Joanne Harris - Pieni suklaapuoti

''Suklaan, vaniljan, kuuman kuparin ja kanelin tuoksu on huumaava ja tuo väkeviä mielikuvia Amerikan mantereiden raa'asta, mullansekaisesta lemusta, sademetsän kuumasta ja pihkaisesta tuoksusta. Tällä tavalla minä matkustan nykyään, niin kuin atsteekit pyhissä rituaaleissaan - Meksiko, Venezuela, Columbia. Montezuman hovi. Cortez ja Kolumbus. Jumalten juoma kuplii ja vaahtoaa seremoniallisissa maljoissa. Elämän kitkerä eliksiiri. Ehkä Reynaud vaistoaa tämän pikku puodissani, paluun aikoihin jolloin maailma oli avarampi, hurjempi paikka. Kaakaopapua pidettiin suuressa arvossa ennen Kristusta - ennen kuin Adonis syntyi Beetlehemissä tai Osiris uhrattiin pääsiäisenä. Sillä katsottiin olevan taianomaisia voimia. Siitä keitettyä juomaa siemailtiin uhritemppeleiden portailla ja sen aiheuttamat hurmiotilat olivat rajuja ja kauhistuttavia. Tätäkö hän pelkää? Nautinnon tuomaa turmelusta, lihan muuttumista irstailun astiaksi? Atsteekkipapiston orgiat eivät olleet häntä varten.''

Pieni suklaapuoti valikoitui kolmesta syystä lainakassiini:

1. Karkkilakko ohi! Jippii!
2. Syöminen sallittu!-lukuhaaste
3. Elokuvasta (ainakin Johnny Deppin suklaanruskeista silmistä) on jäänyt positiivinen muisto.

Elokuvan juonesta en muista yksityiskohtia, joten kirja oli helppo aloittaa puhtaalta pöydältä. Pikkukylän sisäänpäinkääntyneisyyttä, erilaisuuden kuvausta ja tietenkin niitä ihania konvehteja osasin odottaa. Vuosi on alkanut ainakin kirjallisuuden kannalta loistavasti, sillä pidin kovasti Kaikenkarvaisista ystävistäni. Pieni suklaapuoti on sitäkin parempi, tähän rakastuin palavasti.

Vianne Rocher ja tytär Anouk ovat viettäneet kiertolaisen elämää muuttaen jatkuvasti maasta ja kaupungista toiseen. He ottavat tällä kertaa uuden alun ranskalaisessa Lasquenetin tuppukylässä, jossa katolilaisen uskon valta on voimakas. Vianne vuokraa vanhan leipomon kirjoittaen sopimukseen nimikirjoituksen, joka on hieroglyfi, joka voisi tarkoittaa mitä tahansa. Vianne avaa Suklaataivas-nimisen konvehtipuodin vastapäätä kylän kirkkoa. Tämä järkyttää syvästi vanhoillista pappia. Avata nyt syntisen suklaan puoti ja vieläpä paaston aikana! Viannen ja papin välille syntyy tiukka jännite heidän taistellessaan omasta paikastaan.

Suklaataituri Vianne saa tukijoukon taakseen ja alkaa järjestellä kyläläisten asioita uusiksi. Hän puolustaa aviomiehensä mukiloimaa naista, sielunsukulaista vanhusta tämän tiukkapipoista tytärtä vastaan ja auttaa muita kylään päätyneitä kulkureita. Tuuli on kääntynyt, joten on tärkeiden muutosten aika. Muiden asioita järjestellessä Viannen pikku perheenkin elämä järjestyy siinä sivussa.

Lasquenetin kylä on ajaton, aivan kuin ajan kulku olisi pysähtynyt. Aluksi mietinkin, että mihin vuosikymmenelle tämä mahtaa sijoittua. Ulkomaailma on jossakin kaukana ja sen tapahtumat merkkipaaluineen ulottumattomissa. Kyläläiset puhuvat vielä noidista ja Vianne harrastaa korteista ennustamista, ilmassa on tiettyä maagisuutta. Vanhoillinen katolilaisuus ja tiukka sisäänpäinlämpeävyys toivat omat aikaepäilykseni, mutta Harris mainitsee vaivihkaa vhs-soittimen ja pakastepitsan. Hmm!

