Margaret Atwood - Orjattaresi

''Minä odotan. Yritän kokoilla itseni. Olen tällä hetkellä jotakin sellaista joka pitää kokoilla. Se olento joka minun pitää tuoda esiin on tekemällä tehty, ei syntynyt.''

Päätin, että haluan tutustua uudempiin dystopioihin, tai sanotaanko sellaisiin itselleni tuntemattomampiin. Netistä tutkiskelemalla (Internet on hieno keksintö, I must say) törmäsin Margaret Atwoodiin. Luin pääpiirteittäin yhden hänen kirjansa juonen. Orjattaresi kiinnitti erikoisella tulevaisuuden kuvallaan huomioni. Lukemissani dystopioissa on ollut vahva poliittinen sanoma. On heijasteltu kylmän sodan tuntoja, sodan pelkoa ja sensuurinvastaisuutta. Atwoodin tulevaisuudessa nojataan vanhoilliskristillisiin arvoihin ja kirjailijalla on ennen kaikkea vahva sanoma naisten oikeuksista ja asemasta sekä uskontojen vaarallisesta puolesta.

Nimetön päähenkilö on orjatar, punaiseen kaapuun peitetty synnyttäjä. Kirja seuraa hänen sopeutumistaan uuden komentajansa taloon. Häntä kutsutaan komentajansa mukaan Frediläiseksi. Orjattaren oikea nimi jää salaisuudeksi.

Päähenkilö on elänyt maansa radikaalin muutoksen, joka on tapahtunut kolme vuotta aiemmin. Sitä ennen on eletty pitkälti kuin meidän aikanamme, joten on paha arvioida minkä ajan päähän tarina on sijoitettu. Jostakin syystä itsellä syntyi mielikuva, että oltaisiin edetty sata vuotta, ehkä enemmänkin. Gileadin, entisten Yhdysvaltojen alueen, on kohdannut jonkinnäköinen luonnonkatastrofi, jonka seurauksena ihmisiä on vähän ja lapsettomuutta paljon.

Ratkaisuja väestökatoon on alettu etsiä Raamatusta, turhan sanatarkasti tulkiten. Lääkäreitä rankaistaan taannehtivasti aborttien suorittamisesta, niin suuri on synti, niin suuri arvo uuden elämän luominen. Naisten sortaminen on aloitettu irtisanomalla kaikki naiset työpaikoistaan ja jäädyttämällä naisten oikeus omaan pankkitiliin. Ne joilla munasarjat toimivat on siirretty koulutuskeskuksiin, joissa opetetaan kunnon hyveet ja valmistutaan puhtoisiksi orjatarsynnyttäjiksi. Nämä naiset valikoituvat komentajien sänkyyn. Jos jälkikasvua ei ala kuulua, vika on kyseenalaistamatta naisessa ja siitä loppuu suhteellisen helppo elämä orjattarena. Steriili on kielletty sana, jota ei saa sanoa ääneen. Ei ainakaan miehistä puhuttaessa. Lapsettomiksi jäävät naiset joutuvat työleireille.

Naiset jakautuvat orjattariin, kotitalousaskareista huolehtiviin marttoihin ja komentajien vaimoihin, jotka virallisesti ovat orjattarien lasten äitejä. Käytännössä martat sitten hoitavat lapset. Taloudessa on monta naista eri rooleineen ja tehtävineen, koska gileadilaisen näkemyksen mukaan nainen ei voi olla monenlainen, on siis hyvä antaa yksi oma tehtävä ja rooli jokaiselle. Vaimolle onkin huisin kivaa kun toinen nainen tulee taloon tarkoituksenaan tulla tiineeksi aviomiehelle...Atwoodilla on hyvä pointti tässä. Naiskuva kun tuntuu valitettavasti olevan ihan nykyisinkin yksioikoinen. Ei tunnu olevan hyvää keskipolkua, olet joko hyvä, pehmeästi naisellinen äitihahmo tai paheksuttava huora. Tai nalkuttava vaimo.

