Peter David, Robin Furth, Jae Lee, Richard Isanove - Musta torni: Revolverimiehen alku

Revolverimiehen alku perustuu Stephen Kingin Musta torni-kirjasarjaan, joka on sekoitelma scifiä, fantasiaa ja westerniä. Toisin kuin kirjasarja, sarjakuva aloittaa tarinan kronologisesti kertoen revolverimies Rolandin ja hänen ka-tetinsa matkasta Hambryn juonittelevaan kylään. Sarjakuvan tapahtumat pohjautuvat pääosin kirjasarjan neljännen teoksen Velhon tapahtumiin.

En ole paljoa lukenut sarjakuvia vanhemmalla iällä. Koin Revolverimiehen alun jäävän liian ohueksi verrattaessa kirjan tarinaan. En samaistunut samalla tavalla tarinaan ja hahmoihin. Varsinkin Rolandin ensirakkaus Susan jää yksiuloitteiseksi hahmoksi, jonka kärsimyksistä kerrotaan paljon vähemmän kuin kirjassa. Velho on kuitenkin 800-sivuinen tiiliskivi ja sarjakuvakirja suhteellisen ohut tiivistelmä sen juonesta.

Piirostyyli on kuitenkin upea ja luo hienosti kirjassakin löytyvän lännenmaan tunnelman saluunoineen ja valtataisteluineen. Sarjakuva onkin paljon miehekkäämpi kuin ensirakkautta teemanaan käyttävä Velho.

Jouni Hokkanen - Pohjois-Korea - Siperiasta Itään

Jouni Hokkanen on teologian maisteri ja median monihöylä joka on yli viidentoista vuoden ajan seurannut Pohjois-Koreaa tiiviisti ja vieraillut maan pääkaupungissa Pjongjangissa. Pohjois-Korea - Siperiasta itään tiivistää miehen tutkimustyön sekä omakohtaiset kokemukset. Kirja on sarkastinen matkaopas, joka tutustuttaa maan johtajakultin ja historian lisäksi matkaa suunnittelevaa (tai vain uteliasta) pääkaupungin ravintoloihin, hotelleihin ja nähtävyyksiin. Parhaista kohteista löytyy tiivistelmä kirjan keskeltä.

Matkailuvinkit ovat rajoittuneet Pjongjangiin, sillä turisteille ei maasta muuta näytetä kuin huonosti rakennettu kulissi, joka yrittää luoda illuusiota menestyksekkäästä ja rikkaasta valtiosta. Valtion rahat virtaavat kulissikaupungin ylläpitoon, armeijaan sekä johdon äveriäisiin luksustuotteisiin. Maaseudulla kansan arki on taantunut lähes keskiajalle. Tiet rakennetaan lapioin ja maataloustyöt hoituvat sirpillä. Elinkeino on niin taantunut, että varsinkin talvella nälänhätä on kova. Valtio kertoo olevansa työläisen paratiisi aliravittujen osuuden ollessa 32%. Ainakin 300 000 on karannut Kiinaan.

Kimchi on molempien Koreoiden kansallisherkku ja vallan
nannaa. Kirjan lopusta löytyy ohje. Koiranliha on vähemmän
houkutteleva kansalliskeittiön erikoisuus.

Valtio on kommunistinen ja totalitäärinen, mutta nurinkurisuudessaan aivan eri luokkaa kuin takavuosien mahtava Neuvostoliitto. Virallinen aate valtiossa on juche, jota Hokkanen luonnehtii ennemminkin uskonnoksi. Pohjois-Korean edesmennyt ikuinen johtaja Kim Il Sung on jumala jonka syntytarina itsessään on myytti. Aivopestyt korealaiset vaeltavat synnyinkodille siinä missä kristityt Beetlehemiin. Johtajan kuva on joka rakennuksessa ja kansalaiset pystyvät kuin käskystä uppoamaan hysteeriseen hurmositkuun johtajan mahtavuudesta liikuttuessaan.