 Kirjan sivuilla tuoksuu laventeliselta suitsukkeelta ja vaniljalta, kookokselta ja rucolalta. Aistikkaan herkullista, kulinaristista haaveilua. Aitoja, täyteläisiä makuja, vastakaavittua vaniljaa esanssin sijaan! Käsintehtyjen konvehtien tekoprosessista ja eri herkkuvariaatioista oli mielenkiintoista lukea. Olen kerran tehnyt itse konvehteja, eikä temperoiminen ole mikään helpoin homma. Siinä tarvitaan harjoitusta, malttia ja lämpötilamittarin vahtaamista. Konvehtien lisäksi kirjaa lukiessa alkoi tekemään mieli mm. tomaattikeittoa ja rasvaisia pitsireunaisia räiskäleitä. Kirja sanoo: Hei, elämässä pitää olla nautintoja! On toki vahdittava sokeriarvojakin, mutta missään nimessä ei saa olla liian ankara itselleen. (Toteankin nyt karkkilakostani: Never again.) Lempparihahmokseni muodostui nautinnon ja terveyden kanssa tasapainoileva 80-vuotias Armande. Itsepäinen, boheemi ja sydämellinen teräsmummo. Juuri tuollaisen veikeänä ja sielultani nuorena haluaisin itsekin säilyä.

Odotin kirjasta leppoisaa luettavaa suklaan mussuttelun lomassa. Yllätyinkin sen tunnelmasta sekä joistakin esiin tuomista syvällisemmistä asioita. Kuten siitä miten paljon uskontoa ruoditaan. Heti alkusivuilta boheemin puodinpitäjän ja tiukan uskonnollisen auktoriteetin tavatessa ensimmäistä kertaa, odottaa jännityksellä mihin tahtojen taisto johtaa. Harris kuvaa hyvin vastakkaisten elämänkatsomusten kitkaa ja uskonnon tekopyhyyttä. Onko säännöillä aina niin väliä, eikö tärkeintä olisi tehdä se mikä on oikein? Pappi tietää kyläläisten salaisuudet, muttei vaitiolovelvollisuuden nimissä tee mitään. Sano niin ja niin monta kertaa ave mariat, niin hyvä on! Naisen haettua avioeroa väkivaltaisesta aviomiehestään, nainen onkin se kuka tekee väärin, koska avioliitto on pyhä sopimus ja yksi katolilaisuuden sakramenteista, joten pappi ottaa aviomiehen puolen. Maailma ja Lasquenet muuttuvat, mutta uskonto junnaa paikoillaan. Pölyisistä ja ristiriitaisista säännöistä kiinni pitäminen vieraannuttaa kirkon ihmisistä. Enemmän ja enemmän tulee Viannen kaltaisia, jotka haluavat elää omien sääntöjensä mukaan.

Chocolat, 1999

Luin tämän osana Syöminen sallittu!-lukuhaastetta. Kuittaan tällä ruoka-aiheisen romaanin kohdan.

Margaret Atwood - Orjattaresi

''Minä odotan. Yritän kokoilla itseni. Olen tällä hetkellä jotakin sellaista joka pitää kokoilla. Se olento joka minun pitää tuoda esiin on tekemällä tehty, ei syntynyt.''

Päätin, että haluan tutustua uudempiin dystopioihin, tai sanotaanko sellaisiin itselleni tuntemattomampiin. Netistä tutkiskelemalla (Internet on hieno keksintö, I must say) törmäsin Margaret Atwoodiin. Luin pääpiirteittäin yhden hänen kirjansa juonen. Orjattaresi kiinnitti erikoisella tulevaisuuden kuvallaan huomioni. Lukemissani dystopioissa on ollut vahva poliittinen sanoma. On heijasteltu kylmän sodan tuntoja, sodan pelkoa ja sensuurinvastaisuutta. Atwoodin tulevaisuudessa nojataan vanhoilliskristillisiin arvoihin ja kirjailijalla on ennen kaikkea vahva sanoma naisten oikeuksista ja asemasta sekä uskontojen vaarallisesta puolesta.

