Stephen King - Doloreksen tunnustus

''Ja sekin voi joskus olla hieno asia jos pahalle miehelle sattuu paha tapaturma.''

Dolores Claiborne kutsutaan poliisiasemalle kertomaan multimiljonääri Vera Donovanin kuolemasta. Dolores on syytetyn pallilla, sillä hän on ollut esimiehensä kuollessa paikalla ja naisen maine saarelaisten keskuudessa on huono. Dolores aloittaa pitkän monologin, mutta hän tunnustaakin Veran murhan sijasta erään toisen, jo vuosien takaisen murhan ja samalla avaa elämänsä kärsimyksiä ja valintoja. Dolores on kaunis naisen nimi ja tarkoittaa espanjaksi kärsimystä, kipua ja suruja. Näitä naisella on elämässä totisesti ollut.

Dolores aloittaa kertomalla hänen ja esimiehensä kummallisesta suhteesta. Viimeisinä elinvuosinaan Vera on eristäytynyt maailmasta halvaantumisen ja höperöitymisen vuoksi. Äksy nainen pelkää kuollakseen pölykoiria ja käy taistelua kotiapulaisensa kanssa vaippojen vaihdosta. (Kotiapulaisten, sairaanhoitajien ja lähihoitajien työ; miten aliarvostettua!)

Veran ja Doloreksen suhde on mutkikkaan mielenkiintoinen. Kotiapulaisia alati irtisanova Vera on tiukka täti. Kolme virhettä ja lennät ulos. Pyykit on ripustettava just eikä melkein hänen haluamallaan tavalla. Dolores pystyy kuitenkin avautumaan rankalla hetkellä juurikin Veralle ja naisissa on paljon yhtäläisyyksiä, joista osa selviää vasta viime metreillä. Molemmat ovat pakon edessä joutuneet olemaan vahvoja ja pakon edessä kestämään elämän tuomat heikot hetket, kuten lapsista vieraantumisen. Heidän välillään tuntuu myös olevan telepaattinen yhteys.

Seuraavaksi aletaan avata Doloreksen perhe-elämää. Avioliitto on hänen elämänsä pahin virhe. Joe on väkivaltainen, mutta vahvatahtoinen Dolores saa miehensä ruotuun. Mies käyttää hyväksi tytär Selenan todistamaa väkivaltaista kohtausta. Selenan pelko kääntyykin äitiin ja tämä alkaa pelätä Doloresta. Mies alkaa hyväksikäyttää teini-ikäistä tytärtä häikäilemättömästi. Tämän paljastuessa Dolorekselle hän suunnittelee pakoa lasten kanssa säästöjen avulla. Pankissa vierailu paljastaa miehen nyysineen Doloreksen tienaamat rahat lasten opiskelusäästötileiltä omiin nimiinsä.

''Minä toimin tavallaan itsepuolustukseksi koska se kävi minua sillä lailla kurkusta kiinni. Se oli tärkeintä se. Itsepuolustahan se tietenkin jollain tapaa olikin vaikkei lain silmissä. Minä tiedän sen koska koska minä olin paikalla mutta laki ei ollut. Loppujen lopuksi minä puolustin itseäni ja lapsiani.''

Dolores alkaa suunnitella miehensä murhaa. Se lopettaisi heidän kaikkien painajaisensa. Lapset vihaavat ja pelkäävät isäänsä, nuorin pojista valitettavasti ihailee viinaa nauttivaa, rasistista isäänsä, jonka mielestä opiskelu on turhaa ja Doloreksen yli kymmenen tuntiset työpäivät oikein hänen itsensä tehdessä töitä löysin rantein silloin tällöin.

 Murhapäiväksi valikoituu päivä, jolloin aurinko pimentyy ja saarelaisten huomio on muualla. Dolores suunnittelee kaiken tarkasti ja onnistuu poliisikuulusteluissa pitämään hermonsa aisoissa, häntä ei saada todistettua syylliseksi. Vuosien ajan saarelaiset kuitenkin epäilevät Doloresta veriteosta ja Veran murhakuulusteluissa nainen viimein tunnustaa tekonsa jokaista yksityiskohtaa ja painajaista myöten.

Tarina on jännittävä. Lukija tietää alusta alkaen Doloreksen onnistuvan aikeissaan, mutta sujuuko kaikki suunnitelmien mukaan? Joe St. George on läpeensä kuvottava mies ja vaikkei murha tietenkään koskaan ole oikein, toivoin Doloreksen onnistumisen puolesta. Koin, että hänellä ei ollut muita varteenotettavia keinoja vaikeassa tilanteessa.

