Andy Weir - Yksin Marsissa

''Tilanne on siis tämä. Olen haaksirikkoutunut Marsiin. Minulla ei ole yhteyttä Hermekseen eikä Maahan. Kaikki luulevat minun kuolleen. Olen moduulissa, joka on suunniteltu kestämään 31 päivää. Jos happigeneraattoriin tulee konerikko, minä tukehdun. Jos vedenkerääjään tulee konerikko, minä kuolen janoon. Jos moduuliin tulee repeämiä, minä tavallaan vain ikään kuin räjähdän. Jos mikään näistä ei tapahtuisikaan, minulta loppuu jossain vaiheessa ruoka ja minä näännyn nälkään. Niinpä. Kusessa ollaan.'''

Ylläoleva sitaatti tiivistää Yksin Marsissa kauhuskenaarion. Mark Watney on astronautti, joka on hiekkamyrskyn seurauksena jäänyt jälkeen muusta miehistöstä. Hänet on kuolleeksi luultuna jätetty Marsiin. Neuvokas Mark onnistuu kasvitieteilijän taitojensa ansiosta kasvattamaan itselleen perunaa ja selviytymään tukalista ongelmista. Lopulta viestintä Maahankin onnistuu ja koko maailma alkaa seurata selviytymistaistelua, josta vastoinkäymisiä ei todellakaan puutu.

Vuoroin seurataan Markin lokimerkintöjä Marsista, vuoroin NASA:n henkilöstön ponnisteluja Markin pelastamiseksi. Myöhemmin kuvioihin lisätään Hermes-miehistö, joka luonnollisestikin tuntee syyllisyyttä astronauttinsa jättämisestä. Markin päiväkirjamaiset lokimerkinnät tuntuvat aidoilta. Ne ovat täynnä pelkoa, tylsistymistä ja sarkastista huumoria. Kirjassa on paljon tieteellistä tekstiä avaruudesta, kemian ja fysiikan laeista sekä NASA:sta järjestönä ja sen toimintametodeista. Tieteelliset, yksityiskohtaiset väkerrelmät onnistuivat välillä menemään reippahasti yli hilseen ja laskivat kirjan viehätystä itselleni, mutta voisin kuvitella tällaisten yksityiskohtien ja hypoteesien kiehtovan varsinkin miehiä. Weirin taustatutkimus ja innostus aiheeseen paistavat tekstistä.

Nyt jo eläköitynyt kanadalainen astronautti Chris Hadfield on vaikuttunut romaanista ja sanonut näin (Takakannesta):
'' Todella harvinainen yhdistelmä hyvää, omaperäistä tarinaa, kiinnostavan todentuntuisia henkilöhahmoja ja kiehtovaa teknistä tarkkuutta. MacGyver kohtaa Salaperäisen saaren.''

Olen pitänyt astronautteja mystisinä olentoina. Kirjassa selviää, että tavallisia ihmisiähän hekin ovat. Astronautit ovat toki hyvin älykkäitä, mutta eivät kaikkitietäviä. Avaruudestakaan. Astronauteilla voi myös olla surkea tv-sarjamaku. Hermes-miehistön jäsenillä on kaikilla omat erityisosaamisensa, Mark on insinööri ja kasvitieteilijä. Hänellä on keskivertoa parempi tietämys kemiasta ja fysiikasta, mutta näille asioille Hermeksellä on ekspertti erikseen. Mark on kuitenkin kekseliäs, tosiaankin aikamoinen avaruuden MacGyver.

Pidän jo kirjan perusideaa jännittävänä. Yksin Marsissa, kuulostaa aika kolkolta ja toivottomalta kauhukuvalta. Kirja on selviytymistarina, joka lajityypillisesti kertoo siitä, miten luja ihmisen tahto selviytyä voi olla. Ja miten siitä kumpuaakin kekseliäisyyttä!

Marsia on pidetty planeettana, jossa asuminen tieteen kehittyessä voisi ehkä olla mahdollista. Avaruusmatkailusta on povattu rikkaiden tulevaisuuden harrastusta. Itseäni avaruus pelottaa. Paikka, joka on ääretön. Äärettömyyttä on mahdoton käsittää; mikä meidän planeetallamme tai elämässämme on ääretöntä? Ei mikään. Kaikella on alkunsa ja loppunsa. Ja onhan meidän oma planeettamme niin täynnä ihmettä ja kummaa, että yhdelle ihmisiälle riittää katseltavaa. Arvostan kuitenkin ihmisiä, jotka tutkivat avaruutta.

Mark pohtii kirjassa myös sitä miten useimmilla ihmisillä on sisäänrakennettu, melkein pakottava tarve auttaa hädässä olevia. Siksi on olemassa mm. verenluovutusta ja kriisiavustusta. Siksi Marsiin jääneeseen astronauttiin panostetaan sadoilla miljoonilla dollareilla. Siksi koko maailma rukoilee hänen puolestaan. Ihmiset haluavat auttaa toisiaan. Se on lohduttava ja aika kauniskin fakta.

