lauantai 16. huhtikuuta 2016

Miika Nousiainen - Metsäjätti




Ihastuin Vadelmavenepakolaiseen viime vuonna, joten pakkohan se oli lukea Miika Nousiaisen kolmas teos Metsäjätti! Enkä joutunut pettymään. Nousiaisen tyyli miellyttää: Hänen tekstinsä on tarkkanäköistä, empaattista, kriittistä ja hulvattoman hauskaa.

Metsäjätti kertoo kahdesta miehestä. He ovat molemmat pikkukylä Törmälän poikia, lapsuuden parhaita kavereita. Jannella on ajoitus elämässä pielessä ensimmäisen lapsen syntyessä maailmaan hänen ollessaan vasta 15-vuotias. Lukiota hän yrittää käydä, muttei kannustusta tule miltään suunnalta. Hän perii vanhempiensa pessimistisen asenteen ja päätyy paikalliseen vaneritehtaaseen töihin haudaten unelmat kirjoitustyöstä. ''Parempi olla yrittämättä, sitten ei ainakaan pety'' on miehen motto. Unelmaksi jää se, ettei oma parikymppinen poika seuraisi isänsä jalanjälkiä. Vaan niinpä käy. Poika alkaa hengailla Wanhassa mestarissa siinä missä paikalliset konkarit eikä työntekokaan oikein kiinnosta.

Pasi puolestaan menestyy elämässä. Hän muuttaa Helsinkiin opiskelemaan ekonomiksi. Koulusta löytyy myös elämänrakkaus, koulun kaunein tyttö Emilia. Yhteydenpito kotikylään jää vähäiseksi, sillä Pasi ei halua kohdata luurankoja kaapissa. Se tulee kuitenkin eteen, sillä Metsäjätissä pikkupomona työskentelevä Pasi saa tehtäväkseen mennä kotikyläänsä alustelemaan huonoja uutisia, yt-neuvotteluja. Pasi välttelee leveilemästä tuttujen keskellä mersullaan ja puvullaan, mutta kaikkein vaikeimmaksi koituu suoraselkäisenä pysyminen irtisanomisuutisten tuojana ja yhteistyön tekeminen jääräpäisten kunnallisten vaikuttajien kanssa.

Nousiainen onnistuu empaattisesti heittäytymään molempien miehien saappaisiin. Janne on mies, jolle koko maailma aukenisi jos hän vain uskoisi itseensä. Hän elää duunarin arkea ja unelmoi arkisista asioista, kuten omistusasunnosta. Elämä on potkinut päähän ja kukaan ei ole kannustanut, onhan se kuluttavaa ihmiselle. Pasi on menestynyt, muttei se tee hänen osastaan helpompaa. Suomalaiselle tyypilliseen tapaansa hän häpeää menestystään ja kotikylälle palatessaan yrittää parhaansa mukaan välttää luomasta kuvaa, että olisi ylimielinen tai parempi kuin vaneritehtaalaiset. Hän on Metsäjätissä vaikeassa raossa: Hän on pikkupomo, joka tienaa kyllä hyvin, muttei tee päätöksiä. Hän ne kuitenkin joutuu kertomaan ja ottamaan paskamyrskyn niskaansa.

Maailma muuttuu ja ihmiset ovat jääräpäisiä. Metsäjätin Törmälän tehdas olisi voinut pysyä pystyssä, mutta paikalliset päättäjät eivät taipuneet vanhoista ajatuksistaan. Ikään kuin vain vastarannan kiiskinä olemisen ilosta he olivat junaraide-ehdotusta vastaan, joka olisi irtisanomisten sijaan tuonut työpaikkoja ja työllisyyttä muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Ei se unelmien lupaus ole, mutta taloustilanteessa aika huippu lupaus kuitenkin. Muutoksessa ei pysytä perässä, mutta sieltä se ujuttautuu kaikkien arkeen. Tehostaminen näkyy kaikessa: Pikkukaupan supliikki myyntimies luovuttaa isojen kauppaketjujen pystyttäessä markettinsa. Paikallisen pubin tilalle tulee ketjujuottola Wanha mestari. Marketti on saatu, mutta ruokatrendien  uusimmat tuulahdukset, kuten pinjansiemenet, eivät löydä tietään ''lihapulla ja peruna-kansan'' hyllyvalikoimaan.

Nousiainen ei osoita kirjan hahmoista syyllisiä. Edes Pasin ylempi käskyttäjä Turo ei ole syyllinen, vaikka mulkvisti onkin. Globalisoituminen ja kilpailukyvyn maksimointi ajavat ahtaalle. Vaikka tulos olisikin kova, kuten kirjassa Metsäjätillä, se ei riitä. Markkinat ovat vain muuttuneet sellaisiksi, ettei fyysiselle paperilapulle ole samalla lailla tilausta mitä ennen kaiken sähköistyessä. Halvempaa työvoimaa saa Aasiasta ja Etelä-Amerikasta. Sillä on toisenlainen hintansa, mutta välittääkö yritysmaailma? Kaikki sumuuntuu maailman globalisoituessa. Yritykset myydään ulkomaille, titteleistä väännetään englanninkielisiä höpölöpöväkerrelmiä ja ylin pomo on mysteeri tavalliselle työntekijälle. Tehostuksessa jalkoihin jää se kuka tekee itse työn, lopputilin saava.

