Tuomo Jäntti - Talven hallava hevonen

''Näin pakkasen pureman maiseman. Pimeä tie jota kuu valaisi, lumen peittämät korkeat puut ja niiden katveessa talvisen taakkansa alla nitisevä riihi. Joku liikkui siellä, tiesin että minä itse, enkä ainoana, jotain pahaa tapahtui. Yritin katsoa muualle, mutta pää ei kääntynyt. Linnut alkoivat kaikki varoittaa samalla hetkellä, joka pensaasta ne sirkkuivat kuin napista olisi painettu. Joku nauroi tai hirnui. Liekit rätisivät.''



Tuomo Jäntin esikoinen Talven hallava hevonen on todellakin lukukokemus. Se on kryptinen, surrealistinen, jännittävä ja maaginen. Lukiessa on eksyksissä sokkeloisessa labyrintissa, vuoroin juosten kovaa ja vuoroin hengähtäen. Mutta koko ajan riivaa tiedonjano ja kokonaisuuden hidas aukeavuus. Labyrintissa tuntuu olevan exit, mutta itse en päässyt ulos. Jäntti ei alleviivaa mitään, Monet asiat lukijan pitää itse päätellä tai arvailla. Kuitenkin pidin tästä tyylistä, sillä huomasin olevani koko ajan tarkkaavainen, puntaroiden eri merkityksiä ja mahdollisuuksia.

Tarina alkaa, kun Roni saa soiton päiväkodista. Tytär Silja on aiheuttanut ihmetystä siirtämällä tavaroita niihin koskematta ja soittamalla piirtämäänsä pianoa. Myöhemmin Roni itse todistaa tyttärensä ilmaleijuntaa. Tunnistamaton mies nähdään päiväkodissa ja  kotipihan tuntumassakin liikkuu hiippailija. Uhka on epämääräinen, mutta ahdistava. Lukijana ei tiedä mitä pelkää, mutta silti pelkää ja vainoharhailee Ronin kanssa.

Seuraavaksi kelataan vuoteen 2001, jolloin Roni on vielä nuoren miehen alku. Hänen äitinsä on salaa tapaillut Puutikkaan kylän ainoaa maahanmuuttajaa, brasilialaista Jacoa. Jaco katoaa kuin tuhka tuuleen.

Tarinassa hypätään Ronin isään Petriin ja aina vain kauemmas vuosikymmenien taa, näkökulmaa mukaan tuo myös muutama suvun ulkopuolinen hahmo. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän kytköksissä murhaan. Ronin isänisä Johannes on kännipäissään, ilmeisesti mustasukkaisuuskohtauksissaan, tappanut vaimonsa Matildan ja juurikin tämä tapahtuma tuntuu riivaavan sukua. Rangaistaanko jälkipolvia isiensä teoista?

Nimiä alkaa nousta esiin takaumissa ja tarina koostuu välähdyksistä, irtonaisista kohtauksista. Sukulaissuhteet menevät sekaisin. Kuka oli kenenkin isä, entä kuka kenen veli tai vaimo? Viidessä sukupolvessa poppoota riittää!

Aivan viime sivuilla päästään alkuun, murhattuun Matildaan, joka opiskelija-asuntolasta siirtää itsensä vuosien taa pakkasyöhön, syntymäyöhönsä. Tuonakin yönä on tapahtunut kamalia ja Matilda päättää poistaa kirouksen perheen yltä luomalla uutta elämää Pentin kanssa. Tuona yönä paikalla on myös hallava hevonen.

Jostain syystä jäi tunne, että avain ainakin muutamaan kysymykseen voisi löytyä Armaksen näkökulmasta, sillä Armashan on paikalla myös tarinan alkujuurilla, Matildan syntymäyönä. Olisi myös vänkää yrittää lukea tarina kronologisesti eli lopusta alkuun. Päähän jäi vilisemään iso kasa kysymyksiä ja teorioita. Tässä muutama:

-Entäpä jos Matildan murhaaja olikin Pentti? Vankilapaon aikana Johannes kertoo välillä sekoittavansa muistikuvia ja tekemisiään. Hän oletettavasti teki teon mustasukkaisuudesta saadessaan kuulla lapsen mahdollisesti olevan Pentin. Pentilläkin olisi ollut syytä mustasukkaisuuteen, sillä olihan hänen rakastamansa nainen valinnut toisen miehen ja kantoi nyt hänen lastaan. Viimeisillä sivuilla vieläpä puhutaan, että Armas on kirottu ja Matilda näki saman kirouksen varjon Pentin yllä. Murhan jälkeen Pentti päätyy naimisiin Matildan pikkusiskon Hannen kanssa (aika irvokasta). Hanne sanoo Pentistä: ''Olin jo kauan sitten nähnyt sen silmistä, että jos tarve vaati, se kykeni satuttamaan niitäkin joista välitti.''

-Kuka vainosi Ronia ja Siljaa? Mielessä kävi olisiko kyseessä voinut olla Jaco (Jacon Roni kyllä luultavasti olisi tunnistanut...) tai Jacon jälkikasvu?

-Mitä Jacolle tapahtui?

-Mistä Siljan ja muiden lasten yliluonnolliset kyvyt kumpusivat?