Joukkotuhoaseiden hallussapito huhujen mukaan sukulaisiaankin tapattaneella, maailman nuorimmalla johtajalla Kim Jong Unilla tekee Pohjois-Koreasta vaarallisen. Ohjusteknologiaansa maa myy eteenpäin mm. Iranille ja Syyrialle ja koko homma rahoitetaan huumekaupalla. Arvioiden mukaan kolmannes Japanissa myytävästä amfetamiinista on peräisin Pohjois-Koreasta. Raportteja ja havaintoja maan huumekaupasta on tehty myös kauempana, mm. Saksassa ja Ruotsissa asti. 20 maata onkin karkoittanut pohjoiskorealaisia diplomaatteja, yleensä rikkeenä on ollut huumeiden salakuljettamisen yritys.

Piirretyt ovat lännessäkin väkivaltaisia, mutta
sentään politikoinnista vapaita. Aivopesu
on hyvä aloittaa aikaisin!

Kirjasta voisi poimia vaikka mitä länsimaalaiselle karmivaa. Yhteiskunta on absurdi niin kansan arjen tasolla kuin ylemmällä tasolla tarkasteltaessa johdon mielivaltaisuutta ja surullista piittaamattomuutta kansan hädästä. On uskomatonta miten yhteiskunta ja valtio voivat pysyä pystyssä talouden ollessa ilmiselvästi kuralla. Hokkanen ennustaa kuitenkin, ettei muutosta ole vielä lähivuosina luvassa. Pohjoisella Korealla ei ole kokemusta demokratiasta, joten sellaisen rakentaminen olisi vaikeaa. Etelä-Koreassa vallitsee enemmistön hiljainen mielipide, varsinkin nuoremmassa polvessa, joka ei kannata Koreoiden yhdistymistä kalliiden kustannusten tähden. Mahtinaapurit Venäjä ja Kiina hyötyvät maasta, joka on tuesta riippuvainen eikä taloudellisesti kehitä itsestään kilpalijaa. Kiminmaan 23 asukkaasta arviolta 19 miljoonaa uskoo juche-aatteeseen. Kansa uskoo rotunsa puhtauteen ja pitää eteläisiä naapureita likaisina kun sekoittavat vertaan ulkomaalaisiin. Parempi pysyä siis eristyksissä ja yrittää elää normaalia arkea. Länsimaalaisten on ydinaseilla uhkailun vuoksi mahdotonta puuttua maan sisäisiin asioihin.

Musta pörssi voi olla se mikä koituu viimeiseksi naulaksi arkkuun. Moni tekee elantonsa kielletyn tavaran kauppaamisella, kotietsinnöistä huolimatta. Pohjoiskorealaiset näkevät muun maailman menoa eteläkorealaisista tv-sarjoista, nuoret imitoivat länsimaalaistunutta tyyliä ja kuuntelevat eteläkorealaista musiikkia. 67% Kiinaan loikanneista myönsi pohjoisessa asuessaan salakuunnelleensa Etelä-Korean radiolähetyksiä. Propaganda Etelä-Korean kateudesta ja takapajuisuudesta tulee väkisinkin ilmi valheeksi lännen salamatkustaessa maahan usb-tikkujen ja elintarvikkeiden muodossa.

Kirja on leppoisaa luettavaa. Hokkanen kirjoittaa aiheen vaatimalla sarkastisuudella, Kiminmaasta ei voi kirjoittaa kovin vakavasti. Maa, jossa elintarvikkeiden saanti on kiinni siitä miten paljon ulostetta lapioit. Maa, jossa johtaja on jo 7-vuotiaana ohjannut elokuvien kuvaamista. Maa, jossa matkaoppaat puolustavat maansa mahtavaa aatetta samalla kerjäten ulkomaalaisia kirjoja ja tupakkaa. Propaganda on surullisen naurettavaa. Kärsivä kansa on pelkästään surullista.

