Agatha Christie - Roger Ackroydin murha

Roger Ackroydin murha on vuonna 2013 valittu kaikkien aikojen parhaaksi rikosromaaniksi brittien rikoskirjailijoiden toimesta. Odotukseni olivat siis korkealla.

King's Abbotin kylässä Ferrarsin aviopari on kuollut jo ennen tarinan alkua. Mies vatsakouristuksiin ja pian perään hänen vaimonsa - oletettavasti oman käden kautta. Sitten hulppeassa kartanossa tapahtuu kolmas murha. Kartanonomistaja Roger Ackroydia on pistetty tikarilla selkään. Murhahetkellä paikalla on Ackroydin perhettä, perhelääkäri, liuta palvelusväkeä sekä yksi naamioutunut herra. Epäilykset kohdistuvat tapahtumien jälkeen kadonneeseen vainajan ottopoikaan sekä tunnistamattomaan ulkomaalaiseen mieheen. Paikalla ollut lääkäri James Sheppard oppii pian pikkuruisen kurpitsoihin mieltyneen naapurinsa olevan maailmankuulu etsivä Hercule Poirot ja hän huomaa ajautuvansa tämän avustajaksi rikoksen selvittelyssä.

Kirja ei yllä Eikä yksikään pelastunut, Murha idän pikajunassa tai muiden Christien helmien tasolle, mutta ihan hyvä dekkari se on. Odottamattomia juonenkäänteitä Christie saa nivottua vähän huonompiinkin teoksiinsa, mutta mikään lattialle leukaa tiputtava loppuratkaisu ei tässä ollut. Syynä mm. se, että samanlainen loppuratkaisu on eräässä myöhäisemmässä Christiessä...

Oli ihanaa antaa Poirotin harmaiden aivosolujen kuljettaa murhatutkimusta eteenpäin. Miten joku hahmo voikin olla samaan aikaan niin ärsyttävä, mutta myöskin niin rakastettava? Kovin sivistyneen pöyhkeästi käyttäytyvä kananmunapää, joka toistelee eh bieniä ja muita ranskan lausahduksia kuin mikäkin ylimielinen fransmanni. Mutta ongelmanratkaisutaito on uskomaton ja mies ei suostu luovuttamaan. Ei koirakaan jäljistä luovu, Poirot selittelee vakaumustaan rikoksenselvittämiseen Flora-neidille.

Kirjan hahmoista suosikikseni nousi Jamesin sisko Caroline, joka oli laittamassa nenäänsä joka soppaan ja jolla ainakin omasta mielestään oli harvinaisen hyvä ihmistuntemus. Naisen mahjongin opetuksen lomassa juoruilu pisti hymyilyttämään. Kaikesta nuuskimisesta huolimatta hän ei osannut arvata murhaajaa. Eniten hymyilin murhaajan katkeruutta lopussa:

''Minä toivon ettei Hercule Poirot olisi milloinkaan jäänyt eläkkeelle ja tullut tänne viljelemään kurpitsoita.''

Aki Ollikainen - Nälkävuosi

''Isäntä varoittaa syömästä liikaa, nälkäisen vatsa ei kestä. Marja katselee Lehdon tupaa. Kaikki näyttää siistiltä ja puhtaalta verrattuna Korpelaan. Tuli avoimessa takassa luo kodikasta, lämmintä valoa.
-Juhanistako lähti henki?
-Henki siitä lähti jo aikaa sitten. Sinne se jäi tekemään kuolemaa. 
-Jätitte sinne?
-Ei siitä ollut lähtijäksi enempää kuin eläjäksikään. Lopettaako minun olis se pitänyt?
-Sanovat, että jossain on syöty kuolleitakin, emäntä puuttuu keskusteluun. 
Lehto vilkaisee vaimoaan vihaisesti.
-Akkain puheita.
-Ei kai isää syödä, Juho kuiskaa.
-Ei tietenkään, isä menee taivaaseen.''

Nelihenkinen perhe riutuu Suomen talvessa 1867 ruokapulan ollessa pahimmillaan. Ihmiset kuolevat nälkään ja sen puutteesta aiheutuneihin tauteihin. Perhe liittyy kerjäläislauman jatkeeksi kiertäen milloin missäkin. Päämääräksi he ottavat Pietarin. Mutta päästäänkö sinne koskaan? Helsingissä Renqvistit nauttivat punssista ja shakin peluusta erossa köyhälistön kurjuudesta.

