''Wagmanin mukaan (juuri silloin tämä oli vaivoin pystynyt puhumaan, joten suurimman osan Mickel oli saanut tietoonsa kun hän oli myöhemmin lukenut gradun) teos sisälsi runoutta, joka oli niin häiritsevää että se aiheutti lukijassaan voimakkaita negatiivisia tunteita koskaan aiemmin dokumentoimattomalla tavalla. Käsikirjoituksen hän oli löytänyt Kenneth Björkin tapauksen tutkimusmateriaalin joukosta, ja Wagmanin vaisto sanoi - kuten hän kertoi maatessaan keskellä huoneensa lattiaa kattolamppuun tuijottaen - että kirja oli vastuussa niistä yhdestätoista kuolemantapauksesta joita tutkinnat käsittelivät. Todistaakseen asian hän valmisteli koetta, joka mittasi tunnemuutoksia testiryhmässä, jolla hän aikoi luettaa osia kirjasta.''
Kaj Korkea-ahon Paha kirja kertoo 1920-luvun käsikirjoituksesta, kustantajan hylkäämästä runoteoksesta Elon murheellisesta hämärästä. Runoilijan veljen auringonpimennyksen tummentamissa häissä helvetti on päässyt irti vieraiden kuultua elämässä huonot arvat saaneen Leander Granlundin lukemia runoja. Vuosien myötä legendat tapahtumista alkavat elää ja netissä Kustavin häihin liitetään okkultistisia huhuja.
Pasi Maars-niminen opiskelija pääsee unohdetun kirjailijan ja runojen jäljille. Kirjallisuuden luennoitsija Mickel Backman on opiskeluaikoinaan menettänyt ystävänsä, Granlundista gradua kirjoittaneen saksalaisen vaihto-oppilaan. Myöskin kirjan takia suljetulle osastolle on päätynyt Backmanin entinen salarakastajatar Elsa Sinnemäki. Pinnalle nousseet runot alkavat aiheuttaa uudelleen Turun yliopistomaailmassa tuhoa. Pahuus kiehtoo. Backman onkin salaa vuosikaudet säilyttänyt keskenjäänyttä gradua ja Maarsilla on aavistus tästä...
Kirjaa on vaikea kategorioida. Onko se kauhua? Takakansi sanoo: ''Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvettiin.'' Kaikki alkaa luennolta, jossa Maars kysyy unohdetusta teoksesta ja sen synkästä maineesta Backmanilta. Tarina lähtee seuraavaksi yllättäville urille. En odottanut, että jännittävän tarinan alustamisen jälkeen ruodittaisiin keski-ikäisten kulahtanutta avioliittoa tai kriiseilevän Callen, Pasin ystävän, tuskaista opiskelijaelämää. Loppua kohden helvetti alkaa kuitenkin hiipiä pinnalle ja tuho pääsee valloilleen.
Kirjan luettua tulin pohtineeksi kirjallisuuden vaikutusta ja vastuuta. 1700-luvulla kirjoitetun Nuoren Wertherin kärsimysten vastuulle pistettiin nuorten itsemurha-aalto. Hevimusiikkia on syytetty ties mistä. Fundamentalistit ovat polttaneet jopa The Beatlesien vinyylejä. Voiko taiteesta tehdä syntipukin? Omasta mielestäni mitään aihetta ei tulisi sensuroida, kunhan ei satuta ketään. Maailma tarvitsee kaikenlaisia tarinoita. Jos kirja, elokuva, kappale tai muun taiteen muoto ajaa epätoivoisiin tekoihin tai rikolliselle tielle, ongelmia on kytenyt ihmisessä itsessään alun alkaen ja on tarvittu vain viimeinen pisara.
''Jokainen keskeyttänyt tai vaatimusten uuvuttama opiskelija, jokainen kaksikymppinen, jonka kysymykset hukkuivat yhä kasvavaan opiskelijaryhmiin, ja jokainen essee, jolle Micke ei ehtinyt suoda oikeudenmukaista toista lukukertaa, sai hutiloiden kasatun rakennelman halkeamat erottumaan yhä selvemmin. Se että maassa määrätietoisesti kehiteltiin yliopistoa, jossa nuorilta ihmisiltä vietiin into ja mielenkiinto pikapikaa jaettavien titteleiden takia, oli hirvittävyys vailla vertaa.''
Paha kirja kritisoi myös yliopistoon kohdistuneita leikkauksia ja opiskelijoiden ankeaa elämää kelan almujen varassa. Teema nousee esiin jo ensimmäiseltä sivulta, jossa käy ilmi että yliopiston kahvikoneen korjaaminen on pirun vaikean oloinen homma rahoitettavaksi.
Calle on samaistuttava parikymppinen hahmo, joka kamppailee opiskelijan arjen ja alkavan aikuisuuden kanssa. Luennoilla käynti ei kiinnosta, kun tietää luultavimmin valmistuvansa työttömäksi. Sivutoiminen ammatti stand uppikaan ei aina ihan luista. Tyttöystävä Helenan yllättävä erohalu ajaa hänet laastarisuhteeseen uskonnollisen Marjutin kanssa. Vahingossa päädyttyään lukemaan helvetillistä runoa Calle masentuu. Marjut on tyytyväinen rakastamansa miehen kanssa, vaikka tuntuu tietävän, ettei tunne ole molemminpuolinen. Calle hyväksikäyttää toisen hoivaviettiä.
Backlundin hahmo ärsytti. Hänhän jakaa vastuun helvetillisen runokirjan seuraamusten kanssa. Se mitä hän teki Elsalle aiheutui silkasta omistuksen halusta ja kateudesta, jossa kirja oli vain ihmisen pahuuden väline. Hän päätyy myös surulliseen päätökseen vaimonsa suhteen, oikeuttaen sen itselleen hyvänä tekona, ajatellen säästävänsä vaimon poikansa menettämisestä aiheutuvasta surusta.
Pidin kirjasta, sitten vähän vähemmän ja lopulta pidin. Kirja olisi kaivannut enemmän kauhun mystiikkaa. Takakirjan lupaama kauhuisa tunnelma nimittäin lopahti yht'äkkiä kuin seinään, arkiseen Turkuun ( Oli tosin mukavaa lukea tutusta miljööstä!). Rattaisiin tuli taas liikettä tosiaan lopussa ja viihdyin hyvin kuvattujen opiskelijahahmojen kanssa ihan hyvin ''odotustilassa'' ennen äksöniä. Eniten jäi vaivaamaan takakansi, joka harhaanjohti lukuodotuksia.
Kaj Korkea-ahon kirjoitustyyli on raikas ja tarina yhdistelee mukavasti erilaisia elementtejä. Kuivaa huumoria yhdistettynä mystiikkaan ja suomenruotsalaisten arkiseen opiskelijaelämään. Luen todella vähän nuoria suomalaisia kirjailijoita tai ylipäätään kotimaista. Korkea-ahon sillisalaatista jäi loppupeleissä hyvä maku suuhun ja herätti kyllä mielenkiintoa kirjailijan aiempiin teoksiin.
Ovatko muut lukeneet Pahaa kirjaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti