Erin Morgenstern - Yösirkus

''Sirkus saapuu varoittamatta.''

 1800- ja 1900-lukujen vaihteen mustavalkoisissa sirkuskuvissa on jotakin kiehtovan mystistä ja juuri tuollaiset kuvat tulivat mieleen törmättyäni Erin Morgensternin Yösirkukseen. Tarina sijoittuu juurikin tähän vuosisatojen vaihteeseen. Se kertoo maailmaa kiertävästä sirkuksesta, joka ei ilmoita saapumistaan etukäteen. Sirkus on täynnä maagisuutta, todellisuuden rajoja rikkovia mitä mielikuvituksellisempia telttoja.

Kaikki saa alkunsa kun kaksi kovin erilaista kilpailevaa taikuria päättää kouluttaa kaksi taikurioppilasta kisaamaan toisiaan vastaan. Rangaistuksena on kuolema ja taisteluareenana Yösirkus. Aluksi kisaajat eivät tiedä toistensa henkilöllisyyttä, mutta kun he oppivat tuntemaan toisensa, he rakastuvat. Miten pelistä pääsee pois? Merkittäväksi henkilöksi nousee tavallinen amerikkalainen maalaispoika Bailey, joka etsii suuntaa elämälleen.

Yösirkus oli paikoin kiehtova, muttei ihan täysin loitsunnut lumoihinsa. Vaikka pidin kirjan alussa kuvatuista yöillallisista, joilla sirkusta suunniteltiin parhaimpina puolina tarinaa, olisin kaivannut vielä jotakin lisää. Juoni käynnistyi hitaasti eikä päähenkilöiden rakkaus voittanut minua puolelleen. Liian siirappista jotenkin, äh. En samaistunut muihinkaan hahmoihin, vaikka raamit olivat mielenkiintoisia. Pelkkä kummallisuus ei riitä. Poikkeuksena hahmoissa on Bailey, joka on tulevaisuuden pähkäilynsä kanssa todella sympaattinen poika. Hän on samaistuttava. Baileyn näkökulma sirkukseen on sama kuin lukijan, ihaileva ja ihmettelevä. Kirjailija olisi saanut sirkuksesta ja hahmojen taustatarinoista enemmänkin irti. Olisin kaivannut enemmän kuvailevuutta, aisteilla leikkimistä ja revittelyä, sillä miljöö on niin mielenkiintoinen!

The Night Circus, 2011

Tuulia Aho - Urpukas

''Urpukas ei ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista: metsä muutti muotoaan hänen silmiensä edessä. Muutos oli valtava ja tapahtui silmänräpäyksessä, mutta silti kaikki kävi huomaamatta ja äänettömästi. Puut asettuivat paikalleen ilman että niiden näki liikahtavankaan, ja äkkiä tutut kalliot häämöttivät kuusenrunkojen lomasta. Se mikä oli ollut vain tumma häilyvä varjo, olikin nyt kiinteä valkorunkoinen koivu. Oudosti mutkitellut polku kiemurteli jälleen tutusti pähkinäpensaiden kaartuvien oksien alta. Niin kuin sumu olisi hetkessä hälvennyt - tai sumeat silmät kirkastuneet. Merkillinen ajatus pyrki väkisin Urpukkaan mieleen:
'Muuttuiko metsä vai muutuinko minä?' ''

Yhä useammin olen huomannut kirjastovierailuillani päätyneeni fantasia-hyllyille. Viimeksi huomioni kiinnitti upea kansi Tuulia Ahon Urpukkaassa.

Kannen kuvassa on kuparinen pajulintu, jonka on päähenkilö 16-vuotias Urpukas valanut. Hänestä tulee isänsä tavoin kuparinvalaja. Pienessä kyläyhteisössä nuoren miehen erottaa toisista asukkaista merkittävä ero. Hän on hallava, ihmisisän ja jo menehtyneen haltiaäidin lapsi. Tämän vuoksi hän on erilainen. Puoliksi haltiana hän pystyy näkemään haltioita ja kun kotikylään puhkeaa hengenvaarallinen suovilu, Urpukas lähtee etsimään apua pelottavilta suomunkaisilta. Urpukkaan matkan onnistumisesta on kiinni koko kylän tulevaisuus, mukaan lukien hänen siskonsa Piiskun henki. Mutta suomunkaisten apu vaatii uhrauksia niin kylältä kuin itse Urpukkaaltakin.

Urpukkaan maailma ammentaa Suomen luonnosta ja vanhasta mytologiasta. Kursivoiduissa katkelmissa selvitetään maailman taustan tarinoita, kuten ihmisen syntyä ja tarinassa esiintyvien hahmojen kohtaloita. Juuri luonnon kautta kirja tuntuu jotenkin kotoisalta, läheisemmältä kuin muunlaiset fantasiatarinat. Urpukas voisi hyvin sijoittua vaikka rinnakkaistodellisuuden Suomeen, mielestäni kaikki kirjassa mainitut eläimet ja kasvit löytyvät luonnostamme. Tarinan kautta vahvasti mukana on myös sanoma luonnon suojelusta ja siitä miten me ihmiset emme sitä tarpeeksi arvosta.

Tarina on ihanan satumainen, mutta en tätä kuitenkaan pelottavien kohtien vuoksi pienemmille lapsille lukisi. Teemojensa vuoksi Urpukkaan voisi mielestäni ihan pistää nuorten osastollekin, kirjassa on vahva sanoma aikuistuville nuorille. Tuntuu, että pistän nykyisin melkein joka kirjoitukseeni tunnisteeksi kasvukertomuksen, mutta mitäpä teen? :D Olenko mieltynyt teemaan vai kaivanko sen väkipakoin joka kirjasta...Mutta Urpukas on selvästi tarina aikuistumisesta, itsensä hyväksymisestä ja vastuun ottamisesta. Urpukas on erilainen ollessaan puoliksi haltia ja hän kantaa erilaisuuden painavana taakkana. Lopussa hän alkaa kuitenkin kaivata erilaisuuttaan jäätyään ''vain puoli-ihmiseksi.'' Pois haluttu pala olikin tärkeä osa häntä.

Richard Adams - Ruohometsän kansa

''Pähkinä katseli ulkona tovereiden kokoontumista tummenevan iltapäivän valossa sateen tunkiessa silmien ja hännän alle. Siinä ne olivat. Tarkkaavainen ja älykäs Vatukka joka katseli ojaa kumpaankin suuntaan ennen kuin ylitti sen. Isopää joka iloitsi toiminnan mahdollisuudesta. Tasainen ja luotettava Hopea. Voikukka, loistava jutunkertoja, joka oli lähdöstä niin innoissaan että juoksi niitylle muiden edelle ja jäi sitten odottamaan. Paatsama, kuka ties järkevin ja uskollisin. Liutti, joka etsi katseellaan Pähkinää ja tuli sen viereen odottamaan. Tammenterho, Maitiainen ja Tädyke, kunnon rivikanit, joita ei saanut ajaa liian ahtaalle. Viimeisenä tuli Viikka masentuneena ja vastenmielisesti kuin pääsky pakkasessa. Pähkinä käänsi katseensa kolosta, lännen pilvet repesivät ja niiden lomasta välähti äkkiä vetinen haileankultainen valo.''