Kirja on feministinen vahvojen naishahmojen ja teemojen kautta. Kirjassa on paljon samaa yliluonnollisemman (ja huonomman) Naisen raivon kanssa. Tasa-arvon epäkohdat pistävät vihaksi. 60-luvulla pankki on antanut hulttio-Joen nostaa rahat yhteiseltä tililtä omiin nimiinsä ilmoittamatta Dolorekselle. Jos nainen olisi saman tehnyt, olisi pankki varmasti soittanut tarkistamaan mieheltä luvan...Joen kuolema korjaa epäkohdat perheessä, kaikki menestyvät elämässä varjon väistyessä tieltä pois. Selenan suhde äitiin viilenee tämän selvästi tietäessä sisimmässään totuuden isänsä murhasta, mutta miten olisikaan käynyt jos Dolores olisi ollut alentuva ja jättänyt asiat sikseen?

''Tule, Doloooooresssss!''

Toisin kuin muissa lukemissani Kingeissä, tässä tarina vuodatetaan yhtenä pötkönä. Poliisikuulustelu on kirjassa pelkkää Doloreksen tunnustusta, jota ei ole jaettu kappaleisiin. Kerrontatyyli on mielestäni tarinaan sopiva ja pidin kirjasta, siirappista loppua lukuun ottamatta. Ennen kaikkea kirja on jännittävä. Kingille ominainen yliluonnollisuus jää hienovaraiseksi ja se onko Doloreksella ja Veralla telepaattinen yhteys keskenään jäi itselleni kysymysmerkiksi. Kauhua kirjaan tulee murhan hetkellä, kaikki kun ei tietenkään suju täydellisesti vaikka haluttu lopputulos saadaankin. Murhakohtaus oli erityisen karmiva, enkä ihmettelisi vaikka kaivo ja siellä kituva, raivokas mies tunkeutuisivat uniini.

John Irving - Kaikki isäni hotellit

John Irvingin tarinoista tuttuja ovat Garpin maailma ja Oman elämänsä sankari, sillä olen nähnyt niistä elokuvasovitukset. Irvingin kirjat ovat siis leffojen kautta alkaneet kiehtoa. Varsinkin Garpin maailma on ihanan eriskummallinen elokuva. Halusin tutustua kuitenkin tarinaan, joka ei ole ennalta tuttu. Niinpä lainasin kirjastosta Kaikki isäni hotellit.

Kirja kertoo Berryjen perheestä, joka ulkopuolisten silmissä näyttäytyy omituisena sakkina. He ovat omaperäisiä luonteita kaikki, mutta perhe puhaltaa yhteen hiileen ja kestää elämän tyrskyt poikkeuksellisella päättäväisyydellä ja rakkaudella. Perhe toteuttaa ja seuraa isän hulluja unelmia, joihin kuuluvat hotellit ja karhut. Sen vuoksi uhrataan ja surraan paljon, se vie Berryt meren taakse, mutta se myös lähentää.

Win Berry on perheen isä. Hän on ikuinen unelmoija ja idealisti. Unelmat ovat korkealla ja niiden saavuttamattomuutta verrataan Kultahatun Jay Gatsbyn haaveisiin. Isä on sydämellinen optimisti ja osaa antaa juuri oikeat neuvot mihin tahansa pulmaan, vaikkei edes tietäisi mikä ongelma on. Lasten silmissä isä on aluksi etäinen tämän poissa kotoa opiskellessa ja tienatessa leipää pöytään. Myöhemmin isä on ennemminkin hupsu, mutta rakastettava haaveilija auktoriteetin sijaan.

Mary Berry on vanhemmista se rauhallinen järkeilijä, joka kuitenkin yhteisen ystävän kehotuksesta antaa miehensä hullutukset anteeksi ja tyytyy usein vain kohauttelemaan olkiaan. Mary ja Win pysyvät koko liittonsa ajan ihailtavan rakastuneina. Äiti jää vanhemmista kenties etäisimmäksi hahmoksi. 