Odotukseni eivät olleet ihan huipussaan alkaessani lukea Nälkävuotta, sillä tätä ennen luin Ollikaisen Mustan sadun. Se oli ihan hyvä, muttei erityisen mieleenpainuva. Tarina oli mielenkiintoinen ja Ollikaisen kieli ah niin kaunista. Halusin lukea Nälkävuoden, sillä se on saanut niin paljon kehuja. Nälkävuosi on myös kiinnostava aihe.

Alkusivuilla tuskastuin huora- ja kikkelijutuista. Ärsyynnyin muutenkin näistä kansasta erkaantuneista rikkaista. Se on ollut toki tarkoituskin. Se saa pohtimaan nykypäivän Suomea. Onko yhteiskuntaamme tulossa luokkajako? Onko meillä kenties jo? Toiset nälkiintyvät toisten erkaantuessa ongelmista. Mutta, kuten Ollikainenkin hienosti kirjallaan sanoo: Kohtaamiselta ei lopulta voi välttyä, kurjuus tulee lopulta meidän kaikkien eteemme jossakin muodossa. Kukaan ei voi loputtomiin sulkea silmiään.

Parasta kirjassa on Ollikaisen kieli. Hän kirjoittaa runollisesti ja tunnelmallisesti. Välillä liiankin harkitun oloisesti ja hidastempoisesti. Itse tarinalle sytyinkin hitaasti. Perheenjäsenten kaatuessa yksi kerrallaan en lopulta kuitenkaan voinut olla liikuttumatta. Kuka voisi olla liikuttumatta tällaisesta kitumisesta?

Mende Nazer & Damien Lewis - Orja

Orjuudesta tulee mieleen ihan ensimmäiseksi amerikkalaisten laivamatkat Afrikkaan ja se mitä siitä seurasi. Vahvasti sanasta orja mieleeni tulee Alex Haleyn Juuret, joka kertoo yhden suvun tarinan kautta amerikkalaisen orjuuttamisen historian. On surullista, uskomatonta ja lannistavaa että samaa tapahtuu edelleen ja itse asiassa, enemmän kuin koskaan. Arviolta 27 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa elää orjuudessa.

27 miljoonaa ihmistä! Miksei tästä puhuta enempää?

'' 'Oooooo. Onpa keittiösi puhdas, yksi heistä sanoi. 'Se kiiltelee kuin uusi.'
'Niin', sanoi Rahab. 'Olen opettanut hänelle, miten kaikki tehdään ruoanlaittoa lukuun ottamatta. Joka päivä hän siivoaa talon, tiskaa astiat ja pesee myös vaatteemme.'
'Hmmm...Sehän on ihmeellistä. Eikä sinun tarvitse maksaa hänelle mitään? Aina kun tarvitset häntä, hän on täällä? Niinkö se toimii? Hänellä ei koskaan ole vapaapäiviä tai jotain sellaista?'
'Ei', sanoi Rahab. 'Ei vapaapäiviä, ei lomia, ei palkkaa. Hän on aina täällä. Hän kuuluu minulle.' ''

Orja - Kaapatun tytön tie Sudanista Lontooseen on tarina sudanilaisesta Mendestä, joka 11-vuotiaana brutaalin kaappauksen jälkeen myytiin orjaksi. Hänet myytiin Khartumin kaupunkiin Rahab-nimiselle naiselle siivojaksi, tiskaajaksi ja lapsenvahdiksi. Vasta lapsi teki siis töitä ilman lomia tai vapaapäiviä lukittujen ovien takana. Ruoaksi Mende söi perheeltä jääneitä ruoantähteitä. Hän koki väkivaltaa niin fyysisessä kuin henkisessäkin muodossa. Perhe solvasi häntä, koska hän oli nuba ja tämän vuoksi vähempiarvoinen ja saastainen. Rahabin mukaan Mende ei ollut edes tarpeeksi arvokas harjoittamaan omaa uskontoaan islamia. Mendeä kiellettiin myös puhumasta äidinkieltään. Ajan saatossa hän piilotti käytöksestä ja ulkomuodostaan loputkin piirteet alkuperästään.