Orjattaresi ylitti odotukseni huikeasti. Olen ihmeissäni, etten ole aikaisemmin kuullut tästä kirjasta, niin erikoisen loistava se on! Aivan alkuun lukeminen takelteli ja olin ihmeissäni. Atwood avaa hiljaa ja hitaasti Gileadin sääntöjä ja päähenkilön taustoja. Hiljainen tahti kuitenkin alkoi ruokkia lukuintoa päästessäni hämmennyksen yli, ärsyttävän epätietoisuuden tila vaihtui tiedonjanoon, tarkentavien kysymysten pohtimiseen. Tarinaan sopii oivasti vuorotteleva tahti päähenkilön koettelemuksissa ja menneisyyden muistoissa. Frediläisen menneisyyden muistot tekevät lukiessa pahaa hänen muistellessaan tavanomaisia asioita, kuten kaupassakäyntiä miehensä ja lapsensa kanssa tai riitoja äitinsä kanssa. Ne lisäävät uskottavuutta, toden tuntua. Muistot ja nykyisyys eroavat niin radikaalisti. Vaikka kirjan maailma on erikoinen ja tuntuisi äkkiseltään ajateltuna hullulta, että äärikristityt arvot nousisivat laeiksi, Atwood osaa luoda salakavalasti tainnuttavasta muutoksesta uskottavan.

Kirja ei lopulta siis ollutkaan yhtään niin vaikea kuin aivan alussa pelkäsin. Se on koskettava ja vaivattomasti etenevä, ennen kaikkea tarina johon jää koukkuun. Se, miten maailma on hiljalleen muuttunut painajaiseksi kerrotaan pohtivasti. Miten tähän on tultu? Tasa-arvon edistäminen on aina tärkeää, vaikka kirjoitusajankohtana 1980-luvulla ja nykyhetkenä asiat ovat suhteellisen hyvin länsimaissa, varsinkin maailmalla on yhä paljon huonoja asenteita ja epäkohtia, joita emme saa unohtaa. Mahdollisimman tasa-arvoiseen maailmaan tulisi aina pyrkiä.

Ja uskonto. Toivon mukaan se pysyy erossa valtiosta. Gileadista tulee vahvasti mieleeni Iran. Kuten Gileadissa, Iranissakin naiset kulkivat ennen vapaasti, pukeutuivat rannalle bikineihin ja ajoivat autoa. Elämä oli suhteellisen vapaata ja helppoa. Sitten tuli 1979 islamistinen vallankumous, jonka seurauksena maasta tuli fundamentalistinen teokratia, jossa uskonnollisia tekstejä tulkitaan tiukasti ja naisten sorto oikeutetaan uskon nimeen. Bikineistä hijabeihin. Voisiko se mitä Iranille on tapahtunut ja kirjassa Gileadille, tapahtua länsimaassa, jossakin eurooppalaisessa valtiossa? Ajatus tuntuu hullulta, muttei täysin epätodennäköiseltä. Vaikeina aikoina haetaan vastauksia uskosta ja uskonnon teksteistä ja kyllähän on olemassa uskontoja, joissa Raamattua tulkitaan tiukasti. Esimerkki, joka tulee mieleen ei ole edes tuolla kaukana maailmalla. Vanhoillislestadiolaisilla ehkäisy on kielletty ja naiset kokevat yhteisön sisällä tiukkaa painostusta mahdollisimman monen lapsen synnyttämiseen. Se tuottaa uskon piirissä oleville naisille eriarvoisuutta, kipuja ja masennusta.