Villikanien yhdyskunta elää Englannin maaseudulla rauhaisaa kevättä, kunnes Viikka-niminen kani, jolla on toinen näkö, saa epämääräisiä ennenäkyjä. Ne kertovat jotakin kamalaa olevan tapahtumaisillaan, kylän on muutettava pois mahdollisimman pian. Paikalle onkin noussut kyltti, joka kertoo tulevasta rakennustyömaasta. Kanit eivät ihmisten kirjoitusta ymmärrä, mutta Viikka saa vakuuteltua muutamia kaneja näkyjensä vahvuudesta. Jotta koko kylä saataisiin liikkeelle on ylikaniini, heidän johtajansa, vakuutettava. Thearah ei pidä uhkaavia näkyjä varteenotettavina, siispä vain kourallinen kaneja jättää kotinsa. Ne tempautuvat mutkikkaalle, pitkälle matkalle etsiessään sopivaa paikkaa johon kotiutua. Vastoinkäymisiä tulee hengähdyttävän paljon kanien ollessa jatkuvasti vihollisten ympäröiminä. Elilejä ovat kissojen, kettujen, koirien ja ihmisten lisäksi myös muiden yhdyskuntien kanit, joita vastaan käydyt taistelut yltyvät verisiksi.

Adams on Ruhometsän kansaa varten tehnyt tutkimusta villikanien käyttäytymisestä ja mainitsee erityisesti R.M. Lockleyn tietoteoksen The private life of the rabbit. Päällisin puolin kirjan jänöt käyttäytyvät eläimellisen realistisesti. Ne järsivät ruohoa, papanoivat, juoksevat kettua pakoon ja ajoittain vohkivat kasvimaalta herkkuja. Mutta sielunelämältään niistä on kirjassa tehty mystisiä otuksia, kulttuuriltaan ihmismäisiäkin. Joka yhdyskunnassa on tarkka hierarkia: löytyy johtaja ylikaniini ja tämän neuvosto owsla sekä ''rivikaniineja'', niitä tavallisia sivustaseuraajia. Eri yhteisöt myös poikkeavat toisistaan. Pähkinän johtama joukko todistaa mm. Efrafan kenraali Ratamon johtaman sotaisan diktatuurin, jossa kanialamaiset ovat ylikansoitetun kylänsä vankeja. Vastakohtana he kohtaavat myös kanikylän, jonka asukit elävät kuin sumussa ihmisen varjossa ja ovat luovuttaneet välinpitämättömyydelle kultaisessa häkissään.

Kaneilla on myös oma kielensä, lapiini. Vierasperäisiä sanoja putkahtelee pisin kirjaa, tärkeimmät oppii tuntemaan tarinan edetessä ja kanien rutiinien toistuessa. Hlessi on koditon kulkurikaniini, flay ruoho, Frith aurinko, hraka papana jne. Kirjan loppusivuilta löytyy listaus kanikielen tärkeimmistä sanoista. Villikanit pystyvät myös ymmärtämään muita eläimiä eräänlaisen yleiskielen kautta. Jokainen laji puhuu sitä omalla tunnusomaisella murteellaan; hiirten puheessa suhahtelee z, lokit kraakuvat ä-kirjainten tilalle e:n.

El-arairah on jänis, jonka nimi nousee esiin kanien tarinoidessa menneistä ajoista. El-arairah on jänisten Väinämöinen, palvottu mytologinen sankari, jonka saavutukset siirtyvät suullisesti sukupolvelta seuraavalle. Sankarijänis selviää oveluudellaan mistä vain ja joka tarinassa on tietysti opetus, joka sivuaa Pähkinän klaanin koettelemuksia. El-arairahin uskotaan myös pystyvän kulkemaan tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä. Eräässä tarinassa kohdataan Inlén musta kaniini, joka on kuin itse pahuus. Myös Ratamo siirtyy legendoihin lapsien pelottomeksi tämän todellisen kohtalon jäädessä mysteeriksi.

Kaikilla yhdyskunnilla on samat uskomukset, voisi sanoa ihan uskonto. Ne palvovat Frithiä eli aurinkoa. Frith tulee esiin sanonnoissa siinä missä ihminen puhuu jumaluudesta tai jumalan voimasta. Kaniinitkin uskovat toiseen todellisuuteen, toiseen maahan johon matkataan nukkuessa ja kuoleman jälkeen. Jänisten suhtautuminen asiaan on filosofisen pohtiva ja menee samalla lailla ymmärryskyvyn yli mitä ihmisilläkin. Eräs kaniini toteaakin, että riittää kun tietää, että ruumis jää tähän maailmaan. Tarinan lopetus on uskomattoman kaunis El-arairahin hakiessa erään kaniinin lepäämään tuonpuoleiseen ja vartioimaan yhteisön jälkikasvua.

Kirja vie upealle seikkailulle kaniinien kanssa. Niiden kanssa kun on matkannut yli jokien, myrskyjen ja taistelujen, alkaa samaistua niiden kolokotien ja ystävien menetykseen. Tavallaan hahmot alkoivat tuntua ihmismäisiltä, tavallaan eivät. Adamskin kuitenkin tuo niiden villiyden esiin: Kuten lemmikki angorapuput eivät oikein sopeudu luontoon, ei villikaniinikaan sopeudu lemmikiksi. Ne ovat villejä otuksia, joilla on omanlaisensa käytös. Ne eivät lisäänny romanttisesti, ne tutustuvat vieraisiin kaniineihin haistelemalla eivätkä ne muutenkaan käyttäydy ihmismäisesti. Samalla ne kuitenkin omaavat ihmismäisiäkin piirteitä: Ne ovat kekseliäitä ja sinnikkäitä, tuntevat kipua ja masennusta ja todella välittävät kanssakaneistaan. Adams ei myöskään käytä persoonallistavaa sanaa hän kuvatessa kaniineja vaan eläimellistävää se, joten en sanoisi että eläimiä olisi liiaksi inhimillistetty. Hyvä näin, sillä pidän liiallista eläinten inhimillistämistä vaarallisena. Lapsillekin tulisi jo pienestä pitäen opettaa ihmisen ja eläimen sekä eläimen ja pehmoeläimen ero. Toisista puhuessaan kanit puolestaan sanovat hän, puhuvathan ne kuitenkin ystävistään. Olisi kylmää jos ne toisistaan sanoisivat se, joten pidin tätä ratkaisua onnistuneena.