Frank Berry on sisaruskatraasta vanhin ja nimetty Frankiksi muistutuksena siitä, että perhe olisi aina rehellinen toisilleen. Ironisesti Frank ei koskaan kerro homoudestaan vanhemmilleen. Frank kärsii koulukiusaamisesta seksuaalisuutensa vuoksi ja harrastelee eläinten täyttämistä. Suru-koira saa usean eri ilmeen ja asennon Frankin käsittelyssä, mutta koirasta tulee pahan ilman lintu lohdutuksen sijaan. Perheen muuttaessa Wieniin Frank tarmollisesti paneutuu paikalliseen historiaan ja kieleen ja uutteruutensa ansiosta menestyy elämässä erinomaisesti.

Franny Berry on suorasanainen primadonna, lukion huutosakin johtaja ja ihannetyttö. Muu perhe kuuntelee usein juurikin Frannyn suorasanaisia, kirosanojen täyttämiä mielipiteitä. Frannysta kasvaakin tarpeen vaatiessa äiti-hahmo muille sisaruksille. Perheen murtaa Frannyn raiskaus, johon jokainen suhtautuu omalla, mutta huolehtivalla tavallaan. Franny itse kylpee pakkomielteisesti ja kirjoittaa vuosien ajan kirjeitä raiskaajalleen ja puhuu tapauksesta ''tappelun häviämisenä.'' Franny ei kuitenkaan murennu tapahtuneesta ja kirjassa käydäänkin hienoa keskustelua raiskauksesta ja siitä miten jokainen selviytyy omalla tavallaan.

John Berry, keskimmäinen lapsi, toimii kirjan kertojana. Muistelohetkellä hän on jo nelikymppinen. Isoin asia mikä hahmosta jäi mieleen on tämän pakkomielteinen rakkaus siskoaan kohtaan. Tarinan alussa vihjaus insestisiin tunteisiin on hienovaraisempaa, mutta edetessä ilmiselvää ja osoittautuu molemmin puoliseksi. John on nuorena epävarma ja ujo, mutta pönkittää itsetuntoaan punttaamisella. Siskonsa raiskaus saa veljen tuntemaan itsensä avuttomaksi ja voimattomaksi, joten hän vaimentaa tunteet lihasten kasvattamisella. Seksi ja naiset pyörivät mielessä alati, John yrittää kiertää siskoa kohtaan tuntemansa rakkauden ja himon käymällä huorissa. Johnilla ei tunnu olevan selkeitä päämääriä, joten muiden luodessa uraa hän jää auttamaan isäänsä.

Lilly Berry on pienikasvuinen tyttö, jonka pienuus näyttää muun maailman mielestä söpöltä, mutta Berryt näkevät sen lävitse. Lilly haluaa epätoivoisesti kasvaa pituutta ja muuttuukin pikkuvanhaksi sieluksi. Lilly vaikuttuu perheen Wienin vuosina kirjallisuudesta ja juuri hän huomauttaa isän olevan samanlainen haaveilija kuin Gatsby. Lillystä tulee maailmantuskainen ja hän purkaa kasvunhalunsa kirjoittamiseen. Tytöstä kasvaakin loistava kirjailija, mutta liika perfektionismi painaa harteilla.

Egg, perheen kuopus on huonokuuloinen ja useimmiten pojan suusta kuullaankin: ''Mitä?'' Poika myös sotkee rakastamiaan leluja ympäri ämpäri, myös perheen ensimmäisen hotellin asukkaiden huoneisiin. Vanhemmiten ne ovat vaatteet jotka leviävät joka paikkaan. 

Isoimmaksi teemaksi kirjassa nousee perhe. Berryt ovat rakastava perhe, joka hyväksyy toisensa oikkuineen ja surujen puskiessa hitsaantuu entistä tiukemmin yhteen. Roolit ovat vähän kummallisia isän ollessa pakkomielteinen haaveilija ja nuorimman tyttären pikkuvanha murehtija, mutta perhe on toimiva yksikkö, joka läpi vuosien jatkaa toistensa auttamista. Frankista tulee piinkova agentti, joka myy siskonsa kirjan oikeudet. Franny näyttelee kirjan elokuvasovituksessa ja antaa lapsensa veljelleen. John auttaa isäänsä viimeisen ''hotellin'' pystytyksessä.

 Unelmat puskevat perhettä eteenpäin, mutta toteutuvatko ne koskaan? Isän unelmat eivät ainakaan täyty ja ne ovat samalla olleet koko perheen unelmia. Hotellit ovat kaukana visioista ja surua pakataan surun perään. Mutta perheelle kertyy valtaisasti upeita muistoja ja vaikkeivat asiat ole aivan täydellisesti, ne ovat lopussa kaikilla kuitenkin todella hyvin. Ihminenhän usein unelmoi asioista, joita ei pysty tavoittamaan. Mutta onko tavoitteiden täyttäminen kaikista tärkeintä?