Seitsemän vuoden jälkeen Rahab lähettää Menden siskonsa perheelle Lontooseen. Mende oppii pian perheen isän olevan Sudanin suurlähetystössä töissä. Diplomaatti perheineen ei kuitenkaan kohtele Mendeä sen paremmin, vaan päinvastoin työmäärä kasvaa. Hän elää edelleen lukittujen ovien takana, mutta perheen lähtiessä matkalle Sudaniin Mende lähetetään väliaikaisesti tuttavaperheelle töihin. He eivät ole tietoisia tytön kokemasta riistosta, vaan kuvittelevat tämän olevan lakisääteistä palkkatyötä tekevä kotiapulainen. Mende saa väliaikaisessa sijoituksessaan enemmän vapauksia ja alkaa järjestelemään pakoa, epätoivoisesti pyytäen apua ventovierailta.

Avuliaiden ihmisten ponnistuksilla Mende onnistuu pakenemaan viedessään roskia ulos. Hän juoksee henkensä edestä vapauteen. Uusi elämä vapaudessa alkaa. Turvapaikan haku osoittautuu odotettua vaikeammaksi. Nopeasti tulleesta kansainvälisestä mediahuomiosta huolimatta päätös on kielteinen. Mende on kokenut suurimman osan elämästään riistoa, mutta koska hänen kotiseudullaan on välirauha, hänen ei uskota olevan välittömässä hengenvaarassa. Vaikka hän on tuonut maailman tietoon maansa orjatilanteen ja sen, että kätensä ovat lianneet korkea-arvoiset diplomaatit sekä hallitus hyssyttelemällä ongelmaa. Vaikka hänen perhettään uhataan, hänen ei koeta olevan vaarassa. Asianajajansa, kustantajansa ja kirjailija Damien Lewisin avustuksella mediahuomio kasvaa ja humanitääriset järjestöt tavallisten lehdenlukijoiden rinnalla alkavat järkyttyneinä vaatia Mendelle turvapaikkaa.

Hän saa turvapaikan, mutta onko hän todella vapaa? Vuosikausia kestävä nöyryyttäminen ja alistaminen jättävät jälkeensä pelkoa ja ahdistusta. Eläminen on opeteltava uudelleen ja vieläpä vieraassa suurkaupungissa. Se on vaikeaa, kun ei ole koskaan käyttänyt rahaa tai ylipäätään päättänyt yhdestäkään itseään koskevasta asiasta. Kun on tottunut olemaan itse omaisuutta, jäljelle jää jatkuva pakenemisen tunne.

Pidin kirjasta erittäin paljon. Se muistuttaa kovasti Waris Dirien elämäkertaa Aavikon kukka, jonka juuri luin uudelleen. Molemmat kirjat syleilevät afrikkalaista lapsuutta kaihoisasti ja kertovat pakenemisesta, naisten sukupuolielinten silpomisesta ja kulttuurishokista. Mende kuvaa onnellisen lapsuutensa erittäin tarkkanäköisesti, mikä tekee sen yht'äkkisen lopun lukemisesta kenties vieläkin raastavampaa.

Kun mahdollisuus pakoon sitten lopulta Lontoossa avautui, huomasin sydämeni hakkaavan jännityksestä ja sivujen kääntyvän nopeammin. Pääseehän Mende viimein vapaaksi? Paon onnistuttua pieni helpotus tuli, mutta epätoivon tilalle tuli raivo siitä millaista kohtelua hän turvapaikanhakijana sai. Huolimatta julkisuudesta ja kannatusjoukoista. Onneksi taustajoukoista oli lopulta apua ja painostus kantoi tulosta. Mutta en voinut olla miettimättä kaikkia niitä, jotka elävät kuukausia epätoivossa peläten joutuvansa takaisin sortoon. Ilman yhtäkään ystävää tai avustajaa, vieraassa maassa.

25 bookish facts about me tag

Bongasin Ajatuksia kirjamaasta-blogista kivan tagin. Ideana on keksiä 25 lukemiseen liittyvää, vapaavalintaista asiaa itsestään. Aloitin historiikilla lukemisharrastuksestani ja hups keikkaa kun aasinsiltoja alkoikin vain vyöryä muistojen syövereistä. Ajattelin 25:n kohdan keksimisen olevan haastavaa, mutta yllättävän helppoa se olikin. Tarttukaa siis muutkin tähän tagiin. Kohtien keksiminen on vapaata ja hauskaa. Muiden listausten lukeminen on vähintään yhtä mielekästä!

1. Vanhempani lukivat mulle paljon ennen kuin itse opin lukemaan. Suosittuja olivat ainakin Mauri Kunnaksen kirjat ja Muumit.

2. Opin lukemaan 1.luokalla ja muistaakseni vasta vuoden loppupuoliskolla. Muistan kateuden niitä kohtaan, jotka olivat oppineet taidon ennen minua ja siskoni kanssa kirjainten opettelun.

