Aki Ollikainen - Musta satu

 

''Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa, kadonnutta isäänsä.''

Luinpa eräänä yönä iltasaduksi itselleni Aki Ollikaisen Mustan sadun. Kirjassa houkuttivat sen mystinen tunnelma ja historia. Yllätyin kirjan luettuani siitä, että Tattarisuon mysteeri on todellinen historian tapaus. Luulin jo lukeneeni kaikista Suomen kuuluisimmista murhatapauksista, mutta tämä yllätti kaikessa groteskiudessaan. Musta satu ei pyöri pelkästään tämän mielenkiintoisen tapauksen ympärillä, vaan  se toimii tarinan synkkyytenä, vainoavana asiana, jota ei saa suvun historiikistä pyyhityksi.

Kertoja on nimetön keski-ikäinen mies, joka kriiseilee kahden naisen välillä. Hänen ex-vaimonsa masentuu vuoteen omaksi, poika vieraantuu ja mies elää jatkuvasti elämänsä takaumissa, muistellen vuoroin pappansa kertomuksia sodasta, mutta ennen kaikkea nuorena kuollutta ystäväänsä Joonaa, joka on kuollut yhtä yllättäen kuin tämän isä. Kertoja puhuu tekstissä suoraan Joonalle, kertoen miten on tätä aina ihaillut ja halunnut olla kuin hän.

Heino on nimettömän kertojan isopappa, 30-luvulla kadonnut pirtun salakuljettaja. Hän vetää Pankkiiri-nimiseltä hahmolta pirtuerää välistä, myyden hiljalleen epäilyksiä välttäen ja piilottaa eriään Tattarisuolle. Hän on naimisissa, mutta pettää vaimoaan Amanda-neidon kanssa pienen joukon pippaloissa, joissa snorklataan heroiinia ja tanssitaan gramofonin tahtiin. Ahneus ottaa vallan siis niin naisten kuin bisnestenkin suhteen ja kädetkin värittyvät vereen.

Kaikkeen tähän liittyy oleellisesti Tattarisuo, josta löydetään silpottuja ruumiinosia. Murhamies Haapojan hautaama kirstu, Musta Raamattu, sisällissodan kummittelevat arvet - Mikä on syy kaiken takana?

 Kirja vaikutti samantyyliseltä kuin Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen ja yhtäläisyyksiä niissä onkin. Molemmat ovat sukukertomuksia, joissa liikutaan useilla vuosikymmenillä. Aiempien sukupolvien mysteerit vainoavat nykymaailmassa ja pojat kantavat samoja ongelmia kuin isänsä. Tässä ainakin viina ja uskottomuus  periytyvät polvelta toiselle.

Lukukokemus oli myös samanlainen kuin Jäntin teoksessa. Se-ka-vaa. Eino, Heino, Eikka, Erkki...Miksi hahmoja täytyy nimetä samankaltaisiksi tai kutsua niitä vuoroin ristimänimin, vuoroin lempinimin? Onko lukijan sekoittaminen joku hieno itseisarvo jolla kirjoittaja osoittaa olevansa vaikeaselkoista, lukijan älykkyyttä testaavaa ''korkeakirjallisuutta''? Kyllä, on hienoa ettei joka asiaa alleviivata viiteen otteeseen, mutta joku roti. Tässäkin on kuitenkin vain puoltoista sataa sivua, on mielestäni liikaa pyydetty että joka hahmon ehtisi sulattaa. Tällaiset kirjat vaatisivat sukupuu-selvityksen kirjan loppusivuille ja miksipä ei? Löytyyhän romaaneista sanastoja ja karttojakin, jotka selventävät juonen kulkua.

Vertaan nyt paljon Jäntin teokseen, mutta sitä kautta saan ehkä selitettyä miksi pidin siitä ja Mustasta sadusta vähemmän, vaikka kyseessä on kaksi samantyylistä tarinaa. Talven hallava hevosen koin olevan tarkoituksellisesti palapeli, jota lukija koittaa koota tuloksetta. Musta satu on selkeämpi loppuratkaisussaankin, mutta koin että osa hahmoista oli vain turhia ja sekoittamassa lukijan päätä. Ne eivät vieneet vieneet juonta eivätkä tunnelmaa eteenpäin. Kuten tämä Joona, jota kertoja puhuttelee. Maalaahan se tietysti kuvaa alemmuuskompleksia, runkkauksen opettelua  rannalla, mutta en nähnyt kokonaiskuvan kannalta sitä tärkeäksi. Tarina olisi yksinkertainen, mutta sitä vaikeuttavat turhat hahmot.

Muutenkin koin nykyhetken kuvaukset kolkoiksi, eipä ihme että kertoja eleli niin mielellään menneissä. Sen sijaan Heinon silmin nähtyyn 30-lukuun ihastuin. Ollikainen maalaa upeasti kuvan Suomesta, jossa eletään kieltolain ja Lapuan liikkeen aikaa. Mukana on myös okkultismi ja tuo mystinen Noita-Kallio. Koko Tattarisuon juttu on kiehtova, nimettömän kertojan yhdistäminen tapaukseen tuntuu väkinäiseltä. Kirjan taika on juurikin Heinon aikakaudella. Niissä on upea tunnelma, mielestäni koko sukutarina- ja pojat-kärsivät-isiensä-synneistä-teemat olisi voinut jättää kokonaan pois.