Matkakuume Pohjois-Koreaan ei noussut, mutta tuskin se on Hokkasella ollut tarkoituksena. Nautin  katsauksesta maan tapoihin ja kulttuuriin sekä lukuisiin mielettömyyksiin ja suosittelen kirjaa ehdottomasti maasta ja diktatuureista kiinnostuneille. Mitähän muuten mahtaisi tapahtua, jos turismi maahan lisääntyisi? Se toisi kenties enemmän medianäkyvyyttä ja rahaa diktaattorin taskuun. En haluaisi tukea jälkimmäistä enkä usko, että ensimmäisellä olisi vaikutusta olojen paranemiseen, sillä länsimaalaisille vaikuttajille valtio on kuin tikittävä pommi, jolle ei oikein voida tehdä mitään. Muutosten tulisi lähteä valtion sisältä ja kuten ylempänä kirjoitin, media ja musta pörssi saattavat aloittaa hitaan muutoksen kansan riveissä.

Tuomo Jäntti - Talven hallava hevonen

''Näin pakkasen pureman maiseman. Pimeä tie jota kuu valaisi, lumen peittämät korkeat puut ja niiden katveessa talvisen taakkansa alla nitisevä riihi. Joku liikkui siellä, tiesin että minä itse, enkä ainoana, jotain pahaa tapahtui. Yritin katsoa muualle, mutta pää ei kääntynyt. Linnut alkoivat kaikki varoittaa samalla hetkellä, joka pensaasta ne sirkkuivat kuin napista olisi painettu. Joku nauroi tai hirnui. Liekit rätisivät.''



Tuomo Jäntin esikoinen Talven hallava hevonen on todellakin lukukokemus. Se on kryptinen, surrealistinen, jännittävä ja maaginen. Lukiessa on eksyksissä sokkeloisessa labyrintissa, vuoroin juosten kovaa ja vuoroin hengähtäen. Mutta koko ajan riivaa tiedonjano ja kokonaisuuden hidas aukeavuus. Labyrintissa tuntuu olevan exit, mutta itse en päässyt ulos. Jäntti ei alleviivaa mitään, Monet asiat lukijan pitää itse päätellä tai arvailla. Kuitenkin pidin tästä tyylistä, sillä huomasin olevani koko ajan tarkkaavainen, puntaroiden eri merkityksiä ja mahdollisuuksia.

Tarina alkaa, kun Roni saa soiton päiväkodista. Tytär Silja on aiheuttanut ihmetystä siirtämällä tavaroita niihin koskematta ja soittamalla piirtämäänsä pianoa. Myöhemmin Roni itse todistaa tyttärensä ilmaleijuntaa. Tunnistamaton mies nähdään päiväkodissa ja  kotipihan tuntumassakin liikkuu hiippailija. Uhka on epämääräinen, mutta ahdistava. Lukijana ei tiedä mitä pelkää, mutta silti pelkää ja vainoharhailee Ronin kanssa.

Seuraavaksi kelataan vuoteen 2001, jolloin Roni on vielä nuoren miehen alku. Hänen äitinsä on salaa tapaillut Puutikkaan kylän ainoaa maahanmuuttajaa, brasilialaista Jacoa. Jaco katoaa kuin tuhka tuuleen.

Tarinassa hypätään Ronin isään Petriin ja aina vain kauemmas vuosikymmenien taa, näkökulmaa mukaan tuo myös muutama suvun ulkopuolinen hahmo. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän kytköksissä murhaan. Ronin isänisä Johannes on kännipäissään, ilmeisesti mustasukkaisuuskohtauksissaan, tappanut vaimonsa Matildan ja juurikin tämä tapahtuma tuntuu riivaavan sukua. Rangaistaanko jälkipolvia isiensä teoista?