Lopussa kuva ei kuitenkaan ole aivan toivoton: Janne aloittaa freelancer-kirjoittajana työskentelyn ja miehen mietteitä on päätynyt lehteen asti. Pasi huomaa olevansa liian pehmeä kovaan yritysmaailmaan ja hyväksyy vastasyntyneen lapsensa kehitysvammaisuuden. Kuolleen isänsäkin kanssa hän tekee sovun. Pasista tulee moderni isä, joka hoivaa lasta äidin luodessa uraa ja on enemmän kuin tyytyväinen valintaansa. Metsäjätin tilalle nousee uusi yritys ja puolet potkut saaneista työllistyy uuteen yritykseen. Ei täydellinen lopputulos irtisanotuille, mutta hyvä kuitenkin. Ja Paikallispubin listalle ilmestyy mozzarellapanini!


Richard Adams - Ruohometsän kansa



''Pähkinä katseli ulkona tovereiden kokoontumista tummenevan iltapäivän valossa sateen tunkiessa silmien ja hännän alle. Siinä ne olivat. Tarkkaavainen ja älykäs Vatukka joka katseli ojaa kumpaankin suuntaan ennen kuin ylitti sen. Isopää joka iloitsi toiminnan mahdollisuudesta. Tasainen ja luotettava Hopea. Voikukka, loistava jutunkertoja, joka oli lähdöstä niin innoissaan että juoksi niitylle muiden edelle ja jäi sitten odottamaan. Paatsama, kuka ties järkevin ja uskollisin. Liutti, joka etsi katseellaan Pähkinää ja tuli sen viereen odottamaan. Tammenterho, Maitiainen ja Tädyke, kunnon rivikanit, joita ei saanut ajaa liian ahtaalle. Viimeisenä tuli Viikka masentuneena ja vastenmielisesti kuin pääsky pakkasessa. Pähkinä käänsi katseensa kolosta, lännen pilvet repesivät ja niiden lomasta välähti äkkiä vetinen haileankultainen valo.''

Villikanien yhdyskunta elää Englannin maaseudulla rauhaisaa kevättä, kunnes Viikka-niminen kani, jolla on toinen näkö, saa epämääräisiä ennenäkyjä. Ne kertovat jotakin kamalaa olevan tapahtumaisillaan, kylän on muutettava pois mahdollisimman pian. Paikalle onkin noussut kyltti, joka kertoo tulevasta rakennustyömaasta. Kanit eivät ihmisten kirjoitusta ymmärrä, mutta Viikka saa vakuuteltua muutamia kaneja näkyjensä vahvuudesta. Jotta koko kylä saataisiin liikkeelle on ylikaniini, heidän johtajansa, vakuutettava. Thearah ei pidä uhkaavia näkyjä varteenotettavina, siispä vain kourallinen kaneja jättää kotinsa. Ne tempautuvat mutkikkaalle, pitkälle matkalle etsiessään sopivaa paikkaa johon kotiutua. Vastoinkäymisiä tulee hengähdyttävän paljon kanien ollessa jatkuvasti vihollisten ympäröiminä. Elilejä ovat kissojen, kettujen, koirien ja ihmisten lisäksi myös muiden yhdyskuntien kanit, joita vastaan käydyt taistelut yltyvät verisiksi.

Adams on Ruhometsän kansaa varten tehnyt tutkimusta villikanien käyttäytymisestä ja mainitsee erityisesti R.M. Lockleyn tietoteoksen The private life of the rabbit. Päällisin puolin kirjan jänöt käyttäytyvät eläimellisen realistisesti. Ne järsivät ruohoa, papanoivat, juoksevat kettua pakoon ja ajoittain vohkivat kasvimaalta herkkuja. Mutta sielunelämältään niistä on kirjassa tehty mystisiä otuksia, kulttuuriltaan ihmismäisiäkin. Joka yhdyskunnassa on tarkka hierarkia: löytyy johtaja ylikaniini ja tämän neuvosto owsla sekä ''rivikaniineja'', niitä tavallisia sivustaseuraajia. Eri yhteisöt myös poikkeavat toisistaan. Pähkinän johtama joukko todistaa mm. Efrafan kenraali Ratamon johtaman sotaisan diktatuurin, jossa kanialamaiset ovat ylikansoitetun kylänsä vankeja. Vastakohtana he kohtaavat myös kanikylän, jonka asukit elävät kuin sumussa ihmisen varjossa ja ovat luovuttaneet välinpitämättömyydelle kultaisessa häkissään.

Kaneilla on myös oma kielensä, lapiini. Vierasperäisiä sanoja putkahtelee pisin kirjaa, tärkeimmät oppii tuntemaan tarinan edetessä ja kanien rutiinien toistuessa. Hlessi on koditon kulkurikaniini, flay ruoho, Frith aurinko, hraka papana jne. Kirjan loppusivuilta löytyy listaus kanikielen tärkeimmistä sanoista. Villikanit pystyvät myös ymmärtämään muita eläimiä eräänlaisen yleiskielen kautta. Jokainen laji puhuu sitä omalla tunnusomaisella murteellaan; hiirten puheessa suhahtelee z, lokit kraakuvat ä-kirjainten tilalle e:n.

El-arairah on jänis, jonka nimi nousee esiin kanien tarinoidessa menneistä ajoista. El-arairah on jänisten Väinämöinen, palvottu mytologinen sankari, jonka saavutukset siirtyvät suullisesti sukupolvelta seuraavalle. Sankarijänis selviää oveluudellaan mistä vain ja joka tarinassa on tietysti opetus, joka sivuaa Pähkinän klaanin koettelemuksia. El-arairahin uskotaan myös pystyvän kulkemaan tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä. Eräässä tarinassa kohdataan Inlén musta kaniini, joka on kuin itse pahuus. Myös Ratamo siirtyy legendoihin lapsien pelottomeksi tämän todellisen kohtalon jäädessä mysteeriksi.