Nimetön päähenkilö on orjatar, punaiseen kaapuun peitetty synnyttäjä. Kirja seuraa hänen sopeutumistaan uuden komentajansa taloon. Häntä kutsutaan komentajansa mukaan Frediläiseksi. Orjattaren oikea nimi jää salaisuudeksi.

Päähenkilö on elänyt maansa radikaalin muutoksen, joka on tapahtunut kolme vuotta aiemmin. Sitä ennen on eletty pitkälti kuin meidän aikanamme, joten on paha arvioida minkä ajan päähän tarina on sijoitettu. Jostakin syystä itsellä syntyi mielikuva, että oltaisiin edetty sata vuotta, ehkä enemmänkin. Gileadin, entisten Yhdysvaltojen alueen, on kohdannut jonkinnäköinen luonnonkatastrofi, jonka seurauksena ihmisiä on vähän ja lapsettomuutta paljon.

Ratkaisuja väestökatoon on alettu etsiä Raamatusta, turhan sanatarkasti tulkiten. Lääkäreitä rankaistaan taannehtivasti aborttien suorittamisesta, niin suuri on synti, niin suuri arvo uuden elämän luominen. Naisten sortaminen on aloitettu irtisanomalla kaikki naiset työpaikoistaan ja jäädyttämällä naisten oikeus omaan pankkitiliin. Ne joilla munasarjat toimivat on siirretty koulutuskeskuksiin, joissa opetetaan kunnon hyveet ja valmistutaan puhtoisiksi orjatarsynnyttäjiksi. Nämä naiset valikoituvat komentajien sänkyyn. Jos jälkikasvua ei ala kuulua, vika on kyseenalaistamatta naisessa ja siitä loppuu suhteellisen helppo elämä orjattarena. Steriili on kielletty sana, jota ei saa sanoa ääneen. Ei ainakaan miehistä puhuttaessa. Lapsettomiksi jäävät naiset joutuvat työleireille.

Naiset jakautuvat orjattariin, kotitalousaskareista huolehtiviin marttoihin ja komentajien vaimoihin, jotka virallisesti ovat orjattarien lasten äitejä. Käytännössä martat sitten hoitavat lapset. Taloudessa on monta naista eri rooleineen ja tehtävineen, koska gileadilaisen näkemyksen mukaan nainen ei voi olla monenlainen, on siis hyvä antaa yksi oma tehtävä ja rooli jokaiselle. Vaimolle onkin huisin kivaa kun toinen nainen tulee taloon tarkoituksenaan tulla tiineeksi aviomiehelle...Atwoodilla on hyvä pointti tässä. Naiskuva kun tuntuu valitettavasti olevan ihan nykyisinkin yksioikoinen. Ei tunnu olevan hyvää keskipolkua, olet joko hyvä, pehmeästi naisellinen äitihahmo tai paheksuttava huora. Tai nalkuttava vaimo.

Orjattaresi ylitti odotukseni huikeasti. Olen ihmeissäni, etten ole aikaisemmin kuullut tästä kirjasta, niin erikoisen loistava se on! Aivan alkuun lukeminen takelteli ja olin ihmeissäni. Atwood avaa hiljaa ja hitaasti Gileadin sääntöjä ja päähenkilön taustoja. Hiljainen tahti kuitenkin alkoi ruokkia lukuintoa päästessäni hämmennyksen yli, ärsyttävän epätietoisuuden tila vaihtui tiedonjanoon, tarkentavien kysymysten pohtimiseen. Tarinaan sopii oivasti vuorotteleva tahti päähenkilön koettelemuksissa ja menneisyyden muistoissa. Frediläisen menneisyyden muistot tekevät lukiessa pahaa hänen muistellessaan tavanomaisia asioita, kuten kaupassakäyntiä miehensä ja lapsensa kanssa tai riitoja äitinsä kanssa. Ne lisäävät uskottavuutta, toden tuntua. Muistot ja nykyisyys eroavat niin radikaalisti. Vaikka kirjan maailma on erikoinen ja tuntuisi äkkiseltään ajateltuna hullulta, että äärikristityt arvot nousisivat laeiksi, Atwood osaa luoda salakavalasti tainnuttavasta muutoksesta uskottavan.