 Kirjaa on luokiteltu sekä lastenkirjaksi että aikuisten fantasiaksi. Vaikka kirjan syntyjuuret ovat Adamsin lapsilleen kertomissa tarinoissa, en itse luokittelisi tätä lastensaduksi, vaikka se olisikin helppoa; onhan tarinassa puhuvia jäniksiä. Pikemminkin se on aikuisten satu. Jokaisen kappaleen alussa on sitaatti, joka peilaa kirjan tapahtumia. Englantilainen ja amerikkalainen kirjallisuus ovat näissä hyvin edustettuina, mutta lainauksia on otettu myös Raamatusta. Näkisin, että esim. sotaa, kostoa ja ystävyytttä kuvaavat sitaatit menevät lapsilta ohi.

''Eläimet eivät käyttäydy kuten ihmiset. Jos heidän on tapeltava, he tappelevat, jos heidän on tapettavat, he tappavat. Mutta he eivät ryhdy miettimään koko älynsä voimalla miten pilaisivat muiden elämän ja tekisivät heille pahaa. Heissä on säädyllisyyttä ja eläimyyttä.'' 

Pidän romaaneista, joissa käsitellään luontoa ja luonnonsuojelua. Adams puhuu luonnon ja eläinten puolesta tasapainoitellen raadollisuutta ja fantasiakuvausta, joten missään kohtaa hänen esiin nostamansa seikat eivät tunnu saarnaavilta. Hän pikemminkin kertoo miten asia ovat. Luonnossa petojen jakaessa tilan pätevät darwinismin lait. Vahvat hyökkäävät heikkojen kimppuun, nopeat syövät hitaat. Tämähän on eläimille luonnollista. Mutta ihmisellä on itsekkyys ja voiton maksimoinnin halu, joka mielestämme oikeuttaa eläinten ja luonnon sortamisen. Ne ajat jolloin ihminen on ottanut vain sen mitä oikeasti tarvitsee ja hyödyntänyt sen parhaansa mukaan, ovat kaukana historiassa. Se on surullista. Se, ettemme arvosta kaikkein arvokkainta ympärillämme tulee kyllä sinkoutumaan silmillemme.

Löysin kirjasta myös toivon pilkahduksen. Pelästyin kun tarinan loppupuoliskolla haavoittunut Pähkinä päätyy maatilan Lucy-tytön kouriin, sillä tähän mennessä ihmiset eivät ole tehneet mitään hyvää. Tytön isän mielestä mokoma elukka pitäisi päästää päiviltään. Lucy on kuitenkin toista mieltä ja äitiään hoitavan lääkärin konsultaatiolla ja avustuksella he vapauttavat isältä salaa kanin takaisin luontoon. Sydämeni suli Adamsin tuodessa lohduttomalta tuntuvan kuvan jälkeen esiin sen seikan, että ihminen pystyy uskomattoman itsekkyyden ja pahuuden lisäksi halutessaan hyviin tekoihin.

Vaikutuin kirjasta sydänjuuria myöten. Kaunis luonnon kuvaus, villikanien käyttäytymisestä oppiminen ja niiden luonnolliseen käytökseen yhdistetty rikas sielunelämä mytologioineen tekivät vaikutuksen. Tämä on aivan omanlaistaan fantasiakirjallisuutta. Luonnon ja ihmisen suhde sai pohtivalle mielelle. Aihe on tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin kirjan ilmestymisaikana 1972, siltikään siitä ei puhuta mediassa tarpeeksi! 

Pakko mainita siitäkin, että kirjan nimen käännös on mielestäni erityisen onnistunut. Alkuperäisen Watership Downin suomenkielinen vastine Ruohometsän kansa tiivistää osuvasti kirjan idean. Ruohometsä kuvastaa totta kai villikanien elinympäristöä. Kansalla viitataan ihmisjoukkoon, mikä kuvaa kanien osittaiseen inhimillistämiseen kirjan tarinassa. Joka kansalla kun on omat uskomuksensa, historiansa ja kulttuurinsa. Suomentajan oma tulkinta voi olla tunnetusti riskaabelia. Tässä kohdin pidän suomenkielistä nimeä jopa onnistuneempana, kauniimpana ja kuvailevampana kuin alkuperäistä. Hyvä, Kersti Juva!

Kirjan pohjalta on tehty 1978 aikuisille suunnattu animaatio. Puhuvia kaniineja siinä kun on, lapsien traumatisoituminen on taattu. Viimeksi pääsiäisenä elokuva nostatti haloon Amerikassa, aikuiset kun olivat antaneet lapsien katsoa aluksi viattomana alkavaa söpöä kanitarinaa ja järkyttyneet sen yht'äkkiä muuttuessa veriseksi. Vastuu on tietysti tv-kanavalla: miksi näyttää lapsille sopimatonta materiaalia päiväsaikaan, entä missä ikärajasuositukset? Kirjan pohjalta on tehty myös animaatiosarja vuonna 1999, joka on käsittääkseni lapsille sopivampi. Muistan 90-luvulla katselleeni jotakin animaatiota, jossa jänöt loikkivat kasvimaalla vohkien porkkanoita ja salaattia, mutta en ole varma onko kyseessä ollut jompi kumpi Ruohometsän kansan sovituksista, sen verran hämäriä muistikuvani ovat. Voi olla, että sekoitan Kaukametsän pakolaisiin?

Richard Adams on kirjailijana itselleni vieras, mutta aion ehdottomasti tutustua muihinkin hänen teoksiinsa. Niissä ilmeisesti liikutaan pitkälti samoissa aihepiireissä. Eniten kiinnostaa Shardik - Berklan herra, sillä Musta torni-sarjassakin on Shardik-niminen jättikarhu (!) En sarjaa lukiessa tiennyt mihin teokseen viitattiin. Huomasin yhteyden viime kirjastoreissulla tutkiessani hyllyltä Adamsin teoksia. Olisi siis jännä siinäkin mielessä lukea, että näkisi mistä King on ottanut inspiraatiota rönsyilevään maailmaansa. Shardikia ei googlehaun tuloksen perusteella ole hirveästi ainakaan suomalaisissa kirjablogeissa luettu ja siitä löytyy muutenkin vähemmän tietoa kuin Ruohometsän kansasta. Juonikuvauksen perusteella liikutaan samojen luontoaiheiden piirissä ja synkkyyttä ja kritiikkiä löytyy tästäkin tarinasta.

Vaikutuitko sinä Ruohometsän kansasta?

Oletko traumatisoitunut animaatiosovituksista?