3. Teininä luin paljon nuorille suunnattuja sarjoja. Goosebumpseja, Nightmare roomeja, Replicoja, Neiti Etsiviä, Pikku vampyyreja, Eva & Adameja, Prinsessapäiväkirjoja.

4. Lukiossa lukeminen jäi, mutta muutaman vahvan kirjan muistan. Luin ensimmäisen Steinbeckini, Eedenistä itään. Kirjailija on yksi suosikkejani nykyisin. Toinen erityisen hyvin muistiin jäänyt kirja on William Goldingin Kärpästen herra. Siitä kumpusi kiinnostus yhteiskunnallisesti kantaa ottaviin kirjoihin.

5. Pidin paljon äidinkielestä, lukemisesta ja kirjoittamisesta peruskoulussa, mutta into lopahti täysin lukiossa. Luulin olevani hyvä aineessa aiemmin saatuani ysejä ja kymppejä. Lannistuin kun lukiossa sainkin jäävettä niskaan esseistäni. Ehkä yläasteella paijattiin liikaa päähän eikä valmistettu lukion vaatimuksiin? Ehkä en osannut skarpata paremmalle tasolle? Ehkä en sitten vain ollutkaan niin hyvä? Ehkä lannistuin liian helposti?  Luultavasti vastaus on näiden neljän kombo. Kritisoin lukion äidinkieltä yo-keskeisyydestä. Ensimmäisestä tunnista alkaen ponnistuksella peloteltiin ja jokaisen asian opiskelua perusteltiin kirjoituksiin valmistaumisella. Kaikki tuntui olevan valmistamista pelkästään yhteen koitokseen eikä ollenkaan luovaa kirjoittamista, kun taas peruskoulussa kirjoitettiin paljonkin tarinoita ''omasta päästään.''

6. Luin lukion jälkeenkin aika vähän, keskimäärin varmaan alle kymmenen kirjaa vuodessa. Viime keväänä innostuin uudelleen kun luin Liseyn tarinan, enkä oikein tiennyt kelle sitä hehkuttaa. Aloitin blogin pitämisen. Ajattelin tämän olevan hyvä väylä jakaa ajatuksia ja myös pikkuinen tuli persuksen alle, ettei harrastus pääse taas jäämään. Huomasin tänä keväänä myös sen miten paljon nautin kirjoittamisesta! Uppoan flow-tilaan, jossa ajankulu sumenee ja keskityn pelkästään ajatuksiini ja kirjainten juoksuttamiseen. Olisi hienoa, jos tässäkin kehittyisin.

7. Tällä hetkellä kesken on Mende Nazerin ja Damien Lewisin Orja. Olen vasta alkutekijöissä, mutta kirja pitää otteessaan. En vielä tiedä mihin se minut oikein viekään.

8. Vuoroaan odottavat:
Agatha Christie - Norsun muisti
Agatha Christie - Roger Ackroydin murha
Richard Adams - Shardik - Berklan herra
Mo Yan - Viinamaa
Aki Ollikainen - Nälkävuosi
Esa Sariola - Tiedän mitä ajattelette
Mary Shelley - Frankenstein
Ulla-Lena Lundberg - Jää
Stephen King - Uinu, uinu lemmikkini
J.W. Goethe - Nuoren Wertherin kärsimykset
Toni Morrison - Luoja lasta auttakoon
Sisko Istanmäki - Liian paksu perhoseksi

Mainio

kirjanmerkki!

9. Nuorena käytin kirjanmerkkinä paperinpalasta, johon kirjoitin kirjoittajan ja kirjan nimen. Ideana taisi olla, että lukemisen jälkeen keräsin kirjanmerkin sitten aina talteen, jotta myöhemmin voisin käydä läpi lukemisiani. Sittemmin olen ottanut postikortit uusiokäyttöön kirjan väleihin. Aiemmissa haasteissa välähtänyt luottomerkkini, papukaijakortti, on nyt saanut haastajan! Sain lahjaksi Aurinko-kustannuksen kirjanmerkin, joka pääsi ensimmäisen kirjan väliin. Se ei käpristy ja on kääntöpuoleltaan jonkinlaista magneettia (?), joten se pysyy kirjan välissä karkailematta.