Kaikilla yhdyskunnilla on samat uskomukset, voisi sanoa ihan uskonto. Ne palvovat Frithiä eli aurinkoa. Frith tulee esiin sanonnoissa siinä missä ihminen puhuu jumaluudesta tai jumalan voimasta. Kaniinitkin uskovat toiseen todellisuuteen, toiseen maahan johon matkataan nukkuessa ja kuoleman jälkeen. Jänisten suhtautuminen asiaan on filosofisen pohtiva ja menee samalla lailla ymmärryskyvyn yli mitä ihmisilläkin. Eräs kaniini toteaakin, että riittää kun tietää, että ruumis jää tähän maailmaan. Tarinan lopetus on uskomattoman kaunis El-arairahin hakiessa erään kaniinin lepäämään tuonpuoleiseen ja vartioimaan yhteisön jälkikasvua.

Kirja vie upealle seikkailulle kaniinien kanssa. Niiden kanssa kun on matkannut yli jokien, myrskyjen ja taistelujen, alkaa samaistua niiden kolokotien ja ystävien menetykseen. Tavallaan hahmot alkoivat tuntua ihmismäisiltä, tavallaan eivät. Adamskin kuitenkin tuo niiden villiyden esiin: Kuten lemmikki angorapuput eivät oikein sopeudu luontoon, ei villikaniinikaan sopeudu lemmikiksi. Ne ovat villejä otuksia, joilla on omanlaisensa käytös. Ne eivät lisäänny romanttisesti, ne tutustuvat vieraisiin kaniineihin haistelemalla eivätkä ne muutenkaan käyttäydy ihmismäisesti. Samalla ne kuitenkin omaavat ihmismäisiäkin piirteitä: Ne ovat kekseliäitä ja sinnikkäitä, tuntevat kipua ja masennusta ja todella välittävät kanssakaneistaan. Adams ei myöskään käytä persoonallistavaa sanaa hän kuvatessa kaniineja vaan eläimellistävää se, joten en sanoisi että eläimiä olisi liiaksi inhimillistetty. Hyvä näin, sillä pidän liiallista eläinten inhimillistämistä vaarallisena. Lapsillekin tulisi jo pienestä pitäen opettaa ihmisen ja eläimen sekä eläimen ja pehmoeläimen ero. Toisista puhuessaan kanit puolestaan sanovat hän, puhuvathan ne kuitenkin ystävistään. Olisi kylmää jos ne toisistaan sanoisivat se, joten pidin tätä ratkaisua onnistuneena.

 Kirjaa on luokiteltu sekä lastenkirjaksi että aikuisten fantasiaksi. Vaikka kirjan syntyjuuret ovat Adamsin lapsilleen kertomissa tarinoissa, en itse luokittelisi tätä lastensaduksi, vaikka se olisikin helppoa; onhan tarinassa puhuvia jäniksiä. Pikemminkin se on aikuisten satu. Jokaisen kappaleen alussa on sitaatti, joka peilaa kirjan tapahtumia. Englantilainen ja amerikkalainen kirjallisuus ovat näissä hyvin edustettuina, mutta lainauksia on otettu myös Raamatusta. Näkisin, että esim. sotaa, kostoa ja ystävyytttä kuvaavat sitaatit menevät lapsilta ohi.

''Eläimet eivät käyttäydy kuten ihmiset. Jos heidän on tapeltava, he tappelevat, jos heidän on tapettavat, he tappavat. Mutta he eivät ryhdy miettimään koko älynsä voimalla miten pilaisivat muiden elämän ja tekisivät heille pahaa. Heissä on säädyllisyyttä ja eläimyyttä.'' 

Pidän romaaneista, joissa käsitellään luontoa ja luonnonsuojelua. Adams puhuu luonnon ja eläinten puolesta tasapainoitellen raadollisuutta ja fantasiakuvausta, joten missään kohtaa hänen esiin nostamansa seikat eivät tunnu saarnaavilta. Hän pikemminkin kertoo miten asia ovat. Luonnossa petojen jakaessa tilan pätevät darwinismin lait. Vahvat hyökkäävät heikkojen kimppuun, nopeat syövät hitaat. Tämähän on eläimille luonnollista. Mutta ihmisellä on itsekkyys ja voiton maksimoinnin halu, joka mielestämme oikeuttaa eläinten ja luonnon sortamisen. Ne ajat jolloin ihminen on ottanut vain sen mitä oikeasti tarvitsee ja hyödyntänyt sen parhaansa mukaan, ovat kaukana historiassa. Se on surullista. Se, ettemme arvosta kaikkein arvokkainta ympärillämme tulee kyllä sinkoutumaan silmillemme.

Löysin kirjasta myös toivon pilkahduksen. Pelästyin kun tarinan loppupuoliskolla haavoittunut Pähkinä päätyy maatilan Lucy-tytön kouriin, sillä tähän mennessä ihmiset eivät ole tehneet mitään hyvää. Tytön isän mielestä mokoma elukka pitäisi päästää päiviltään. Lucy on kuitenkin toista mieltä ja äitiään hoitavan lääkärin konsultaatiolla ja avustuksella he vapauttavat isältä salaa kanin takaisin luontoon. Sydämeni suli Adamsin tuodessa lohduttomalta tuntuvan kuvan jälkeen esiin sen seikan, että ihminen pystyy uskomattoman itsekkyyden ja pahuuden lisäksi halutessaan hyviin tekoihin.