Onko kukaan lukenut Shardikia tai muita Adamsin teoksia?

Peter David, Robin Furth, Jae Lee, Richard Isanove - Musta torni: Revolverimiehen alku

Revolverimiehen alku perustuu Stephen Kingin Musta torni-kirjasarjaan, joka on sekoitelma scifiä, fantasiaa ja westerniä. Toisin kuin kirjasarja, sarjakuva aloittaa tarinan kronologisesti kertoen revolverimies Rolandin ja hänen ka-tetinsa matkasta Hambryn juonittelevaan kylään. Sarjakuvan tapahtumat pohjautuvat pääosin kirjasarjan neljännen teoksen Velhon tapahtumiin.

En ole paljoa lukenut sarjakuvia vanhemmalla iällä. Koin Revolverimiehen alun jäävän liian ohueksi verrattaessa kirjan tarinaan. En samaistunut samalla tavalla tarinaan ja hahmoihin. Varsinkin Rolandin ensirakkaus Susan jää yksiuloitteiseksi hahmoksi, jonka kärsimyksistä kerrotaan paljon vähemmän kuin kirjassa. Velho on kuitenkin 800-sivuinen tiiliskivi ja sarjakuvakirja suhteellisen ohut tiivistelmä sen juonesta.

Piirostyyli on kuitenkin upea ja luo hienosti kirjassakin löytyvän lännenmaan tunnelman saluunoineen ja valtataisteluineen. Sarjakuva onkin paljon miehekkäämpi kuin ensirakkautta teemanaan käyttävä Velho.

Stephen King - Musta torni VII : Musta torni

Tuntuu haikealta, että pitkä vaellus, suurenmoinen seikkailu ja etsintäretki on nyt ohi. Upposin täysin Keskimaailmaan ja opin tuntemaan sen omat tapansa ja sääntönsä, varsinkin pirullisen kan. Kirja kirjalta rakastuin hahmoihin enemmän ja enemmän. Ennen kaikkea halusin kiihkeästi päästä Rolandin kanssa Mustan tornin ylimpään huoneeseen ja katsoa hänen kanssaan mitä siellä on. Aion kirjoittaa koko sarjasta vielä postauksen, jossa teen yhteenvetoa. Sitä ennen kokoan kuitenkin mietteitä matkan viime metreistä ja hengähdän, tai ainakin yritän.

Ka-tetilla on kirjassa kolme ongelmaa: Heitä varjostava hämäkkihirviö Mordred, joka haluaa Rolandin hengiltä sekä Algul Sientossa tornia pystyssä pitävää sädettä tuhoavat murtajat. Pitäisi mennä myös pelastamaan tarinansepittäjä Stephen King vuoden 1999 Maineen. Matkan varrella Roland, Eddie, Oi, Susannah ja Jake kohtaavat vanhoja tuttuja, mutta kirjassa esitellään myös iso joukko uusia, merkittäviä hahmoja, kuten Patrick, joka kynänsä voimilla pystyy muuttamaan tapahtumien kulkua.

Kuvittanut: Michael Whelan

HUOM. Tässä tulee spoilereita...

Mustan tornin päättävä kirja löi kunnolla kumoon. Tarina sai aivan yllättäviä käänteitä, joita en olisi ensimmäisellä enkä toisellakaan veikkauksella osannut arvata. Olin vuoron perään raivoissani ja vuoron perään surullinen, useimmiten molempia samaan aikaan. Juuri kun joten kuten sain hengähdettyä Eddien suht yllättävästä kuolemasta, olikin jo seuraavan vuoro. Jake, lempihahmoni, menehtyy pelastaessaan Rolandia, joka kylvää kuolemaa ympärilleen. Edes suloista mäyriäistä Oita ei säästetty noutajalta. 

Ehdin näiden tuhansien sivujen aikana kiintyä hahmoihin sen verran, että toivon ''Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka''-loppua. Onneksi Susannah kääntyi loppusuoralla pois tornin tieltä ja lähti rinnakkaistodellisuuteen, jossa Eddie ja Jake odottivat häntä. Roland pääsee mustalle tornille, mutta onko kaikki hänelle sen arvoista? 

Rolandin kohtalo ja kirous on ikuisesti jatkaa matkaansa ja pitää murenevaa maailmaa kasassa. Huipulle kiipeäminen tarkoittaa matkan aloittamista alusta. Hän ei opi virheistään, vaan tiedonjanonsa piinaamana on kirottu jatkamaan ja jatkamaan. Mutta maailma sortuisi, jos hänellä ei olisi tätä tuskaista tiedonjanon piinaa, joka on ihmiselle niin ominaista. Ympyrä ei sulkeudu. vaan ylimmästä huoneesta hän sinkoutuu taas aavikolle, josta Revolverimies alkaa. Hän seuraa mustiin puettua miestä ja haluaa pakkomielteisesti tornille, vaikkei tiedä miksi eikä muista että on jo käynyt siellä.

Ihmisellä on halu tietää miten kaikki päätyy. Mutta enemmän me ehkä nautimme tunteesta, että haluamme tietää. Tärkeintä ei ole päämäärä; tieto siitä mitä tapahtuu kun kuolemme, miten tarinat päättyvät tai se mitä mustan tornin huipulla on. Tärkeintä on itse matka. Se on yksi tarinan tärkeimmistä opetuksista. Kingin loppu on oikeastaan aika nerokas. Matka mustalle tornille on ollut huikea, enkä olisi halunnut sen loppuvan. Rolandin matka on päättymätön.

Stephen King - Musta torni VI : Susannan laulu

Ka-tet hajaantuu Susannahin päätyessä Mia-demonin kaappaamana vuoden 1999 New Yorkiin. Mia on tehnyt pahanlaatuisen sopimuksen lapsesta ja Purppurikuninkaalla on suunnitelmia Mordrediksi nimetyn pojan varalle. Synnytys lähestyy ja Susannah yrittää parhaansa mukaan viivyttää aikaa, jotta ka-tet pääsisi hänen jäljilleen.

Susannahin perään lähtevät Roland ja Eddie, mutta ka viekin heidät  väärään aikaan ja paikkaan, vuoden 1977 Maineen. Siellä ovat pakosalla pakkomielteinen keräilykappaleiden hamstraaja Calvin Tower sekä tämän vanha asianajaja Aaron Deepneau. Towerilla on omistuksessaan myös tuo mystinen tontti, jossa Mustalle tornille tärkeä ruusu kasvaa. Roland ja Eddie menevät myös tapaamaan itse Stephen Kingiä, jonka tietävät luoneen ainakin isä Callahanin fiktiiviseen romaaniinsa Painajainen, ovatko hekin siis kirjailijan mielikuvituksen tuotetta? 

