''Viis loistavasta nettitreffailusta. Sam oli yrittämättään, oikeastaan aivan vahingossa onnistunut keksimään ikuisen elämän. Kuolemattomuuden. Ei jo kuolleille itselleen, mutta hehän eivät siitä välittäneet, koska kerran olivat jo kuolleita. Mutta eloonjääneet saivat pitää kuolleet läheiset itsellään ikuisesti. Sehän oli sama asia kuin kuolemattomuus. Sam oli voitonriemuinen. Internetdeittailu saattoi mennä mönkään, mutta kuolleet pysyisivät aina kuolleina. Sam saattoi herättää heidät henkiin niin pitkäksi aikaa, kun joku hänelle palvelusta maksoi.
'Deittailu on vain väliaikaista', Meredith sanoi. 'Kuolema on ikuista'''
Kirjan suomennettu nimi Ikuisesti yhdessä (Englanniksi alunperin Goodbye for now) on harhaanjohtava. Ainakin itselleni nimestä tulee ennemmin mieleen puhdas rakkaustarina, mitä tarina oikeastaan ei ole. Kirja kertoo ennen kaikkea kuolemasta, surusta ja surutyöstä.
Sam Elling on kolmekymppinen, seattlelainen sinkkumies, joka tietokoneohjelmoijana kehittää kaksi mullistavaa sovellusta. Sam on töissä nettideittifirmassa ja luo firmalleen sovelluksen, joka ei valitsekaan mahdollisia kumppanikokelaita ihmisten luomien profiiliesittelyjen kautta, vaan käyttämällä ihmisen sähköisiä tekemisiä pohjana määrittelemään käyttäjän todellisen persoonan ja tarpeet. Se mitä teemme kertoo millaisia oikeasti olemme, enemmän kuin se mitä väitämme olevamme. Nykypäivänähän ihminen jättää itsestään ison sähköisen jäljen. On sähköposti, facebook, twitter, videopuhelut, blogit...
Sam toimii koekaniinina keksinnölleen. Se toimii täydellisesti. Hän tapaa sovelluksen kautta Meredithin, joka sattumalta on töissä saman firman markkinointipuolella. He äkkirakastuvat. Sam lähtee Lontooseen työasioiden merkeissä, mutta palatessaan Meredith on surun murtama. Hänen läheinen ja rakas isoäitinsä Livvie on kuollut yllättäen. Sam yrittää toimia tukena uudelle tyttöystävälleen ja suuri suru lähentääkin heitä.
Seuraavaksi Sam keksii uuden sovelluksen. Sovelluksen, jonka hyviä ja huonoja puolia tarina tarkastelee vuoden ajan. Mitä jos olisi mahdollista hyödyntää sähköistä tietomäärää luodakseen viestien vaihtoa elävien ja kuolleiden välillä? Livvie on viettänyt osan vuodesta Floridassa, joten hän on kommunikoinut lapsenlapsensa kanssa paljon sähköpostitse. Meredith aloittaa sähköpostittelun ja kirjeet ovat aivan tismalleen kuin elävän isoäidin lähettämiä. ''Feikki-Livvie'' kirjoittaa bridgen pelailusta ystäviensä kanssa, kysyy milloin Meredith tulee käymään Floridassa ja utelee uudesta poikaystävästä.
Meredith on kommunikoinut isoäitinsä kanssa myös videopuheluin. Sam saa haasteen: Olisiko mahdollista videopuheluiden materiaalia käyttämällä tuoda isoäiti jälleen ruudulle, aidon näköisenä? Tietojenkäsittelytiede toimii. Livvie keskustelee lapsenlapsensa kanssa reaaliajassa eläväisenä, ilmehtien ja reagoiden omaan livviemäiseen tapaansa. Meredith saa isoäitinsä takaisin. Tai siis tietokoneen, ykkösten ja nollien luoman, projisoinnin.