Nimiä alkaa nousta esiin takaumissa ja tarina koostuu välähdyksistä, irtonaisista kohtauksista. Sukulaissuhteet menevät sekaisin. Kuka oli kenenkin isä, entä kuka kenen veli tai vaimo? Viidessä sukupolvessa poppoota riittää!

Aivan viime sivuilla päästään alkuun, murhattuun Matildaan, joka opiskelija-asuntolasta siirtää itsensä vuosien taa pakkasyöhön, syntymäyöhönsä. Tuonakin yönä on tapahtunut kamalia ja Matilda päättää poistaa kirouksen perheen yltä luomalla uutta elämää Pentin kanssa. Tuona yönä paikalla on myös hallava hevonen.

Jostain syystä jäi tunne, että avain ainakin muutamaan kysymykseen voisi löytyä Armaksen näkökulmasta, sillä Armashan on paikalla myös tarinan alkujuurilla, Matildan syntymäyönä. Olisi myös vänkää yrittää lukea tarina kronologisesti eli lopusta alkuun. Päähän jäi vilisemään iso kasa kysymyksiä ja teorioita. Tässä muutama:

-Entäpä jos Matildan murhaaja olikin Pentti? Vankilapaon aikana Johannes kertoo välillä sekoittavansa muistikuvia ja tekemisiään. Hän oletettavasti teki teon mustasukkaisuudesta saadessaan kuulla lapsen mahdollisesti olevan Pentin. Pentilläkin olisi ollut syytä mustasukkaisuuteen, sillä olihan hänen rakastamansa nainen valinnut toisen miehen ja kantoi nyt hänen lastaan. Viimeisillä sivuilla vieläpä puhutaan, että Armas on kirottu ja Matilda näki saman kirouksen varjon Pentin yllä. Murhan jälkeen Pentti päätyy naimisiin Matildan pikkusiskon Hannen kanssa (aika irvokasta). Hanne sanoo Pentistä: ''Olin jo kauan sitten nähnyt sen silmistä, että jos tarve vaati, se kykeni satuttamaan niitäkin joista välitti.''

-Kuka vainosi Ronia ja Siljaa? Mielessä kävi olisiko kyseessä voinut olla Jaco (Jacon Roni kyllä luultavasti olisi tunnistanut...) tai Jacon jälkikasvu?

-Mitä Jacolle tapahtui?

-Mistä Siljan ja muiden lasten yliluonnolliset kyvyt kumpusivat?

-Mihin pimeisiin hommiin Pentti oli sekaantunut Hannen kanssa naimisissa ollessaan?

-Entä hallava hevonen? Jo kirjan alussa Siljalla on häiritsevästi meluava leluponi. Onko hallava hevonen muuttanut muotoaan vuosikymmenten kuluessa? Onko se kenties joka sukupolvessa eri henkilö..? Hevonen jää mystiseksi, tunteeksi ja tunnelmaksi kuten kirjan kansikin; höyryävä hengitys pakkasyössä.

Laurie Frankel - Ikuisesti yhdessä

''Viis loistavasta nettitreffailusta. Sam oli yrittämättään, oikeastaan aivan vahingossa onnistunut keksimään ikuisen elämän. Kuolemattomuuden. Ei jo kuolleille itselleen, mutta hehän eivät siitä välittäneet, koska kerran olivat jo kuolleita. Mutta eloonjääneet saivat pitää kuolleet läheiset itsellään ikuisesti. Sehän oli sama asia kuin kuolemattomuus. Sam oli voitonriemuinen. Internetdeittailu saattoi mennä mönkään, mutta kuolleet pysyisivät aina kuolleina. Sam saattoi herättää heidät henkiin niin pitkäksi aikaa, kun joku hänelle palvelusta maksoi.

'Deittailu on vain väliaikaista', Meredith sanoi. 'Kuolema on ikuista'''

Kirjan suomennettu nimi Ikuisesti yhdessä (Englanniksi alunperin Goodbye for now) on harhaanjohtava. Ainakin itselleni nimestä tulee ennemmin mieleen puhdas rakkaustarina, mitä tarina oikeastaan ei ole. Kirja kertoo ennen kaikkea kuolemasta, surusta ja surutyöstä. 