Vaikutuin kirjasta sydänjuuria myöten. Kaunis luonnon kuvaus, villikanien käyttäytymisestä oppiminen ja niiden luonnolliseen käytökseen yhdistetty rikas sielunelämä mytologioineen tekivät vaikutuksen. Tämä on aivan omanlaistaan fantasiakirjallisuutta. Luonnon ja ihmisen suhde sai pohtivalle mielelle. Aihe on tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin kirjan ilmestymisaikana 1972, siltikään siitä ei puhuta mediassa tarpeeksi! 

Pakko mainita siitäkin, että kirjan nimen käännös on mielestäni erityisen onnistunut. Alkuperäisen Watership Downin suomenkielinen vastine Ruohometsän kansa tiivistää osuvasti kirjan idean. Ruohometsä kuvastaa totta kai villikanien elinympäristöä. Kansalla viitataan ihmisjoukkoon, mikä kuvaa kanien osittaiseen inhimillistämiseen kirjan tarinassa. Joka kansalla kun on omat uskomuksensa, historiansa ja kulttuurinsa. Suomentajan oma tulkinta voi olla tunnetusti riskaabelia. Tässä kohdin pidän suomenkielistä nimeä jopa onnistuneempana, kauniimpana ja kuvailevampana kuin alkuperäistä. Hyvä, Kersti Juva!

Kirjan pohjalta on tehty 1978 aikuisille suunnattu animaatio. Puhuvia kaniineja siinä kun on, lapsien traumatisoituminen on taattu. Viimeksi pääsiäisenä elokuva nostatti haloon Amerikassa, aikuiset kun olivat antaneet lapsien katsoa aluksi viattomana alkavaa söpöä kanitarinaa ja järkyttyneet sen yht'äkkiä muuttuessa veriseksi. Vastuu on tietysti tv-kanavalla: miksi näyttää lapsille sopimatonta materiaalia päiväsaikaan, entä missä ikärajasuositukset? Kirjan pohjalta on tehty myös animaatiosarja vuonna 1999, joka on käsittääkseni lapsille sopivampi. Muistan 90-luvulla katselleeni jotakin animaatiota, jossa jänöt loikkivat kasvimaalla vohkien porkkanoita ja salaattia, mutta en ole varma onko kyseessä ollut jompi kumpi Ruohometsän kansan sovituksista, sen verran hämäriä muistikuvani ovat. Voi olla, että sekoitan Kaukametsän pakolaisiin?

Richard Adams on kirjailijana itselleni vieras, mutta aion ehdottomasti tutustua muihinkin hänen teoksiinsa. Niissä ilmeisesti liikutaan pitkälti samoissa aihepiireissä. Eniten kiinnostaa Shardik - Berklan herra, sillä Musta torni-sarjassakin on Shardik-niminen jättikarhu (!) En sarjaa lukiessa tiennyt mihin teokseen viitattiin. Huomasin yhteyden viime kirjastoreissulla tutkiessani hyllyltä Adamsin teoksia. Olisi siis jännä siinäkin mielessä lukea, että näkisi mistä King on ottanut inspiraatiota rönsyilevään maailmaansa. Shardikia ei googlehaun tuloksen perusteella ole hirveästi ainakaan suomalaisissa kirjablogeissa luettu ja siitä löytyy muutenkin vähemmän tietoa kuin Ruohometsän kansasta. Juonikuvauksen perusteella liikutaan samojen luontoaiheiden piirissä ja synkkyyttä ja kritiikkiä löytyy tästäkin tarinasta.

Vaikutuitko sinä Ruohometsän kansasta?
Oletko traumatisoitunut animaatiosovituksista?
Onko kukaan lukenut Shardikia tai muita Adamsin teoksia?













torstai 14. huhtikuuta 2016

Stephen King - Doloreksen tunnustus


''Ja sekin voi joskus olla hieno asia jos pahalle miehelle sattuu paha tapaturma.''

Dolores Claiborne kutsutaan poliisiasemalle kertomaan multimiljonääri Vera Donovanin kuolemasta. Dolores on syytetyn pallilla, sillä hän on ollut esimiehensä kuollessa paikalla ja naisen maine saarelaisten keskuudessa on huono. Dolores aloittaa pitkän monologin, mutta hän tunnustaakin Veran murhan sijasta erään toisen, jo vuosien takaisen murhan ja samalla avaa elämänsä kärsimyksiä ja valintoja. Dolores on kaunis naisen nimi ja tarkoittaa espanjaksi kärsimystä, kipua ja suruja. Näitä naisella on elämässä totisesti ollut.

Dolores aloittaa kertomalla hänen ja esimiehensä kummallisesta suhteesta. Viimeisinä elinvuosinaan Vera on eristäytynyt maailmasta halvaantumisen ja höperöitymisen vuoksi. Äksy nainen pelkää kuollakseen pölykoiria ja käy taistelua kotiapulaisensa kanssa vaippojen vaihdosta. (Kotiapulaisten, sairaanhoitajien ja lähihoitajien työ; miten aliarvostettua!)

Veran ja Doloreksen suhde on mutkikkaan mielenkiintoinen. Kotiapulaisia alati irtisanova Vera on tiukka täti. Kolme virhettä ja lennät ulos. Pyykit on ripustettava just eikä melkein hänen haluamallaan tavalla. Dolores pystyy kuitenkin avautumaan rankalla hetkellä juurikin Veralle ja naisissa on paljon yhtäläisyyksiä, joista osa selviää vasta viime metreillä. Molemmat ovat pakon edessä joutuneet olemaan vahvoja ja pakon edessä kestämään elämän tuomat heikot hetket, kuten lapsista vieraantumisen. Heidän välillään tuntuu myös olevan telepaattinen yhteys.

