, josta Gittel haaveilee kehittävänsä ammatin itselleen. Gittel tutustuu perheen tyttäreen Lucieen, jota alkaa ihannoida. Niin perheen isä kuin Luciekin viehättyvät teräväsanaisen ja lahjakkaan Gittelin seurasta. Lucien ja tämän isän alaisen Gabrielin kanssa Gittel tutustuu kaupungin kahviloihin ja museoihin, tuntien syyllisyyden värittämää nautintoa mussutellessaan kosherin vastaisia vohveleita.
Vanhempien sopiessa riitansa on kuitenkin aina kotiin paluu tiedossa. Gittel jatkaa kirjoittelua Mardellin isän ja tyttären kanssa. Perhe joutuu hetkeksi tekemään epäonnisen muuton Berliiniin ja takaisin palattuaan Gittel sekaantuu salaliittolaiseksi Mardellin perhesuhteiden sotkuihin.
Kirjan parasta antia on ehdottomasti ihmisten tarkkailu lapsen, joka on vasta pääsemässä kärryille aikuisten maailman kirjoittamattomiin sääntöihin, silmin. Aikuiset ovat totta tosiaan ihmeellisiä. Minua surettikin Gittelin salaliittolaisuuden seuraamukset kirjan lopussa. Lucienin ja Gabrielin parastahan tyttö vain tahtoi. Hieman naiivisti ehkä, mutta lapsihan hän on ja tietämätön aikuisten roolituksista ja pelisäännöistä. Harmistutti se miten tyttö sai kirousta ja kämmentä, vaikkei välttämättä varsinaisesti tiennyt tehneensä väärin joidenkin silmissä.
Nimellä viitataan Raamatun tarinaan, jonka hra Mardell kertoo Gittelille tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Viisaat varaavat tarpeeksi öljyä lamppuihin, tyhmät tietenkään eivät. Viisaat eivät suostu omistaan lainaamaan, sillä kaikille ei riitä tarpeeksi. Tyhmien ostettua lisää öljyä Herra hylkää heidät. Gittel toteaa olevansa mieluummin tyhmä kuin viisas neitsyt Mardellin yrittäessä opettaa ettei iloa kannata käyttää loppuun. Elämässä tulee iloa ja surua, jotkut ovat parempiosaisia.
Kirjassa ei tapahdu paljoakaan, mutta kerrontatyyli on niin vetoavaa, etten kaivannutkaan suurempaa juonta. Ei tämä lempparien joukkoon nouse, mutta kirja on todellakin ansainnut uudelleen julkaisun. Itse en lukenut kirjaa niin tarkkanäköisesti kuin Gittel näkemyksensä kertoo, joten tästäkin aukeaisi varmasti uudella lukukerralla uusia huomioita. Samaistuin kyllä Gitteliin. Muistan itsekin lapsena toivoneeni, etten kasvaisi aikuiseksi. Aikuisuus vaikutti tylsältä, laskujen täyteiseltä ja sekavalta. Olin myös hyvin kiintynyt pehmolelulaumaani. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti