Jared Cade - Agatha Christie katoaa

''Kadonnut kotoaan Stylesistä Berkshiren Sunningdalesta, rouva Agatha Christie, ikä 35, pituus 166, singlattu punertava tukka, vaalea iho, normaali vartalo.''

Dekkarikirjailija Agatha Christie oli uransa alussa kadotessaan 11 päiväksi kuin tuhka tuuleen. Aloitettiin mittavat poliisietsinnät, toimittajat kirjoittivat isoja otsioita eri teorioista. Lopulta rouva Christie löytyi vahingoittumattomana kylpylähotellista. Hän oli kirjautunut miehensä salarakkaan nimellä väittäen olevansa etelä-afrikkalainen- vedoten muistinmenetykseen. Tähän selitykseen eivät uskoneet poliisi, fanit eivätkä toimittajat. Katoaminen jätti jälkensä Christieen loppuelämäksi. Hän kieltäytyi puhumasta tapauksesta, sivuutti kadonneet yksitoista päivää jopa omaelämäkerrassaan ja ylipäätään vältteli julkisuutta. Katoamistemppu paisui suuremmaksi skandaaliksi kuin alunperin oli tarkoitus...

Katoaminen oli nimen omaan temppu. Christie katosi tarkoituksellisesti lavastaen jälkeensä pahaenteisiä johtolankoja. Hän oli saanut selville ensimmäisen aviomiehensä Archien suhteesta nuorempaan naiseen. Naiseen, jota Christie piti ystävänään. Tarkoituksena ei ollut nostaa kirjojen myyntiä, vaan järkyttää Archieta, näpäyttää kunnolla. Mediasirkus tuli Christielle järkytyksenä. Poliisien etsinnät olivat mittavat, toimittajat tekivät omia nuuskintojaan, Arthur Conan Doyle kävi meediolla pyytämässä helppiä. Kostonhalu kostautuikin Agathalle itselleen, hän sai huomiota jota ei halunnut. Kirjojen myynti kasvoi kyllä hetkeksi, mutta yksityisyys oli mennyttä.

Elämäkerrassa Agatha Christie katoaa pääpaino on katoamisella, sen syillä ja seurauksilla sekä vaikutuksella kirjoihin. Agatha ei koskaan suoraan kertonut tapahtumasta, mutta hippuja kirjailijan tuntemuksista avioliitoistaan ja katoamisesta on niin dekkareissa kuin Mary Westmacott-salanimellä kirjoitetuissa rakkausromaaneissa. Cade onnistuu mielestäni erinomaisesti raottamaan salaperäisyyden verhoa yksityisyyttään suojelevasta naisesta, näyttämään aika syvällisiäkin puolia kirjailijasta.

Cade maalaa Agathasta älykkään, mielikuvituksellisen, uskonnollisen ja uskollisen naisen kuvan. Vilkkaan mielikuvituksen hän peri äidiltään, johon hänellä oli tiivis side. Häntä vaivasikin, ettei saanut muodostettua samalla tavalla läheistä suhdetta omaan tyttäreensä Rosalindiin, joka oli isän tyttö. Clarissa-äiti kuoli muutama kuukausi ennen katoamista. Agatha koki siis kaksi isoa muutosta lyhyessä ajassa; äitinsä kuoleman ja aviomiehensä petoksen. Toinen tärkeä ihminen dekkaristin elämässä oli sydänystävä Nan, joka oli katoamisen salajuonessakin mukana. Elämän läpi kestävässä ystävyydessä jaettiin salaisuudet, täytettiin sanaristikoita ja naurettiin paljon, jaettiin äitiyden tuomat tunteet ja haasteet.

Rakkaudessa Agatha ei löytänyt onnea. Toinen aviomies, arkeologi Max Mallowan, petti hänkin vaimoaan. Archien tapauksessa ymmärrän miksi Agatha yritti kynsin hampain pitää kiinni liiton rippeistä, hän halusi pitää perheen koossa tyttärensä vuoksi. Toisessa liitossa Agatha hiljaa hyväksyi kohtalonsa vuodesta toiseen. Toinen nainen oli aivan lähipiirissä, koko ajan läsnä ja nai Maxin heti Agathan kuoltua. Christie jäi liittoon luultavasti mukavuuden halusta. Hän ei halunnut kokea enää uutta eroa ja halusi jonkinlaista jatkuvuutta ja varmuutta elämäänsä. Agatha sai elämänsä viime vuosina voimaa uskostaan ja huonoista suhteistaan huolimatta itse koki eläneensä hyvän, onnellisen elämän.