-Mihin pimeisiin hommiin Pentti oli sekaantunut Hannen kanssa naimisissa ollessaan?

-Entä hallava hevonen? Jo kirjan alussa Siljalla on häiritsevästi meluava leluponi. Onko hallava hevonen muuttanut muotoaan vuosikymmenten kuluessa? Onko se kenties joka sukupolvessa eri henkilö..? Hevonen jää mystiseksi, tunteeksi ja tunnelmaksi kuten kirjan kansikin; höyryävä hengitys pakkasyössä.

Yann Martel - Piin elämä

''Meriä oli monta. Meri ärjyi kuin tiikeri. Meri kuiskaili korvaan kuin salaisuuksia kertova ystävä. Meri kilisytti kolikoita taskussaan. Meri jylisi kuin maanvyörymä. Meri suhisi kuin hiekkapaperi puuta vasten. Meri kuulosti siltä kuin joku oksentaisi. Meri oli kuolemanhiljainen.''

Piin Elämä on tarina toivottomuudesta ja toivosta. Ennen kaikkea toivosta.

Tarina jakautuu kolmeen hyvin erilaiseen osaan.

Ensimmäisessä päähenkilö Piscine ''Pii'' Patel muistelee lapsuuttaan Intiassa. Hänen isänsä on eläintarhan johtaja. Eläinten kunnioittaminen tulee siis tutuksi pienestä pitäen. Hän ihailee rationaalista opettajaansa, mutta haluaisi olla samanaikaisesti kristitty, hindu ja muslimi, koska kokee voimaantuvansa kaikkien uskontojen opeista. Tämä aiheuttaa ihmetystä ja närää niin uskonopastajissa kuin vanhemmissakin. 1970-luvun Intian poliittisen tilanteen vuoksi perhe päättää muuttaa pois kotimaastaan.

''Samalla sivulla on toinenkin ryhmäkuva, jossa on etupäässä koululaisia. Hän naputtaa kuvaa.
' Tuossa on Richard Parker', hän sanoo. Olen ymmälläni. Katson tarkasti, yritän nähdä persoonallisuuden piirteiden takana. Tämäkin kuva on valitettavasti mustavalkoinen ja hiukan epätarkka. Parempina aikoina huolettomasti napattu kuva. Richard Parker katsoo poispäin. Ei edes huomaa olevansa kuvattavana.''

Toisessa osassa alkaa uskomaton selviytymistarina. Kanada saa odottaa, kun rahtilaiva uppoaa. Pii jää oman onnensa nojaan. Tyynivaltameri ja vähäiset selviytymistarpeet ovat jo yksi ongelma. Toinen ongelma on Richard Parker, bengalintiikeri, joka jakaa pelastusveneen pojan kanssa. Hintelä Pii onnistuu viettämään kuukausia keskellä armotonta valtamerta, verta janoavan tiikerin kanssa.

''Elämää pelastusveneessä ei oikeastaan voi sanoa elämäksi. Se on kuin shakin loppupeliä, peliä muutamalla nappulalla.''

Kolmannessa osassa päästään kuivalle maalle ja tarina ikään kuin puretaan.

Tulkitsin ensimmäisen osan uskonnollista miettelöistä ja toisesta siteerauksesta jo alussa, ettei tarinassa kaikki välttämättä ole sitä miltä vaikuttaa. Häkellyin. Tekijän esipuheessa Martel kiittää herra Patelia ja muita tarinassa esiintyviä hahmoja, mikä tässä tarinassa on totta ja mikä ei? Voiko luokkakuvassa mukamas olla tiikeri?

Tarina ei ole totta ja samalla ennen kaikkea on. Kaikissa uskonnoissahan pyöritellään samoja palloja, niitä vain kutsutaan eri nimillä. Onko väliä pukeeko toivonsa Ganeshaan tai Muhammediin? Tärkeintä on, että mahdottomilta tuntuvissa tilanteissa ihmisellä on toivoa ja uskoa parempaan.

Pidin kirjasta paljon, tai oikeastaan rakastin. Vastoin ennakkoluulojani. En nimittäin ole uskonnollinen, enkä ole oikein välittänyt noista luonnon kuvauksistakaan. Mieluummin löisin itseäni haarukalla silmään kuin lukisin Lokki Joonatanin uudestaan. Mutta tätä rakastan.

Luontokuvaukset on nimittäin kirjoitettu elävästi. Melkein pystyin haistamaan ja maistamaan suolaisen, kirkkaansinisen Tyynenmeren ja näkemään lentokalat ja kilpikonnat. Martel on selvästi tehnyt taustatutkimusta myös eläinten käyttäytymisestä, Richard Parkerin käytös, reviirinmuodostukset sun muut oli kiinnostavasti ja asiantuntevan tuntuisesti kerrottu.

Toinen elävästi kerrottu asia on Piin epätoivoinen taistelu kuolemaa vastaan. Kilpikonnan veren juonti, hajoavat vaatteet, aurinkotislaimet, kylmä, kuuma, nääntyminen. Elin tuskassa mukana, samalla yrittäen tallettaa muistiin niksejä worst case scenarioiden varalle.

Uskon, että en unohda tätä kirjaa ikinä.