Kirjan kuvittaja on Darrel Anderson.

New Yorkiin lähtevät siis Jake, Oi ja isä Callahan vastoin ka-tetin alkuperäistä suunnitelmaa. Vasta 12-vuotias revolverimiehen alku, vanha pappi ja mäyriäinen eivät varsinaisesti ole parhaat mahdolliset ka-tetilaiset hyökkäämään vaarallisten vihollisten kimppuun. Aika on käymässä vähiin. Löytävätkö he Susannahin? Sen Stephen King selvittänee seuraavassa kirjassa.

Tämä osa jätti ristiriitaiset tunteet. Rolandin ja Eddien viettämä aika Mainessa on vetävää kerrontaa. Miehet päätyvät heti toiminnan keskelle ruokakaupan luotisateeseen ja löytävät tiensä Towerin jäljille, joka ei ole ollut tarpeeksi varovainen piiloutuessaan gangstereilta, vaan liiankin helposti löydettävissä. En olisi uskonut Joutomaata lukiessa, että Towerin alunperin mystisestä, arvoituksia kertovasta hahmosta kuoriutuu esiin höppänä hamstraaja. 

Mahtavaa oli lukea siitä kun revolverimiehet vierailevat erään kirjailijan, joka ei vielä vuonna 1977 ole kovin tunnettu, vaan julkaissut vasta kaksi pitkää romaania. Hänellä on vasta luonnos Rolandista ja Mustasta tornista. Stephen King kuvaa huvittavasti ja tarkkanäköisesti liki kolmekymmentä vuotta nuorempaa itseään ja avaa tuolloisen elämänsä ongelmia, kuten alkoholismiaan. Lukijan iloksi lopusta löytyy myös Kingin päiväkirjan merkintöjä! Kirjailijaa ihailevalle tällaisten lukeminen on uskomatonta herkkua. Todella mielenkiintoista lukea, miten King on tuntenut vetoa tarinaan, mutta toisaalta ollut välillä umpikujassakin inspiraation kanssa. 

Susannah/Mia-kuvio hiersi. Kun päästään New Yorkiin, homma alkaa lupaavasti mystisen kilpikonnapatsaan löytyessä. Patsaassa on voimia, jotka nykyajankin ihmiset tunnistavat ja sokaistuvat sen voimasta toimimaan kaksikon tahdon mukaan. Mutta se miten monimutkaisesti Susannahin raskaus on saanut alkunsa... Demoni siitti Susannahin, mutta ilkimys olikin jemmannut Rolandin siementä, Roland on siis Mordredin isä! Mia on tehnyt sopimuksen, että muuttuu kuolevaiseksi kunhan saa kokea äitiyden ilon, vaikka kyseessä olisikin vain muutama vuosi. Lapsirakas demoni kun on. Ja vaikka Mia onkin kuolevainen (ihan ihminenkö vai mikä lie, en tiedä), tämä ei pysty hedelmöitymään ilman, että jakaa Susannahin kehon.  Öö, mitä? 

Päällimäiseksi jäivät kuitenkin hyvät fiilikset kirjasta, sillä samanlainen tiedonjano ja jännitys olivat läsnä lukiessa mitä edellistenkin osien kanssa. Tämän osan tulen muistamaan siitä, miten nerokkaasti kirjailija on tehnyt itsestään hahmon tarinaan. Sormet syyhyävät seuraavan kirjan perään, sillä matka alkaa lähestyä loppuaan. Missä on Musta torni?

''Vielä yksi polun mutka, ja sitten me saavumme aukealle.''

Stephen King - Musta torni V : Callan sudet

Kirjan on kuvittanut Bernie Wrightson.

Ka-tet löytää tiensä syrjäiseen Calla Bryn Sturgisin kylään, jota ovat yli sadan vuoden ajan vainonneet lapsia varastavat sudet. Nämä susinaamareita käyttävät mystiset otukset vievät pelkästään kaksosia palauttaen pareista vain toisen. Junilla takaisin tuodut lapset ovat vain kuoret aiemmasta. Lapsista tulee vähä-älyisiä rontteja, joiden kehitys on lakannut ja jotka kuolevat nuorina. Kyläläisillä ei ole tietoa Ukkosenjylystä tulevien kidnappaajien identiteetistä saatika syistä. Ukkosenjyly on pahojen otusten koti, kammoksuttu paikka, jossa maailma on jo loppunut. 

Roland, Eddie, Susannah, Jake ja Oi kohtaavat matkallaan kyläläisiä ja ovat revolverimiehinä velvoitettuja auttamaan pulassa olevaa kylää. Toisin kuin Joutomaan sekasortoisessa Ludin kaupungissa, tässä takapajulassa vallitsee järjestys susien vierailuja lukuunottamatta. Kylässä on kuitenkin omat outoutensa. Kuten monitoimirobotti Andy, joka tuntuu tietävän susista enemmän kuin antaa ymmärtää. Kylästä löytyy myös yksi lasipalloista, musta kolmetoista. Tämä lasipallo on hallussa eräällä hahmolla, joka on tuttu Kingin varhaisemmasta teoksesta...

Susien lisäksi ka-tet joutuu murehtimaan Susannahin (jolle on jälleen muodostumassa pahaenteinen uusi persoonallisuus) vatsassa lihaa vaativaa ''heppua'' sekä erään newyorkilaisen tontin ostoa. Molemmat ongelmat vaativat todashia, maailmojen välillä matkustamista.

Kahden tarinointi/takauma-kirjan jälkeen Mustan tornin etsintä on taas täydessä vauhdissa! Heti alkusivuilta lähtien sukelsin tähän uinuvan pikkukylän tunnelmaan. Stephen King osaa loistavasti kuvata pikkukylien suhteiden ja asenteiden dynamiikkaa ja latoa jännittäviä tilanteita toisen perään. Syke kasvaa ongelmien lisääntyessä. Nyt vihdoin sitä Susannahin raskauttakin avattiin. eikä tulokas tietenkään ole mikään helppo esikoinen.

Toinen tapahtumapaikka on New York, kirjasarjan eräänlainen ''avainkaupunki'', joka näyttää rumat kasvonsa tontin oston lisäksi isä Callahanin muisteloissa, joissa on Hitler-tappajia ja vampyyreja.

Jaken kokemukset saivat surustumaan. Nuori poika on jo tähän mennessä kokenut suurempia taakkoja kuin jaksaisi kantaa ja pakottautunut aikuistumaan nuorena. Joka kirjassa pojalle tapahtuu kamaluuksia! Toinen miinus tulee kannesta, joka spoilaa loppuratkaisua.

