Näytetään tekstit, joissa on tunniste yliopisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yliopisto. Näytä kaikki tekstit

torstai 3. marraskuuta 2016

John Williams - Stoner


''William Stoner oli oikein nuorena luullut rakkauden täydelliseksi olemassaolon tilaksi, jonka ihminen saattoi saavuttaa, jos hänellä oli onnea. Kypsemmällä iällä hän oli tullut siihen käsitykseen, että rakkaus oli valeuskonnon taivas, jota kohti kuului tähystää huvittuneena epäille, lempeän tuttavallisesti halveksien ja nolostuneesti haikaillen. Nyt keski-iässä hänelle alkoi selvitä, että rakkaudessa ei ollut sen paremmin kyse armosta kuin illuusiosta. Hän piti sitä inhimillisenä muutoksena, tilana joka keksittiin ja jota muokattiin hetki hetkeltä ja päivä päivältä tahdolla, älyllä ja sydämellä.''

Viime vuoden käännöskirjojen tapaus Stoner päätyi vihdoin Mustelumon luettuihin. Kirja on kummitellut mieleni perukoilla niin kauan, että nyt oli viimein aika toimia ja vihdoin ja viimein varata se bibliootekista. Odotukseni olivat erittäin korkealla, olenhan kuitenkin vuoden verran imenyt hehkutusta tästä ja nostanut odotuksiani katonrajaan.

Stoner on alunperin julkaistu 1965, mutta vasta parina viime vuotena saanut kunnolla pöhinää uusien painosten ja käännösten kautta. Suomessa kirja on julkaistu ensimmäistä kertaa viime vuonna ja täällä ainakin kirjabloggaajat ovat olleet aika myytyjä.

William Stoner syntyy 1891 maatilan perheeseen ja 19-vuotiaana aloittaa agronomin opinnot yliopistossa. Yksi käänteen tekevä hetki, taianomainen lumoutuminen kieleen ja kirjallisuuteen, saa hänet vaihtamaan pääainetta. Valinnallaan hän tuottaa pienen pettymyksen vanhemmilleen, jotka ovat odottaneet sukupolven vaihdosta tilalleen. Stoner paneutuu opiskelulle, sitten opettajuudelle. Hän rakastuu, pettyy, rakastuu uudelleen, iloitsee ja pettyy.

Pidin kirjasta. Tarina puhutteli, mutta en tiedä varsinaisesti pidänkö kirjan sanomasta tai siitä minkä siis tulkitsen olevan sen sanoma. Stoner eli kirjallisuudelle veresrakkaudella ja intohimolla, mutta muutoin elämä oli vain ok. Välillä kamalaakin.Vaimo oli ihan hirveä akka. En ymmärrä miksi ihmeessä Edith suostui kosintaan, nainen tuntui olevan vastahakoinen alusta alkaen ja liiton edetessä pinnan alta paljastui kylmää juonittelevuutta. Pinnallinen Edith kaikesta kolkkoudestaan huolimatta säälittikin, sillä hän vaikutti jopa onnettomammalta kuin miehensä. Elämänsä rakkauden Katherinen Stoner piti itsellään tulipunaisen, mutta vain ohikiitävän hetken. Yliopistolla Stoneria nujerrettiin, kun hän yritti pitää oikeudesta ja standardeistaan kiinni. Tyttärestä tuli juoppo.

Stonerin elämä saa pohtimaan onnellisen elämän määritelmää. Tai hyvän elämän. Saatteessa kirjailija Williams sanoo, että Stoner eli hyvän elämän. Hän sai omistautua opettamiselle. Hän sai paneutua kirjallisuuteen ja kirjoittaa. Ehkä se olikin hänen elämänsä rakkaus Katherinen sijasta? 

Itse en jäisi liittoon nalkuttavan ja vaikean naisen kanssa, joka käyttää tytärtä pelinappulana kostaakseen. En ymmärtänyt mikseivät hra ja rva Stoner eronneet, ärsytti niin vietävästi!  Kun on oma elämä ja onni kyseessä, ei pitäisi miettiä yhteiskunnan ideaalikäsityksiä tai supinaa selän takana. Kaikista kamalinta arjen painajaista mitä voin kuvitella olisi elää nalkuttavassa, onnettomassa liitossa vuodesta toiseen. Stonerissa oli muutoin ihailtavaa hiljaista rohkeutta, miksei sitä samaa uskallusta ollut rakkaudessa?

Stoner antoi mielestäni kaiken lipua sormistaan. Huono liitto vain jatkui, rakastaja päästettiin menemään, ainoasta tyttärestä vieraannuttiin, samaten lapsenlapsesta. Elämä oli ehkä ihan hyvä, mutta eikö elämän tulisi olla muutakin kuin vain ajelehtimista?