Sam Elling on kolmekymppinen, seattlelainen sinkkumies, joka tietokoneohjelmoijana kehittää kaksi mullistavaa sovellusta. Sam on töissä nettideittifirmassa ja luo firmalleen sovelluksen, joka ei valitsekaan mahdollisia kumppanikokelaita ihmisten luomien profiiliesittelyjen kautta, vaan käyttämällä ihmisen sähköisiä tekemisiä pohjana määrittelemään käyttäjän todellisen persoonan ja tarpeet. Se mitä teemme kertoo millaisia oikeasti olemme, enemmän kuin se mitä väitämme olevamme. Nykypäivänähän ihminen jättää itsestään ison sähköisen jäljen. On sähköposti, facebook, twitter, videopuhelut, blogit...

Sam toimii koekaniinina keksinnölleen. Se toimii täydellisesti. Hän tapaa sovelluksen kautta Meredithin, joka sattumalta on töissä saman firman markkinointipuolella. He äkkirakastuvat. Sam lähtee Lontooseen työasioiden merkeissä, mutta palatessaan Meredith on surun murtama. Hänen läheinen ja rakas isoäitinsä Livvie on kuollut yllättäen. Sam yrittää toimia tukena uudelle tyttöystävälleen ja suuri suru lähentääkin heitä.

Seuraavaksi Sam keksii uuden sovelluksen. Sovelluksen, jonka hyviä ja huonoja puolia tarina tarkastelee vuoden ajan. Mitä jos olisi mahdollista hyödyntää sähköistä tietomäärää luodakseen viestien vaihtoa elävien ja kuolleiden välillä? Livvie on viettänyt osan vuodesta Floridassa, joten hän on kommunikoinut lapsenlapsensa kanssa paljon sähköpostitse. Meredith aloittaa sähköpostittelun ja kirjeet ovat aivan tismalleen kuin elävän isoäidin lähettämiä. ''Feikki-Livvie'' kirjoittaa bridgen pelailusta ystäviensä kanssa, kysyy milloin Meredith tulee käymään Floridassa ja utelee uudesta poikaystävästä. 

Meredith on kommunikoinut isoäitinsä kanssa myös videopuheluin. Sam saa haasteen: Olisiko mahdollista videopuheluiden materiaalia käyttämällä tuoda isoäiti jälleen ruudulle, aidon näköisenä? Tietojenkäsittelytiede toimii. Livvie keskustelee lapsenlapsensa kanssa reaaliajassa eläväisenä, ilmehtien ja reagoiden omaan livviemäiseen tapaansa. Meredith saa isoäitinsä takaisin. Tai siis tietokoneen, ykkösten ja nollien luoman, projisoinnin. 

Pariskunta ei jätä mullistavia löydöksiä vain omaan tietoonsa, vaan pystyttää firman. Tarkoituksena on helpottaa surutyötä, kuoleman lopullisuuden aiheuttamaa shokkia ja tuoda lohtua. Sovellus saa nimekseen Paluuposti, kolmanneksi omistajaksi tulee Meredithin omaperäinen Dash-serkku ja toimitilaksi sisustetaan Styks-salonki. Läheisensä menettäneet tulevat salonkiin videokeskustelemaan pois nukkuneiden rakkaittensa kanssa.  Osalle tilaisuus on puhdistaa ilmaa vainajan kanssa, osalle pakkomielle, osalle viimeisten hyvästien jättö. Mutta mitä tehdä kun kuolleesta paljastuukin epämiellyttäviä asioita, joista läheiset ovat olleet pimennossa? Kuolleen ihmisen ja tekniikan luoman projisoinnin raja hämärtyy kaikilta, lopulta myös Samilta itseltään. Ovatko elävä ja aito sama vai eri asia?

