Haruki Murakami - Norwegian Wood

Haruki Murakami on kirjailija, johon olen halunnut tutustua jo pitkään. Viime kirjastoreissulla lainakassiin päätyi hänen teoksistaan Norwegian Wood. Kirjassa kiehtoivat ajanjakso 60-luku sekä Beatles-fanina kirjan nimi. Juonesta en aiemmin tiennyt juuri mitään ja yllätyinkin siitä miten kesy kirja on. Siis siinä mielessä, että odotin surrealistista ilotulitusta, jotakin vähän absurdimpaa. Siinä mielessä kirja sitten taas ei ole kesy, että kikkeli mainitaan aika usein.

Kirja on rakkaustarina, muttei mikään yksioikoinen boy meets girl. Vaan pikemminkin, että poika, Toru, tapaa kaverin ja tämän tyttöystävän. Kaveri kuolee ja Toru rakastuu tämän tyttöystävään Naokoon. Naoko masentuu ja menee parantolaan avaamaan elämänsä solmuja. Sillä välin päähenkilö tapaa toisen kiehtovan, omaperäisen tytön. Opiskelukaveri Midori on varattu. Siinä Toru Watanabe sitten välissä palloilee. Odottaako hän ensimmäisen rakkautensa tervehtymistä vai heittäytyykö Midorin kanssa suhteeseen?

Kirja muistuttaa mielestäni paljon J.D.Salingerin teoksia. Teemoina ovat kuoleman hyväksyminen, vaikeat valinnat, aikuiseksi kasvaminen. Tässä on samanlaista haahuilua kuin Siepparissa Holdenilla. Dialogikin on samanlaisesti lennokasta kuin Salingerilla ja pistää hymyilemään. Taidettiin Sieppari Ruispellossa jopa mainitakin jossakin kohtaa tarinaa. Keskustelut ovat mielestäni kirjassa parasta antia! Varsinkin Midorin kanssa. Ihanan omaperäinen hullutteleva hahmo, jolta ei näkemyksiä puutu. Kirjassa mainitaan paljon muitakin kirjoja ja kappaleita. Erityisen paljon ilahduin viittauksista Kultahattuun. Saavuttamattomia, vaikeita rakkauksia Torukin kokee, kuten Gatsby. Naoko on vähän kuin hänen Daisynsä. Paljon mainitaan myös 60-lukulaisia ikivihreitä, saisi tehtyä mainituista kappaleista hienon soittolistan...

Pidän kirjan teemoista ja Murakami kuvaa mielestäni osuvasti nuoruutta. Haisevia poikamiesten asuntoloita, seksiin tutustumista ja niitä nuoruuden valintoja, jotka muokkaavat loppuelämän. Jos yksi sana kirjasta jää mieleen, niin valinta on se sana. Toru joutuu valitsemaan kahden naisen väliltä. Haluaisin ajatella, että rakkaus kun iskee niin se on menoa eikä siinä jäädä palloilemaan kahden naisen väliin, kuten jossakin Unelmien poikamiehessä. Olen pohjimmiltani ehdoton hömppäromantikko. Mutta onhan se totta, että usein elämä on julma ja joutuu tekemään vaikeita valintoja, joudut tahtomattasikin laittamaan sen elämäsi rakkauden sivuun. Elämässä ei voi loputtomiin jäädä odottamaan. Toru valitsee Midorin, koska se vie eteenpäin, pois pysähdystilasta. Samalla hän valitsee itsensä ja valitsee menevänsä omassa elämässään eteenpäin. Se, tekikö Naoko Torun valinnan vuoksi itsemurhan jää epäselväksi. Mutta luulen, että kyllä. Ja se kyllä särkee sydämen.

Kuoleman hyväksyminen on asia, jonka Toru oppii. Kirjassa kuolee paljon hahmoja, eniten itsemurhaan. Ensimmäisen kerran Toru on kohdannut kuoleman hänen ystävänsä Kizukin tapettua itsensä, täysin yllättäen. Muisto Kizukista yhdistää häntä ja Naokoa, mutta samalla repii erilleen. Erityisesti Naokon on vaikea hyväksyä kuoleman lopullisuus.