Grafi, ka, ka-tet, todash, an-tet sun muut tuntuvat jo muodostaneen selkeän kirkkaan  maailmansa, jossa sanoja ei tule sen kummemmin kummastelleeksi, vaan ne tuntuvat jo itsestään selviltä asioilta ja käsitteiltä. Samalla lailla mitä hobitti, Kontu ja örkit muodostavat omanlaisensa maailman.

Stephen King - Musta torni: Tuulen avain

Tuulen avain on vuonna 2012 ilmestynyt Musta torni-sarjan itsenäinen teos. Kirjasta nauttiakseen ei siis tarvitse välttämättä tuntea sarjan hahmoja tai aiempia tapahtumia, sillä ka-tetin osuus on kirjassa pieni. Kirjan tapahtumat sijoittuvat neljännen kirjan Velhon ja viidennen eli Callan susien väliin. Tässä täydennetään hieman Mustan tornin symboliikkaa ja selvitetään Rolandin ja hänen äitinsä välejä, mutta jäi jotenkin kutina, että tämän teoksen tarinat ja hahmot tavataan vielä sarjan tulevissa osissa...

Kerrontatyyliltään Tuulen avain on vänkä. Se on tarina, jonka sisällä on tarina. Kirjan alussa ka-tet eli Roland, Susannah, Eddie, Jake ja Oi ovat selvinneet edellisen kirjan koukeroista, mutta ovat nyt vihurin alla. Kovatuulinen myrsky ajaa joukon suojaan pieneen mökkiin. Levoton joukko ei saa unta, siispä Roland aloittaa tarinan nuoruusvuosiltaan.

Nuori Roland määrätään toisen revolverimiehenalun  Jamie DeCurryn kanssa selvittämään mystisiä murhia. Tekijän uskotaan olevan haljasmies, muodonmuuttaja joka saa muutettua itsensä jättikokoiseksi petoeläimeksi. Kaksikko lähtee Jeffersonin tilalle, jossa edeltävä ilta on muuttunut verilöylyksi. Yllätykseksi yksi eloonjäänyt löytyy. Nuori Bill on piilotellessaan nähnyt haljasmiehen ihmismuodossa, ei tosin sen enempää kuin tatuoidun jalan. Se on kuitenkin riittävästi viemään Jamien epäiltyjen luo. Sillä välin kun Jamie on reissullansa, Roland kertoo Billille tarinan nimeltä Tuulen avain. Sadun, jota hänen äitinsä on kertonut hänelle hänen ollessaan lapsi.

Tuulen avain kertoo nuoresta Tim Pelottomasta, jonka puunhakkaajaisän sanotaan kuolleen lohikäärmeen toimesta. Yksinhuoltajaäiti Nell on toivoton taloudellisen ahdingon edessä ja suostuu naimaan edesmenneen miehensä ystävän. Iso-Kellsillä on aiemmin ollut alkoholiongelmia ja ongelmat nousevat pintaan oitis kun nyöri on solmittu. Isäpuoli vetää Timin koulusta pois ja nuori poikakin pääsee puunhakkaamisen makuun. Eräänä päivänä mustaan palttooseen pukeutunut verovouti tulee tekemään tarkastuskäyntiä ja antaa Timille avaimen, joka käy mihin tahansa lukkoon, mutta vain kerran. Tim keksii pian avainreiän, johon avainta sovittaa ja siitä alkaa pitkä retki, totuuden selvitys ja taistelu irti pahasta isäpuolesta.

Tarinan kolme nuorta poikaa nivoutuvat yhteen samankaltaisten kohtaloiden kautta: Roland on menettänyt äitinsä nuorena, haljasmiehen raatelun seurauksena Billistä on tullut orpo ja Tim on menettänyt isänsä. Kaikki etsivät myös totuutta kuolemien takaa. Kaikki saavat vastauksensa ja tätä kautta pystyvät saamaan rauhan.

Kirja muistuttaa siinä mielessä aiempaa osaa Velhoa, että suurin osa sivuista on takaumaa ja ''täytettä'', joka ei vie sarjan juonta eteenpäin. No, tiedän kyllä ettei itsenäisen teoksen kuulukaan, mutta Rolandin ja ka-tetin osuus kirjassa on olematon ja kaipasinkin heitä jo. Itselleni Tuulen avain ei siis tuntunut hyvältä luettavaksi Stephen Kingin tarkoittamaan väliin, vaikka hyvä kirja onkin.

Stephen King - Musta torni IV : Velho

''Aika on vain kasvot veden pinnalla.''

Joutomaassa kesken jäänyt kuumottava Blane-junan panttivankitilanne ratkeaa kirjan alussa ja Roland on ka-tetinsa kanssa pääteasemalla. He lähtivät Ludin kaupungista, Rolandin ajasta, ja ovat päätyneet vuoden 1986 Topekaan. Superflunssaepidemia on tuhonnut vanhan sanomalehden mukaan vähintäänkin kymmeniä miljoonia ihmisiä eikä ristin sielua näykään missään. Eddie on viisikosta ainoa, joka on elänyt 1986, sillä Roland nappasi hänet mukaansa vuotta myöhemmin. Eddie ei kuitenkaan ole kuullut tästä epidemiasta. Onko tämä siis Susannahin tai Jaken aikaa, vaihtoehtoista todellisuutta?

Autioituneen maailman ihmetteleminen jää kuitenkin sikseen, sillä Roland alkaa eräänä iltana kertoa ka-tetille menneisyydestään, siitä mistä pakkomielle Mustaan torniin on alkanut. Tämä tarinahetki, muistelma nuoruudesta, on Velhon punainen lanka. Vain pieni alku- ja loppuosa kirjasta keskittyy ''nykyhetkeen''. 

Roland Deschain on 14-vuotias ja saanut ennätysnuorena revolverimiehen nimikkeen. Hän lähtee kotikaupungistaan Gileadista ystäviensä Alainin ja Cuthbertin kanssa pieneen Hambryn kylään. Salanimien nojassa he saavat selville salaisista sotavalmisteluista ja joutuvat pikkuhiljaa pahempiin vaikeuksiin. Kuvioita vaikeuttaa Rolandin ensirakkaus Susan, joka on jo naimakaupattu naksuvaniveliselle pormestarille. Siveyden on vakuuttanut Rhea-niminen noita-akka, joka pitää jemmassa ka-tetin vihollisten mystistä kristallipalloa. Kristallipallo näyttää katselijalleen pelkästään pahoja asioita. Kirjan edetessä selviää, että niitä onkin tapahtunut Rolandille nuorella iällä jo paljon.