Pariskunta ei jätä mullistavia löydöksiä vain omaan tietoonsa, vaan pystyttää firman. Tarkoituksena on helpottaa surutyötä, kuoleman lopullisuuden aiheuttamaa shokkia ja tuoda lohtua. Sovellus saa nimekseen Paluuposti, kolmanneksi omistajaksi tulee Meredithin omaperäinen Dash-serkku ja toimitilaksi sisustetaan Styks-salonki. Läheisensä menettäneet tulevat salonkiin videokeskustelemaan pois nukkuneiden rakkaittensa kanssa. Osalle tilaisuus on puhdistaa ilmaa vainajan kanssa, osalle pakkomielle, osalle viimeisten hyvästien jättö. Mutta mitä tehdä kun kuolleesta paljastuukin epämiellyttäviä asioita, joista läheiset ovat olleet pimennossa? Kuolleen ihmisen ja tekniikan luoman projisoinnin raja hämärtyy kaikilta, lopulta myös Samilta itseltään. Ovatko elävä ja aito sama vai eri asia?
Helvetti pääsee irti kun media saa vihiä firmasta, joka rahastaa asiakkaita kuolleiden kanssa keskustelusta. Paluuposti tuomitaan jumalattomana ja kuolemalla rahastavana huijauksena. Käyttäjistä alkaa tulla epätoivoisempia. Kuolemansairaiden taaperoiden vanhemmat yrittävät väkisin luoda sähköistä muistijälkeä, jotta kuoleman jälkeen pystyisivät videokeskustelemaan kuolevan lapsen projisoinnin kanssa. Auttaako palvelu surutyössä vai saako se vain rypemään loputtomassa lohduttomuudessa?
Läheisen kuolema on jokaiselle erilainen ja tämä tulee kirjasta hienosti ilmi Meredithin ja Samin menetyksissä. Sam on menettänyt äitinsä ollessaan lapsi ja kuva äidistä perustuu hänen isänsä tarinoihin, joita hän kertoo pojalleen ripotellen vuosien varrella. Sam on tottunut suruun, joka leijuu ympärillä koko ajan, vaikkakaan ei musertavana. Meredithille puolestaan isoäidin menetys on musertava yllätys ja suru pohjaton. Styks-salongin asiakkaatkin reagoivat eri tavoin. Leski karjuu häntä itsestäänselvyytenä pitämälleen miehelle, äitinsä menettänyt poika esittää hänen kuolemastaan säveltämiään kappaleita liikuttuneelle äitiprojisoinnille.
Kirja ei ole läpeensä synkkä, vaikka ihmisiä kuolee paljon. Kirja alkaa rakkauden ensihuuman tunnelmissa, tunnetusti paljon kikatusta ja hassujen lempinimien keksimistä. Huumoria loppupuoliskolle tuo juustojen kyhäilijä Dash, joka osaa usein tiivistetysti ja hauskasti, mutta kuitenkin loukkaamatta ilmaista asiat. Varsinkin mustamaalaaville toimittajanpirulaisille.
En usko siihen, että ihminen saataisiin projisoitua aitona. Ulkonäöllisesti kyllä. Mutta pääseekö sähköisten palvelujen käyttöjälki kiinni ihmisen sisimmän saloihin? Ei varmasti. Paluupostista on mielenkiintoista, mutta karmivaa lukea. En todellakaan haluaisi, että jäisin reaaliajassa elämään pikseleinä ja sanomiseni pohjautuisivat siihen mitä olen facebookissa chätännyt tai miltä sivuilla olen hakenut ruokareseptejä. Kaikista surullisinta olisi jos läheiset pitäisivät palvelun luomaa pikselikaksoisolentoa edes jollain tasolla aitona ja surutyössä auttavana. Joudummekohan me tulevaisuudessa kirjoittamaan testamentteihin: ''Ei, en halua, että minut projisoidaan kuoleman jälkeen.'' ? Mitä ihmiseen tulee, aito on sama kuin elävä.