Vaikka kirjassa on todella paljon kaikkea mistä pidän, jäi jotakin uupumaan. Tämä oli itselleni sellainen 3,5 tähden lukukokemus. Kun suljin kirjan luettuani viimeiset sanat, ajattelin: ''No joo, ihan kiva.'' En siis kuitenkaan koe, että olisin hukannut aikaani. Sellaiset pienet jutut jäivät ärsyttämään hienon kerronnan ja hahmojen keskellä. Voi olla, että odotukseni olivat liian korkealla. Voi myös olla, että luin tämän väärään väliin. Vaikka tämä on haahuilua ja hienosti kerrottu, sivumäärästä olisi voinut ehkä vähän nipistää... Enkä tiedä olenko yht'äkkiä muuttunut kainoksi, mutta kikkelijutut ovat turhan miesmäisesti kerrottu. Ja se seksin harrastaminen Naokon psykiatrin Reikon kanssa kirjan lopussa. Ei, ei, ei! Vaikka he olivat muodostaneet ystävyyssuhteen Naokon kautta, en pitänyt juoniratkaisusta. Torun kikkeli nousee milloin Midorille, milloin Naokolle, milloin baarista isketyille naisille ja sitten vielä Reikolle. Heidän sekstailullaan on kai joku henkisesti vapauttava, parantava diippi merkitys.

Vaikken Murakamin Norwegian Woodiin hullaantunutkaan niin paljon kuin odotin, aion kyllä lukea häneltä vielä jotakin.

Syöminen sallittu! -lukuhaaste

Evaria Evarian kirjahylly-blogista käynnisti lukuhaasteen, johon toivon mahdollisimman monen osallistuvan. Käykää lukemassa myös hänen kirjoituksensa aiheesta. Syöminen sallittu! kannustaa tutustumaan syömishäiriöihin ja ruokasuhteeseen. Haaste alkoi 9.12.2016 ja päättyy 6.5.2017 Syömishäiriöliitto Syli ry:n valtakunnallisena Älä laihduta-päivänä.

Haasteessa on kolme kategoriaa:
1. Romaani, jossa ruoka on tärkeässä asemassa.
2. Romaani, jossa joku henkilö kärsii syömishäiriöstä.
3. Syömishäiriötä käsittelevä tietokirja.

Laihduttaminen on mielestäni sana, joka pitäisi kokonaan kieltää. Laihduttaminen kun mielletään kuuriksi, lyhyeksi ajanjaksoksi kun kidutetaan itseä paastolla ja hölkällä. Kaalikeittodieeteillä ynnä muilla järjettömyyksillä. Juuri se, että kyseessä on väliaikainen ajanjakso on ihan väärin. Ylipainosta eroon pääsemiseksi pitäisi asennoitua elämänmuutokseen, joka kestää. Kaikkien pullukka-ohjelmien, Suurimpien pudottajien ja fitnessberberien keskellä pitäisi sitten löytää kultainen keskitie. Syöminen on ihmisen polttoaine, mutta myös nautinto. Näiden roolien tasapainottaminen voi olla vaikeaa.

Maailma on mennyt omista nuoruusajoistani entistä hullummaksi ja ulkonäkökeskeisemmäksi. En yhtään ihmettele syömishäiriöiden yleisyyttä. Fitness on noussut kovaksi trendiksi ja photoshoppaus automaattiseksi oletukseksi. Mediassa normaali vartalo on valitettavasti poikkeavuus. Tämä saa toiset treenaamaan hulluna saadakseen tiukan sikspäkin, kun taas toiset näännyttävät itseään pro-anoiksi. Se, mikä on terveellistä ja mikä ei, ei ole enää niin yksioikoista ja sekoittaa pään ilman syömishäiriötäkin ja saa ihmiset hurahtamaan. Monet kyseenalaistavat ravitsemussuosituksemme ja esim. se, onko maito todella niin terveellistä kuin meille on kerrottu vaiko vain Valion propagandaa on kuuma puheenaihe. Tutkimustulokset puolustavat välillä maitoa, välillä eivät, riippuen laatijasta. Kuluttajan on koko ajan vaikeampi ja vaikeampi tehdä valintoja. Toiset ryhtyvät vegaaniksi, toiset noudattavat gluteenitonta ruokavaliota vaikkeivat ole keliaakikkoja, toiset työntävät kehon ketoosiin kieltämällä siltä hiilihydraatit.

