Blaine Harden - Leiri 14-Pako Pohjois-Koreasta

Tiedät Pohjois-Korean. Tiesitkö, että diktatuurivaltiossa on ollut vuosikymmenien ajan pakkotyöleirejä, pitkälti verrattavissa 2.maailmansodan keskitysleireihin? Tiesitkö, että näillä leireillä elää ehkä jopa 200 000 vankia tälläkin hetkellä?

'' 'En tiennyt, mitä myötätunto ja surullisuus olivat', hän kertoi. 
'Meidät kasvatettiin syntymästä lähtien siten, että inhimilliset tunteet jäivät meille täysin vieraiksi. Vasta täällä vapaudessa olen oppinut kokemaan tunteita. Olen oppinut itkemään. Luulen, että olen muuttumassa inhimilliseksi olennoksi.' ''

Yhdysvaltalaisen toimittaja Blaine Hardenin Leiri 14-Pako Pohjois-Koreasta kertoo Shin Dong-hyukista, joka on tiettävästi ensimmäinen pakkotyöleirillä syntyneistä, joka on onnistunut pakenemaan. Hän ei tiennyt ulkopuolisesta maailmasta yhtään mitään ennen erästä merkittävää kohtaamista. Eikä Shin ollut erityisen neuvokas tai utelias oppimaan omasta maastaan tai maailmasta. Hän pakeni sähköaidan ympäröimältä leiriltä, koska hän haaveili paistetusta lihasta ja täydestä vatsasta. Hän onnistui, koska hänellä oli tuuri. Shin pakenee Kiinaan, Etelä-Koreaan ja lopulta Amerikkaan ja aloittaa työnsä ihmisoikeuksien puolestapuhujana ja pakkotyöleireistä luennoitsijana.

Olen kuullut diktatuurin pakkotyöleireistä, mutta kirjassa järkytti se, miten isoa joukkoa asia koskee ja miten epäinhimillisissä oloissa vangit elävät. On vaikea kuvitella miten kukaan pystyisi säilyttämään ihmisyyden rippeitä olosuhteissa, varsinkaan leirillä syntyneet, jotka eivät tiedä muusta. Leirillä syntyneet suljetaan ulkomaailmasta niin tiiviisti ulos, ettei edes Pohjois-Korean aivopesulorujakaan opeteta. Leiri on elämä kokonaisuudessaan, sen ulkopuolista maailmaa ei yksinkertaisesti ole. Se missä Kiina tai edes pääkaupunki Pjongjang on, ei tiedetä.

Nälkiintyminen ja huonot elinsuhteet ovat järkyttäviä, mutta maissien kaivaminen ulosteista tai päivittäinen kidutuksen ja väkivallan pelko ei ollut kirjassa shokeeraavinta. Kamalaa ja epäinhimillistä, järkyttävää se on, mutta sitäkin karmivampaa on jatkuva turvattomuus ja luottamuksen puute. Lapset opetetaan kavaltamaan jopa omat vanhempansa, eivätkä pienet lapset järkyty kun opettaja tappaa silmien edessä luokkatoverin. Reaktio on pikemminkin: ''Saipa ansaitsemansa kun ei osannut käyttäytyä.'' Leirien pakkotyöläisiä kohdellaan huonommin kuin eläimiä ja heistä koulitaan epäinhimmillisiä, kylmiä olentoja, joille empatia on vierasta kieltä, rakkaudesta puhumattakaan.

Shin Dong-hyuk on kirjan julkaisun jälkeen myöntänyt, että joiltain osin hänen kokemuksiaan on väritetty, koska totuus on hänelle itselleen liian kipeä. Shin kiertää maailmaa kertomassa elämäntarinaansa saadakseen pakkotyöleireille huomiota. On rohkeaa kertoa oman elämänsä painajaiset uudelleen ja uudelleen.

Kun minulle selvisi, että Shinin tarina ei ole kaikilta osin tosi, se söi lukukokemusta. Vaikka Harden kertoo paljon Shinin tarinan lomassa faktatietoa Pohjois-Korean valtiosta ja pakkotyöleireistä, (viitteitä on paljon, tutkimustyötä on tehty) jäin miettimään mikä Shinin kokemuksista oikein on totta ja mikä ei. Shinin mukaan vain merkityksettömiä kohtia, joilla hän ajatteli ettei olisi väliä, on muutettu. Mutta miksi valehdella, kun on jo avautunut uskomattoman kipeistä muistoista? Jos rohkenee kertoa, että on aiheuttanut oman äitinsä teloittamisen tarkoituksellisesti vasikoimalla tämän pakoaikeista, niin mikä voisi olla vielä kamalampaa? Vaikea kuvitella.