Helvetti pääsee irti kun media saa vihiä firmasta, joka rahastaa asiakkaita kuolleiden kanssa keskustelusta. Paluuposti tuomitaan jumalattomana ja kuolemalla rahastavana huijauksena. Käyttäjistä alkaa tulla epätoivoisempia. Kuolemansairaiden taaperoiden vanhemmat yrittävät väkisin luoda sähköistä muistijälkeä, jotta kuoleman jälkeen pystyisivät videokeskustelemaan kuolevan lapsen projisoinnin kanssa. Auttaako palvelu surutyössä vai saako se vain rypemään loputtomassa lohduttomuudessa?

Läheisen kuolema on jokaiselle erilainen ja tämä tulee kirjasta hienosti ilmi Meredithin ja Samin menetyksissä. Sam on menettänyt äitinsä ollessaan lapsi ja kuva äidistä perustuu hänen isänsä tarinoihin, joita hän kertoo pojalleen ripotellen vuosien varrella. Sam on tottunut suruun, joka leijuu ympärillä koko ajan, vaikkakaan ei musertavana. Meredithille puolestaan isoäidin menetys on musertava yllätys ja suru pohjaton. Styks-salongin asiakkaatkin reagoivat eri tavoin. Leski karjuu häntä itsestäänselvyytenä pitämälleen miehelle, äitinsä menettänyt poika esittää hänen kuolemastaan säveltämiään kappaleita liikuttuneelle äitiprojisoinnille.

Kirja ei ole läpeensä synkkä, vaikka ihmisiä kuolee paljon. Kirja alkaa rakkauden ensihuuman tunnelmissa, tunnetusti paljon kikatusta ja hassujen lempinimien keksimistä. Huumoria loppupuoliskolle tuo juustojen kyhäilijä Dash, joka osaa usein tiivistetysti ja hauskasti, mutta kuitenkin loukkaamatta ilmaista asiat. Varsinkin mustamaalaaville toimittajanpirulaisille.

En usko siihen, että ihminen saataisiin projisoitua aitona. Ulkonäöllisesti kyllä. Mutta pääseekö sähköisten palvelujen käyttöjälki kiinni ihmisen sisimmän saloihin? Ei varmasti. Paluupostista on mielenkiintoista, mutta karmivaa lukea. En todellakaan haluaisi, että jäisin reaaliajassa elämään pikseleinä ja sanomiseni pohjautuisivat siihen mitä olen facebookissa chätännyt tai miltä sivuilla olen hakenut ruokareseptejä. Kaikista surullisinta olisi jos läheiset pitäisivät palvelun luomaa pikselikaksoisolentoa edes jollain tasolla aitona ja surutyössä auttavana. Joudummekohan me tulevaisuudessa kirjoittamaan testamentteihin: ''Ei, en halua, että minut projisoidaan kuoleman jälkeen.'' ? Mitä ihmiseen tulee, aito on sama kuin elävä. 

Onnea 1-vuotias Mustelumo!

Aloitin bloggaamisen viime keväänä ja tismalleen tänäpä tulee vuosi täytehen. Vuosi on mennyt nopeasti, huh. Mustelumo ehti viettää ensimmäisenä vuotenaan kuukausien päivitystaukoakin, mutta olen kyllä tyytyväinen että palasin uudelleen harrastuksen pariin.

Bloggaamisen kautta halusin ennen kaikkea herättää eloa vanhaan harrastukseeni lukemiseen ja olen nauttinut elvytystyöstä kovin. Toinen syy blogin aloittamiselle oli se, ettei ystävistäni kovin moni harrasta lukemista. Halusin paikan, jossa purkaa luettua ja kuulla muiden mielipiteitä.
Aiemmin olin seurannut lähinnä ruoka-, muoti- ja lifestyleblogeja. Seuraan niitä edelleen, mutta oman bloggailun kautta päämielenkiinto on siirtynyt kirja-aiheisiin blogeihin.