Kielestä pidin kovasti, Williams kirjoittaa vähäeleisen kauniisti. Siitä jotenkin kaikuu se että kirja on kirjoitettu monta vuosikymmentä sitten. Stoner hahmona jäi vähän etäiseksi. Kuin yrittäisi tarttua kiinni, mutta haluamasi jää piirun verran kättesi ulottumattomiin. Tämä kirja olisi aivan erilainen kokemus minä-kertojalla. Jäi tunne että vaikka kuvaillaankin Stonerin tunteita, ei tiedä miksi hän tekee kuin tekee. Hän jää kryptiseksi.

Kirja kannustaa ehdottomasti kulkemaan omia polkuja, tekemään valintoja itselleen. Tämä on paljon käytetty teema, mutta se miten hienovaraisesti se välittyy Stonerin elämästä on koskettavaa ja poikkeuksellista. Rakkaudessa Stoner teki väärän valinnan. Mutta maanviljelijäperheessä kasvaneena hän teki valtavan rohkean valinnan vaihtaessaan kirjallisuuden pääaineekseen agronomi-opintojen sijaan. Oli myös uskaliasta jäädä molemmista sodista kotirintamalle. Kaikista ihailtavimpana rohkeutena pidin kuitenkin sitä, että hän piti oikeuden tunnostaan kiinni yliopiston painostuksessa. Moni muu olisi antanut olla, katsonut sormien läpi mukavuudenhalusta. Juuri tuollaisia ihmisiä ihailen.

Stonerin tytär sen sijaan ei saa kulkea omia polkujaan. Oli nujertavaa lukea miten Edith aivopesi Gracen hänen maailmaansa. Maailmaan, jossa koktail-kutsut ja suosituksi tuleminen määrittelevät ihmisen arvon, eivätkä oppiminen ja kehittyminen, joita Stoner yritti saada tytön tavoittelemaan.

Elämä on kaunista ja samalla niin haikeaa, se tunne jäi Stonerin polusta päällimmäiseksi.


sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Kaj Korkea-aho - Paha kirja


''Wagmanin mukaan (juuri silloin tämä oli vaivoin pystynyt puhumaan, joten suurimman osan Mickel oli saanut tietoonsa kun hän oli myöhemmin lukenut gradun) teos sisälsi runoutta,  joka oli niin häiritsevää että se aiheutti lukijassaan voimakkaita negatiivisia tunteita koskaan aiemmin dokumentoimattomalla tavalla. Käsikirjoituksen hän oli löytänyt Kenneth Björkin tapauksen tutkimusmateriaalin joukosta, ja Wagmanin vaisto sanoi - kuten hän kertoi maatessaan keskellä huoneensa lattiaa kattolamppuun tuijottaen - että kirja oli vastuussa niistä yhdestätoista kuolemantapauksesta joita tutkinnat käsittelivät. Todistaakseen asian hän valmisteli koetta, joka mittasi tunnemuutoksia testiryhmässä, jolla hän aikoi luettaa osia kirjasta.''

Kaj Korkea-ahon Paha kirja kertoo 1920-luvun käsikirjoituksesta, kustantajan hylkäämästä runoteoksesta Elon murheellisesta hämärästä. Runoilijan veljen auringonpimennyksen tummentamissa häissä helvetti on päässyt irti vieraiden kuultua elämässä huonot arvat saaneen Leander Granlundin lukemia runoja. Vuosien myötä legendat tapahtumista alkavat elää ja netissä Kustavin häihin liitetään okkultistisia huhuja.

Pasi Maars-niminen opiskelija pääsee unohdetun kirjailijan ja runojen jäljille. Kirjallisuuden luennoitsija Mickel Backman on opiskeluaikoinaan menettänyt ystävänsä, Granlundista gradua kirjoittaneen saksalaisen vaihto-oppilaan. Myöskin kirjan takia suljetulle osastolle on päätynyt Backmanin entinen salarakastajatar Elsa Sinnemäki. Pinnalle nousseet runot alkavat aiheuttaa uudelleen Turun yliopistomaailmassa tuhoa. Pahuus kiehtoo. Backman onkin salaa vuosikaudet säilyttänyt keskenjäänyttä gradua ja Maarsilla on aavistus tästä...

Kirjaa on vaikea kategorioida. Onko se kauhua? Takakansi sanoo: ''Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvettiin.'' Kaikki alkaa luennolta, jossa Maars kysyy unohdetusta teoksesta ja sen synkästä maineesta Backmanilta. Tarina lähtee seuraavaksi yllättäville urille. En odottanut, että jännittävän tarinan alustamisen jälkeen ruodittaisiin keski-ikäisten kulahtanutta avioliittoa tai kriiseilevän Callen, Pasin ystävän, tuskaista opiskelijaelämää. Loppua kohden helvetti alkaa kuitenkin hiipiä pinnalle ja tuho pääsee valloilleen.