Kirja sopii Agatha Christien faneille, no tietenkin. Niille, jotka haluavat tietää millainen kirjailija ja hänen yksityiselämänsä oli. Murhamysteerien synnyt, ideat ja inspiraatiot lukijan pään pyörälle pistämiseen jäävät taka-alalle. Itse olisin halunnut tietää lukemieni tarinoiden taustoja, mutta sitä varten on luultavasti olemassa toinen teos. Tässä kirjassa on eri näkökulma ja keskityspiste, oikeastaan hyvä niin. Agathan katoaminen on yhden kirjan kokoinen aihe. Kirjalliset saavutukset ovat valtavat, niiden ahtaminen samaan teokseen luultavasti olisi tehnyt lopputuloksesta sekavan.

Blaine Harden - Leiri 14-Pako Pohjois-Koreasta

Tiedät Pohjois-Korean. Tiesitkö, että diktatuurivaltiossa on ollut vuosikymmenien ajan pakkotyöleirejä, pitkälti verrattavissa 2.maailmansodan keskitysleireihin? Tiesitkö, että näillä leireillä elää ehkä jopa 200 000 vankia tälläkin hetkellä?

'' 'En tiennyt, mitä myötätunto ja surullisuus olivat', hän kertoi. 
'Meidät kasvatettiin syntymästä lähtien siten, että inhimilliset tunteet jäivät meille täysin vieraiksi. Vasta täällä vapaudessa olen oppinut kokemaan tunteita. Olen oppinut itkemään. Luulen, että olen muuttumassa inhimilliseksi olennoksi.' ''

Yhdysvaltalaisen toimittaja Blaine Hardenin Leiri 14-Pako Pohjois-Koreasta kertoo Shin Dong-hyukista, joka on tiettävästi ensimmäinen pakkotyöleirillä syntyneistä, joka on onnistunut pakenemaan. Hän ei tiennyt ulkopuolisesta maailmasta yhtään mitään ennen erästä merkittävää kohtaamista. Eikä Shin ollut erityisen neuvokas tai utelias oppimaan omasta maastaan tai maailmasta. Hän pakeni sähköaidan ympäröimältä leiriltä, koska hän haaveili paistetusta lihasta ja täydestä vatsasta. Hän onnistui, koska hänellä oli tuuri. Shin pakenee Kiinaan, Etelä-Koreaan ja lopulta Amerikkaan ja aloittaa työnsä ihmisoikeuksien puolestapuhujana ja pakkotyöleireistä luennoitsijana.

Olen kuullut diktatuurin pakkotyöleireistä, mutta kirjassa järkytti se, miten isoa joukkoa asia koskee ja miten epäinhimillisissä oloissa vangit elävät. On vaikea kuvitella miten kukaan pystyisi säilyttämään ihmisyyden rippeitä olosuhteissa, varsinkaan leirillä syntyneet, jotka eivät tiedä muusta. Leirillä syntyneet suljetaan ulkomaailmasta niin tiiviisti ulos, ettei edes Pohjois-Korean aivopesulorujakaan opeteta. Leiri on elämä kokonaisuudessaan, sen ulkopuolista maailmaa ei yksinkertaisesti ole. Se missä Kiina tai edes pääkaupunki Pjongjang on, ei tiedetä.

Nälkiintyminen ja huonot elinsuhteet ovat järkyttäviä, mutta maissien kaivaminen ulosteista tai päivittäinen kidutuksen ja väkivallan pelko ei ollut kirjassa shokeeraavinta. Kamalaa ja epäinhimillistä, järkyttävää se on, mutta sitäkin karmivampaa on jatkuva turvattomuus ja luottamuksen puute. Lapset opetetaan kavaltamaan jopa omat vanhempansa, eivätkä pienet lapset järkyty kun opettaja tappaa silmien edessä luokkatoverin. Reaktio on pikemminkin: ''Saipa ansaitsemansa kun ei osannut käyttäytyä.'' Leirien pakkotyöläisiä kohdellaan huonommin kuin eläimiä ja heistä koulitaan epäinhimmillisiä, kylmiä olentoja, joille empatia on vierasta kieltä, rakkaudesta puhumattakaan.

Shin Dong-hyuk on kirjan julkaisun jälkeen myöntänyt, että joiltain osin hänen kokemuksiaan on väritetty, koska totuus on hänelle itselleen liian kipeä. Shin kiertää maailmaa kertomassa elämäntarinaansa saadakseen pakkotyöleireille huomiota. On rohkeaa kertoa oman elämänsä painajaiset uudelleen ja uudelleen.