Seksi ja seksuaalisuus ovat myöskin erittäin isossa roolissa ja aihetta käännellään eri kulmilta. Johnin epäröivä teinin seksuaalisuus on kuvattu hauskan elämänmakuisesti, ensimmäisten kertojen huvittava jännyys ja naisten tulkitsemisen opettelu. Huoria kirjassa vilisee paljon, varsinkin Itävallan vuosina. Prostituoidut jäivät kirjassa aika hulvattomiksi karikatyyreiksi, joiden merkitykselle ei taida olla kummempaa syytä kuin amerikkalaisen lukijakunnan leikkimielinen nipistäminen. Irving nostaa esiin omituisen suhtautumisen täysin luonnolliseen asiaan: Väkivallalla mässäillään, mutta seksi halutaan piilottaa kaikin keinoin.

Frank on homo, muttei luojan kiitos mikään ''homolemmikki'', vaan ns. normaali nuori. Frankilla ei ole suhteita, joten aihetta ei alleviivata. Myös Susie-karhu on kirjassa homoseksuaali ja kääntynyt lesbosuhteisiin raiskauksen jälkeen, naisten seura tuntuu nöyryyttävän raiskauksen jälkeen turvalliselta. Frannyn ja Susie-karhun välille kehittyy hetkeksi suhde. 

Täytyy sanoa, että Irving osaa merkillisen upeasti luoda päällisin puolin käsittämättömiltäkin tuntuvista asioista todella koskettavia ja tasapainoitella leikkisyyttä ja vakavoitumista. Susie-karhu kuvataan aluksi rumana finninaamaisena naisena, joka pukeutuu karhun asuun ja örisee kuin otso. Omistajakin uskoo naisen olevan ihka aito karhu, aika huvittavaa. Irving kuitenkin avaa hahmoa tarinan edetessä: Susie-karhu on raiskattu nainen, joka sanoo ruman naamansa tarvitsevan paperipussin  siksi että hänen raiskaajansa ovat laittaneet hänelle pussin päähän. Nainen on murtunut maailmasta ja ihmisyydestä niin perusteellisesti, että haluaa olla ihmisen sijasta karhu. Susie-karhusta kuoriutuikin sitten lopulta todella surullinen hahmo näennäisen hauskuuden alta.

Frannyn raiskaus vakavoittaa kirjan hilpeästi alkaneen tarinan ja läpi Berryjen elämän teemaa pohditaan monelta kantilta. Frannyn suhtautuminen raiskaajaan ja tälle kirjoittaminen herättää ihmetyksen: Miksi kukaan reagoi näin? Mutta myöhemmin kuvioihin tulee tosiaan Susie-karhu, jonka kanssa käydyt keskustelut korostavat sitä, että kaikkihan reagoivat eri tavalla. Ihmiset suhtautuvat myös raiskattuun varsin eri tavoin. Mindy syyllistää Frannyä ''kyrvän kiusaajaksi'', Junior Jones ottaa suojelijan roolin. John puolestaan pohtii miten raiskatulle pitää jutella, uskaltaako koskettaa vai meneekö ihminen rikki; Miten paljon raiskaus ihmistä määrittää?

Frannyn ja Johnin romanttinen rakkaus jäi hiertämään. Kirja on hyvin liberaali ajatuksen juoksultaan, mutta tämä meni itselläni reippaasti yli. En tiedä miksi tarinaan on lisätty insestiä ja vieläpä niin suuressa määrin. Haluaako Irving ravistella lukijaa insestin tabu-leiman suhteen? Ja ravistelua se on, suhde kun ei jää viattomalle tasolle...Ovatko mitkään rakkauden tunteet ''vääriä''? Missä menee raja? Franny ja John ovat sisaruksia, joten hyväksikäytöstä ei voi puhua, koska kumpikaan ei ole auktoriteettisessa asemassa toiseen nähden, vaan molemmat ovat samalla linjalla ja suostuvaisia. Insesti on kuitenkin ihmisen perusbiologiaa vastaan ja laissakin kielletty, joten päällimäiseksi tunteeksi sisarusten suhteesta jäi kuvotus ja inhotus. Mielestäni se vain on yksinkertaisesti sairasta, enkä olisi halunnut tässä määrin ja näin ronskilla tyylillä kirjoitettuna aiheesta lukea. Ilman tätä suhdetta olisin pitänyt kirjasta enemmän ja harmittelin, koska muutoin suorastaan rakastuin Irvingin tarinankerrontaan.