Lopussa Atwood nitoo kaiken yhteen niin hyvin, että herra jestas. Viimeisessä luvussa otetaan ajassa hyppy, kauas aikaan jolloin Gilead on historian kirjoihin jäänyt oikku maailmanhistoriassa, omituinen aikakausi josta pidetään luentoja yliopistossa ja jossa orjattaren tarina on kyseenalainen legenda, jonka faktojen pätevyyttä tutkitaan. Orjattaren elämä on väkevä, hienosti kerrottu, aisteja herättelevä ja raivostuttavasti tässäkin ajassa totta. Tämän vastapainona pidin hyvänä Atwoodin pointtia siitä miten tämäkin painajaismainen teokratia jäi sitten lopulta ihmetyksen aiheeksi, hiekanjyväksi ajassa joka kulkee eteenpäin. Historian tutkimus on tärkeää. On välttämätöntä, ettemme toista uudelleen ja uudelleen samoja virheitä. Pidin lopetusta parhaana tarinan yhteenvetona aikoihin, jopa yhtenä parhaimpana ikinä. Se luo lohtua siihen, että maailma voi mennä eteenpäin painajaisista, oppia ja selvitä pahoista ajoista.

P.S: Stephen Kingin Mustassa tornissa Roland on myös kotoisin Gilead-nimisestä paikasta...Hieman piti hieraista silmiä, voooou. Tämä tuskin on pelkkää sattumaa, vaan tarkoituksellinen detalji tai kunnian kumarrus Atwoodin suuntaan?

Waris Dirie & Cathleen Miller - Aavikon kukka

Luin Aavikon kukan ensimmäisen kerran viitisen vuotta sitten. Teos teki vaikutuksen ja Waris Dirien huima elämäntarina on aina aika ajoin palannut mieleeni. Tarina on kerrottu riisutusti ja helppolukuisesti. Se kerrotaan Wariksen muistikuvien perusteella ja tyyli tuntuu haastattelumaiselta monologilta. Se ei kuitenkaan ole ainakaan itselleni helppo kirja, sillä uudella lukukerrallakin se herätti ajatuksia ja tunteita. En koe olevani erityisen naiivi naisten sortamisesta ja epäoikeuksista, mutta kirja todella avasi silmiäni. Naisten silpominen on kuvottavaa ja kirjan tehtävä on ennen kaikkea levittää tietoutta siitä. Sen Dirie on katsonut olevan hänen elämäntehtävänsä ja tarkoituksensa. Kirja auttaa myös ymmärtämään kulttuurien törmäystä; miten vaikeaa uuden elämän rakentaminen täysin vieraassa maailmassa on.

Kuka on Waris Dirie?

Kirja alkaa kohtaamisesta leijonan kanssa. Pieni kotoaan paennut tyttö kauhistuu, että no niin. Tässä on pakomatkan ja elämän loppu. Waris on aamun aikaisina tunteina, muun perheen nukkuessa aloittanut juoksumatkan halki aavikon. Hänen isänsä aikeena on ollut myydä tyttärensä avioliittoon kuusikymppiselle, kävelykepin varassa ontuvalle ukolle. Kapinallinen 13-vuotias haluaa kuitenkin itselleen toisenlaisen tulevaisuuden.

Tyttö selviää isänsä ajojahdista ja kuorma-autokuskin raiskausyrityksestä Somalian pääkaupunki Mogadishuun. Hän elää vuoroin kaikkien sukulaistensa nurkissa. Hänen isosiskonsakin on karannut perheensä luota, mutta sympatiaa heruu minimaalisesti. Onhan Waris lisännyt äitinsä suurta työtaakkaa lähtiessään. Mutta takaisin palaaminen ei ole vaihtoehto nuorelle kapinalliselle.

14-vuotiaana Waris lähtee kohti tuntematonta. Hänen tätinsä mies toimii Lontoossa Somalian suurlähettiläänä ja etsii kotiapulaista. Tässä on tilaisuus. Tyttö lähtee siivoamaan ja laittamaan ruokaa perheen hulppeaan kotiin. Hän saa pientä palkkaa, muttei ensimmäisinä vuosinaan opi juuri mitään Englannin kielestä tai kulttuureista, sillä häntä ei kovin usein päästetä talon ulkopuolelle ja tv:tä hänen ei anneta katsella. Neljän vuoden päästä täti perheineen joutuu palaamaan Somaliaan, mutta Waris päättää jäädä. Hän on uusien ongelmien edessä: Mistä saada töitä, kun ei ymmärrä paikallista kieltä eikä kulttuuria eikä osaa lukea? Mistä löytää asunto? Miten piilottaa se fakta, että on laittomasti maassa, kun palaaminen ei missään nimessä ole vaihtoehto?

