Blaine Harden - Leiri 14-Pako Pohjois-Koreasta

Tiedät Pohjois-Korean. Tiesitkö, että diktatuurivaltiossa on ollut vuosikymmenien ajan pakkotyöleirejä, pitkälti verrattavissa 2.maailmansodan keskitysleireihin? Tiesitkö, että näillä leireillä elää ehkä jopa 200 000 vankia tälläkin hetkellä?

'' 'En tiennyt, mitä myötätunto ja surullisuus olivat', hän kertoi. 
'Meidät kasvatettiin syntymästä lähtien siten, että inhimilliset tunteet jäivät meille täysin vieraiksi. Vasta täällä vapaudessa olen oppinut kokemaan tunteita. Olen oppinut itkemään. Luulen, että olen muuttumassa inhimilliseksi olennoksi.' ''

Yhdysvaltalaisen toimittaja Blaine Hardenin Leiri 14-Pako Pohjois-Koreasta kertoo Shin Dong-hyukista, joka on tiettävästi ensimmäinen pakkotyöleirillä syntyneistä, joka on onnistunut pakenemaan. Hän ei tiennyt ulkopuolisesta maailmasta yhtään mitään ennen erästä merkittävää kohtaamista. Eikä Shin ollut erityisen neuvokas tai utelias oppimaan omasta maastaan tai maailmasta. Hän pakeni sähköaidan ympäröimältä leiriltä, koska hän haaveili paistetusta lihasta ja täydestä vatsasta. Hän onnistui, koska hänellä oli tuuri. Shin pakenee Kiinaan, Etelä-Koreaan ja lopulta Amerikkaan ja aloittaa työnsä ihmisoikeuksien puolestapuhujana ja pakkotyöleireistä luennoitsijana.

Olen kuullut diktatuurin pakkotyöleireistä, mutta kirjassa järkytti se, miten isoa joukkoa asia koskee ja miten epäinhimillisissä oloissa vangit elävät. On vaikea kuvitella miten kukaan pystyisi säilyttämään ihmisyyden rippeitä olosuhteissa, varsinkaan leirillä syntyneet, jotka eivät tiedä muusta. Leirillä syntyneet suljetaan ulkomaailmasta niin tiiviisti ulos, ettei edes Pohjois-Korean aivopesulorujakaan opeteta. Leiri on elämä kokonaisuudessaan, sen ulkopuolista maailmaa ei yksinkertaisesti ole. Se missä Kiina tai edes pääkaupunki Pjongjang on, ei tiedetä.

Nälkiintyminen ja huonot elinsuhteet ovat järkyttäviä, mutta maissien kaivaminen ulosteista tai päivittäinen kidutuksen ja väkivallan pelko ei ollut kirjassa shokeeraavinta. Kamalaa ja epäinhimillistä, järkyttävää se on, mutta sitäkin karmivampaa on jatkuva turvattomuus ja luottamuksen puute. Lapset opetetaan kavaltamaan jopa omat vanhempansa, eivätkä pienet lapset järkyty kun opettaja tappaa silmien edessä luokkatoverin. Reaktio on pikemminkin: ''Saipa ansaitsemansa kun ei osannut käyttäytyä.'' Leirien pakkotyöläisiä kohdellaan huonommin kuin eläimiä ja heistä koulitaan epäinhimmillisiä, kylmiä olentoja, joille empatia on vierasta kieltä, rakkaudesta puhumattakaan.

Shin Dong-hyuk on kirjan julkaisun jälkeen myöntänyt, että joiltain osin hänen kokemuksiaan on väritetty, koska totuus on hänelle itselleen liian kipeä. Shin kiertää maailmaa kertomassa elämäntarinaansa saadakseen pakkotyöleireille huomiota. On rohkeaa kertoa oman elämänsä painajaiset uudelleen ja uudelleen.

Kun minulle selvisi, että Shinin tarina ei ole kaikilta osin tosi, se söi lukukokemusta. Vaikka Harden kertoo paljon Shinin tarinan lomassa faktatietoa Pohjois-Korean valtiosta ja pakkotyöleireistä, (viitteitä on paljon, tutkimustyötä on tehty) jäin miettimään mikä Shinin kokemuksista oikein on totta ja mikä ei. Shinin mukaan vain merkityksettömiä kohtia, joilla hän ajatteli ettei olisi väliä, on muutettu. Mutta miksi valehdella, kun on jo avautunut uskomattoman kipeistä muistoista? Jos rohkenee kertoa, että on aiheuttanut oman äitinsä teloittamisen tarkoituksellisesti vasikoimalla tämän pakoaikeista, niin mikä voisi olla vielä kamalampaa? Vaikea kuvitella.