Aivan varmasti aion vielä lukea Irvingiä ja ilman sisarillista rakkautta tämä olisi ollut ehdottomasti viiden tähden kirja. Aivan unohtumaton.

Ida Simons - Tyhmä neitsyt

'' ''Aikuiseksi kasvaminen tuo mukanaan paljon ikäviä asioita, mutta ainakaan sitten ei tarvitse käydä koulua,'' sanoin Milille kun palasimme jälleen arkeen vihaamassani rakennuksessa. Mili ei ollut samaa mieltä. Hän kävi koulua mielellään, ja isoksi kasvaminen vaikutti hänestä oikein mukavalta. Sai valvoa niin pitkään kuin halusi ja ajaa autoa ja käydä juhlissa milloin huvitti. En sanonut vastaan, vaikka tiesin paremmin. Aikuisena oleminen merkitsi: valehtelemista, pahan puhumista, rahahuolia ja mahakipuja.''

Viimeisen kuukauden aikana on käynyt hyvä tuuri uutuuskirjojen suhteen. Yleensä kiehtovat kirjat ovat lainassa, mutta nyttemmin olen bongannut kreivin aikaan uutuushyllyiltä luettavaa. Viime kuussa vaikutuin varsinkin Ryan Gattisin Vihan kaduista. Tällä viikolla Ida Simonsin Tyhmä neitsyt kutsui luokseen. Hetken harkittuani nappasin kirjan pinon jatkeeksi. Sen verran teosta on kirjablogeissa luettu, että halusin tietää mistä on kyse.

Hollantilainen kustannustoimittaja luki äitinsä hyllystä alunperin vuonna 1959 julkaistun, unohdetun teoksen ja vaikuttui siitä niin kovin että teos julkaistiin uudelleen kaksi vuotta sitten. Kirja lähti valloitusretkelle ympäri maailman ja suomennos rantautui tänä vuonna.

Tyhmä neitsyt kertoo 12-vuotiaasta juutalaistyttö Gittelistä, jonka tarina sijoittuu jonnekin maailmansotien väliseen aikaan, 20- tai 30-luvulle. Gittel kuvaa ympäröivää maailmaa vielä lapsen silmin. Aikuisuuden kynnyksellä ollaan, mutta aikuisten maailma kaikkine ihmeellisyyksineen näyttäytyy kummallisena ja epähoukuttavana. Vitsit, sosiaaliset paikkajärjestykset ja oman yhteisön sanasto kummastuttavat. Kyynisistä elämänneuvoista puhumattakaan. Tarkkanäköisen tytön silmien kautta nähtynä suku ja tuttavapiiri näyttäytyvät aika humoristisina tapauksina. Tällaisia ihmiset kaikkine hullutuksineen oikeastikin ovat, edelleen.

Gittelin elämä on varsin yksipuolista. Vanhemmat eivät juurikaan päästä tyttöä yhteisön tai kodin ulkopuolelle. Valonpilkahduksina toimivat reissut kiehtovaan Antwerpenin kaupunkiin vanhempien riidellessä. Eräällä reissulla tyttö saa kutsun ''vähän parempaan perheeseen'', Mardelleille, näyttämään lahjansa pianonsoitossa, josta Gittel haaveilee kehittävänsä ammatin itselleen. Gittel tutustuu perheen tyttäreen Lucieen, jota alkaa ihannoida. Niin perheen isä kuin Luciekin viehättyvät teräväsanaisen ja lahjakkaan Gittelin seurasta. Lucien ja tämän isän alaisen Gabrielin kanssa Gittel tutustuu kaupungin kahviloihin ja museoihin, tuntien syyllisyyden värittämää nautintoa mussutellessaan kosherin vastaisia vohveleita.

Vanhempien sopiessa riitansa on kuitenkin aina kotiin paluu tiedossa. Gittel jatkaa kirjoittelua Mardellin isän ja tyttären kanssa. Perhe joutuu hetkeksi tekemään epäonnisen muuton Berliiniin ja takaisin palattuaan Gittel sekaantuu salaliittolaiseksi Mardellin perhesuhteiden sotkuihin.

