Joanne Harris - Pieni suklaapuoti

''Suklaan, vaniljan, kuuman kuparin ja kanelin tuoksu on huumaava ja tuo väkeviä mielikuvia Amerikan mantereiden raa'asta, mullansekaisesta lemusta, sademetsän kuumasta ja pihkaisesta tuoksusta. Tällä tavalla minä matkustan nykyään, niin kuin atsteekit pyhissä rituaaleissaan - Meksiko, Venezuela, Columbia. Montezuman hovi. Cortez ja Kolumbus. Jumalten juoma kuplii ja vaahtoaa seremoniallisissa maljoissa. Elämän kitkerä eliksiiri. Ehkä Reynaud vaistoaa tämän pikku puodissani, paluun aikoihin jolloin maailma oli avarampi, hurjempi paikka. Kaakaopapua pidettiin suuressa arvossa ennen Kristusta - ennen kuin Adonis syntyi Beetlehemissä tai Osiris uhrattiin pääsiäisenä. Sillä katsottiin olevan taianomaisia voimia. Siitä keitettyä juomaa siemailtiin uhritemppeleiden portailla ja sen aiheuttamat hurmiotilat olivat rajuja ja kauhistuttavia. Tätäkö hän pelkää? Nautinnon tuomaa turmelusta, lihan muuttumista irstailun astiaksi? Atsteekkipapiston orgiat eivät olleet häntä varten.''

Pieni suklaapuoti valikoitui kolmesta syystä lainakassiini:

1. Karkkilakko ohi! Jippii!
2. Syöminen sallittu!-lukuhaaste
3. Elokuvasta (ainakin Johnny Deppin suklaanruskeista silmistä) on jäänyt positiivinen muisto.

Elokuvan juonesta en muista yksityiskohtia, joten kirja oli helppo aloittaa puhtaalta pöydältä. Pikkukylän sisäänpäinkääntyneisyyttä, erilaisuuden kuvausta ja tietenkin niitä ihania konvehteja osasin odottaa. Vuosi on alkanut ainakin kirjallisuuden kannalta loistavasti, sillä pidin kovasti Kaikenkarvaisista ystävistäni. Pieni suklaapuoti on sitäkin parempi, tähän rakastuin palavasti.

Vianne Rocher ja tytär Anouk ovat viettäneet kiertolaisen elämää muuttaen jatkuvasti maasta ja kaupungista toiseen. He ottavat tällä kertaa uuden alun ranskalaisessa Lasquenetin tuppukylässä, jossa katolilaisen uskon valta on voimakas. Vianne vuokraa vanhan leipomon kirjoittaen sopimukseen nimikirjoituksen, joka on hieroglyfi, joka voisi tarkoittaa mitä tahansa. Vianne avaa Suklaataivas-nimisen konvehtipuodin vastapäätä kylän kirkkoa. Tämä järkyttää syvästi vanhoillista pappia. Avata nyt syntisen suklaan puoti ja vieläpä paaston aikana! Viannen ja papin välille syntyy tiukka jännite heidän taistellessaan omasta paikastaan.

Suklaataituri Vianne saa tukijoukon taakseen ja alkaa järjestellä kyläläisten asioita uusiksi. Hän puolustaa aviomiehensä mukiloimaa naista, sielunsukulaista vanhusta tämän tiukkapipoista tytärtä vastaan ja auttaa muita kylään päätyneitä kulkureita. Tuuli on kääntynyt, joten on tärkeiden muutosten aika. Muiden asioita järjestellessä Viannen pikku perheenkin elämä järjestyy siinä sivussa.

Lasquenetin kylä on ajaton, aivan kuin ajan kulku olisi pysähtynyt. Aluksi mietinkin, että mihin vuosikymmenelle tämä mahtaa sijoittua. Ulkomaailma on jossakin kaukana ja sen tapahtumat merkkipaaluineen ulottumattomissa. Kyläläiset puhuvat vielä noidista ja Vianne harrastaa korteista ennustamista, ilmassa on tiettyä maagisuutta. Vanhoillinen katolilaisuus ja tiukka sisäänpäinlämpeävyys toivat omat aikaepäilykseni, mutta Harris mainitsee vaivihkaa vhs-soittimen ja pakastepitsan. Hmm!

 Kirjan sivuilla tuoksuu laventeliselta suitsukkeelta ja vaniljalta, kookokselta ja rucolalta. Aistikkaan herkullista, kulinaristista haaveilua. Aitoja, täyteläisiä makuja, vastakaavittua vaniljaa esanssin sijaan! Käsintehtyjen konvehtien tekoprosessista ja eri herkkuvariaatioista oli mielenkiintoista lukea. Olen kerran tehnyt itse konvehteja, eikä temperoiminen ole mikään helpoin homma. Siinä tarvitaan harjoitusta, malttia ja lämpötilamittarin vahtaamista. Konvehtien lisäksi kirjaa lukiessa alkoi tekemään mieli mm. tomaattikeittoa ja rasvaisia pitsireunaisia räiskäleitä. Kirja sanoo: Hei, elämässä pitää olla nautintoja! On toki vahdittava sokeriarvojakin, mutta missään nimessä ei saa olla liian ankara itselleen. (Toteankin nyt karkkilakostani: Never again.) Lempparihahmokseni muodostui nautinnon ja terveyden kanssa tasapainoileva 80-vuotias Armande. Itsepäinen, boheemi ja sydämellinen teräsmummo. Juuri tuollaisen veikeänä ja sielultani nuorena haluaisin itsekin säilyä.