Tyttö pääsee alkuun löytäessään töitä McDonaldsilta, mutta varsinainen ura aukeaa muotivalokuvaajan ansiosta. Hän on vaikuttunut somalitytön kauneudesta jo pari vuotta aiemmin. Tyttö saa kasvonsa isoihin muotijulkaisuihin, näytösten lavoille ja mainoskamppanjoihin. Se pyörittää häntä ympäri maailmaa ja tekee kuuluisaksi, mutta se ei ole syy minkä hän kokee olevan takana siinä että jumala pelasti hänet leijonan kidasta. Länsimaalaistuessaan hänelle paljastuu karu totuus hänelle tehdystä vääryydestä: Kaikkia maailman naisia ei olekaan ympärileikattu. Waris käyttää saamaansa julkisuutta ja vaatii toimittajaa kirjoittamaan kauniiseen kiiltokuvamuotilehteen Marie Claireen aavikolta-huippumalliksi-tarinan sijasta haastattelun naisten ympärileikkauksesta. Huippumalli saa aikaan keskustelua länsimaalaisille shokeeraavasta aiheesta ja jatkaa työtään YK:n hyvän tahdon lähettiläänä.

Kirjan viesti

''Tavoitteenani on auttaa Afrikan naisia. Tahdon nähdä että heistä tulee vahvempia eikä heikompia, sillä ympärileikkaus heikentää naista sekä fyysisesti että henkisesti. Koska naiset ovat Afrikan selkäranka ja tekevät suurimman osan työstä, kuvittelen mielelläni, miten paljon he saisivat aikaan, ellei heitä olisi lapsina silvottu niin että he joutuvat toimimaan koko elämänsä vammaisina.''

Ollessaan noin 5-vuotias Warisille suoritettiin naisen ympärileikkaus. Mustalaisnaiselle maksettiin suuri summa rahaa ja tyttö vietiin aamulla aikaisin syrjempään muusta perheestä, jotta he eivät kuulisi hänen huutojaan. Nainen otti tylsän ja verisen partaterän, sylkäisi siihen ja poisti kaiken ulkoisista sukuelimistä. Tytölle nousi korkea kuume ja perheen naiset kehottivat olemaan virtsaamatta. Miten voi edes kuvitella kipua, joka tulee kun sahataan pois kehon herkin alue? Saatika pelko, jonka pieni lapsi kokee?

Waris jätetään yksin aavikolle toipumaan operaatiosta jalat sidottuina, jotteivat tikit aukeisi. Kun hän palaa takaisin perheensä luo, isä kysyy ensimmäiseksi miltä tuntuu. Tällä hän tarkoittaa perinteen tuomaa asemaa, joka mukamas toimii aikuistumisriittinä, poistaa pikkutytön ''saastaisuuden'' ja avaa naimakaupat. Myöhemmin Waris palaa hirveyksien tapahtumapaikalle. Puuttuvat palaset ovat hävinneet kiveltä, jonne mustalaisnainen ne jätti, luultavasti päätyneet korpin tai muun petoeläimen suihin.

Naisten elämän mittaisista kärsimyksistä somalimiehillä ei ole hajuakaan. Silpominen aiheuttaa valtavat kuukautiskivut, synnytyskivut, infektioriskit ja niinkin yksinkertainen homma kuin virtsaaminen kestää vartin. Naisen tuntoherkin kohta on poistettu, joten seksi ei ole perinteisellä tapaa nautinnollista. Koska usein instrumentit ovat likaiset, hepatiitit ja HIV saattavat kulkeutua uhriin.