Kirjan parasta antia on ehdottomasti ihmisten tarkkailu lapsen, joka on vasta pääsemässä kärryille aikuisten maailman kirjoittamattomiin sääntöihin, silmin. Aikuiset ovat totta tosiaan ihmeellisiä. Minua surettikin Gittelin salaliittolaisuuden seuraamukset kirjan lopussa. Lucienin ja Gabrielin parastahan tyttö vain tahtoi. Hieman naiivisti ehkä, mutta lapsihan hän on ja tietämätön aikuisten roolituksista ja pelisäännöistä. Harmistutti se miten tyttö sai kirousta ja kämmentä, vaikkei välttämättä varsinaisesti tiennyt tehneensä väärin joidenkin silmissä.

Nimellä viitataan Raamatun tarinaan, jonka hra Mardell kertoo Gittelille tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Viisaat varaavat tarpeeksi öljyä lamppuihin, tyhmät tietenkään eivät. Viisaat eivät suostu omistaan lainaamaan, sillä kaikille ei riitä tarpeeksi. Tyhmien ostettua lisää öljyä Herra hylkää heidät. Gittel toteaa olevansa mieluummin tyhmä kuin viisas neitsyt Mardellin yrittäessä opettaa ettei iloa kannata käyttää loppuun. Elämässä tulee iloa ja surua, jotkut ovat parempiosaisia.

Kirjassa ei tapahdu paljoakaan, mutta kerrontatyyli on niin vetoavaa, etten kaivannutkaan suurempaa juonta. Ei tämä lempparien joukkoon nouse, mutta kirja on todellakin ansainnut uudelleen julkaisun. Itse en lukenut kirjaa niin tarkkanäköisesti kuin Gittel näkemyksensä kertoo, joten tästäkin aukeaisi varmasti uudella lukukerralla uusia huomioita. Samaistuin kyllä Gitteliin. Muistan itsekin lapsena toivoneeni, etten kasvaisi aikuiseksi. Aikuisuus vaikutti tylsältä, laskujen täyteiseltä ja sekavalta. Olin myös hyvin kiintynyt pehmolelulaumaani. :D

Agatha Christie - Kellot

Agatha Christien dekkarien lukemiseen liittyy kultaisia muistoja. Juurikin nämä piirretyt kansikuvat saavat nostalgiaa nostamaan päätään, sillä näitä painoksia oli nuoruuden lähikirjastossa eniten. Christie oli ensimmäisiä aikuisten kirjailijoita, jonka teoksista innostuin varhaisteininä. Usein kävelin silloisessa kirjastossa ensimmäiseksi suoraan Christien hyllyille. En ole vanhemmallakaan iällä murhamamman tarinoiden lisäksi lukenut juurikaan dekkareita. Olen hitaasti lämpeävää sorttia enkä välttämättä edes halua haastajaa! Christien kirjojen lukemisessa on aina tuttu ja turvallinen kaava: Arvuuttelen ja yllätyn aina. Vaikka onnistuisinkin päättelemään murhaajan, tekotapa, motiivi tai taustoittava tarina yllättää. Hahmot ovat yleensä aika simppeleitä karikatyyrejä, mutta en välitä! Tiedän mihin hyllylle suuntaan, kun haluan klassisia murhamysteereitä. Suosikkejani Christien kirjoista ovat ainakin Eikä yksikään pelastunut (Kymmenen pientä neekeripoikaa), Mabellen kahdet kasvot ja Idän pikajunan arvoitus. Viime vuonna meni Christie-haaste tyystin ohi, tänä vuonna aionkin siis lukea häntä viime vuodenkin edestä. Luettavaa onneksi riittää, sillä rouva on ollut tuottelias ja itsellä on enemmän lukematta kuin luettuna. Kirjahyllyssä lukemista odottaa myös Jared Caden kirjoittama elämäkerta Agatha Christie katoaa.

Mites Kellot sitten? 

Sokean naisen asunnosta löytyy kuollut mies jota kukaan ei tunnista. Aiemmin samana päivänä paikalle on soitettu nuori pikakirjoittaja, joka ei tunne sokeaa naista eikä murhattua. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että hänet nimenomaan olisi haluttu näkemään ruumis. Murhaaja on tuonut asuntoon myös neljä kelloa, jotka näyttävät aikaa 16.13. Yhdessä kelloista on pikakirjoittajan nimi. Murhatun henkilöllisyyden selvittäminen osoittautuu hankalaksi eikä poliisi pääse merkillisestä tapauksesta jyvälle alkuunkaan. Onneksi on Hercule Poirot, joka toteaa selvittävänsä jutun vaikka nojatuolistaan.