Linkin takana vielä lisää tietoa Älä laihduta-päivästä.

Aiotteko lähteä messiin?
Otan kommenttiboksiin mielelläni haasteeseen sopivia lukusuosituksia. :)

Margaret Atwood - Orjattaresi

''Minä odotan. Yritän kokoilla itseni. Olen tällä hetkellä jotakin sellaista joka pitää kokoilla. Se olento joka minun pitää tuoda esiin on tekemällä tehty, ei syntynyt.''

Päätin, että haluan tutustua uudempiin dystopioihin, tai sanotaanko sellaisiin itselleni tuntemattomampiin. Netistä tutkiskelemalla (Internet on hieno keksintö, I must say) törmäsin Margaret Atwoodiin. Luin pääpiirteittäin yhden hänen kirjansa juonen. Orjattaresi kiinnitti erikoisella tulevaisuuden kuvallaan huomioni. Lukemissani dystopioissa on ollut vahva poliittinen sanoma. On heijasteltu kylmän sodan tuntoja, sodan pelkoa ja sensuurinvastaisuutta. Atwoodin tulevaisuudessa nojataan vanhoilliskristillisiin arvoihin ja kirjailijalla on ennen kaikkea vahva sanoma naisten oikeuksista ja asemasta sekä uskontojen vaarallisesta puolesta.

Nimetön päähenkilö on orjatar, punaiseen kaapuun peitetty synnyttäjä. Kirja seuraa hänen sopeutumistaan uuden komentajansa taloon. Häntä kutsutaan komentajansa mukaan Frediläiseksi. Orjattaren oikea nimi jää salaisuudeksi.

Päähenkilö on elänyt maansa radikaalin muutoksen, joka on tapahtunut kolme vuotta aiemmin. Sitä ennen on eletty pitkälti kuin meidän aikanamme, joten on paha arvioida minkä ajan päähän tarina on sijoitettu. Jostakin syystä itsellä syntyi mielikuva, että oltaisiin edetty sata vuotta, ehkä enemmänkin. Gileadin, entisten Yhdysvaltojen alueen, on kohdannut jonkinnäköinen luonnonkatastrofi, jonka seurauksena ihmisiä on vähän ja lapsettomuutta paljon.

Ratkaisuja väestökatoon on alettu etsiä Raamatusta, turhan sanatarkasti tulkiten. Lääkäreitä rankaistaan taannehtivasti aborttien suorittamisesta, niin suuri on synti, niin suuri arvo uuden elämän luominen. Naisten sortaminen on aloitettu irtisanomalla kaikki naiset työpaikoistaan ja jäädyttämällä naisten oikeus omaan pankkitiliin. Ne joilla munasarjat toimivat on siirretty koulutuskeskuksiin, joissa opetetaan kunnon hyveet ja valmistutaan puhtoisiksi orjatarsynnyttäjiksi. Nämä naiset valikoituvat komentajien sänkyyn. Jos jälkikasvua ei ala kuulua, vika on kyseenalaistamatta naisessa ja siitä loppuu suhteellisen helppo elämä orjattarena. Steriili on kielletty sana, jota ei saa sanoa ääneen. Ei ainakaan miehistä puhuttaessa. Lapsettomiksi jäävät naiset joutuvat työleireille.