Nykyisin termiä naisten sukupuolielinten silpominen pidetään kuvaavampana, sillä operaatio aiheuttaa uhrille niin suurta fyysistä kuin henkistä kipua läpi elämän, ettei sitä voi mitenkään verrata miehille suoritettavaan ympärileikkaukseen. Suomessa rikosnimike silpomiselle on törkeä pahoinpitely. Somaliassa operaatio on suoritettu monessa polvessa vuosisatojen ajan ja tekoa perustellaan uskonnolla, vaikkei Koraanissa tekoon kehoiteta. Kirjan mukaan maailmassa on silvottu 130 miljoonaa tyttöä ja naista.

Kyseessä on miesten vaatima oikeus naisen seksuaalisuuteen. Silpomisen katsotaan poistavan naisen yliseksuaalisuuden ja saastaisuuden. Ulkoisista sukuelimistä jätetään jäljelle tulitikun kokoinen reikä (sen verran että kuukautisveri ja virtsa pääsevät juuri ja juuri ulos), jotta naisen koskemattomuus on häitä ja avioliittoa varten sinetöity. Naisen synnytettyä laajentunut ''reikä'' usein ommellaan uudestaan kiinni. Nainen ei ole mitään, jos ei pääse naimisiin. Kaikesta jaetusta kärsimyksestä huolimatta naiset tukevat toimenpidettä, sillä se on tae paremmasta tulevaisuudesta. Ilman silpomista kukaan mies ei huoli lasta vaimoksi. Dirie vertaa operaatiota siihen miten länsimaissa vanhemmat maksavat, jotta lapsi pääsee parempaan kouluun.

Miten paljon voikaan ihmisen elämä muuttua. 

Se oli päällimäinen ajatukseni viisi vuotta sitten ja sama ajatus tuli nytkin. Tyttö karkaa aavikolta jalat verillä ilman kenkiä ja päätyy huippumalliksi. Se on aika käsittämätöntä. Waris tulee kulttuurista, jossa ei tunneta kelloa, kalenteria, syntymätodistuksia, maailmankarttaa, vessanpönttöä tai juurikaan mitään länsimaalaista ja päätyy vaatimattomasta paimentolaiselämästä yhtäkylläiseen maailmaan.

Miten paljon voikaan ihmisen elämä muuttua, mutta ihminen itsessään ei. 

Huolimatta varsin rikkaasta elämästä ja ammatista, jossa myydään vuoroin mitäkin tavaraa, Waris pysyy ennen kaikkea somalialaisena. Hän pysyy ahkerana, kapinallisena, impulsiivisena, kekseliäänä, rohkeana. Koska hän on viettänyt lapsuutensa paimentolaisena, hän sopeutuu hyvin mallimaailman jatkuvaan reissaamiseen vähin tavaroin. Perhe on aavikolla elänyt päivän rytmin mukaan, oma varjo on kertonut milloin pimeys lähestyy, joten hän ei kuitenkaan opi länsimaalaiseen tyyliin, jossa vahtaamme kalenteria ja kelloa sännäten paikasta toiseen. Perhe on kunnioittanut luontoa ja eläimiä, sillä niiden varassa he ovat eläneet. Koko perhe on työskennellyt ankarasti yhteisen hyvän eteen ja pieni Wariskin on tottunut kävelemään kilometrikaupalla, päiviä ilman kenkiä etsien vettä. Tällaisen jälkeen länsimaalainen tapa valitella päänsärkyä tuntuu mitättömältä. Oman perheen auttaminen on kunnia ja velvollisuus, josta ei valiteta, sillä yhteinen hyvä on kaikkien hyvä aavikolla.