Seuraavaksi aletaan avata Doloreksen perhe-elämää. Avioliitto on hänen elämänsä pahin virhe. Joe on väkivaltainen, mutta vahvatahtoinen Dolores saa miehensä ruotuun. Mies käyttää hyväksi tytär Selenan todistamaa väkivaltaista kohtausta. Selenan pelko kääntyykin äitiin ja tämä alkaa pelätä Doloresta. Mies alkaa hyväksikäyttää teini-ikäistä tytärtä häikäilemättömästi. Tämän paljastuessa Dolorekselle hän suunnittelee pakoa lasten kanssa säästöjen avulla. Pankissa vierailu paljastaa miehen nyysineen Doloreksen tienaamat rahat lasten opiskelusäästötileiltä omiin nimiinsä.

''Minä toimin tavallaan itsepuolustukseksi koska se kävi minua sillä lailla kurkusta kiinni. Se oli tärkeintä se. Itsepuolustahan se tietenkin jollain tapaa olikin vaikkei lain silmissä. Minä tiedän sen koska koska minä olin paikalla mutta laki ei ollut. Loppujen lopuksi minä puolustin itseäni ja lapsiani.''

Dolores alkaa suunnitella miehensä murhaa. Se lopettaisi heidän kaikkien painajaisensa. Lapset vihaavat ja pelkäävät isäänsä, nuorin pojista valitettavasti ihailee viinaa nauttivaa, rasistista isäänsä, jonka mielestä opiskelu on turhaa ja Doloreksen yli kymmenen tuntiset työpäivät oikein hänen itsensä tehdessä töitä löysin rantein silloin tällöin.

 Murhapäiväksi valikoituu päivä, jolloin aurinko pimentyy ja saarelaisten huomio on muualla. Dolores suunnittelee kaiken tarkasti ja onnistuu poliisikuulusteluissa pitämään hermonsa aisoissa, häntä ei saada todistettua syylliseksi. Vuosien ajan saarelaiset kuitenkin epäilevät Doloresta veriteosta ja Veran murhakuulusteluissa nainen viimein tunnustaa tekonsa jokaista yksityiskohtaa ja painajaista myöten.

Tarina on jännittävä. Lukija tietää alusta alkaen Doloreksen onnistuvan aikeissaan, mutta sujuuko kaikki suunnitelmien mukaan? Joe St. George on läpeensä kuvottava mies ja vaikkei murha tietenkään koskaan ole oikein, toivoin Doloreksen onnistumisen puolesta. Koin, että hänellä ei ollut muita varteenotettavia keinoja vaikeassa tilanteessa.

Kirja on feministinen vahvojen naishahmojen ja teemojen kautta. Kirjassa on paljon samaa yliluonnollisemman (ja huonomman) Naisen raivon kanssa. Tasa-arvon epäkohdat pistävät vihaksi. 60-luvulla pankki on antanut hulttio-Joen nostaa rahat yhteiseltä tililtä omiin nimiinsä ilmoittamatta Dolorekselle. Jos nainen olisi saman tehnyt, olisi pankki varmasti soittanut tarkistamaan mieheltä luvan...Joen kuolema korjaa epäkohdat perheessä, kaikki menestyvät elämässä varjon väistyessä tieltä pois. Selenan suhde äitiin viilenee tämän selvästi tietäessä sisimmässään totuuden isänsä murhasta, mutta miten olisikaan käynyt jos Dolores olisi ollut alentuva ja jättänyt asiat sikseen?

''Tule, Doloooooresssss!''

Toisin kuin muissa lukemissani Kingeissä, tässä tarina vuodatetaan yhtenä pötkönä. Poliisikuulustelu on kirjassa pelkkää Doloreksen tunnustusta, jota ei ole jaettu kappaleisiin. Kerrontatyyli on mielestäni tarinaan sopiva ja pidin kirjasta, siirappista loppua lukuun ottamatta. Ennen kaikkea kirja on jännittävä. Kingille ominainen yliluonnollisuus jää hienovaraiseksi ja se onko Doloreksella ja Veralla telepaattinen yhteys keskenään jäi itselleni kysymysmerkiksi. Kauhua kirjaan tulee murhan hetkellä, kaikki kun ei tietenkään suju täydellisesti vaikka haluttu lopputulos saadaankin. Murhakohtaus oli erityisen karmiva, enkä ihmettelisi vaikka kaivo ja siellä kituva, raivokas mies tunkeutuisivat uniini.






sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

John Irving - Kaikki isäni hotellit



John Irvingin tarinoista tuttuja ovat Garpin maailma ja Oman elämänsä sankari, sillä olen nähnyt niistä elokuvasovitukset. Irvingin kirjat ovat siis leffojen kautta alkaneet kiehtoa. Varsinkin Garpin maailma on ihanan eriskummallinen elokuva. Halusin tutustua kuitenkin tarinaan, joka ei ole ennalta tuttu. Niinpä lainasin kirjastosta Kaikki isäni hotellit.

Kirja kertoo Berryjen perheestä, joka ulkopuolisten silmissä näyttäytyy omituisena sakkina. He ovat omaperäisiä luonteita kaikki, mutta perhe puhaltaa yhteen hiileen ja kestää elämän tyrskyt poikkeuksellisella päättäväisyydellä ja rakkaudella. Perhe toteuttaa ja seuraa isän hulluja unelmia, joihin kuuluvat hotellit ja karhut. Sen vuoksi uhrataan ja surraan paljon, se vie Berryt meren taakse, mutta se myös lähentää.