Naiset jakautuvat orjattariin, kotitalousaskareista huolehtiviin marttoihin ja komentajien vaimoihin, jotka virallisesti ovat orjattarien lasten äitejä. Käytännössä martat sitten hoitavat lapset. Taloudessa on monta naista eri rooleineen ja tehtävineen, koska gileadilaisen näkemyksen mukaan nainen ei voi olla monenlainen, on siis hyvä antaa yksi oma tehtävä ja rooli jokaiselle. Vaimolle onkin huisin kivaa kun toinen nainen tulee taloon tarkoituksenaan tulla tiineeksi aviomiehelle...Atwoodilla on hyvä pointti tässä. Naiskuva kun tuntuu valitettavasti olevan ihan nykyisinkin yksioikoinen. Ei tunnu olevan hyvää keskipolkua, olet joko hyvä, pehmeästi naisellinen äitihahmo tai paheksuttava huora. Tai nalkuttava vaimo.

Orjattaresi ylitti odotukseni huikeasti. Olen ihmeissäni, etten ole aikaisemmin kuullut tästä kirjasta, niin erikoisen loistava se on! Aivan alkuun lukeminen takelteli ja olin ihmeissäni. Atwood avaa hiljaa ja hitaasti Gileadin sääntöjä ja päähenkilön taustoja. Hiljainen tahti kuitenkin alkoi ruokkia lukuintoa päästessäni hämmennyksen yli, ärsyttävän epätietoisuuden tila vaihtui tiedonjanoon, tarkentavien kysymysten pohtimiseen. Tarinaan sopii oivasti vuorotteleva tahti päähenkilön koettelemuksissa ja menneisyyden muistoissa. Frediläisen menneisyyden muistot tekevät lukiessa pahaa hänen muistellessaan tavanomaisia asioita, kuten kaupassakäyntiä miehensä ja lapsensa kanssa tai riitoja äitinsä kanssa. Ne lisäävät uskottavuutta, toden tuntua. Muistot ja nykyisyys eroavat niin radikaalisti. Vaikka kirjan maailma on erikoinen ja tuntuisi äkkiseltään ajateltuna hullulta, että äärikristityt arvot nousisivat laeiksi, Atwood osaa luoda salakavalasti tainnuttavasta muutoksesta uskottavan.

Kirja ei lopulta siis ollutkaan yhtään niin vaikea kuin aivan alussa pelkäsin. Se on koskettava ja vaivattomasti etenevä, ennen kaikkea tarina johon jää koukkuun. Se, miten maailma on hiljalleen muuttunut painajaiseksi kerrotaan pohtivasti. Miten tähän on tultu? Tasa-arvon edistäminen on aina tärkeää, vaikka kirjoitusajankohtana 1980-luvulla ja nykyhetkenä asiat ovat suhteellisen hyvin länsimaissa, varsinkin maailmalla on yhä paljon huonoja asenteita ja epäkohtia, joita emme saa unohtaa. Mahdollisimman tasa-arvoiseen maailmaan tulisi aina pyrkiä.

Ja uskonto. Toivon mukaan se pysyy erossa valtiosta. Gileadista tulee vahvasti mieleeni Iran. Kuten Gileadissa, Iranissakin naiset kulkivat ennen vapaasti, pukeutuivat rannalle bikineihin ja ajoivat autoa. Elämä oli suhteellisen vapaata ja helppoa. Sitten tuli 1979 islamistinen vallankumous, jonka seurauksena maasta tuli fundamentalistinen teokratia, jossa uskonnollisia tekstejä tulkitaan tiukasti ja naisten sorto oikeutetaan uskon nimeen. Bikineistä hijabeihin. Voisiko se mitä Iranille on tapahtunut ja kirjassa Gileadille, tapahtua länsimaassa, jossakin eurooppalaisessa valtiossa? Ajatus tuntuu hullulta, muttei täysin epätodennäköiseltä. Vaikeina aikoina haetaan vastauksia uskosta ja uskonnon teksteistä ja kyllähän on olemassa uskontoja, joissa Raamattua tulkitaan tiukasti. Esimerkki, joka tulee mieleen ei ole edes tuolla kaukana maailmalla. Vanhoillislestadiolaisilla ehkäisy on kielletty ja naiset kokevat yhteisön sisällä tiukkaa painostusta mahdollisimman monen lapsen synnyttämiseen. Se tuottaa uskon piirissä oleville naisille eriarvoisuutta, kipuja ja masennusta.