Waris kertoo kirjassa paljon hyvää ja kaunista Somaliasta ja muistelee lapsuuttaan lämpimästi. Kirjan parhaimpia kohtia onkin se kun hän palasi 15 vuoden tauon jälkeen etsimään äitiään ja ymmärsi kuinka paljon ikävöi aavikon elämää. Maa on sekasortoinen, hallituksen raunio, jonne palaaminen olisi kuitenkin vaarallista.

Suosittelen kirjaa, jos haluat lukea nopea- ja helppolukuisen kirjan, joka herättää ajatuksia. Varsinkin jos olet kiinnostunut naisten oikeuksista ja naisten sukupuolielinten silpomisesta. Se sopii myös, jos haluat lukea poikkeuksellisen tuhkimotarinan.

Kirjasta on tehty elokuvasovitus Aavikon kukka vuonna 2009. Elokuvankin päätarkoitus on nostaa tietoisuutta naisten silpomisesta Waris Dirien elämäntarinan kautta ja se onnistui koskettamaan, vaikkei lempparien joukkoon kuulukaan. Kirjan jälkeen elokuva tuntui ohuelta tiivistelmältä. Erityisesti ovat jääneet mieleen henkeäsalpaavat aavikkomaisemat.

Trailerin voi tsekata tämän linkin takaa

Alice Walker - Häivähdys purppuraa

14-vuotias Celie aloittaa kirjeiden kirjoittamisen Jumalalle. Isänsä raiskauksien seurauksena nuori tyttö synnyttää kaksi lasta, jotka adoptiossa erotetaan äidistään. Rumaksi ja tyhmäksi haukuttu naisen alku naitetaan miehelle jonka etunimeä Celie ei liiton alkutaipaleella tahdo muistaa. Hänelle aviomies on nimittäin isäntä.

Pahinta Celien elämässä on kuitenkin se, että avioliiton kautta hän joutuu vuosikymmeniksi eroon rakkaasta pikkusiskostaan Nettiestä. Siskosten elämistä muotoutuu varsin erilaisia. Celie kasvaa naiseksi Amerikan etelässä 1900-luvun alkupuoliskolla, aikana jolloin rotuerottelu on voimissaan. Nettie sivistyy, päätyy lähetystyöhön Afrikkaan olinko-heimon kylään ja hetkeksi myös Englantiin. Rasismi ja epätasa-arvo ovat voimissaan myös meren takana, vaikka näyttäytyvät eri muodossa.

Aluksi tuotti vaikeuksia päästä murrosikäisen päiväkirjamaiseen kerrontaan kiinni. Celien kirjeet on kirjoitettu puhekielellä ja aluksi tekstit ovat lyhyitä ja karkeita, asiat kerrotaan kaunistelematta. Celien ja Nettien aikuistuessa vuosikymmenten saatossa tyyli kuitenkin muuttuu. Lähetystyötä tekevä ja itseään sivistänyt Nettie kirjoittaa siskolleen pitkiä kirjeitä, jotka rikkovat tyyliä eivätkä tunnu kirjeiltä ollenkaan. Celie oppii siskoltaan paljon maailmasta, mm. sen, että Amerikan mustatkin ovat alun perin kotoisin Afrikasta. Celiekin muuttuu vanhemmiten filosofisemmaksi ja kirjoittaa pidempiä mietintöjä elämästään.

Tarinassa on paljon teemoja. Mielikuvissani olen aina liittänyt kirjan kertomukseksi rasismista. Yllätyin siitä, että suurimmaksi teemaksi tarinassa nousevat naisten oikeudet ja sukupuoliroolien tutkailu. Häivähdys purppuraa on ennen kaikkea tarina kolhitusta naisesta, joka vuosien saatossa oppii arvostamaan itseään.