Mikä sitten olikaan faktaa ja mikä fiktiota, tämä on kyllä tärkeä aihe. Tiesin leireistä ja Pohjois-Koreasta ja osasin odottaa kamalaa ja kuvottavaa elämää kirjan sivuilta. Kaikista järkyttävintä on se, kuinka kauan leirit ovat olemassa ja se, miten koko maailma ummistaa silmänsä niiden olemassaololta.

200 000 ihmistä...
Kuinka monia on ollut ja tulee olemaan?

Kukaan ei uskalla tehdä mitään, koska Pohjois-Korealla on ydinase, jolla uhota. Etelä-Koreassakaan ei paljoa välitetä pohjoisen rupupakolaisista. Koreoiden yhdistymistä ei toivota, koska siitä tulisi liian pitkä lasku. Netissä leirit ovat kenen tahansa nähtävissä satelliittikuvissa. Koska kukaan ei tee mitään, ainoa mahdollisuus leirien lakkauttamiselle on jonkinlainen ihme tai koko valtion romahtaminen. Ja milloin se on luvassa, sitä ei tiedä kukaan. Haluaisin ajatella, että asian esille nosto ja valtion painostaminen toisi konkreettista muutosta ja leirit lakkautettaisiin, mutta ydinase on vakavasti otettava uhka, varsinkin näin hulluissa käsissä. Ja koska Kimit eivät ole olleet vähääkään kiinnostuneet tavallisesta kansastaan, on mahdottomuus, että pakkotyöläisten ihmisoikeudet alkaisivat kiinnostaa.

Me emme ehkä voi tehdä mitään, mutta Amnesty internationalin Suomen johtajan Frank Johanssonin loppusanoissa on tärkeä sanoma. Hän rohkeasti myöntää, että emme luultavasti saa muutosta lähiaikoina. Vaikkei vetoomuksen allekirjoittaminen vapauttaisi yhtäkään vankia, pidämme kuitenkin omaa ihmisyyttämme yllä. Osoitamme, että tiedämme ja yritämme. Osoitamme sen itsellemme. Ja toivotaan, että myös tuleville sukupolville. Kun leirit, vaikka kuinka kaukana se olisikin tulevaisuudessa, vapautuvat, voimme sanoa, että välitimme.

Jouni Hokkanen - Pohjois-Korea - Siperiasta Itään

Jouni Hokkanen on teologian maisteri ja median monihöylä joka on yli viidentoista vuoden ajan seurannut Pohjois-Koreaa tiiviisti ja vieraillut maan pääkaupungissa Pjongjangissa. Pohjois-Korea - Siperiasta itään tiivistää miehen tutkimustyön sekä omakohtaiset kokemukset. Kirja on sarkastinen matkaopas, joka tutustuttaa maan johtajakultin ja historian lisäksi matkaa suunnittelevaa (tai vain uteliasta) pääkaupungin ravintoloihin, hotelleihin ja nähtävyyksiin. Parhaista kohteista löytyy tiivistelmä kirjan keskeltä.

Matkailuvinkit ovat rajoittuneet Pjongjangiin, sillä turisteille ei maasta muuta näytetä kuin huonosti rakennettu kulissi, joka yrittää luoda illuusiota menestyksekkäästä ja rikkaasta valtiosta. Valtion rahat virtaavat kulissikaupungin ylläpitoon, armeijaan sekä johdon äveriäisiin luksustuotteisiin. Maaseudulla kansan arki on taantunut lähes keskiajalle. Tiet rakennetaan lapioin ja maataloustyöt hoituvat sirpillä. Elinkeino on niin taantunut, että varsinkin talvella nälänhätä on kova. Valtio kertoo olevansa työläisen paratiisi aliravittujen osuuden ollessa 32%. Ainakin 300 000 on karannut Kiinaan.

Kimchi on molempien Koreoiden kansallisherkku ja vallan
nannaa. Kirjan lopusta löytyy ohje. Koiranliha on vähemmän
houkutteleva kansalliskeittiön erikoisuus.

Valtio on kommunistinen ja totalitäärinen, mutta nurinkurisuudessaan aivan eri luokkaa kuin takavuosien mahtava Neuvostoliitto. Virallinen aate valtiossa on juche, jota Hokkanen luonnehtii ennemminkin uskonnoksi. Pohjois-Korean edesmennyt ikuinen johtaja Kim Il Sung on jumala jonka syntytarina itsessään on myytti. Aivopestyt korealaiset vaeltavat synnyinkodille siinä missä kristityt Beetlehemiin. Johtajan kuva on joka rakennuksessa ja kansalaiset pystyvät kuin käskystä uppoamaan hysteeriseen hurmositkuun johtajan mahtavuudesta liikuttuessaan.