Ensimmäinen postaukseni koski Stephen Kingin romaania Liseyn tarina. Tarinassa esiintyvä mystinen paikka Lumokuu toimi inspiraationa blogin nimelle. Lumouduin sanasta lumo ja muistaakseni yritin jopa syöttää Lumokuu-nimeä bloggeriin, mutta taisi olla varattu.

Parasta bloggaamisessa on omien mielikuvien avartuminen. Pidän siitä, miten laajasti eri kanteilta tarinoita voi tulkita. Muiden mielipiteiden ja taustatietojen kuuleminen avaa omaa käsitystä luetusta tuoden siihen lukemattomien teiden risteyksiä, joista avautuu aivan uusia näkymiä maisemaan.

Olen saanut myös ihanan ison kasan lukuvinkkejä muilta bloggaajilta. Mainiosta Lukuopas-palvelustakin luin ensi kerran blogeista. Omassa kirjastossa ei palvelua ole, joten ilman tätä harrastusta en välttämättä olisi kuullut siitä ollenkaan. Haasteitakin on hauska lukea ja vastailla niihin, niissä tulee mukavia tiivistelmiä houkuttelevista kirjoista. Esiin on tullut myös kivoja tekstejä lukumieltymysten ja -tapojen eroavaisuuksista.

Blogi on vasta taapero. Toivon jatkossa kehittyväni kirjoittamisessa, mutta en aio vetää otsaa turhan ryppyyn. En aio ottaa syväanalysoivan kriitikon viittaa harteilleni, vaan kirjoittaa tuntemusten ja fiilisten mukaan kirjakohtaisesti. Joskus kirja on viihdyttävä hyppy pois arjen oravanpyörästä, joka ei välttämättä syntyjä syviä veistele. Toinen teos saattaa herättää huomiota maailman epäkohtiin tai ihmisenä olemisen ongelmiin. Luen sekä että. Mutta jos en pidä kirjasta, luultavasti se jää kesken. Juurikin siksi, etten ole kriitikko ja haluan että harrastus pysyy hauskana.

Aion jatkaa suht samalla linjalla mitä aiemminkin. Luen sitä mikä milloinkin sopii fiilikseen. Kingin Musta torni oli tarkoitus lukea hitaasti muiden kirjojen lomassa, mutta veto tarinaan oli niin kova että koko sarja upposi muutamassa viikossa. Tämä viimeistään osoitti, että turha sitä on suunnitella lukemista sen kummemmin.

Eikös yhtään uusia tuulia?  Blogin ulkoasu on asia, joka saa raapimaan päätä. Alkutaipaleella saatoin vaihtaa taustakuvaa ja säädellä sivupalkin leveyksiä useasti viikossa. Ehkä en enää laiskuudessani jaksa pakkomielteisesti stressata asiaa samalla tarmolla? Haluan, että ulkoasu on ennen kaikkea selkeä. Mikään ei ole hirvittävämpää kuin epäselvä, pieni fontti. Tällä hetkellä oma blogi on kuitenkin turhan riisuttu ja esittelytekstikin puuttuu. Asia muuttuu sitten kun idealampussa välähtää.

Ulkoasun kohentamisen lisäksi aion lukea enemmän kotimaisia teoksia, sillä olen aina lukenut enemmän käännöskirjoja. Tällä hetkellä lainapinossa on kaksi suomalaista: Jouni Hokkasen Pohjois-Korea - Siperiasta itään sekä Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen.

Kiitos Mustelumon lukijoille. On aina ilahduttavaa kirjautua bloggeriin ja huomata kommentti odottamassa. Aina saa tulla sanomaan mielipiteensä päivityksestä, oli se uusi taikka vanha, olit samaa tai et, oli sinulla bloggerissa profiili tai ei. Pyrin aina vastaamaan kommentteihin.

Aurinkoista alkavaa kevättä kaikille! :)