Kirjan luettua tulin pohtineeksi kirjallisuuden vaikutusta ja vastuuta. 1700-luvulla kirjoitetun Nuoren Wertherin kärsimysten vastuulle pistettiin nuorten itsemurha-aalto. Hevimusiikkia on syytetty ties mistä. Fundamentalistit ovat polttaneet jopa The Beatlesien vinyylejä. Voiko taiteesta tehdä syntipukin? Omasta mielestäni mitään aihetta ei tulisi sensuroida, kunhan ei satuta ketään. Maailma tarvitsee kaikenlaisia tarinoita. Jos kirja, elokuva, kappale tai muun taiteen muoto ajaa epätoivoisiin tekoihin tai rikolliselle tielle, ongelmia on kytenyt ihmisessä itsessään alun alkaen ja on tarvittu vain viimeinen pisara.

''Jokainen keskeyttänyt tai vaatimusten uuvuttama opiskelija, jokainen kaksikymppinen, jonka kysymykset hukkuivat yhä kasvavaan opiskelijaryhmiin, ja jokainen essee, jolle Micke ei ehtinyt suoda oikeudenmukaista toista lukukertaa, sai hutiloiden kasatun rakennelman halkeamat erottumaan yhä selvemmin. Se että maassa määrätietoisesti kehiteltiin yliopistoa, jossa nuorilta ihmisiltä vietiin into ja mielenkiinto pikapikaa jaettavien titteleiden takia, oli hirvittävyys vailla vertaa.''

Paha kirja kritisoi myös yliopistoon kohdistuneita leikkauksia ja opiskelijoiden ankeaa elämää kelan almujen varassa. Teema nousee esiin jo ensimmäiseltä sivulta, jossa käy ilmi että yliopiston kahvikoneen korjaaminen on pirun vaikean oloinen homma rahoitettavaksi.

Calle on samaistuttava parikymppinen hahmo, joka kamppailee opiskelijan arjen ja alkavan aikuisuuden kanssa. Luennoilla käynti ei kiinnosta, kun tietää luultavimmin valmistuvansa työttömäksi. Sivutoiminen ammatti stand uppikaan ei aina ihan luista. Tyttöystävä Helenan yllättävä erohalu ajaa hänet laastarisuhteeseen uskonnollisen Marjutin kanssa. Vahingossa päädyttyään lukemaan helvetillistä runoa Calle masentuu. Marjut on tyytyväinen rakastamansa miehen kanssa, vaikka tuntuu tietävän, ettei tunne ole molemminpuolinen. Calle hyväksikäyttää toisen hoivaviettiä.

Backlundin hahmo ärsytti. Hänhän jakaa vastuun helvetillisen runokirjan seuraamusten kanssa. Se mitä hän teki Elsalle aiheutui silkasta omistuksen halusta ja kateudesta, jossa kirja oli vain ihmisen pahuuden väline. Hän päätyy myös surulliseen päätökseen vaimonsa suhteen, oikeuttaen sen itselleen hyvänä tekona, ajatellen säästävänsä vaimon poikansa menettämisestä aiheutuvasta surusta.

Pidin kirjasta, sitten vähän vähemmän ja lopulta pidin. Kirja olisi kaivannut enemmän kauhun mystiikkaa. Takakirjan lupaama kauhuisa tunnelma nimittäin lopahti yht'äkkiä kuin seinään, arkiseen Turkuun ( Oli tosin mukavaa lukea tutusta miljööstä!). Rattaisiin tuli taas liikettä tosiaan lopussa ja viihdyin hyvin kuvattujen opiskelijahahmojen kanssa ihan hyvin ''odotustilassa'' ennen äksöniä. Eniten jäi vaivaamaan takakansi, joka harhaanjohti lukuodotuksia.

Kaj Korkea-ahon kirjoitustyyli on raikas ja tarina yhdistelee mukavasti erilaisia elementtejä. Kuivaa huumoria yhdistettynä mystiikkaan ja suomenruotsalaisten arkiseen opiskelijaelämään. Luen todella vähän nuoria suomalaisia kirjailijoita tai ylipäätään kotimaista. Korkea-ahon sillisalaatista jäi loppupeleissä hyvä maku suuhun ja herätti kyllä mielenkiintoa kirjailijan aiempiin teoksiin.

Ovatko muut lukeneet Pahaa kirjaa?