Joukkotuhoaseiden hallussapito huhujen mukaan sukulaisiaankin tapattaneella, maailman nuorimmalla johtajalla Kim Jong Unilla tekee Pohjois-Koreasta vaarallisen. Ohjusteknologiaansa maa myy eteenpäin mm. Iranille ja Syyrialle ja koko homma rahoitetaan huumekaupalla. Arvioiden mukaan kolmannes Japanissa myytävästä amfetamiinista on peräisin Pohjois-Koreasta. Raportteja ja havaintoja maan huumekaupasta on tehty myös kauempana, mm. Saksassa ja Ruotsissa asti. 20 maata onkin karkoittanut pohjoiskorealaisia diplomaatteja, yleensä rikkeenä on ollut huumeiden salakuljettamisen yritys.

Piirretyt ovat lännessäkin väkivaltaisia, mutta
sentään politikoinnista vapaita. Aivopesu
on hyvä aloittaa aikaisin!

Kirjasta voisi poimia vaikka mitä länsimaalaiselle karmivaa. Yhteiskunta on absurdi niin kansan arjen tasolla kuin ylemmällä tasolla tarkasteltaessa johdon mielivaltaisuutta ja surullista piittaamattomuutta kansan hädästä. On uskomatonta miten yhteiskunta ja valtio voivat pysyä pystyssä talouden ollessa ilmiselvästi kuralla. Hokkanen ennustaa kuitenkin, ettei muutosta ole vielä lähivuosina luvassa. Pohjoisella Korealla ei ole kokemusta demokratiasta, joten sellaisen rakentaminen olisi vaikeaa. Etelä-Koreassa vallitsee enemmistön hiljainen mielipide, varsinkin nuoremmassa polvessa, joka ei kannata Koreoiden yhdistymistä kalliiden kustannusten tähden. Mahtinaapurit Venäjä ja Kiina hyötyvät maasta, joka on tuesta riippuvainen eikä taloudellisesti kehitä itsestään kilpalijaa. Kiminmaan 23 asukkaasta arviolta 19 miljoonaa uskoo juche-aatteeseen. Kansa uskoo rotunsa puhtauteen ja pitää eteläisiä naapureita likaisina kun sekoittavat vertaan ulkomaalaisiin. Parempi pysyä siis eristyksissä ja yrittää elää normaalia arkea. Länsimaalaisten on ydinaseilla uhkailun vuoksi mahdotonta puuttua maan sisäisiin asioihin.

Musta pörssi voi olla se mikä koituu viimeiseksi naulaksi arkkuun. Moni tekee elantonsa kielletyn tavaran kauppaamisella, kotietsinnöistä huolimatta. Pohjoiskorealaiset näkevät muun maailman menoa eteläkorealaisista tv-sarjoista, nuoret imitoivat länsimaalaistunutta tyyliä ja kuuntelevat eteläkorealaista musiikkia. 67% Kiinaan loikanneista myönsi pohjoisessa asuessaan salakuunnelleensa Etelä-Korean radiolähetyksiä. Propaganda Etelä-Korean kateudesta ja takapajuisuudesta tulee väkisinkin ilmi valheeksi lännen salamatkustaessa maahan usb-tikkujen ja elintarvikkeiden muodossa.

Kirja on leppoisaa luettavaa. Hokkanen kirjoittaa aiheen vaatimalla sarkastisuudella, Kiminmaasta ei voi kirjoittaa kovin vakavasti. Maa, jossa elintarvikkeiden saanti on kiinni siitä miten paljon ulostetta lapioit. Maa, jossa johtaja on jo 7-vuotiaana ohjannut elokuvien kuvaamista. Maa, jossa matkaoppaat puolustavat maansa mahtavaa aatetta samalla kerjäten ulkomaalaisia kirjoja ja tupakkaa. Propaganda on surullisen naurettavaa. Kärsivä kansa on pelkästään surullista.

Matkakuume Pohjois-Koreaan ei noussut, mutta tuskin se on Hokkasella ollut tarkoituksena. Nautin  katsauksesta maan tapoihin ja kulttuuriin sekä lukuisiin mielettömyyksiin ja suosittelen kirjaa ehdottomasti maasta ja diktatuureista kiinnostuneille. Mitähän muuten mahtaisi tapahtua, jos turismi maahan lisääntyisi? Se toisi kenties enemmän medianäkyvyyttä ja rahaa diktaattorin taskuun. En haluaisi tukea jälkimmäistä enkä usko, että ensimmäisellä olisi vaikutusta olojen paranemiseen, sillä länsimaalaisille vaikuttajille valtio on kuin tikittävä pommi, jolle ei oikein voida tehdä mitään. Muutosten tulisi lähteä valtion sisältä ja kuten ylempänä kirjoitin, media ja musta pörssi saattavat aloittaa hitaan muutoksen kansan riveissä.