Kun minulle selvisi, että Shinin tarina ei ole kaikilta osin tosi, se söi lukukokemusta. Vaikka Harden kertoo paljon Shinin tarinan lomassa faktatietoa Pohjois-Korean valtiosta ja pakkotyöleireistä, (viitteitä on paljon, tutkimustyötä on tehty) jäin miettimään mikä Shinin kokemuksista oikein on totta ja mikä ei. Shinin mukaan vain merkityksettömiä kohtia, joilla hän ajatteli ettei olisi väliä, on muutettu. Mutta miksi valehdella, kun on jo avautunut uskomattoman kipeistä muistoista? Jos rohkenee kertoa, että on aiheuttanut oman äitinsä teloittamisen tarkoituksellisesti vasikoimalla tämän pakoaikeista, niin mikä voisi olla vielä kamalampaa? Vaikea kuvitella.

Mikä sitten olikaan faktaa ja mikä fiktiota, tämä on kyllä tärkeä aihe. Tiesin leireistä ja Pohjois-Koreasta ja osasin odottaa kamalaa ja kuvottavaa elämää kirjan sivuilta. Kaikista järkyttävintä on se, kuinka kauan leirit ovat olemassa ja se, miten koko maailma ummistaa silmänsä niiden olemassaololta.

200 000 ihmistä...
Kuinka monia on ollut ja tulee olemaan?

Kukaan ei uskalla tehdä mitään, koska Pohjois-Korealla on ydinase, jolla uhota. Etelä-Koreassakaan ei paljoa välitetä pohjoisen rupupakolaisista. Koreoiden yhdistymistä ei toivota, koska siitä tulisi liian pitkä lasku. Netissä leirit ovat kenen tahansa nähtävissä satelliittikuvissa. Koska kukaan ei tee mitään, ainoa mahdollisuus leirien lakkauttamiselle on jonkinlainen ihme tai koko valtion romahtaminen. Ja milloin se on luvassa, sitä ei tiedä kukaan. Haluaisin ajatella, että asian esille nosto ja valtion painostaminen toisi konkreettista muutosta ja leirit lakkautettaisiin, mutta ydinase on vakavasti otettava uhka, varsinkin näin hulluissa käsissä. Ja koska Kimit eivät ole olleet vähääkään kiinnostuneet tavallisesta kansastaan, on mahdottomuus, että pakkotyöläisten ihmisoikeudet alkaisivat kiinnostaa.

Me emme ehkä voi tehdä mitään, mutta Amnesty internationalin Suomen johtajan Frank Johanssonin loppusanoissa on tärkeä sanoma. Hän rohkeasti myöntää, että emme luultavasti saa muutosta lähiaikoina. Vaikkei vetoomuksen allekirjoittaminen vapauttaisi yhtäkään vankia, pidämme kuitenkin omaa ihmisyyttämme yllä. Osoitamme, että tiedämme ja yritämme. Osoitamme sen itsellemme. Ja toivotaan, että myös tuleville sukupolville. Kun leirit, vaikka kuinka kaukana se olisikin tulevaisuudessa, vapautuvat, voimme sanoa, että välitimme.

Mende Nazer & Damien Lewis - Orja

Orjuudesta tulee mieleen ihan ensimmäiseksi amerikkalaisten laivamatkat Afrikkaan ja se mitä siitä seurasi. Vahvasti sanasta orja mieleeni tulee Alex Haleyn Juuret, joka kertoo yhden suvun tarinan kautta amerikkalaisen orjuuttamisen historian. On surullista, uskomatonta ja lannistavaa että samaa tapahtuu edelleen ja itse asiassa, enemmän kuin koskaan. Arviolta 27 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa elää orjuudessa.

27 miljoonaa ihmistä! Miksei tästä puhuta enempää?

'' 'Oooooo. Onpa keittiösi puhdas, yksi heistä sanoi. 'Se kiiltelee kuin uusi.'
'Niin', sanoi Rahab. 'Olen opettanut hänelle, miten kaikki tehdään ruoanlaittoa lukuun ottamatta. Joka päivä hän siivoaa talon, tiskaa astiat ja pesee myös vaatteemme.'
'Hmmm...Sehän on ihmeellistä. Eikä sinun tarvitse maksaa hänelle mitään? Aina kun tarvitset häntä, hän on täällä? Niinkö se toimii? Hänellä ei koskaan ole vapaapäiviä tai jotain sellaista?'
'Ei', sanoi Rahab. 'Ei vapaapäiviä, ei lomia, ei palkkaa. Hän on aina täällä. Hän kuuluu minulle.' ''