Kirja ei lopulta siis ollutkaan yhtään niin vaikea kuin aivan alussa pelkäsin. Se on koskettava ja vaivattomasti etenevä, ennen kaikkea tarina johon jää koukkuun. Se, miten maailma on hiljalleen muuttunut painajaiseksi kerrotaan pohtivasti. Miten tähän on tultu? Tasa-arvon edistäminen on aina tärkeää, vaikka kirjoitusajankohtana 1980-luvulla ja nykyhetkenä asiat ovat suhteellisen hyvin länsimaissa, varsinkin maailmalla on yhä paljon huonoja asenteita ja epäkohtia, joita emme saa unohtaa. Mahdollisimman tasa-arvoiseen maailmaan tulisi aina pyrkiä.

Ja uskonto. Toivon mukaan se pysyy erossa valtiosta. Gileadista tulee vahvasti mieleeni Iran. Kuten Gileadissa, Iranissakin naiset kulkivat ennen vapaasti, pukeutuivat rannalle bikineihin ja ajoivat autoa. Elämä oli suhteellisen vapaata ja helppoa. Sitten tuli 1979 islamistinen vallankumous, jonka seurauksena maasta tuli fundamentalistinen teokratia, jossa uskonnollisia tekstejä tulkitaan tiukasti ja naisten sorto oikeutetaan uskon nimeen. Bikineistä hijabeihin. Voisiko se mitä Iranille on tapahtunut ja kirjassa Gileadille, tapahtua länsimaassa, jossakin eurooppalaisessa valtiossa? Ajatus tuntuu hullulta, muttei täysin epätodennäköiseltä. Vaikeina aikoina haetaan vastauksia uskosta ja uskonnon teksteistä ja kyllähän on olemassa uskontoja, joissa Raamattua tulkitaan tiukasti. Esimerkki, joka tulee mieleen ei ole edes tuolla kaukana maailmalla. Vanhoillislestadiolaisilla ehkäisy on kielletty ja naiset kokevat yhteisön sisällä tiukkaa painostusta mahdollisimman monen lapsen synnyttämiseen. Se tuottaa uskon piirissä oleville naisille eriarvoisuutta, kipuja ja masennusta.

Lopussa Atwood nitoo kaiken yhteen niin hyvin, että herra jestas. Viimeisessä luvussa otetaan ajassa hyppy, kauas aikaan jolloin Gilead on historian kirjoihin jäänyt oikku maailmanhistoriassa, omituinen aikakausi josta pidetään luentoja yliopistossa ja jossa orjattaren tarina on kyseenalainen legenda, jonka faktojen pätevyyttä tutkitaan. Orjattaren elämä on väkevä, hienosti kerrottu, aisteja herättelevä ja raivostuttavasti tässäkin ajassa totta. Tämän vastapainona pidin hyvänä Atwoodin pointtia siitä miten tämäkin painajaismainen teokratia jäi sitten lopulta ihmetyksen aiheeksi, hiekanjyväksi ajassa joka kulkee eteenpäin. Historian tutkimus on tärkeää. On välttämätöntä, ettemme toista uudelleen ja uudelleen samoja virheitä. Pidin lopetusta parhaana tarinan yhteenvetona aikoihin, jopa yhtenä parhaimpana ikinä. Se luo lohtua siihen, että maailma voi mennä eteenpäin painajaisista, oppia ja selvitä pahoista ajoista.

P.S: Stephen Kingin Mustassa tornissa Roland on myös kotoisin Gilead-nimisestä paikasta...Hieman piti hieraista silmiä, voooou. Tämä tuskin on pelkkää sattumaa, vaan tarkoituksellinen detalji tai kunnian kumarrus Atwoodin suuntaan?

Aila Ruoho & Vuokko Ilola - Usko, toivo ja raskaus

Usko. toivo ja raskaus käsittelee vanhoillislestadiolaista perhe-elämää, erityisesti ehkäisykiellon vaikutuksia. Teoksen kirjoittajista Ruoho on teologian maisteri ja Ilola on blogisti, 11 lasta ehkäisykiellon seurauksena kasvattanut. Kirjaan tulee sisäpiirin näkökulmaa Ilolan lisäksi kolmenkymmenen nimimerkin takaa, entisiltä ja nykyisiltä jäseniltä. Liikkeen ajatusmaailmaa taustoitetaan kertomalla ihan perusasioista uskonopeista ja pätkiä mm. SRK:n saarnaajien puheista. Lähteenä on käytetty myös psykologian tietokirjoja ja olikin mielenkiintoista tietää noita perusjuttuja kasvatuspsykologiastakin.