Odotin kirjasta leppoisaa luettavaa suklaan mussuttelun lomassa. Yllätyinkin sen tunnelmasta sekä joistakin esiin tuomista syvällisemmistä asioita. Kuten siitä miten paljon uskontoa ruoditaan. Heti alkusivuilta boheemin puodinpitäjän ja tiukan uskonnollisen auktoriteetin tavatessa ensimmäistä kertaa, odottaa jännityksellä mihin tahtojen taisto johtaa. Harris kuvaa hyvin vastakkaisten elämänkatsomusten kitkaa ja uskonnon tekopyhyyttä. Onko säännöillä aina niin väliä, eikö tärkeintä olisi tehdä se mikä on oikein? Pappi tietää kyläläisten salaisuudet, muttei vaitiolovelvollisuuden nimissä tee mitään. Sano niin ja niin monta kertaa ave mariat, niin hyvä on! Naisen haettua avioeroa väkivaltaisesta aviomiehestään, nainen onkin se kuka tekee väärin, koska avioliitto on pyhä sopimus ja yksi katolilaisuuden sakramenteista, joten pappi ottaa aviomiehen puolen. Maailma ja Lasquenet muuttuvat, mutta uskonto junnaa paikoillaan. Pölyisistä ja ristiriitaisista säännöistä kiinni pitäminen vieraannuttaa kirkon ihmisistä. Enemmän ja enemmän tulee Viannen kaltaisia, jotka haluavat elää omien sääntöjensä mukaan.

Chocolat, 1999

Luin tämän osana Syöminen sallittu!-lukuhaastetta. Kuittaan tällä ruoka-aiheisen romaanin kohdan.

Laura Hakala (toim.) - Siskonmakkarat - Miltä syömishäiriö tuntuu

''Unelma siitä, että kaikki pitäisivät minusta.''
''Hohdokkaasta lupauksesta alkoi myös kieroon kasvaminen.''
''Kokopäiväongelma oli osuva termi.''
''Miksei hän ole varovaisempi kanssani vielä?''
''Onnettomia hampaita ja heikkoja luita.''
''Joka hetki on hyvä tilaisuus jatkaa vielä vähän.''

Siskonmakkarat-Miltä syömishäiriö tuntuu koostuu syömishäiriöön sairastuneiden 18-23-vuotiaiden nuorten naisten ajatuksista. Siskonmakkaroista viisi esiintyy omalla nimellään, loput peitenimen turvin. Luvut on jaettu aihepiireittäin, esim: Minä vastaan muut, Naiseus ja rakkaus, Syöminen on sääntöjä, Me kiltit? Naiset pohtivat suorittamisen ja perhesuhteiden vaikutusta ja ylipäätään muistoja ja kasvukipuja, jotka ovat tai mahdollisesti ovat vaikuttaneet sairauden puhkeamiseen. Tytöt kertovat avoimesti arjestaan, paineista ja häpeästään sekä mitä hulluimmista laihdutuskeinoista.

Kirjan kuvitusta.

Kirjan toimittanut Laura Hakala on itse yksi Siskonmakkaroista ja sairastanut anoreksian. Hän halusi tuoda esiin sen miltä sairaus tuntuu, sillä tämä näkökulma tuntui jääneen vähälle niin mediassa kuin hoidossakin. Lopussa kirjoittajien läheiset kertovat miltä tuntuu olla syömishäiriöisen äiti, ystävä, poikaystävä. Tyttöjen kertomat ajatukset ovat niin rehellisen paljaita, että syömishäiriön puhkeamisen ymmärtää. Mutta ymmärtää hyvin myös sivustakatsojan ymmärtämättömyyden. Euforinen ahminta ja näännytys ja parantumishaluttomuus näyttävät järjettömiltä. Syömishäiriöön sairastunutta on mahdotonta ymmärtää ellei ymmärrä sitä miltä hänestä tuntuu.

Olen takakannen kanssa siitä samaa mieltä, että Siskonmakkarat on erittäin hyvää lukemista terveydenhuollon ammattilaisille ja läheisille. Kirja todella avaa sen miltä sairaustuneesta tuntuu. Syyt puhkeamiseen ovat osalle kirjoittajista itselleenkin mysteeri ja he ovat parantuneet eri oivallusten ja keinojen kautta, joten kirja ei ota lääketieteellisiä näkökulmaa. Puutteet syömishäiriöisten hoitotyössä jäivät kalvamaan ja mietinkin mikä mahtaa nykyisin olla tilanne (Kirja on ilmestynyt siis vuonna 2000). Siskonmakkaroista useampi kertoo hoitoon pääsemisen olleen vaikeaa ja liukuhihnamaista. Osalta lääkäreistä ja psykologeista puuttuu tietämys sairaudesta, ylipäätään kiinnostus potilaasta yksilönä ja terapian sijasta pakkosyötetään ja punnitaan. Onhan painon nostaminen tärkeää, en väitä vastaan. Mutta painon laskemisen takana ovat juuret isompiin ongelmiin, eikä sairaus poistu keskityttäessä vain lopputulokseen.