Kellot oli pettymys. Murhatutkimus junnaa paikallaan turhan kauan. Sivujuoneksi lisätty vaikoilijoiden tutkimus on kankea ja mielikuvitukseton, jonka arvaa numerosekoiluksi heti alussa. Jännä, ettei itse vakoilija hiffannut sitä. Oli myös aika selvää, että Sheilan orpous liittyy joko murhattuun mieheen tai sivujuoneen, niin paljon asiaa korostettiin ja vatvottiin.

Näyttelijätär Merlina Rivalin arvaa heti valheelliseksi todistajaksi. En tiedä onko se ollut tarkoituskin, mutta koko hahmo tuntuu turhalta sivutäytteeltä.

Naapurit ovat salamyhkäisiä ja heidän kuulustelujaan oli mieluisinta lukea. Varsinkin se klassinen karikatyyri hullu kissanainen, jonka mussukoita ilkeät riiviöpojat kiusasivat!  Lopussa ilmestyvä Geraldine on herttainen pikkufiksu tyttö. Mutta kuka 10-vuotias, edes tylsistynyt, viettää luppoaikaa vahtaamalla naapurien tekemisiä siinä määrin, että pitää kirjaa naapuruston liikkeistä ja kirjoittaa ylös mm. tarkan kellonajan pesula-auton havainnosta?! Juurikin fiksu tyttö varmaan keksisi jotakin kehittävämpää, ei-niin-ulla-taalasmaa-tyyppistä tekemistä.

Poirot ei persettään juuri sohvalta nosta. Se tapahtuu vasta lopussa kun uteliaisuus tarpeeksi virkoaa. Juttu kun on niin monimutkainen, että sen on todellisuudessa oltava yksinkertainen (tylsä, harmaat aivosolut munan muotoisen pään sisällä todellisuudessa viestittivät). Hän innostuu kumminkin analysoimaan dekkarikirjailijoiden tyyliä ja teoksia kolmen sivun verran. Tämä keskustelu tuntui irralliselta, mutta se liimattiin osaksi loppuratkaisua, joka sekin oli kovin irrallinen ja tylsä. Alussa oli aineksia vaikka mihin, mutta kaikki nuolet viittasivatkin tyhjään.

Tämä on suurin pettymys Christien kirjoista tähän mennessä ja valitettavasti se osui kohdalle juuri kun odotin pitkän tauon jälkeen paluuta tuttuun ja turvalliseen. Muistan aikaisemmin pettyyneni Salaisiin rukiinjyviin, mutta yleensä vähän huonompikin Christien dekkari on kuitenkin suht hyvä. Roger Ackroydin murha on vielä lukematta, se on äänestetty parhaaksi rikoskirjaksi vuonna 2013. Ehkäpä se seuraavaksi.

Anna-Leena Härkönen - Loppuunkäsitelty

Anna-Leena Härkösen pikkusisko Killi hyppäsi parvekkeelta eräänä joulukuisena aamupäivänä. Ystävät, poikaystävä ja perhe olivat tienneet Killin pitkään jatkuneesta keskivaikeasta masennuksesta, mutta uskoneet naisen olleen tervehtymässä. Härkönen kuulee siskonsa yrittäneen itsemurhaa aikaisemminkin ja hakeutuneen itse hoitoon. Pääsy suljetulle osastolle kuitenkin evättiin, koska Killi ei ollut ''tarpeeksi'' sairas, hänhän pystyi kävelemään itse ja oli itsetuhoisuudesta huolimatta toimintakykyinen ja järjissään kun oli kerta itse pystynyt hakemaan apua.

Loppuunkäsitelty on raa'an avoin kertomus Härkösen surusta. Hän kertoo suodattamatta kokonaisen vuoden tunneskaalan. Tapahtumat ovat todellisia ja henkilöt esiintyvät oikeilla nimillään. Käytännön asiat pitää hoitaa kuten asunnon tyhjennys, tilin sulkeminen ja täytyy pitää huolta että siskon kirjoittama tietokirja näkee päivänvalon. Musertavinta on poismenon lopullisuus, itse päätös ja omassa elämässä eteenpäin jatkaminen. Olisiko teon voinut estää? Oliko merkkejä tulevasta, mutta ne tuli ohitettua? Oliko kirjoitusprosessi ja Turkin kurjuuden, maailman pahuuden, näkeminen imenyt viimeisetkin elämänhalun rippeet?