Tässä tarinassa on eniten tähän mennessä western-henkeä. Musta torni-sarjanhan sanotaan olevan yhdistelmä Sergio Leonen spagettiwesternejä ja Taru Sormusten Herrasta-kirjaa. Roland, Alain ja Cuthbert puolustavat heikompiaan saluunassa ja tulittavat vihollisia tuosta vain kanjonien koristamissa maisemissa. Rolandin salamannopeat aseenkäsittelytaidot alkavat hioutua, sisällä uinuva Clint Eastwood alkaa nostaa päätään.

Loppusanoissa Stephen King kertoo nuoren ensirakkauden kuvaamisen tuntuneen haastavalta, mutta tietäneensä Rolandin menneisyyden muistelun olevan kuitenkin väistämättä edessä. Siksi Joutomaan ja Velhon julkaisujen välissä on vierähtänyt aikaa. Suutelevan kuun alla tavanneet Susan ja Roland ovat kuin Romeo ja Julia, huumaannuttava ensirakkaus, mutta tuhoon tuomittu Demonikuun alle. Mielestäni King kuvaa hyvin nuorten ehdotonta ja palavaa lemmen leiskuntaa, mutta liika on liikaa. Koin, että tarina junnasi tältä osin liikaa paikallaan. Susanista kehkeytyy lopulta olosuhteiden pakosta ja nuoren Rolandin ansiosta aika kova western-sankari ja nuoren tytön feministinen kapinahenki tädinsä solmimaa naimakauppaa vastaan on ihailtavaa.

Kirjassa on muitakin hyviä hahmoja. Sheemie on todellinen symppis. Hieman hidasälyinen, mutta kuitenkin nokkela poika, joka on useammin kuin kerran merkittävässä roolissa nuoren ka-tetin suojelussa. Toivoisinkin, että Sheemieen törmättäisiin uudestaan. Kuka tietää, onhan se tässä Kingin kummallisessa maailmankaikkeudessa täysin mahdollista. Noita-akka Rhea mutanttikissoineen on puolestaan äklöin hahmo aikoihin. Luurankomainen, harvahiuksinen, haiseva iljetys, joka käyttää lemmikkikäärmettä...itsensä ilahduttamiseen. Yök. Ällöttävyyden lisäksi Rhea on yksinkertaisesti paha, pure evil ja akan aikaansaamiset saivat veren kiehumaan.

Kirjan lopussa jäi häiritsemään Ihmemaa Oz-viittaukset. Tiedän pop-kulttuurin ansiosta hämärästi tarinan Dorothysta, joka sanoo ettei olla Kansasissa enää. Punaisten kenkien symboliikka ja se miten ne liittyvät Ihmemaa Oziin jäi ihmetyttämään. Pitää varmaan paikkailla tämäkin aukko sivistyksessä ja tarttua kirjaan.

Stephen King - Musta torni lll : Joutomaa

Roland ja hänen ka-tetinsa ovat päätyneet suureen metsään. Odetta/Detta on viime kirjassa muovautunut Susannahiksi ja mennyt naimisiin Eddien kanssa. Tiukissa tilanteissa Detta välillä tosin nostaa päätään, mutta vain hyvässä - antaen asennetta ja sisua. Eddien mielensopukoita vaivaa ristiriitainen suhde tämän isoveljeen Henryyn - pahaan poikaan, joka on latistanut tämän itsetuntoa, mutta toisaalta ollut ihailun kohdekin. Ja lopulta veli on vienyt pahoille teille pikkuveljensäkin. Roland opettaa joukolleen revolverimiestaitoja, erämaassa selviytymistä ja aseen käyttöä. Pian taidot joutuvatkin koetukselle, kun eteen hyökkää jättikarhu.

Aikojen sekoittuminen ja tapahtumien selittämättömyys saa Rolandin mielen järkkymään. Toisessa maailmassa, 1970-luvulla Rolandin kuiluun jättämä Jake alkaa myös tuntea tulevansa hulluksi. Hän sisimmässään tietää Rolandin maailmassa kuolleensa ja palanneensa henkiin, mutta siinä ei tunnu olevan järkeä. Jake tuntee toisen maailman kutsun ja äidinkielen essee aloittaa tapahtumaketjun, joka vie hänetkin matkaamaan kohti mustaa tornia.

Ka-tetiin eli eräänlaisen kutsumuksen ja kohtalon joukkoon liittyy pian Jaken perään koiramainen mäyriäinen Oi. Joukko alkaa matkata mystisen säteen johdattamana kohti Ludin kaupunkia, jossa murkut ja harmaat sotivat keskenään. Tuossa kaupungissa sijaitsee pitkään raiteellaan seissyt kuoleman juna Blane, joka arvoituksia vastaan suostuu viemään ka-tetin lähemmäs heidän määränpäätään...

''Mikä on se joka ei ole mitään, mutta jolla on nimi? Se on joskus pitkä ja joskus lyhyt, se yhdistää meidän puheemme, liittää yhteen meidän leikkimme ja on pelaamassa joka pelissä.''

Joutomaan upeasta kuvituksesta vastaa Ned Dameron.

Kirjassa on paljon sanaparsia ja arvoituksia Jaken saaman arvoituskirjan kautta. Roland on nuorena saanut opetusta arvoitusten ratkomiseen ja sitä onkin pidetty arvostettavana, koulussakin opetettuna, taitona. Näitä upein sanakääntein tehtyjä, mutta loppupeleissä järkeviksi osoittautuvia, loruja on hauska lukea ja ottaa pähkinää purtavaksi. Yksi syy mikä lisää vetoa Agatha Christienkin kirjoihin. 

Joutomaa avaa enemmän yhteyksiä hahmojen välillä. Vanha lastensatukirja Charlie-junasta avaa yhteyksiä hahmojen välillä, mutta myös tien Blanen luo. Olin erityisen iloinen siitä, että Jake totta tosiaan oli New Yorkissa hengissä! Pojan tuskista eliittikoulussa, perhesuhteista ja oven etsinnästä toiseen maailmaan oli hurjan mielenkiintoista lukea. Sydämeni oli varastettu kun koiruli Oi liittyi matkaajiin, Jake ja Oi ovat sympaattinen parivaljakko.

Ennen kaikkea tässä avataan Rolandin maailman omituisuuksia, kuten sädettä, historiaa ja luonnottomia otuksia. Kokonaiskuva jää tietenkin vielä hämäräksi ja tarina päättyykin oikein muhevaan cliffhangeriin: Joukko jää loukkuun tehtyään diilin Blanen kanssa, Susannah on raskaana ja perään ovat vielä tulossa velho ja tämän pelastama, jo kuolleeksi luultu, kuvottava pahis Tik-Tak.

Stephen King - Musta torni II: Kolme korttia pakasta

''Tuo ovi. Ovi joka oli siinä missä minkään oven ei olisi pitänyt olla. Se yksinkertaisesti seisoi siinä harmaalla rannalla kuusi metriä nousuvesirajan yläpuolella näyttäen yhtä ikuiselta kuin meri itse ja loi nyt kaltevan varjon kohti itää auringon laskiessa länteen.''