Lopussa Atwood nitoo kaiken yhteen niin hyvin, että herra jestas. Viimeisessä luvussa otetaan ajassa hyppy, kauas aikaan jolloin Gilead on historian kirjoihin jäänyt oikku maailmanhistoriassa, omituinen aikakausi josta pidetään luentoja yliopistossa ja jossa orjattaren tarina on kyseenalainen legenda, jonka faktojen pätevyyttä tutkitaan. Orjattaren elämä on väkevä, hienosti kerrottu, aisteja herättelevä ja raivostuttavasti tässäkin ajassa totta. Tämän vastapainona pidin hyvänä Atwoodin pointtia siitä miten tämäkin painajaismainen teokratia jäi sitten lopulta ihmetyksen aiheeksi, hiekanjyväksi ajassa joka kulkee eteenpäin. Historian tutkimus on tärkeää. On välttämätöntä, ettemme toista uudelleen ja uudelleen samoja virheitä. Pidin lopetusta parhaana tarinan yhteenvetona aikoihin, jopa yhtenä parhaimpana ikinä. Se luo lohtua siihen, että maailma voi mennä eteenpäin painajaisista, oppia ja selvitä pahoista ajoista.

P.S: Stephen Kingin Mustassa tornissa Roland on myös kotoisin Gilead-nimisestä paikasta...Hieman piti hieraista silmiä, voooou. Tämä tuskin on pelkkää sattumaa, vaan tarkoituksellinen detalji tai kunnian kumarrus Atwoodin suuntaan?

Märta Tikkanen - Miestä ei voi raiskata

Mielessäni oli Vuosisadan rakkaustarina suunnatessani kirjastossa T-hyllyille. Sitä ei ollut, joten valitsin toisen Märta Tikkasen teoksen. Miestä ei voi raiskata. Tämäkin teos on ollut nimenä tuttu, mutten tiennyt sen olevan Tikkasen kirjoittama. Olen elänyt hämärien muistikuvien kanssa elokuvasta, kirjasta tietämättä. Nyt kun olen kirjan lukenut, sanon että tämä kirja tulisi lisätä kaikille suomalaisen kirjallisuuden lukusuosituslistoille. Kirja on vuodelta 1975, mutta Tikkasen nostamat epäkohdat ja asenteet eivät ole juurikaan muuttuneet. Tovan tarina voisi aivan hyvin olla vuodelta 2016.

Tova Randers on 40-vuotias kahden teini-ikäisen pojan äiti. Hän on töissä kirjastonhoitajana ja odottaa ikälisiä parantaakseen perheensä toimentuloa. Hän on eronnut, mutta elää kuitenkin onnellista, tavallista arkea. Kaikki nyrjähtää, kun baarissa tavattu mies sitoo hänet ja raiskaa.

Tova ei uskalla tehdä rikosilmoitusta, häpeä ja pelko on lamauttavaa. Mitä jos juttu päätyy uutisiin? Joku kuitenkin osaa päättellä, että uhri on Tova. Hän oli nauttinut alkoholia ja lähtenyt vieraan miehen mukaan, häntä voidaan syyllistää. Oikeus ei ole Tovan puolella, joten hän ottaa sen omiin käsiinsä. Hän päättää raiskata raiskaajansa. Asianajajatuttavalta kysyessään naisten raiskaustuomioista, hän saa vastauksen. että miestä ei voi raiskata. Samaa ajattelee poliisi. Hän kuitenkin selvittää raiskaajansa nimen, se selviää helposti, sillä rikospaikka on miehen koti. Tova alkaa varjostaa miestä selvittäen tämän työpaikan ja lempikuppilan, jossa hän lirkuttelee kassatytölle. Tova saa selville, että mies on eronnut ja tällä on lapsia, etäältä seuraamalla hän tekee päätelmiä miehestä hautoen suunnitelmansa toteutusta. Hän aikoo raiskata miehen ja ilmottautua itse poliisille, jotta raiskaaja tietäisi miltä nöyryytys ja häpeä tuntuu. Ehkä mies lopettaisi, ehkä Tova saisi muutettua asenteita. Ajatus jopa naurattaa joitakin ihmisiä, kuin miehen raiskaaminen olisi vitsi.