Mikä sitten olikaan faktaa ja mikä fiktiota, tämä on kyllä tärkeä aihe. Tiesin leireistä ja Pohjois-Koreasta ja osasin odottaa kamalaa ja kuvottavaa elämää kirjan sivuilta. Kaikista järkyttävintä on se, kuinka kauan leirit ovat olemassa ja se, miten koko maailma ummistaa silmänsä niiden olemassaololta.

200 000 ihmistä...
Kuinka monia on ollut ja tulee olemaan?

Kukaan ei uskalla tehdä mitään, koska Pohjois-Korealla on ydinase, jolla uhota. Etelä-Koreassakaan ei paljoa välitetä pohjoisen rupupakolaisista. Koreoiden yhdistymistä ei toivota, koska siitä tulisi liian pitkä lasku. Netissä leirit ovat kenen tahansa nähtävissä satelliittikuvissa. Koska kukaan ei tee mitään, ainoa mahdollisuus leirien lakkauttamiselle on jonkinlainen ihme tai koko valtion romahtaminen. Ja milloin se on luvassa, sitä ei tiedä kukaan. Haluaisin ajatella, että asian esille nosto ja valtion painostaminen toisi konkreettista muutosta ja leirit lakkautettaisiin, mutta ydinase on vakavasti otettava uhka, varsinkin näin hulluissa käsissä. Ja koska Kimit eivät ole olleet vähääkään kiinnostuneet tavallisesta kansastaan, on mahdottomuus, että pakkotyöläisten ihmisoikeudet alkaisivat kiinnostaa.

Me emme ehkä voi tehdä mitään, mutta Amnesty internationalin Suomen johtajan Frank Johanssonin loppusanoissa on tärkeä sanoma. Hän rohkeasti myöntää, että emme luultavasti saa muutosta lähiaikoina. Vaikkei vetoomuksen allekirjoittaminen vapauttaisi yhtäkään vankia, pidämme kuitenkin omaa ihmisyyttämme yllä. Osoitamme, että tiedämme ja yritämme. Osoitamme sen itsellemme. Ja toivotaan, että myös tuleville sukupolville. Kun leirit, vaikka kuinka kaukana se olisikin tulevaisuudessa, vapautuvat, voimme sanoa, että välitimme.

Mende Nazer & Damien Lewis - Orja

Orjuudesta tulee mieleen ihan ensimmäiseksi amerikkalaisten laivamatkat Afrikkaan ja se mitä siitä seurasi. Vahvasti sanasta orja mieleeni tulee Alex Haleyn Juuret, joka kertoo yhden suvun tarinan kautta amerikkalaisen orjuuttamisen historian. On surullista, uskomatonta ja lannistavaa että samaa tapahtuu edelleen ja itse asiassa, enemmän kuin koskaan. Arviolta 27 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa elää orjuudessa.

27 miljoonaa ihmistä! Miksei tästä puhuta enempää?

'' 'Oooooo. Onpa keittiösi puhdas, yksi heistä sanoi. 'Se kiiltelee kuin uusi.'
'Niin', sanoi Rahab. 'Olen opettanut hänelle, miten kaikki tehdään ruoanlaittoa lukuun ottamatta. Joka päivä hän siivoaa talon, tiskaa astiat ja pesee myös vaatteemme.'
'Hmmm...Sehän on ihmeellistä. Eikä sinun tarvitse maksaa hänelle mitään? Aina kun tarvitset häntä, hän on täällä? Niinkö se toimii? Hänellä ei koskaan ole vapaapäiviä tai jotain sellaista?'
'Ei', sanoi Rahab. 'Ei vapaapäiviä, ei lomia, ei palkkaa. Hän on aina täällä. Hän kuuluu minulle.' ''

Orja - Kaapatun tytön tie Sudanista Lontooseen on tarina sudanilaisesta Mendestä, joka 11-vuotiaana brutaalin kaappauksen jälkeen myytiin orjaksi. Hänet myytiin Khartumin kaupunkiin Rahab-nimiselle naiselle siivojaksi, tiskaajaksi ja lapsenvahdiksi. Vasta lapsi teki siis töitä ilman lomia tai vapaapäiviä lukittujen ovien takana. Ruoaksi Mende söi perheeltä jääneitä ruoantähteitä. Hän koki väkivaltaa niin fyysisessä kuin henkisessäkin muodossa. Perhe solvasi häntä, koska hän oli nuba ja tämän vuoksi vähempiarvoinen ja saastainen. Rahabin mukaan Mende ei ollut edes tarpeeksi arvokas harjoittamaan omaa uskontoaan islamia. Mendeä kiellettiin myös puhumasta äidinkieltään. Ajan saatossa hän piilotti käytöksestä ja ulkomuodostaan loputkin piirteet alkuperästään.