Seksi on kielletty kokonaan ennen avioliittoa, avioliitossa ehkäisy on kiellettyä. Tästä helposti seuraa se, että nuoret miehet ja naiset ryntäävät naimisiin turhankin aikaisin, odottaen innolla ensimmäisia kokemuksiaan. Eri kiellot on iskostettu lapsesta lähtien hengellisen kasvatuksen ja yhteisön kautta;  nuorille pareille on sanomattakin selvää, ettei ehkäisyn kaltaiseen syntiin aleta, osa pitää sitä murhana. Pelotellaan, ettei taivaspaikkaa tule ehkäiseville ja ''syntymättömät'' lapset odottavat tuonpuoleisessa, ikään kuin vaatien tilintekoa. Ryhmäkuri on vahvaa ja jäsenet ottavat ilmeisesti aika herkästikin puhutteluun epäiltäessä ehkäisyn käyttöä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa ihaillaan suuria perheitä ja raskaana olevien naisten vatsakumpuja. Jos perheen pienin on ''jo'' konttausiässä, muut yhteisön jäsenet supisevat, että missä viipyy seuraava? Onko ehkäisyä käytetty? Hurjan nopeaa syntyvyysväliä ihaillaan, vaikka todellisuudessa äitejä ei valmisteta todelliseen arkeen millään lailla. Kuva pullantuoksuisesta äidistä tarkoittaakin todellisuudessa masennusta, uupumusta, huonoja avioliittoja, lasten laiminlyöntiä kun kaikille ei vain yksinkertaisesti riitä aikaa ja hellyyttä. Useat nimimerkit kuvaavat vanhempiaan vähintäänkin tunnekylmiksi, osa on kokenut sanallista ja fyysistä väkivaltaa. Arkisen rumban helpottamiseksi katraan vanhemmista lapsista (varsinkin tytöistä) muodostuu usein ''pikkuäitejä'', jotka järkyttävän nuorina ottavat vastuuta pienemmistä sisaruksistaan ja kotitöistä vanhempien lähtiessä hermolomalle viikonlopuksi tai jopa kokonaiseksi viikoksi. Tätäkin vastuullisuutta nuorikoissa ihaillaan ajattelematta tuhoisia seurauksia nuoren mielenterveydelle.

Suurperheet pitävät usein yllä kulissia, vaikka miten kamala olo olisi todellisuudessa. Näennäisesti lämmin ja tiivis yhteisö ei juurikaan lohduta perheitä. Sanotaan: ''Jumala ei anna ihmiselle suurempaa taakkaa kuin tämä jaksaa kantaa.'' Vedotaan siihen, että Vanhassa Testamentissa on suuria perheitä. Vedotaan siihen, että ollaan lapsirakkaita. Eikö naisella tulisi olla määräämisoikeus kehostaan? Eikö tulisi ajatella lasten parasta? Moninkertaiset synnyttäjät kokevat ehkäisyn niin suurena syntinä, etteivät lääkärin määräykselläkään suostu sterilisaatioon tai ehkäisypillereihin. Äidit käyvät sisäistä taistoa omia tuntemuksiaan vastaan. Liikkeen tahto ja oma tahto ovat sekoittuneet niin pahasti, että osa nimimerkeistä käyttää kokemuksistaan sanaa aivopesu. 