Win Berry on perheen isä. Hän on ikuinen unelmoija ja idealisti. Unelmat ovat korkealla ja niiden saavuttamattomuutta verrataan Kultahatun Jay Gatsbyn haaveisiin. Isä on sydämellinen optimisti ja osaa antaa juuri oikeat neuvot mihin tahansa pulmaan, vaikkei edes tietäisi mikä ongelma on. Lasten silmissä isä on aluksi etäinen tämän poissa kotoa opiskellessa ja tienatessa leipää pöytään. Myöhemmin isä on ennemminkin hupsu, mutta rakastettava haaveilija auktoriteetin sijaan.

Mary Berry on vanhemmista se rauhallinen järkeilijä, joka kuitenkin yhteisen ystävän kehotuksesta antaa miehensä hullutukset anteeksi ja tyytyy usein vain kohauttelemaan olkiaan. Mary ja Win pysyvät koko liittonsa ajan ihailtavan rakastuneina. Äiti jää vanhemmista kenties etäisimmäksi hahmoksi. 

Frank Berry on sisaruskatraasta vanhin ja nimetty Frankiksi muistutuksena siitä, että perhe olisi aina rehellinen toisilleen. Ironisesti Frank ei koskaan kerro homoudestaan vanhemmilleen. Frank kärsii koulukiusaamisesta seksuaalisuutensa vuoksi ja harrastelee eläinten täyttämistä. Suru-koira saa usean eri ilmeen ja asennon Frankin käsittelyssä, mutta koirasta tulee pahan ilman lintu lohdutuksen sijaan. Perheen muuttaessa Wieniin Frank tarmollisesti paneutuu paikalliseen historiaan ja kieleen ja uutteruutensa ansiosta menestyy elämässä erinomaisesti.

Franny Berry on suorasanainen primadonna, lukion huutosakin johtaja ja ihannetyttö. Muu perhe kuuntelee usein juurikin Frannyn suorasanaisia, kirosanojen täyttämiä mielipiteitä. Frannysta kasvaakin tarpeen vaatiessa äiti-hahmo muille sisaruksille. Perheen murtaa Frannyn raiskaus, johon jokainen suhtautuu omalla, mutta huolehtivalla tavallaan. Franny itse kylpee pakkomielteisesti ja kirjoittaa vuosien ajan kirjeitä raiskaajalleen ja puhuu tapauksesta ''tappelun häviämisenä.'' Franny ei kuitenkaan murennu tapahtuneesta ja kirjassa käydäänkin hienoa keskustelua raiskauksesta ja siitä miten jokainen selviytyy omalla tavallaan.

John Berry, keskimmäinen lapsi, toimii kirjan kertojana. Muistelohetkellä hän on jo nelikymppinen. Isoin asia mikä hahmosta jäi mieleen on tämän pakkomielteinen rakkaus siskoaan kohtaan. Tarinan alussa vihjaus insestisiin tunteisiin on hienovaraisempaa, mutta edetessä ilmiselvää ja osoittautuu molemmin puoliseksi. John on nuorena epävarma ja ujo, mutta pönkittää itsetuntoaan punttaamisella. Siskonsa raiskaus saa veljen tuntemaan itsensä avuttomaksi ja voimattomaksi, joten hän vaimentaa tunteet lihasten kasvattamisella. Seksi ja naiset pyörivät mielessä alati, John yrittää kiertää siskoa kohtaan tuntemansa rakkauden ja himon käymällä huorissa. Johnilla ei tunnu olevan selkeitä päämääriä, joten muiden luodessa uraa hän jää auttamaan isäänsä.

Lilly Berry on pienikasvuinen tyttö, jonka pienuus näyttää muun maailman mielestä söpöltä, mutta Berryt näkevät sen lävitse. Lilly haluaa epätoivoisesti kasvaa pituutta ja muuttuukin pikkuvanhaksi sieluksi. Lilly vaikuttuu perheen Wienin vuosina kirjallisuudesta ja juuri hän huomauttaa isän olevan samanlainen haaveilija kuin Gatsby. Lillystä tulee maailmantuskainen ja hän purkaa kasvunhalunsa kirjoittamiseen. Tytöstä kasvaakin loistava kirjailija, mutta liika perfektionismi painaa harteilla.

Egg, perheen kuopus on huonokuuloinen ja useimmiten pojan suusta kuullaankin: ''Mitä?'' Poika myös sotkee rakastamiaan leluja ympäri ämpäri, myös perheen ensimmäisen hotellin asukkaiden huoneisiin. Vanhemmiten ne ovat vaatteet jotka leviävät joka paikkaan. 

Isoimmaksi teemaksi kirjassa nousee perhe. Berryt ovat rakastava perhe, joka hyväksyy toisensa oikkuineen ja surujen puskiessa hitsaantuu entistä tiukemmin yhteen. Roolit ovat vähän kummallisia isän ollessa pakkomielteinen haaveilija ja nuorimman tyttären pikkuvanha murehtija, mutta perhe on toimiva yksikkö, joka läpi vuosien jatkaa toistensa auttamista. Frankista tulee piinkova agentti, joka myy siskonsa kirjan oikeudet. Franny näyttelee kirjan elokuvasovituksessa ja antaa lapsensa veljelleen. John auttaa isäänsä viimeisen ''hotellin'' pystytyksessä.