10. Hankin lukemiseni kirjastosta. Silloin tällöin ostan kirjoja myös kirppiksiltä, enkä oikeastaan ikinä kirjakaupasta.

11. Omassa hyllyssäni ei ole tästä syystä paljoa kirjoja.

12. Lempi lukupaikkani on sohvamme nurkka. Pinoan pari tyynyä selkäni alle ja käyn makuulle. Kirjapinot ja juomamukit saa kätevästi pinottua sohvapöydälle.

13. Luen enimmäkseen käännösromaaneja.

14.Pidän romaaneista, jotka pohtivat ihmisyyttä, vuorovaikutusta ja moraalia. Olen lukenut aika paljon myös elämäkertoja. Ajattelin kauhuisampien kirjojen jääneen, mutta blogihistoriaa selatessani huomasin lukeneeni yllättävän paljon kauhua ja jännitystä!

15. Ruokakirjoja luen ahkerasti, sillä rakastan ruoanlaittoa ja leipomista. Etsin jatkuvasti uusia reseptejä, enkä ehdi kaikkia testaamaan. Kirjoitan reseptejä kuitteihin, vanhojen laskujen kirjekuoriin, tallennan koneella milloin mihinkin... (Sama homma kirjasuositusten kanssa) Lainaan ruokakirjoja ahkerasti kirjastosta. Tällä hetkellä olen selaillut Japanilaista keittokirjaa ja Puuroa ja mysliä. Poukkoilen jatkuvasti herkuttelu- ja terveily-kausien välillä. Olen nimittäin todella surkea pitämään näppejäni irti herkuista ja niitä tulee napsittua ammatinvalinnankin vuoksi. Hauduttelen postausta ruoka- ja reseptikirjoihin liittyen.

Hamsterin sensuroimaton lainakaaos.

16. Kirjailijoita, joista olen innostunut: Miika Nousiaisen hauska ja tarkkanäköinen tyyli on purrut kahden kirjan verran, julkaistuista on lukematta enää Maaninkavaara. En malta odottaa syksyllä ilmestyvää Juurihoitoa! John Irvingin Kaikki isäni hotellit on ainoa häneltä lukemani teos. Se onnistui samanaikaisesti ärsyttämään, itkettämään ja naurattamaan. Teos on aivan absurdi, mutta samalla elämänmakuinen ja pursuilee ajatuksia ja tapahtumia vaikka kymmenellekin kirjalle. Haluan lisää. Richard Adams herätti kiinnostuksen Ruohometsän kansan luettuani. Luontoteemat ovat sydäntä lähellä ja huomattuani miehen muidenkin teosten keskittyvän aihepiiriin, olen innostunut.

17. Jätän kirjan herkästi kesken jos kiinnostus lopahtaa. Miksi tuhlata aikaa mihinkään huonoon? En koe tästä huonoa omaatuntoa, mutta siitä koen jos palautan kirjan edes avaamatta, antamatta mahdollisuutta sille.

18. Palautankin avaamattomia kirjoja paljon, sillä olen pahalaatuinen hamstraaja. Lainoja on helposti parisenkymmentä ja joudun jatkuvasti kyttämään verkkokirjastosta erääntymispäiviä ja uusimaan lainoja. Käyn vain palauttamassa nopeasti sanon itselleni, mutta kirjastossa huomaankin olevani hyllyjen välissä. Taas.

19. Luin Donna Tarttin Tikiliä sivullisen ja se jäi. Lukupinossa oli muuta mielenkiintoista, eräpäivä läheni ja pelotti aloittaa tiiliskivi vieraalta kirjailijalta.

20. Yllä mainitun fabulöösin kirjanmerkin lisäksi sain lahjaksi Antistress värityskirjan Kissaterapia. Se taitaa olla menoa nyt. Kuvien värittely on ihanan rauhoittavaa ja mainoskatkot saa kulumaan nopeasti ihastelemalla erinomanlaisuuksien sijaan kissapalleroita.


21. En ole tutustunut e-kirjoihin enkä äänikirjoihin. Enkä tiedä haluanko.

22. Muki on aina hollilla kun lueskelen kotisohvalla. Juon teetä, kahvia ja vettä. Lopputalvesta oli limsavaihekin, mutta olen saanut onneksi hillittyä sokerilitkujen himoamista. Hyh. Yleensä en napsostele lukiessani.


23. Melu häiritsee keskittymistä. En pysty lukemaan kirjaa, jos taustalla meluaa tv tai musiikki tai jos ihmiset höpöttävät. Toisaalta, kouluhommia olen tehnyt yleensä musiikin tahdissa                                                                ja vieläpä hyvin tuloksin. Mistähän tämä johtuu?