Härkönen kritisoi mielenterveyshoidon toimimattomuuden lisäksi suomalaisten ja yhteiskunnan asennetta suruun. Surutyö jo sananakin viittaa työhön, tehtävään, joka on suoritettava mahdollisimman nopeasti ja palauduttava takaisin tehokkaaksi. Härkönen kuulee aviomieheltäänkin olevansa vaikeasti lohdutettava tapaus, suru on musertavaa ja hallitsevaa. Suru muuttaa ajan myötä kenties muotoaan, muttei kaipaus taida lähteä koskaan pois.

Luin kirjan yhteen putkeen ja se oli rankkaa. Aihe itsessään, mutta myös Härkösen avoin tyyli. On hienoa, että hän on avoin, sillä masennus ja itsemurhat ovat yleisyydestä huolimatta jotenkin hyssytelty ja tabu aihe Suomessa. Tuttavien kesken ilmiselvintä keskustelunaihetta kierrellään ja ystävät katoavat ympäriltä kun eteen on tullut vaikea paikka. 

''Aion puolustaa sinua raivokkaasti, jos joku sanoo tekoasi tyhmäksi tai itsekkääksi, sanoo sanankin sinua vastaan. Muistan, kuinka täytyin rakkaudesta heti kun olin kuullut sinun kuolleen. Kuinka rakkaus alkoi suorastaan tulvia sisälleni. Minä rakastan sinua. Preesensissä. Rakastan valtavasti. Ikuisesti. Aina. Mutta me emme enää tapaa. Me emme tule vanhenemaan yhdessä. Sinä petit porukan. Meitä piti olla neljä sisarusta, jotka pitivät yhtä elämän loppuun asti. Ja senhän sinä tietysti teitkin, pidit meidän kanssamme yhtä sinun elämäsi loppuun asti. Miten ylipäätään määritellän kokonainen elämä?''

Häpeän stigma tulisi ehdottomasti pyyhkiä pois. Toiset syyllistävät siskoa itsekkääksi tai syntiseksi valinnastaan, Härkönen näkee että olon on täytynyt olla niin paha ettei voi puhua alkuunkaan valinnasta, vaan pakosta. Juuret ajattelussa lienevät kristinuskossa, sillä itsemurhan tekijä on tuomittu syntiseksi ja Helvettiin. Vaikka Härkönen käy läpi vuoden monenlaisia tunteita, vihaakin siskoaan kohtaan, hänet valtasi ensimmäiseksi rakkaus ja puolustushalu siskoaan kohtaan, mikä oli lämmittävää. Härkönen itsekin masennuksesta toipuneena varmasti osasi ymmärtää siskonsa tilannetta.

Toinen häiritsevä asia on vähättelevä termistö. Toki asioilla on nimi oltava, mutta ''keskivaikea'' masennus? Onko keskivaikea todellakin kuvaava sana sairaudelle, kun juurikin keskivaikeasti masentuneet ovat niitä, joilla on suurin riski itsetuhoisuuteen? (Tämä oli muuten uusi juttu jonka opin kirjasta.) Samoin kuin raiskauskin voi olla laissamme törkeä tai ''vain'' raiskaus. Eikö raiskaus ole aina törkeä? 

Ennaltaehkäisyä tulisi parantaa ja panostaa masennuksen hoitoon myös rahallisesti. On raivostuttavaa, etteivät apua pyytävät pääse tarvitsemaansa hoitoon! Tietysti jos potilaspaikat vaikka suljetulle ovat täynnä, on mahdotonta tyhjästä nyhjäistä, mutta jotain helvetti vie olisi tehtävä. Ei ihmistä voi vain kotiin lähettää ja toivoa parasta. Minkälaisen kuvan tämä antaa apua tarvitseville? Mene kotiin ja tapa itsesi niin etpä ole yhteiskunnan maksettavana? 

Ymmärrystä ja empatiaa tarvitaan. Masennus on sairaus, eikä vain alakuloisuutta tai huonotuulisuutta, josta tuosta vain piristytään kuin taikaiskusta. Masennukseen tarvitaan osaavaa hoitoa siinä missä muihinkin sairauksiin. Sairaus ei välttämättä näy päällepäin. Ihmisen maailmankuva ja omakuva voi olla musertava hymyilevien kasvojen takana. Hoitotyössäkin on vakavia puutteita, tämän osoittavat mm. Turun Kupittaan sairaalasta tulleet uutiset. Masennuksesta pitäisi tulla läpinäkyvämpi aihe yhteiskunnassa, ehkä se edesauttaisi sairauden hoitoa ja ymmärrystä.