Yann Martel - Piin elämä

''Meriä oli monta. Meri ärjyi kuin tiikeri. Meri kuiskaili korvaan kuin salaisuuksia kertova ystävä. Meri kilisytti kolikoita taskussaan. Meri jylisi kuin maanvyörymä. Meri suhisi kuin hiekkapaperi puuta vasten. Meri kuulosti siltä kuin joku oksentaisi. Meri oli kuolemanhiljainen.''

Piin Elämä on tarina toivottomuudesta ja toivosta. Ennen kaikkea toivosta.

Tarina jakautuu kolmeen hyvin erilaiseen osaan.

Ensimmäisessä päähenkilö Piscine ''Pii'' Patel muistelee lapsuuttaan Intiassa. Hänen isänsä on eläintarhan johtaja. Eläinten kunnioittaminen tulee siis tutuksi pienestä pitäen. Hän ihailee rationaalista opettajaansa, mutta haluaisi olla samanaikaisesti kristitty, hindu ja muslimi, koska kokee voimaantuvansa kaikkien uskontojen opeista. Tämä aiheuttaa ihmetystä ja närää niin uskonopastajissa kuin vanhemmissakin. 1970-luvun Intian poliittisen tilanteen vuoksi perhe päättää muuttaa pois kotimaastaan.

''Samalla sivulla on toinenkin ryhmäkuva, jossa on etupäässä koululaisia. Hän naputtaa kuvaa.
' Tuossa on Richard Parker', hän sanoo. Olen ymmälläni. Katson tarkasti, yritän nähdä persoonallisuuden piirteiden takana. Tämäkin kuva on valitettavasti mustavalkoinen ja hiukan epätarkka. Parempina aikoina huolettomasti napattu kuva. Richard Parker katsoo poispäin. Ei edes huomaa olevansa kuvattavana.''

Toisessa osassa alkaa uskomaton selviytymistarina. Kanada saa odottaa, kun rahtilaiva uppoaa. Pii jää oman onnensa nojaan. Tyynivaltameri ja vähäiset selviytymistarpeet ovat jo yksi ongelma. Toinen ongelma on Richard Parker, bengalintiikeri, joka jakaa pelastusveneen pojan kanssa. Hintelä Pii onnistuu viettämään kuukausia keskellä armotonta valtamerta, verta janoavan tiikerin kanssa.

''Elämää pelastusveneessä ei oikeastaan voi sanoa elämäksi. Se on kuin shakin loppupeliä, peliä muutamalla nappulalla.''

Kolmannessa osassa päästään kuivalle maalle ja tarina ikään kuin puretaan.

Tulkitsin ensimmäisen osan uskonnollista miettelöistä ja toisesta siteerauksesta jo alussa, ettei tarinassa kaikki välttämättä ole sitä miltä vaikuttaa. Häkellyin. Tekijän esipuheessa Martel kiittää herra Patelia ja muita tarinassa esiintyviä hahmoja, mikä tässä tarinassa on totta ja mikä ei? Voiko luokkakuvassa mukamas olla tiikeri?

Tarina ei ole totta ja samalla ennen kaikkea on. Kaikissa uskonnoissahan pyöritellään samoja palloja, niitä vain kutsutaan eri nimillä. Onko väliä pukeeko toivonsa Ganeshaan tai Muhammediin? Tärkeintä on, että mahdottomilta tuntuvissa tilanteissa ihmisellä on toivoa ja uskoa parempaan.

Pidin kirjasta paljon, tai oikeastaan rakastin. Vastoin ennakkoluulojani. En nimittäin ole uskonnollinen, enkä ole oikein välittänyt noista luonnon kuvauksistakaan. Mieluummin löisin itseäni haarukalla silmään kuin lukisin Lokki Joonatanin uudestaan. Mutta tätä rakastan.

Luontokuvaukset on nimittäin kirjoitettu elävästi. Melkein pystyin haistamaan ja maistamaan suolaisen, kirkkaansinisen Tyynenmeren ja näkemään lentokalat ja kilpikonnat. Martel on selvästi tehnyt taustatutkimusta myös eläinten käyttäytymisestä, Richard Parkerin käytös, reviirinmuodostukset sun muut oli kiinnostavasti ja asiantuntevan tuntuisesti kerrottu.

Toinen elävästi kerrottu asia on Piin epätoivoinen taistelu kuolemaa vastaan. Kilpikonnan veren juonti, hajoavat vaatteet, aurinkotislaimet, kylmä, kuuma, nääntyminen. Elin tuskassa mukana, samalla yrittäen tallettaa muistiin niksejä worst case scenarioiden varalle.

Uskon, että en unohda tätä kirjaa ikinä.