 Unelmat puskevat perhettä eteenpäin, mutta toteutuvatko ne koskaan? Isän unelmat eivät ainakaan täyty ja ne ovat samalla olleet koko perheen unelmia. Hotellit ovat kaukana visioista ja surua pakataan surun perään. Mutta perheelle kertyy valtaisasti upeita muistoja ja vaikkeivat asiat ole aivan täydellisesti, ne ovat lopussa kaikilla kuitenkin todella hyvin. Ihminenhän usein unelmoi asioista, joita ei pysty tavoittamaan. Mutta onko tavoitteiden täyttäminen kaikista tärkeintä?

Seksi ja seksuaalisuus ovat myöskin erittäin isossa roolissa ja aihetta käännellään eri kulmilta. Johnin epäröivä teinin seksuaalisuus on kuvattu hauskan elämänmakuisesti, ensimmäisten kertojen huvittava jännyys ja naisten tulkitsemisen opettelu. Huoria kirjassa vilisee paljon, varsinkin Itävallan vuosina. Prostituoidut jäivät kirjassa aika hulvattomiksi karikatyyreiksi, joiden merkitykselle ei taida olla kummempaa syytä kuin amerikkalaisen lukijakunnan leikkimielinen nipistäminen. Irving nostaa esiin omituisen suhtautumisen täysin luonnolliseen asiaan: Väkivallalla mässäillään, mutta seksi halutaan piilottaa kaikin keinoin.

Frank on homo, muttei luojan kiitos mikään ''homolemmikki'', vaan ns. normaali nuori. Frankilla ei ole suhteita, joten aihetta ei alleviivata. Myös Susie-karhu on kirjassa homoseksuaali ja kääntynyt lesbosuhteisiin raiskauksen jälkeen, naisten seura tuntuu nöyryyttävän raiskauksen jälkeen turvalliselta. Frannyn ja Susie-karhun välille kehittyy hetkeksi suhde. 

Täytyy sanoa, että Irving osaa merkillisen upeasti luoda päällisin puolin käsittämättömiltäkin tuntuvista asioista todella koskettavia ja tasapainoitella leikkisyyttä ja vakavoitumista. Susie-karhu kuvataan aluksi rumana finninaamaisena naisena, joka pukeutuu karhun asuun ja örisee kuin otso. Omistajakin uskoo naisen olevan ihka aito karhu, aika huvittavaa. Irving kuitenkin avaa hahmoa tarinan edetessä: Susie-karhu on raiskattu nainen, joka sanoo ruman naamansa tarvitsevan paperipussin  siksi että hänen raiskaajansa ovat laittaneet hänelle pussin päähän. Nainen on murtunut maailmasta ja ihmisyydestä niin perusteellisesti, että haluaa olla ihmisen sijasta karhu. Susie-karhusta kuoriutuikin sitten lopulta todella surullinen hahmo näennäisen hauskuuden alta.

Frannyn raiskaus vakavoittaa kirjan hilpeästi alkaneen tarinan ja läpi Berryjen elämän teemaa pohditaan monelta kantilta. Frannyn suhtautuminen raiskaajaan ja tälle kirjoittaminen herättää ihmetyksen: Miksi kukaan reagoi näin? Mutta myöhemmin kuvioihin tulee tosiaan Susie-karhu, jonka kanssa käydyt keskustelut korostavat sitä, että kaikkihan reagoivat eri tavalla. Ihmiset suhtautuvat myös raiskattuun varsin eri tavoin. Mindy syyllistää Frannyä ''kyrvän kiusaajaksi'', Junior Jones ottaa suojelijan roolin. John puolestaan pohtii miten raiskatulle pitää jutella, uskaltaako koskettaa vai meneekö ihminen rikki; Miten paljon raiskaus ihmistä määrittää?

Frannyn ja Johnin romanttinen rakkaus jäi hiertämään. Kirja on hyvin liberaali ajatuksen juoksultaan, mutta tämä meni itselläni reippaasti yli. En tiedä miksi tarinaan on lisätty insestiä ja vieläpä niin suuressa määrin. Haluaako Irving ravistella lukijaa insestin tabu-leiman suhteen? Ja ravistelua se on, suhde kun ei jää viattomalle tasolle...Ovatko mitkään rakkauden tunteet ''vääriä''? Missä menee raja? Franny ja John ovat sisaruksia, joten hyväksikäytöstä ei voi puhua, koska kumpikaan ei ole auktoriteettisessa asemassa toiseen nähden, vaan molemmat ovat samalla linjalla ja suostuvaisia. Insesti on kuitenkin ihmisen perusbiologiaa vastaan ja laissakin kielletty, joten päällimäiseksi tunteeksi sisarusten suhteesta jäi kuvotus ja inhotus. Mielestäni se vain on yksinkertaisesti sairasta, enkä olisi halunnut tässä määrin ja näin ronskilla tyylillä kirjoitettuna aiheesta lukea. Ilman tätä suhdetta olisin pitänyt kirjasta enemmän ja harmittelin, koska muutoin suorastaan rakastuin Irvingin tarinankerrontaan.

Aivan varmasti aion vielä lukea Irvingiä ja ilman sisarillista rakkautta tämä olisi ollut ehdottomasti viiden tähden kirja. Aivan unohtumaton.







lauantai 2. huhtikuuta 2016

Ida Simons - Tyhmä neitsyt



'' ''Aikuiseksi kasvaminen tuo mukanaan paljon ikäviä asioita, mutta ainakaan sitten ei tarvitse käydä koulua,'' sanoin Milille kun palasimme jälleen arkeen vihaamassani rakennuksessa. Mili ei ollut samaa mieltä. Hän kävi koulua mielellään, ja isoksi kasvaminen vaikutti hänestä oikein mukavalta. Sai valvoa niin pitkään kuin halusi ja ajaa autoa ja käydä juhlissa milloin huvitti. En sanonut vastaan, vaikka tiesin paremmin. Aikuisena oleminen merkitsi: valehtelemista, pahan puhumista, rahahuolia ja mahakipuja.''