Pelottavan tunnelmankin kirja onnistuu luomaan, ainakin huomasin illasaikaan lukiessani säikkyväni iltakävelyllä ollutta naapuria. :D

Tässä pari linkkiä koskien tuota Tattarisuon tapausta:

Helsingin sanomien kirjoitus

sekä

Tarkennusta Helsingin sanomien kirjoitukseen

Tuomo Jäntti - Talven hallava hevonen

''Näin pakkasen pureman maiseman. Pimeä tie jota kuu valaisi, lumen peittämät korkeat puut ja niiden katveessa talvisen taakkansa alla nitisevä riihi. Joku liikkui siellä, tiesin että minä itse, enkä ainoana, jotain pahaa tapahtui. Yritin katsoa muualle, mutta pää ei kääntynyt. Linnut alkoivat kaikki varoittaa samalla hetkellä, joka pensaasta ne sirkkuivat kuin napista olisi painettu. Joku nauroi tai hirnui. Liekit rätisivät.''



Tuomo Jäntin esikoinen Talven hallava hevonen on todellakin lukukokemus. Se on kryptinen, surrealistinen, jännittävä ja maaginen. Lukiessa on eksyksissä sokkeloisessa labyrintissa, vuoroin juosten kovaa ja vuoroin hengähtäen. Mutta koko ajan riivaa tiedonjano ja kokonaisuuden hidas aukeavuus. Labyrintissa tuntuu olevan exit, mutta itse en päässyt ulos. Jäntti ei alleviivaa mitään, Monet asiat lukijan pitää itse päätellä tai arvailla. Kuitenkin pidin tästä tyylistä, sillä huomasin olevani koko ajan tarkkaavainen, puntaroiden eri merkityksiä ja mahdollisuuksia.

Tarina alkaa, kun Roni saa soiton päiväkodista. Tytär Silja on aiheuttanut ihmetystä siirtämällä tavaroita niihin koskematta ja soittamalla piirtämäänsä pianoa. Myöhemmin Roni itse todistaa tyttärensä ilmaleijuntaa. Tunnistamaton mies nähdään päiväkodissa ja  kotipihan tuntumassakin liikkuu hiippailija. Uhka on epämääräinen, mutta ahdistava. Lukijana ei tiedä mitä pelkää, mutta silti pelkää ja vainoharhailee Ronin kanssa.

Seuraavaksi kelataan vuoteen 2001, jolloin Roni on vielä nuoren miehen alku. Hänen äitinsä on salaa tapaillut Puutikkaan kylän ainoaa maahanmuuttajaa, brasilialaista Jacoa. Jaco katoaa kuin tuhka tuuleen.

Tarinassa hypätään Ronin isään Petriin ja aina vain kauemmas vuosikymmenien taa, näkökulmaa mukaan tuo myös muutama suvun ulkopuolinen hahmo. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän kytköksissä murhaan. Ronin isänisä Johannes on kännipäissään, ilmeisesti mustasukkaisuuskohtauksissaan, tappanut vaimonsa Matildan ja juurikin tämä tapahtuma tuntuu riivaavan sukua. Rangaistaanko jälkipolvia isiensä teoista?

Nimiä alkaa nousta esiin takaumissa ja tarina koostuu välähdyksistä, irtonaisista kohtauksista. Sukulaissuhteet menevät sekaisin. Kuka oli kenenkin isä, entä kuka kenen veli tai vaimo? Viidessä sukupolvessa poppoota riittää!

Aivan viime sivuilla päästään alkuun, murhattuun Matildaan, joka opiskelija-asuntolasta siirtää itsensä vuosien taa pakkasyöhön, syntymäyöhönsä. Tuonakin yönä on tapahtunut kamalia ja Matilda päättää poistaa kirouksen perheen yltä luomalla uutta elämää Pentin kanssa. Tuona yönä paikalla on myös hallava hevonen.

Jostain syystä jäi tunne, että avain ainakin muutamaan kysymykseen voisi löytyä Armaksen näkökulmasta, sillä Armashan on paikalla myös tarinan alkujuurilla, Matildan syntymäyönä. Olisi myös vänkää yrittää lukea tarina kronologisesti eli lopusta alkuun. Päähän jäi vilisemään iso kasa kysymyksiä ja teorioita. Tässä muutama:

-Entäpä jos Matildan murhaaja olikin Pentti? Vankilapaon aikana Johannes kertoo välillä sekoittavansa muistikuvia ja tekemisiään. Hän oletettavasti teki teon mustasukkaisuudesta saadessaan kuulla lapsen mahdollisesti olevan Pentin. Pentilläkin olisi ollut syytä mustasukkaisuuteen, sillä olihan hänen rakastamansa nainen valinnut toisen miehen ja kantoi nyt hänen lastaan. Viimeisillä sivuilla vieläpä puhutaan, että Armas on kirottu ja Matilda näki saman kirouksen varjon Pentin yllä. Murhan jälkeen Pentti päätyy naimisiin Matildan pikkusiskon Hannen kanssa (aika irvokasta). Hanne sanoo Pentistä: ''Olin jo kauan sitten nähnyt sen silmistä, että jos tarve vaati, se kykeni satuttamaan niitäkin joista välitti.''

-Kuka vainosi Ronia ja Siljaa? Mielessä kävi olisiko kyseessä voinut olla Jaco (Jacon Roni kyllä luultavasti olisi tunnistanut...) tai Jacon jälkikasvu?

-Mitä Jacolle tapahtui?

-Mistä Siljan ja muiden lasten yliluonnolliset kyvyt kumpusivat?

-Mihin pimeisiin hommiin Pentti oli sekaantunut Hannen kanssa naimisissa ollessaan?

-Entä hallava hevonen? Jo kirjan alussa Siljalla on häiritsevästi meluava leluponi. Onko hallava hevonen muuttanut muotoaan vuosikymmenten kuluessa? Onko se kenties joka sukupolvessa eri henkilö..? Hevonen jää mystiseksi, tunteeksi ja tunnelmaksi kuten kirjan kansikin; höyryävä hengitys pakkasyössä.