24. Kavahdan kirjoissa liian pientä fonttia ja pitkiä kappalejakoja. Kirjastossa plärään sivuja läpi ottaakseni selvää selkolukuisuudesta. En myöskään innostu pokkareista. Kannet vääntyvät lukiessa ja kirja rätsähtää helposti keskeltä.

Olen crazy cat lady ja ylpeä siitä!

25. Kuluvan kuukauden aikana olen lukenut verkkaisesti. Toukokuu on kuukausista suosikkini. Kesä on jo puhkeamassa, joten on ihanaa olla ulkona grillaamassa tai piknikillä. Toukokuussa tulee myös mielipiteitä jakava spektaakkeli Euroviisut. Olen katsonut viisuja yli viisitoista vuotta. Fanitan. Ja sitten on totta kai se joka toukokuinen kun Suomi pelaa lätkää, se iskee joka jätkään. Valmistumistakin olen rutistellut ja stressannut viimeisiä metrejä.

Keksikääpä muutkin kirjaisia faktoja. :)

Stephen King - Pimeä puoli

Pimeä puoli kertoo kirjailija Thaddeus Beaumontista, joka päättää viimein sanoa hyvästit salanimelleen George Starkille. Starkille pidetään leikkimieliset valehautajaiset ja lehteen kuvataan otos feikkihautakivestä. Eräänä päivänä tyhjän haudan luota löytyy jalanjälkiä ja lähipiirin ihmisiä alkaa kuolla. Thadin pimeä puoli, alter ego on herännyt henkiin.

Tarina alkaa vetävästi kun valoitetaan sitä pimeää puolta, kirjailijan salanimeä/alter egoa George Starkia. Thad on kiltti ja kompuroiva perheenisä, Starkina kirjoitetut kirjat puolestaan väkivaltaisia dekkareita. Starkin nimellä kirjoittaessaan Thad tuo tienestit pöytään, omalla nimellä kirjoitetut romaanit jäävät heikommiksi menestyksiksi.

Ensimmäisen ruumiin löytyessä tarina pitää vielä mukana dekkarimaisella tyylillä mietittäessä murhaa paikallisen poliisin kanssa. Sitten äksöniä tuli liikaakin kerralla ja loppupuolisko kirjasta meni Starkin passiiviseen uhitteluun ja jaaritteluun. Yleensä King osaa luoda jännityksen mestarillisesti, mutta nyt huomasin jämähtäväni puolen välin tienoilla. Ei yksinkertaisesti kiinnostanut tippaakaan. Asetelmasta tuli tylsä ja yllätyksetön; otetaan hihasta tuo kauhutemppu ja pistetään perään vielä tuo toinen vanha temppu.

En yleensä lue loppuun, jos väsähdän. Tässä jatkoin, koska olen ajatellut lukea kaikki Kingin teokset. (Saapi nähdä kuinka kauan siihen menee...) Tarina ei saanut rattaita alle lukuun ottamatta aivan viimeisintä loppurutistusta.

Häiritsevintä on koko kirjan ydin. Se pimeä puoli eli George Starkin ja Thadin yhteys. Alussa selitetty aivoleikkaus on turha. George Stark on Thadin mielikuvituksen tuote, joten miksi taustalle piti selittää aivoleikkauksen löydöt? Selitys ontuu kun teemana on luovuus. Eikö Stark olisi voinut ''herätä eloon'' siitä puhtaasta kiukusta, että Thad päätti lopettaa salanimen käytön? Ilman ontuvia taustaselvittelyjä aivoista löytyneestä kaksosesta, josta myöhemmin onkin tullut kirjailijan alter ego...Turhan scifiä ja kornia.

Samaten se, miten George Stark, ''kirjailija'' onkin itse asiassa Starkin romaanien hahmo Alex Machine niin ulkomuodon kuin luonteenkin puolesta. Jälkisanoissa King vielä kertoo, että hei itse asiassa Machine ei ole hänen keksintönsä vaan nyysitty muualta, koska se kiteyttää rikollisen mielenlaadun. Koko Starkin hahmo on arskamainen blondi muskelikimppu, jossa ei ole mitään uutta saatika jännittävää. Kiteytetty klisee psykopaatista, joka tekee hui hai mitä tahansa oman hullun logiikkansa mukaan.

En lähtisi suosittelemaan kirjaa edes Kingin faneille.