Viimeisen kuukauden aikana on käynyt hyvä tuuri uutuuskirjojen suhteen. Yleensä kiehtovat kirjat ovat lainassa, mutta nyttemmin olen bongannut kreivin aikaan uutuushyllyiltä luettavaa. Viime kuussa vaikutuin varsinkin Ryan Gattisin Vihan kaduista. Tällä viikolla Ida Simonsin Tyhmä neitsyt kutsui luokseen. Hetken harkittuani nappasin kirjan pinon jatkeeksi. Sen verran teosta on kirjablogeissa luettu, että halusin tietää mistä on kyse.

Hollantilainen kustannustoimittaja luki äitinsä hyllystä alunperin vuonna 1959 julkaistun, unohdetun teoksen ja vaikuttui siitä niin kovin että teos julkaistiin uudelleen kaksi vuotta sitten. Kirja lähti valloitusretkelle ympäri maailman ja suomennos rantautui tänä vuonna.

Tyhmä neitsyt kertoo 12-vuotiaasta juutalaistyttö Gittelistä, jonka tarina sijoittuu jonnekin maailmansotien väliseen aikaan, 20- tai 30-luvulle. Gittel kuvaa ympäröivää maailmaa vielä lapsen silmin. Aikuisuuden kynnyksellä ollaan, mutta aikuisten maailma kaikkine ihmeellisyyksineen näyttäytyy kummallisena ja epähoukuttavana. Vitsit, sosiaaliset paikkajärjestykset ja oman yhteisön sanasto kummastuttavat. Kyynisistä elämänneuvoista puhumattakaan. Tarkkanäköisen tytön silmien kautta nähtynä suku ja tuttavapiiri näyttäytyvät aika humoristisina tapauksina. Tällaisia ihmiset kaikkine hullutuksineen oikeastikin ovat, edelleen.

Gittelin elämä on varsin yksipuolista. Vanhemmat eivät juurikaan päästä tyttöä yhteisön tai kodin ulkopuolelle. Valonpilkahduksina toimivat reissut kiehtovaan Antwerpenin kaupunkiin vanhempien riidellessä. Eräällä reissulla tyttö saa kutsun ''vähän parempaan perheeseen'', Mardelleille, näyttämään lahjansa pianonsoitossa, josta Gittel haaveilee kehittävänsä ammatin itselleen. Gittel tutustuu perheen tyttäreen Lucieen, jota alkaa ihannoida. Niin perheen isä kuin Luciekin viehättyvät teräväsanaisen ja lahjakkaan Gittelin seurasta. Lucien ja tämän isän alaisen Gabrielin kanssa Gittel tutustuu kaupungin kahviloihin ja museoihin, tuntien syyllisyyden värittämää nautintoa mussutellessaan kosherin vastaisia vohveleita.

Vanhempien sopiessa riitansa on kuitenkin aina kotiin paluu tiedossa. Gittel jatkaa kirjoittelua Mardellin isän ja tyttären kanssa. Perhe joutuu hetkeksi tekemään epäonnisen muuton Berliiniin ja takaisin palattuaan Gittel sekaantuu salaliittolaiseksi Mardellin perhesuhteiden sotkuihin.

Kirjan parasta antia on ehdottomasti ihmisten tarkkailu lapsen, joka on vasta pääsemässä kärryille aikuisten maailman kirjoittamattomiin sääntöihin, silmin. Aikuiset ovat totta tosiaan ihmeellisiä. Minua surettikin Gittelin salaliittolaisuuden seuraamukset kirjan lopussa. Lucienin ja Gabrielin parastahan tyttö vain tahtoi. Hieman naiivisti ehkä, mutta lapsihan hän on ja tietämätön aikuisten roolituksista ja pelisäännöistä. Harmistutti se miten tyttö sai kirousta ja kämmentä, vaikkei välttämättä varsinaisesti tiennyt tehneensä väärin joidenkin silmissä.

Nimellä viitataan Raamatun tarinaan, jonka hra Mardell kertoo Gittelille tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Viisaat varaavat tarpeeksi öljyä lamppuihin, tyhmät tietenkään eivät. Viisaat eivät suostu omistaan lainaamaan, sillä kaikille ei riitä tarpeeksi. Tyhmien ostettua lisää öljyä Herra hylkää heidät. Gittel toteaa olevansa mieluummin tyhmä kuin viisas neitsyt Mardellin yrittäessä opettaa ettei iloa kannata käyttää loppuun. Elämässä tulee iloa ja surua, jotkut ovat parempiosaisia.

Kirjassa ei tapahdu paljoakaan, mutta kerrontatyyli on niin vetoavaa, etten kaivannutkaan suurempaa juonta. Ei tämä lempparien joukkoon nouse, mutta kirja on todellakin ansainnut uudelleen julkaisun. Itse en lukenut kirjaa niin tarkkanäköisesti kuin Gittel näkemyksensä kertoo, joten tästäkin aukeaisi varmasti uudella lukukerralla uusia huomioita. Samaistuin kyllä Gitteliin. Muistan itsekin lapsena toivoneeni, etten kasvaisi aikuiseksi. Aikuisuus vaikutti tylsältä, laskujen täyteiseltä ja sekavalta. Olin myös hyvin kiintynyt pehmolelulaumaani. :D