Orja - Kaapatun tytön tie Sudanista Lontooseen on tarina sudanilaisesta Mendestä, joka 11-vuotiaana brutaalin kaappauksen jälkeen myytiin orjaksi. Hänet myytiin Khartumin kaupunkiin Rahab-nimiselle naiselle siivojaksi, tiskaajaksi ja lapsenvahdiksi. Vasta lapsi teki siis töitä ilman lomia tai vapaapäiviä lukittujen ovien takana. Ruoaksi Mende söi perheeltä jääneitä ruoantähteitä. Hän koki väkivaltaa niin fyysisessä kuin henkisessäkin muodossa. Perhe solvasi häntä, koska hän oli nuba ja tämän vuoksi vähempiarvoinen ja saastainen. Rahabin mukaan Mende ei ollut edes tarpeeksi arvokas harjoittamaan omaa uskontoaan islamia. Mendeä kiellettiin myös puhumasta äidinkieltään. Ajan saatossa hän piilotti käytöksestä ja ulkomuodostaan loputkin piirteet alkuperästään.

Seitsemän vuoden jälkeen Rahab lähettää Menden siskonsa perheelle Lontooseen. Mende oppii pian perheen isän olevan Sudanin suurlähetystössä töissä. Diplomaatti perheineen ei kuitenkaan kohtele Mendeä sen paremmin, vaan päinvastoin työmäärä kasvaa. Hän elää edelleen lukittujen ovien takana, mutta perheen lähtiessä matkalle Sudaniin Mende lähetetään väliaikaisesti tuttavaperheelle töihin. He eivät ole tietoisia tytön kokemasta riistosta, vaan kuvittelevat tämän olevan lakisääteistä palkkatyötä tekevä kotiapulainen. Mende saa väliaikaisessa sijoituksessaan enemmän vapauksia ja alkaa järjestelemään pakoa, epätoivoisesti pyytäen apua ventovierailta.

Avuliaiden ihmisten ponnistuksilla Mende onnistuu pakenemaan viedessään roskia ulos. Hän juoksee henkensä edestä vapauteen. Uusi elämä vapaudessa alkaa. Turvapaikan haku osoittautuu odotettua vaikeammaksi. Nopeasti tulleesta kansainvälisestä mediahuomiosta huolimatta päätös on kielteinen. Mende on kokenut suurimman osan elämästään riistoa, mutta koska hänen kotiseudullaan on välirauha, hänen ei uskota olevan välittömässä hengenvaarassa. Vaikka hän on tuonut maailman tietoon maansa orjatilanteen ja sen, että kätensä ovat lianneet korkea-arvoiset diplomaatit sekä hallitus hyssyttelemällä ongelmaa. Vaikka hänen perhettään uhataan, hänen ei koeta olevan vaarassa. Asianajajansa, kustantajansa ja kirjailija Damien Lewisin avustuksella mediahuomio kasvaa ja humanitääriset järjestöt tavallisten lehdenlukijoiden rinnalla alkavat järkyttyneinä vaatia Mendelle turvapaikkaa.

Hän saa turvapaikan, mutta onko hän todella vapaa? Vuosikausia kestävä nöyryyttäminen ja alistaminen jättävät jälkeensä pelkoa ja ahdistusta. Eläminen on opeteltava uudelleen ja vieläpä vieraassa suurkaupungissa. Se on vaikeaa, kun ei ole koskaan käyttänyt rahaa tai ylipäätään päättänyt yhdestäkään itseään koskevasta asiasta. Kun on tottunut olemaan itse omaisuutta, jäljelle jää jatkuva pakenemisen tunne.

Pidin kirjasta erittäin paljon. Se muistuttaa kovasti Waris Dirien elämäkertaa Aavikon kukka, jonka juuri luin uudelleen. Molemmat kirjat syleilevät afrikkalaista lapsuutta kaihoisasti ja kertovat pakenemisesta, naisten sukupuolielinten silpomisesta ja kulttuurishokista. Mende kuvaa onnellisen lapsuutensa erittäin tarkkanäköisesti, mikä tekee sen yht'äkkisen lopun lukemisesta kenties vieläkin raastavampaa.

Kun mahdollisuus pakoon sitten lopulta Lontoossa avautui, huomasin sydämeni hakkaavan jännityksestä ja sivujen kääntyvän nopeammin. Pääseehän Mende viimein vapaaksi? Paon onnistuttua pieni helpotus tuli, mutta epätoivon tilalle tuli raivo siitä millaista kohtelua hän turvapaikanhakijana sai. Huolimatta julkisuudesta ja kannatusjoukoista. Onneksi taustajoukoista oli lopulta apua ja painostus kantoi tulosta. Mutta en voinut olla miettimättä kaikkia niitä, jotka elävät kuukausia epätoivossa peläten joutuvansa takaisin sortoon. Ilman yhtäkään ystävää tai avustajaa, vieraassa maassa.