Tämä kirja kuohuttaa ja siitä on vaikea kirjoittaa. Tikkanen kirjoittaa realistisesti Tovan häpeästä ja pelosta tapahtuman jälkeen. Uhrin syyllistäminen on vieläkin joidenkin idioottien mielestä ihan kelpo argumentti. No mitäs laittoi minihameen. No mitäs käveli pimeässä yksin. No mitäs joi itsensä humalaan. No mitäs luotti mieheen. Jne. Miksi naisille opetetaan, että koko ajan pitäisi olla varuillaan? Että se on normaalia vähän pelätä koko ajan? Olen raivoissani joka kerta kuullessani tai lukiessani näitä vääriä mielipiteitä. Joo joo, mielipiteistähän sanotaan, ettei voi olla oikeita tai vääriä, mutta tässä asiassa savu nousee korvista. Uhrin syyllistäminen on sama kuin puolustaisi raiskaajaa. Lyhyt hameko on rikolliselle kuin punainen vaate härälle? Signaali, joka kadottaa oikeuden käsityksen ja itsehillinnän? Raiskaaminen on joka kerta väärin. Ei sille ole oikeutusta tai lieventäviä asiahaaroja.

Raiskauksen lisäksi kirjassa käsitellään Toven miessuhteiden kautta sukupuolien epätasa-arvoa monelta kantilta. Valta ei ole jakautunut miehen ja naisen suhteessa tasan mitä tulee ehkäisyyn, työhön ja lastenhoitoon. Mutta Tikkanen ei väitä, että vika olisi pelkästään miehissä, yhtä lailla jotkut naiset ovat taipuvaisia alistumaan ja toimimaan siten miten edelliset sukupolvet ovat iät ja ajat toimineet, kyseenalaistamatta. Kaikki Tikkasen ajatukset välittyvät hienosti Tovan kautta, joka menneeseen kelaamalla ymmärtää taipuneensa hiljaa miehensä tahtoon mm. poikiensa hoidossa ja kasvatuksessa. Se on yhteiskunnassa normi ja automaattinen oletus.

Lisäksi väkivalta ja kosto ovat tarinassa pinnalla. Onko oikein ottaa oikeus omiin käsiinsä, jos kirjoitetut lait eivät puolusta sinua? Onko silmä silmästä-ajattelu oikeutettu tässä kohtaa? Kirjoitusajankohtana parikin pykälää on puuttunut. 70-luvulla laki ei ole tunnustanut avioliitossa tapahtuvaa raiskausta, kuten ei miehenkään raiskausta. Käsittämätöntä miten asenne ja tietämättömyys voivat näkyä laissa, vanhoillinen ajattelutapa.

Jared Cade - Agatha Christie katoaa

''Kadonnut kotoaan Stylesistä Berkshiren Sunningdalesta, rouva Agatha Christie, ikä 35, pituus 166, singlattu punertava tukka, vaalea iho, normaali vartalo.''

Dekkarikirjailija Agatha Christie oli uransa alussa kadotessaan 11 päiväksi kuin tuhka tuuleen. Aloitettiin mittavat poliisietsinnät, toimittajat kirjoittivat isoja otsioita eri teorioista. Lopulta rouva Christie löytyi vahingoittumattomana kylpylähotellista. Hän oli kirjautunut miehensä salarakkaan nimellä väittäen olevansa etelä-afrikkalainen- vedoten muistinmenetykseen. Tähän selitykseen eivät uskoneet poliisi, fanit eivätkä toimittajat. Katoaminen jätti jälkensä Christieen loppuelämäksi. Hän kieltäytyi puhumasta tapauksesta, sivuutti kadonneet yksitoista päivää jopa omaelämäkerrassaan ja ylipäätään vältteli julkisuutta. Katoamistemppu paisui suuremmaksi skandaaliksi kuin alunperin oli tarkoitus...