Avartava, kattava ja raskas. On vaikeaa kuvitella miten näin tiukka ehkäisemättömyysoppi voi olla 2010-luvun Suomessa näinkin voimissaan. Varsinkin kun oppia ei ajatella eikä perustella millään tasolla järkevästi. Jumalan luomistyöhön ei saa sotkeentua, mutta kuitenkaan koeputkihedelmöitystä ei paheksuta. Kaikki ovat opin mukaan tasa-arvoisia, mutta vanhoillislestadiolaisuuden vaatima suuräitiys suorastaan pakottaa naisen neljän seinän sisälle. Osalle opiskelu tai työssäkäynti on yksinkertaisesti mahdottomuus, kun aikaa ei riitä edes lyhyeen hengähdystaukoon. Naisia useissa uskonpiireissä myös kehotetaan aina suostumaan kun mies haluaa seksiä. Sanotaan, että suuri pesue tarkoittaa lapsirakkautta, mutta pikemminkin se saa aikaan huostaanottoja ja terapian täyttämiä vuosia. 

Ennen kaikkea yhteisö kaipaa avoimuutta ja kyseenalaistamista: Mikä konkreettisesti toimii, onko tietyissä opeissa järkeä? Jäseniltäänkin, mutta ennen kaikkea valtaapitäviltä. Tulee huomioida pahoinvointi, olla empaattinen ja auttaa konkreettisemmin. Uskon asioissakin tulee kyseenalaistaa. Käyttää järkeä ja sydäntä, eikä vain sokeasti uskoa.

Yann Martel - Piin elämä

''Meriä oli monta. Meri ärjyi kuin tiikeri. Meri kuiskaili korvaan kuin salaisuuksia kertova ystävä. Meri kilisytti kolikoita taskussaan. Meri jylisi kuin maanvyörymä. Meri suhisi kuin hiekkapaperi puuta vasten. Meri kuulosti siltä kuin joku oksentaisi. Meri oli kuolemanhiljainen.''

Piin Elämä on tarina toivottomuudesta ja toivosta. Ennen kaikkea toivosta.

Tarina jakautuu kolmeen hyvin erilaiseen osaan.

Ensimmäisessä päähenkilö Piscine ''Pii'' Patel muistelee lapsuuttaan Intiassa. Hänen isänsä on eläintarhan johtaja. Eläinten kunnioittaminen tulee siis tutuksi pienestä pitäen. Hän ihailee rationaalista opettajaansa, mutta haluaisi olla samanaikaisesti kristitty, hindu ja muslimi, koska kokee voimaantuvansa kaikkien uskontojen opeista. Tämä aiheuttaa ihmetystä ja närää niin uskonopastajissa kuin vanhemmissakin. 1970-luvun Intian poliittisen tilanteen vuoksi perhe päättää muuttaa pois kotimaastaan.

''Samalla sivulla on toinenkin ryhmäkuva, jossa on etupäässä koululaisia. Hän naputtaa kuvaa.
' Tuossa on Richard Parker', hän sanoo. Olen ymmälläni. Katson tarkasti, yritän nähdä persoonallisuuden piirteiden takana. Tämäkin kuva on valitettavasti mustavalkoinen ja hiukan epätarkka. Parempina aikoina huolettomasti napattu kuva. Richard Parker katsoo poispäin. Ei edes huomaa olevansa kuvattavana.''

Toisessa osassa alkaa uskomaton selviytymistarina. Kanada saa odottaa, kun rahtilaiva uppoaa. Pii jää oman onnensa nojaan. Tyynivaltameri ja vähäiset selviytymistarpeet ovat jo yksi ongelma. Toinen ongelma on Richard Parker, bengalintiikeri, joka jakaa pelastusveneen pojan kanssa. Hintelä Pii onnistuu viettämään kuukausia keskellä armotonta valtamerta, verta janoavan tiikerin kanssa.

''Elämää pelastusveneessä ei oikeastaan voi sanoa elämäksi. Se on kuin shakin loppupeliä, peliä muutamalla nappulalla.''

Kolmannessa osassa päästään kuivalle maalle ja tarina ikään kuin puretaan.

Tulkitsin ensimmäisen osan uskonnollista miettelöistä ja toisesta siteerauksesta jo alussa, ettei tarinassa kaikki välttämättä ole sitä miltä vaikuttaa. Häkellyin. Tekijän esipuheessa Martel kiittää herra Patelia ja muita tarinassa esiintyviä hahmoja, mikä tässä tarinassa on totta ja mikä ei? Voiko luokkakuvassa mukamas olla tiikeri?