Kolme korttia pakasta jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin. Revolverimies Roland herää Länsimeren rannalta, jossa nälkäiset hummeriotukset pyörivät ympärillä ja antavat tarvetta antibiooteille. Autiota hiekkamaisemaa näkyy silmänkantamattomiin.  Kuten jo ensimmäisessä kirjassa nähtiin, Roland ei ole perinteikäs hyveellinen sankari, vaan tekee kyseenalaisiakin valintoja mustalle tornille päästäkseen. Yksi valinnoista on se, että hän jätti Jaken kuolemaan päästäkseen lähemmäs tornia. Poika pyörii yhä Rolandin syyllisyyden täyteisissä ajatuksissa.

Ensimmäisessä kirjassa mustiin pukeutuneen miehen pakasta vetämät kolme korttia ilmestyvät yksitellen Rolandin eteen ovien muodossa. Kustakin ovesta Roland matkaa eri aikakausien New Yorkiin. Hän kohtaa ovien takana rehvakkaan narkomaanin Eddien 80-luvulla, skitsofrenisen mustien vapautusliikkeen aktivistin Odettan/Dettan 60-luvulla sekä viimeiseksi psykopaattisen tilintarkastajan Jack Mortin 70-luvulla. Rolandilla on kyky päästä kunkin hahmon pään sisälle auttaakseen nämä pois tukalista tilanteista ja onkin paikalla juuri h-hetkellä. Mutta tuleeko menneisyyden näpelöiminen muuttamaan tulevaisuutta?

Kirjan on kuvittanut Phil Hale.

 Rolandin tietämättömyys moderneista keksinnöistä on kuvattu humoristisesti. ''Meidän maailmamme'' ovien takana on Rolandille kummallinen paikka joka on kuin rikkaitten tavaratalo nopeine vaunuineen ja humpuukilla varustetuin apteekkeineen. 70-luvun poliisit, Rolandin silmissä siis revolverimiehet, ovat köntyksiä, joita on helppo hämäyttää. Revolverimiehen oma maailma on köyhtynyttä autiomaata, jossa näkyy vain kaikuja menneisyydestä. 

Kolme korttia pakasta on suoraviivaisempi ja paljon jännittävämpi kuin ensimmäinen osa. Ahmin kirjaa sivukaupalla eteenpäin halutessani tietää miten Eddielle käy salakuljetuksen kanssa, Odetta/Detta-hahmon kaksoiselämästä ja kuvottavan suunnitelmallisesta Jack Mortista. Juuri kun ehdin saada hengähdystaukoa hahmojen kanssa jännittämisestä, ilmestyi jo seuraava ovi ja uudet käänteet. Eddien äkkirakastuminen Odettaan on suloista, mutta saa pelkäämään milloin tilanne räjähtää käsiin. Viimeisellä sadalla sivulla tulee odottamattomia yllätyksiä ja yhteyksiä, jotka sitovat kunkin hahmon tarinaa ja maailmoja yhteen, mutta samalla jää paljon kysymyksiä, jotka saavat janoamaan tarinalle jatkoa.

Stephen King - Musta torni (I : Revolverimies)

''Mustiin puettu mies pakeni autiomaan halki, ja revolverimies seurasi hänen jälkiään.''

Viime syksystä lähtien mielessäni on kummitellut Stephen Kingin kahdeksanosainen Musta torni-sarja. En tiennyt kirjoista hirveästi, tiesin niiden olevan fantasiasarja, jossa päähahmona on revolverimies. Viime kirjastoreissulla päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja lainasin ensimmäisen osan. Kirjasta on ilmestynyt 2003 uusi painos nimellä Musta torni I:Revolverimies  ja osittain King on myös uudelleen kirjoittanut tätä sarjan ensimmäistä tarinaa. Uutta versiota ei ollut hyllyllä, joten otin aiemman painoksen, joka on siis ilmestynyt pelkästään nimellä Musta torni.

Kirja kertoo maailman viimeisestä revolverimiehestä, joka jahtaa mustiin pukeutunutta miestä. Mies on kuin jonkinlainen noutaja huppuineen ja viittoineen. Aika ja paikka ovat hämärän peitossa, sillä revolverimies ei osaa arvioida milloin on aloittanut takaa-ajon. Eikä ajan arvionti onnistu liioin muiltakaan kirjassa esiintyviltä hahmoilta.

Maailma on jotenkin nurinkurinen, kyseessä on jonkinlainen rinnakkaismaailma tulevaisuudessa. Tämä mielikuva vahvistuu revolverimiehen tavatessa Jaken. Kaksikossa vahvistuu ajatus, että maailmoja on useita. Revolverimies ei esimerkiksi tiedä mitä elokuvat ovat, eikä Jake ymmärrä revolverimiehen maailmaa. Takaumassa Jake palaa kuolinhetkeensä 70-luvulle. Kuoleman hetkellä  hän näkee mustapukuisen miehen. Huppupää pystyy siis liikkumaan eri maailmoissa. Revolverimies uskoo pääsevänsä Mustalle tornille mustiin puetun miehen avulla. Musta torni on ilmeisesti jonkinlainen eri aikojen ja maailmojen risteys.

Kirja on itselleni alusta ja lopusta kaikkein vetovoimaisin. Ajojahti saa koukuttumaan ja miettimään mistä oikein on kyse. Spitaalisia aavikolla, Hey Jude ragtime-versioituna; Mikä on tämä omituinen maailma? Keskiosassa oli takaumia revolverimiehen menneisyyteen, kuten miehuuskokeeseen. Näistä oli ihan mielenkiintoista lukea, mutta eri henkilöiden nimet menivät sekaisin, varsinkin kun osa esiintyi vain lyhyen aikaa. Lopussa mustiin puettu mies selittää revolverimiehelle maailmankaikkeuden ihmeellisyyttä. Miten kaikki koostuu rinnakkaismaailmoista. Lopusta löytyy vielä Stephen Kingin jälkisanat, jossa hän kertoo tarinan synnystä ja sen kirjoittamisesta. King on tuntenut suurta vetoa tarinaan opiskeluajoista lähtien ja kirjoittanutkin tätä parisataasivuista kirjaa kaksitoista vuotta!

Tarinassa on paljon symboliikkaa, josta osa aukeaa hieman kirjan edetessä, osa ei. Tarina on mielenkiintoinen, mutta hämärä. Itse Musta torni jää vielä täysin pimeän peittoon. Kirjan lopussa on korteista ennustamista, joten seuraava osa Kolme korttia pakasta herätti mielenkiinnon, mitenköhän revolverimiehen matka jatkuu?