Anne Ojanen - Penni - Suomen vanhin kissa

Aivan meidän kisun näköinen. Se oli ensimmäinen ajatus huomatessani kirjastossa lastenkirjaa muistuttavan pienen kirjan Penni - Suomen vanhin kissa kannen. Toisin kuin meidän kissamme, Penni on kollikissa ja Guinnesin ennätysten kirjaan päätynyt veteraani. Se on elänyt iloisen seikkailun viettäessään 21 vuotta Ojasten perheessä. Se kokee Ekin ja Annen kanssa arjen hassutusten lisäksi isommat elämän mullistukset, perheenlisäykset, muutot ja menetykset. Kirja saa ihastelemaan ihanaa kissaa sekä ihmisiä, jotka todella välittävät lemmikeistään ja pitävät niistä kunnollista huolta.

Ennätystittelistä huolimatta Penni on aivan tavallinen kissa, eikä sen pitkän iän takaa löydy poppaskonsteja. Se elää tavallista paksua kissan elämää mökkeillessä perheen kanssa ja kujeillessa kattimaisuuksia, jotka ovat tuttuja kaikille kissanomistajille. Joulukuusi kumotaan, vessapaperirullat saavat kyytiä ja nukkumapaikaksi sopii niin hattuhylly kuin keittiön lavuaari. Penni löytää myös kissakavereita ja nauttii ulkoilemisesta. Vaaroiltakaan ei vältytä. Kyykäärmeen pistäessä Ojaset kohtaavat pelon lisäksi myös tyrmistystä ihmisen välinpitämättömyyteen. Lähikylän eläinlääkäri toteaa, että kuolkoot pois, hän on lomalla.



 Penni saa onneksi apua sydämellisemmältä lääkäriltä ja elää kyyn kohtaamisen jälkeen vielä pitkään. Kissoille yleiset munuaisvaivat lopulta nujertavat urhean pojan ja Penni kuolee ennen virallista 21. syntymäpäiväänsä. Suru on musertava ystävän, perheenjäsenen jättäessä hyvästit.

Kirja on uskomattoman suloinen. Sitä koristavat Ojasen itsensä valokuvien pohjalta piirtämät kuvat Pennistä. Kissan elämäkerta on kuin päiväkirjan ja perhevalokuva-albumin sekoitelma sen jakaessa yhden perheen ja kissan yhteisen taipaleen. Ojanen kirjoittaa yksinkertaisin, mutta koskettavin ja elämänmakuisin sanoin, joihin osanee jokainen eläimenomistaja ja kissojen ystävä samaistua.

Joe Ambrose - Iggy Pop: Raakaa Voimaa

Sitten vähän eri tunnelmiin. Iggy Pop, rockjumala. Kokeillut luultavasti kaikkia mahdollisia huumeita mitä maa päällään kantaa ja tullut kuuluisaksi itsensä viiltelystä ja maapähkinävoilla voitelusta lavalla. Iggy myös sylki yleisön päälle ennen Seksipistooleja. Sekoilutarinat ovat aivan uskomattomia ja myötähäpeäisen hauskaa luettavaa. Lempparisekoiluuni liittyy Elton John ja gorillapuku.

Moneen otteeseen hän puhuu innoittajastaan  Jim Morrisonista. Toisin kuin nykyajan tähdet, jotka haluavat olla oma itsensä lavalla ja sen ulkopuolella, Iggy tahtoo olla rockin jumala lavalla. Aivan kuten entisten aikojen suuruudet. Mies vihaa nyky-yhteiskunnan mainoskeskeisyyttä, mutta miehen musiikki pauhaa ties kuinka monien eri yritysten mainoksissa.

Nykyisin Iggy on jokseenkin rauhoittunut huumeista vapaa, kirjoista innostuva golffari. Hän nousi rappiosta ylös, eikä oletusten mukaan kuollutkaan ennen varhaiskeski-ikää!

Kirja on pitkälti samantyylinen kuin Please Kill Me, jossa käsiteltiin laajasti punkin syntyjuuria haastattelujen kautta. Teksti on yhtä hulvatonta, mutta ei anna vastauksia oikein mihinkään. Millainen Iggy, punkin kummisetä, oikein on? Itse pääpiru tuntuu pehmenevän mielipiteittensä kanssa vuosien saatossa ja eri haastateltavilta tulee täysin päinvastaisia kommentteja miehestä, ettei oikein osaa sanoa enempiä juuta eikä jaata. Totuus löytyy luultavasti jostakin keskeltä.