Kolmenkymmenen vuoden aikana Celie ehtii tutustua uskomattomiin naisiin, joilta kaikilta hän oppii elämästä ja naiseudesta. Yksi naisista on Sofia, joka esimerkillään opettaa että miehen ja naisen perinteiset roolit eivät sovi kaikkien ylle. Sofia omaa ominaisuuksia, joita perinteisesti edelleenkin liitetään miehiin. Hän on fyysisesti iso ja vahva, itsevarma ja paha suustaan. Aviomies Harpo taas on fyysisesti vaimoaan heikompi ja epävarma avioliittonsa roolien nurinkurisuudesta. Harpo yrittää huonoin tuloksin saada vaimonsa tahtoa omaan taskuunsa. Miesnegatiivinen kirja ei kuitenkaan ole, sillä loppua kohden karskit miehet kasvavat ihmisinä ja oppivat arvostamaan naisia ja naisellisia harrastuksia, kuten ompelua.

''Mitä, väitäkkö että Jumala on turhamainen? minä kysyin.
En, se sano. Ei turhamainen, se vaan tahtoo olla jakamassa kaikkea hyvää. Minä luulen että Jumalaa ottaa päähän jos sinä kävelet violetin värin ohi pellolla ekkä huomaa.
Mitä se tekee kun sitä ottaa päähän? minä kysyin.
Se keksii jotain muuta. Ihmiset luulee että Jumalaa kiinnostaa vaan se miten me miellytetään sitä. Mutta hölmökin voi nähdä että se yrittää kaiken aikaa miellyttää meitä takasin.''

Shugilta Celie oppii ehkä elämänsä tärkeimmät opit. Shug opettaa Celietä näkemään itsensä rakastettavana, eheyttää rikottua seksuaalisuutta ja kannustaa pohtimaan jumaluutta. Onko Jumala kaapuun pukeutunut valkoinen partanaama vai jotain muuta? Jumaluuden ja uskontoaiheiden kääntely uudessa valossa avaa elämästä aivan erinäköisen kokemuksen. Enkeli Shug ei kuitenkaan ole, vaan villistä elämästä nauttiva, paheksuttu blues-laulaja. Hän ei aina pysy Celien rinnalla ja suhde on muutenkin konstikas, onhan Shug myös Celien aviomiehen Albertin rakastajatar.

Rasismia ja rotuerottelua käsitellään enemmän loppupuolella, esim. Sofian piikatöissään hoitaman, nyt jo aikuistuneen, lapsen kautta. Suhde ei ole eheä, vaikka jotkut valkoiset hiljalleen alkavat arvostaa mustien piikojen kasvatustyötä. Lapsethan ovat vanhempiensa sijasta mustien kotiapulaisten kasvattamia. Suurempaa perspektiä naisten asemaan, rotuerotteluun ja koko kolonialismiin tuovat Nettien kirjeet meren takaa Afrikasta. Valkoinen hallinta vähät välittää mantereen alkuperäisistä heimoista, kylä raivataan matalaksi jotta saadaan uusi tie rakennetuksi. Naisten eheys rikotaan ympärileikkauksella. Mutta afrikkalaisilla on ylpeys ja tuntemus omasta arvosta, jonka osa amerikkalaisista mustista on menettänyt.

Rotuerottelu on mieletön historian häpeäpilkku ja aiheena mielenkiintoinen. Lämminhenkisyydessään kirja palauttaa mieleen Kathryn Stockettin Piiat, joka sekin sisältää ison joukon vahvoja naishahmoja ja esittelee mustien elämää Yhdysvaltojen etelässä. Samoja teemoja käsitellään myös Alex Haleyn orjasuvusta kertovassa romaanissa Juuret, jonka olen kehunut blogissa puhki. Haluan ehdottomasti lukea samoista aihepiireistä vielä lisää tarinoita.

Steven Spielberg on ohjannut romaanista vuonna 1985 samannimisen elokuvasovituksen. Se olisi jännä tsekata vielä tähän perään. Rooleissa nähdään mm. Whoopi Goldberg Celienä ja Oprah Winfrey Sofiana (Kyllä, Oprah on  kunnostautunut myös näyttelijänä!). Elokuva sai aikanaan yksitoista oscar-ehdokkuutta voittamatta kuitenkaan yhtään.