Tarina ei ole totta ja samalla ennen kaikkea on. Kaikissa uskonnoissahan pyöritellään samoja palloja, niitä vain kutsutaan eri nimillä. Onko väliä pukeeko toivonsa Ganeshaan tai Muhammediin? Tärkeintä on, että mahdottomilta tuntuvissa tilanteissa ihmisellä on toivoa ja uskoa parempaan.

Pidin kirjasta paljon, tai oikeastaan rakastin. Vastoin ennakkoluulojani. En nimittäin ole uskonnollinen, enkä ole oikein välittänyt noista luonnon kuvauksistakaan. Mieluummin löisin itseäni haarukalla silmään kuin lukisin Lokki Joonatanin uudestaan. Mutta tätä rakastan.

Luontokuvaukset on nimittäin kirjoitettu elävästi. Melkein pystyin haistamaan ja maistamaan suolaisen, kirkkaansinisen Tyynenmeren ja näkemään lentokalat ja kilpikonnat. Martel on selvästi tehnyt taustatutkimusta myös eläinten käyttäytymisestä, Richard Parkerin käytös, reviirinmuodostukset sun muut oli kiinnostavasti ja asiantuntevan tuntuisesti kerrottu.

Toinen elävästi kerrottu asia on Piin epätoivoinen taistelu kuolemaa vastaan. Kilpikonnan veren juonti, hajoavat vaatteet, aurinkotislaimet, kylmä, kuuma, nääntyminen. Elin tuskassa mukana, samalla yrittäen tallettaa muistiin niksejä worst case scenarioiden varalle.

Uskon, että en unohda tätä kirjaa ikinä.

Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu

''Sangen usein on maallinen synti pinnalta katsottuna kuin makea hedelmä, mutta se on turmiota...''

    Teoksessa seurataan pienen kylänpahasen elämää sodanjälkeisessä Lapissa. Päähenkilö on nuori Martta Mäkelä, jonka seksuaalisuus alkaa herätä - pahoin seurauksin. Muita tärkeitä hahmoja ovat isä-Juhani, äijä (Martan isoisä), äiti Alli sekä Martan ainoa ystävä Elina. Mäkelän perheeseen otetaan myös kasvattipojaksi nuori Hannes, kun tämän oma äiti kuolee synnytykseen.

     Martta menettää neitsyytensä hetken huumassa, peuhaa useampien miehien kanssa ja tuntuu olevan himon hallitsema. Toinen hurmos, joka kirjassa esiintyy on uskonnollinen hurmos.

      Kyläläiset ovat samanaikaisesti kiihkouskovaisia sekä seksuaalisesti erittäin aktiivisia. Uskonnollisissa seuroissa saarnaaja puhuu syyllistävästi ja ankarasti ihmisten syntisyydestä ja kuitenkin itse hairahtuu asemaansa hyväksi käyttäen Elinaan. Saarna saa kyläläiset sekavaan hurmostilaan, jossa he puhuvat sekavia jumalan rakastamisesta ja anteeksiannosta. Ja päätyvät joukkosekstailemaan. Kirjan pohdintana on se, miten mikään ihmiselle täysin luonnollinen asia, voi olla niin synnillistä kuin uskonto väittää?

       Dialogia oli mukava lukea sen murretäytteisyyden vuoksi ja se sai vuoropuhelun tuntumaan aidolta. Muutoin suorasukaista tekstiä kaunistavat Mukan suloiset runot. Kirjan kaksi osaakin on nimetty runnollisesti: 1.Sinua kaipaa sydämeni ja 2.On yksin tästä sen ikävästä kyyneleeni. Ah!

       Mukka on ollut tämän kirjoittaessaan vasta poikanen. Kirja julkaistiin hänen ollessaan 19-vuotias. Kuvitella, että niin nuorena on kyennyt tuottamaan näin soljuvan tarinan, kauniita runoja ja käsittelemään näinkin suuria teemoja. Uskonto, seksi, kuolema. Muistan yläasteikäisenä nähneeni jossakin kuvan Mukan karvaisesta naamasta. Muistikuvissani tuo mies on vanha. Tänään tutkiskelin Mukasta tietoa ja sain selville, että hän kuoli vain 28-vuotiaana. Hän ehti kuitenkin lyhyen kirjailijauransa aikana tuottamaan yhdeksän teosta.