Katoaminen oli nimen omaan temppu. Christie katosi tarkoituksellisesti lavastaen jälkeensä pahaenteisiä johtolankoja. Hän oli saanut selville ensimmäisen aviomiehensä Archien suhteesta nuorempaan naiseen. Naiseen, jota Christie piti ystävänään. Tarkoituksena ei ollut nostaa kirjojen myyntiä, vaan järkyttää Archieta, näpäyttää kunnolla. Mediasirkus tuli Christielle järkytyksenä. Poliisien etsinnät olivat mittavat, toimittajat tekivät omia nuuskintojaan, Arthur Conan Doyle kävi meediolla pyytämässä helppiä. Kostonhalu kostautuikin Agathalle itselleen, hän sai huomiota jota ei halunnut. Kirjojen myynti kasvoi kyllä hetkeksi, mutta yksityisyys oli mennyttä.

Elämäkerrassa Agatha Christie katoaa pääpaino on katoamisella, sen syillä ja seurauksilla sekä vaikutuksella kirjoihin. Agatha ei koskaan suoraan kertonut tapahtumasta, mutta hippuja kirjailijan tuntemuksista avioliitoistaan ja katoamisesta on niin dekkareissa kuin Mary Westmacott-salanimellä kirjoitetuissa rakkausromaaneissa. Cade onnistuu mielestäni erinomaisesti raottamaan salaperäisyyden verhoa yksityisyyttään suojelevasta naisesta, näyttämään aika syvällisiäkin puolia kirjailijasta.

Cade maalaa Agathasta älykkään, mielikuvituksellisen, uskonnollisen ja uskollisen naisen kuvan. Vilkkaan mielikuvituksen hän peri äidiltään, johon hänellä oli tiivis side. Häntä vaivasikin, ettei saanut muodostettua samalla tavalla läheistä suhdetta omaan tyttäreensä Rosalindiin, joka oli isän tyttö. Clarissa-äiti kuoli muutama kuukausi ennen katoamista. Agatha koki siis kaksi isoa muutosta lyhyessä ajassa; äitinsä kuoleman ja aviomiehensä petoksen. Toinen tärkeä ihminen dekkaristin elämässä oli sydänystävä Nan, joka oli katoamisen salajuonessakin mukana. Elämän läpi kestävässä ystävyydessä jaettiin salaisuudet, täytettiin sanaristikoita ja naurettiin paljon, jaettiin äitiyden tuomat tunteet ja haasteet.

Rakkaudessa Agatha ei löytänyt onnea. Toinen aviomies, arkeologi Max Mallowan, petti hänkin vaimoaan. Archien tapauksessa ymmärrän miksi Agatha yritti kynsin hampain pitää kiinni liiton rippeistä, hän halusi pitää perheen koossa tyttärensä vuoksi. Toisessa liitossa Agatha hiljaa hyväksyi kohtalonsa vuodesta toiseen. Toinen nainen oli aivan lähipiirissä, koko ajan läsnä ja nai Maxin heti Agathan kuoltua. Christie jäi liittoon luultavasti mukavuuden halusta. Hän ei halunnut kokea enää uutta eroa ja halusi jonkinlaista jatkuvuutta ja varmuutta elämäänsä. Agatha sai elämänsä viime vuosina voimaa uskostaan ja huonoista suhteistaan huolimatta itse koki eläneensä hyvän, onnellisen elämän.

Kirja sopii Agatha Christien faneille, no tietenkin. Niille, jotka haluavat tietää millainen kirjailija ja hänen yksityiselämänsä oli. Murhamysteerien synnyt, ideat ja inspiraatiot lukijan pään pyörälle pistämiseen jäävät taka-alalle. Itse olisin halunnut tietää lukemieni tarinoiden taustoja, mutta sitä varten on luultavasti olemassa toinen teos. Tässä kirjassa on eri näkökulma ja keskityspiste, oikeastaan hyvä niin. Agathan katoaminen on yhden kirjan kokoinen aihe. Kirjalliset saavutukset ovat valtavat, niiden ahtaminen samaan teokseen luultavasti olisi tehnyt lopputuloksesta sekavan.