Ongelmallisena koen aina syömishäiriöiden kuvaamisessa lähikatseet arkisiin tapoihin ja salailuun. Jotkut anorektikot ja bulimikot kun lukevat sairautta käsitteleviä romaaneja ja tietokirjoja etsiäkseen uusia tapoja paastoamiseen, läheisten harhauttamiseen yms. On erittäin tärkeää, että aihetta käsitellään, mutta oikean tavan löytäminen on haastavaa. Siskonmakkaroiden laihdutusarjesta lukiessani en voinut olla miettimättä lukemisen vaikutusta laihuutta ihannoiviin, niihin jotka koluavat pro-ano-sivuilta jippoja. Sairastuksessa myllertävän ajatusmaailma on suorittamiskeskeisen ankara ja kapea. Hyvä sanoma saattaa jäädä valitettavasti kirjan kansien väliin.

Luin tämän kirjan osana Syöminen sallittu!-lukuhaastetta. Etsin haasteeseen sopivia tietokirjoja Syli ry:n lukusuosituslistalta ja sieltä Siskonmakkarat erottui joukosta erikoisella ja hauskalla nimellään. En tiedä tarkalleen kuinka läheisiä kirjoittajat ovat kirjoittamisajankohtana olleet, mutta ainakin kirjan nimestä huokuu lämmin huumori, sisarellisuus ja lempeys. Kun luin lyhyen kuvauksen sisällöstä, päätin valita sen haasteeseen ja olen iloinen, että valitsin juuri Siskonmakkarat.

Syöminen sallittu! -lukuhaaste

Evaria Evarian kirjahylly-blogista käynnisti lukuhaasteen, johon toivon mahdollisimman monen osallistuvan. Käykää lukemassa myös hänen kirjoituksensa aiheesta. Syöminen sallittu! kannustaa tutustumaan syömishäiriöihin ja ruokasuhteeseen. Haaste alkoi 9.12.2016 ja päättyy 6.5.2017 Syömishäiriöliitto Syli ry:n valtakunnallisena Älä laihduta-päivänä.

Haasteessa on kolme kategoriaa:
1. Romaani, jossa ruoka on tärkeässä asemassa.
2. Romaani, jossa joku henkilö kärsii syömishäiriöstä.
3. Syömishäiriötä käsittelevä tietokirja.

Laihduttaminen on mielestäni sana, joka pitäisi kokonaan kieltää. Laihduttaminen kun mielletään kuuriksi, lyhyeksi ajanjaksoksi kun kidutetaan itseä paastolla ja hölkällä. Kaalikeittodieeteillä ynnä muilla järjettömyyksillä. Juuri se, että kyseessä on väliaikainen ajanjakso on ihan väärin. Ylipainosta eroon pääsemiseksi pitäisi asennoitua elämänmuutokseen, joka kestää. Kaikkien pullukka-ohjelmien, Suurimpien pudottajien ja fitnessberberien keskellä pitäisi sitten löytää kultainen keskitie. Syöminen on ihmisen polttoaine, mutta myös nautinto. Näiden roolien tasapainottaminen voi olla vaikeaa.

Maailma on mennyt omista nuoruusajoistani entistä hullummaksi ja ulkonäkökeskeisemmäksi. En yhtään ihmettele syömishäiriöiden yleisyyttä. Fitness on noussut kovaksi trendiksi ja photoshoppaus automaattiseksi oletukseksi. Mediassa normaali vartalo on valitettavasti poikkeavuus. Tämä saa toiset treenaamaan hulluna saadakseen tiukan sikspäkin, kun taas toiset näännyttävät itseään pro-anoiksi. Se, mikä on terveellistä ja mikä ei, ei ole enää niin yksioikoista ja sekoittaa pään ilman syömishäiriötäkin ja saa ihmiset hurahtamaan. Monet kyseenalaistavat ravitsemussuosituksemme ja esim. se, onko maito todella niin terveellistä kuin meille on kerrottu vaiko vain Valion propagandaa on kuuma puheenaihe. Tutkimustulokset puolustavat välillä maitoa, välillä eivät, riippuen laatijasta. Kuluttajan on koko ajan vaikeampi ja vaikeampi tehdä valintoja. Toiset ryhtyvät vegaaniksi, toiset noudattavat gluteenitonta ruokavaliota vaikkeivat ole keliaakikkoja, toiset työntävät kehon ketoosiin kieltämällä siltä hiilihydraatit.

Linkin takana vielä lisää tietoa Älä laihduta-päivästä.

Aiotteko lähteä messiin?
Otan kommenttiboksiin mielelläni haasteeseen sopivia lukusuosituksia. :)