Seitsemän vuoden jälkeen Rahab lähettää Menden siskonsa perheelle Lontooseen. Mende oppii pian perheen isän olevan Sudanin suurlähetystössä töissä. Diplomaatti perheineen ei kuitenkaan kohtele Mendeä sen paremmin, vaan päinvastoin työmäärä kasvaa. Hän elää edelleen lukittujen ovien takana, mutta perheen lähtiessä matkalle Sudaniin Mende lähetetään väliaikaisesti tuttavaperheelle töihin. He eivät ole tietoisia tytön kokemasta riistosta, vaan kuvittelevat tämän olevan lakisääteistä palkkatyötä tekevä kotiapulainen. Mende saa väliaikaisessa sijoituksessaan enemmän vapauksia ja alkaa järjestelemään pakoa, epätoivoisesti pyytäen apua ventovierailta.

Avuliaiden ihmisten ponnistuksilla Mende onnistuu pakenemaan viedessään roskia ulos. Hän juoksee henkensä edestä vapauteen. Uusi elämä vapaudessa alkaa. Turvapaikan haku osoittautuu odotettua vaikeammaksi. Nopeasti tulleesta kansainvälisestä mediahuomiosta huolimatta päätös on kielteinen. Mende on kokenut suurimman osan elämästään riistoa, mutta koska hänen kotiseudullaan on välirauha, hänen ei uskota olevan välittömässä hengenvaarassa. Vaikka hän on tuonut maailman tietoon maansa orjatilanteen ja sen, että kätensä ovat lianneet korkea-arvoiset diplomaatit sekä hallitus hyssyttelemällä ongelmaa. Vaikka hänen perhettään uhataan, hänen ei koeta olevan vaarassa. Asianajajansa, kustantajansa ja kirjailija Damien Lewisin avustuksella mediahuomio kasvaa ja humanitääriset järjestöt tavallisten lehdenlukijoiden rinnalla alkavat järkyttyneinä vaatia Mendelle turvapaikkaa.

Hän saa turvapaikan, mutta onko hän todella vapaa? Vuosikausia kestävä nöyryyttäminen ja alistaminen jättävät jälkeensä pelkoa ja ahdistusta. Eläminen on opeteltava uudelleen ja vieläpä vieraassa suurkaupungissa. Se on vaikeaa, kun ei ole koskaan käyttänyt rahaa tai ylipäätään päättänyt yhdestäkään itseään koskevasta asiasta. Kun on tottunut olemaan itse omaisuutta, jäljelle jää jatkuva pakenemisen tunne.

Pidin kirjasta erittäin paljon. Se muistuttaa kovasti Waris Dirien elämäkertaa Aavikon kukka, jonka juuri luin uudelleen. Molemmat kirjat syleilevät afrikkalaista lapsuutta kaihoisasti ja kertovat pakenemisesta, naisten sukupuolielinten silpomisesta ja kulttuurishokista. Mende kuvaa onnellisen lapsuutensa erittäin tarkkanäköisesti, mikä tekee sen yht'äkkisen lopun lukemisesta kenties vieläkin raastavampaa.

Kun mahdollisuus pakoon sitten lopulta Lontoossa avautui, huomasin sydämeni hakkaavan jännityksestä ja sivujen kääntyvän nopeammin. Pääseehän Mende viimein vapaaksi? Paon onnistuttua pieni helpotus tuli, mutta epätoivon tilalle tuli raivo siitä millaista kohtelua hän turvapaikanhakijana sai. Huolimatta julkisuudesta ja kannatusjoukoista. Onneksi taustajoukoista oli lopulta apua ja painostus kantoi tulosta. Mutta en voinut olla miettimättä kaikkia niitä, jotka elävät kuukausia epätoivossa peläten joutuvansa takaisin sortoon. Ilman yhtäkään ystävää tai avustajaa, vieraassa maassa.