Anna-Leena Härkönen - Loppuunkäsitelty

Anna-Leena Härkösen pikkusisko Killi hyppäsi parvekkeelta eräänä joulukuisena aamupäivänä. Ystävät, poikaystävä ja perhe olivat tienneet Killin pitkään jatkuneesta keskivaikeasta masennuksesta, mutta uskoneet naisen olleen tervehtymässä. Härkönen kuulee siskonsa yrittäneen itsemurhaa aikaisemminkin ja hakeutuneen itse hoitoon. Pääsy suljetulle osastolle kuitenkin evättiin, koska Killi ei ollut ''tarpeeksi'' sairas, hänhän pystyi kävelemään itse ja oli itsetuhoisuudesta huolimatta toimintakykyinen ja järjissään kun oli kerta itse pystynyt hakemaan apua.

Loppuunkäsitelty on raa'an avoin kertomus Härkösen surusta. Hän kertoo suodattamatta kokonaisen vuoden tunneskaalan. Tapahtumat ovat todellisia ja henkilöt esiintyvät oikeilla nimillään. Käytännön asiat pitää hoitaa kuten asunnon tyhjennys, tilin sulkeminen ja täytyy pitää huolta että siskon kirjoittama tietokirja näkee päivänvalon. Musertavinta on poismenon lopullisuus, itse päätös ja omassa elämässä eteenpäin jatkaminen. Olisiko teon voinut estää? Oliko merkkejä tulevasta, mutta ne tuli ohitettua? Oliko kirjoitusprosessi ja Turkin kurjuuden, maailman pahuuden, näkeminen imenyt viimeisetkin elämänhalun rippeet?

Härkönen kritisoi mielenterveyshoidon toimimattomuuden lisäksi suomalaisten ja yhteiskunnan asennetta suruun. Surutyö jo sananakin viittaa työhön, tehtävään, joka on suoritettava mahdollisimman nopeasti ja palauduttava takaisin tehokkaaksi. Härkönen kuulee aviomieheltäänkin olevansa vaikeasti lohdutettava tapaus, suru on musertavaa ja hallitsevaa. Suru muuttaa ajan myötä kenties muotoaan, muttei kaipaus taida lähteä koskaan pois.

Luin kirjan yhteen putkeen ja se oli rankkaa. Aihe itsessään, mutta myös Härkösen avoin tyyli. On hienoa, että hän on avoin, sillä masennus ja itsemurhat ovat yleisyydestä huolimatta jotenkin hyssytelty ja tabu aihe Suomessa. Tuttavien kesken ilmiselvintä keskustelunaihetta kierrellään ja ystävät katoavat ympäriltä kun eteen on tullut vaikea paikka. 

''Aion puolustaa sinua raivokkaasti, jos joku sanoo tekoasi tyhmäksi tai itsekkääksi, sanoo sanankin sinua vastaan. Muistan, kuinka täytyin rakkaudesta heti kun olin kuullut sinun kuolleen. Kuinka rakkaus alkoi suorastaan tulvia sisälleni. Minä rakastan sinua. Preesensissä. Rakastan valtavasti. Ikuisesti. Aina. Mutta me emme enää tapaa. Me emme tule vanhenemaan yhdessä. Sinä petit porukan. Meitä piti olla neljä sisarusta, jotka pitivät yhtä elämän loppuun asti. Ja senhän sinä tietysti teitkin, pidit meidän kanssamme yhtä sinun elämäsi loppuun asti. Miten ylipäätään määritellän kokonainen elämä?''

Häpeän stigma tulisi ehdottomasti pyyhkiä pois. Toiset syyllistävät siskoa itsekkääksi tai syntiseksi valinnastaan, Härkönen näkee että olon on täytynyt olla niin paha ettei voi puhua alkuunkaan valinnasta, vaan pakosta. Juuret ajattelussa lienevät kristinuskossa, sillä itsemurhan tekijä on tuomittu syntiseksi ja Helvettiin. Vaikka Härkönen käy läpi vuoden monenlaisia tunteita, vihaakin siskoaan kohtaan, hänet valtasi ensimmäiseksi rakkaus ja puolustushalu siskoaan kohtaan, mikä oli lämmittävää. Härkönen itsekin masennuksesta toipuneena varmasti osasi ymmärtää siskonsa tilannetta.

Toinen häiritsevä asia on vähättelevä termistö. Toki asioilla on nimi oltava, mutta ''keskivaikea'' masennus? Onko keskivaikea todellakin kuvaava sana sairaudelle, kun juurikin keskivaikeasti masentuneet ovat niitä, joilla on suurin riski itsetuhoisuuteen? (Tämä oli muuten uusi juttu jonka opin kirjasta.) Samoin kuin raiskauskin voi olla laissamme törkeä tai ''vain'' raiskaus. Eikö raiskaus ole aina törkeä? 

Ennaltaehkäisyä tulisi parantaa ja panostaa masennuksen hoitoon myös rahallisesti. On raivostuttavaa, etteivät apua pyytävät pääse tarvitsemaansa hoitoon! Tietysti jos potilaspaikat vaikka suljetulle ovat täynnä, on mahdotonta tyhjästä nyhjäistä, mutta jotain helvetti vie olisi tehtävä. Ei ihmistä voi vain kotiin lähettää ja toivoa parasta. Minkälaisen kuvan tämä antaa apua tarvitseville? Mene kotiin ja tapa itsesi niin etpä ole yhteiskunnan maksettavana? 

Ymmärrystä ja empatiaa tarvitaan. Masennus on sairaus, eikä vain alakuloisuutta tai huonotuulisuutta, josta tuosta vain piristytään kuin taikaiskusta. Masennukseen tarvitaan osaavaa hoitoa siinä missä muihinkin sairauksiin. Sairaus ei välttämättä näy päällepäin. Ihmisen maailmankuva ja omakuva voi olla musertava hymyilevien kasvojen takana. Hoitotyössäkin on vakavia puutteita, tämän osoittavat mm. Turun Kupittaan sairaalasta tulleet uutiset. Masennuksesta pitäisi tulla läpinäkyvämpi aihe yhteiskunnassa, ehkä se edesauttaisi sairauden hoitoa ja ymmärrystä.

Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

Juonesta

Taiteilija Basil Hallward maalaa muotokuvaa nuoresta Dorian Graysta. Yhteinen ystävä lordi Henry tapaa nuoren Dorianin ja vaikuttuu mestarillisesta taulusta ja kauniista pojasta. Henryn elämänfilosofia nostaa kauneuden ja nautinnon tavoittelemisen ylimmälle jalustalle. Kuvankaunis Dorian Gray on turmeltuneelle Henrylle muovailuvahaa, josta hän haluaa muovata omien ihanteidensa ja uskomustensa ruumiillistuman. Vasta 17-vuotiaalle Dorianille Henrystä tulee elämänfilosofian opettaja ja idoli. Dorian toivoo, että itsensä sijaan hänen ikääntymisensä ja elämän rasitteet näkyisivät muotokuvassa. Toive käy toteen. Dorian säilyy vuodesta toiseen siloposkisena nuorukaisena, kun taas muotokuva vanhenee ja rumenee miehen syntien lisääntyessä.

Dorianista tulee seurapiirien keikari, joka nautiskelee oopiumia ja joutuu supinan kohteeksi. Hän piilottaa muotokuvansa lukkojen taakse, peläten sen paljastavan maailmalle hänen rikoksensa ja todelliset kasvonsa. Toisinaan hän käy katsomassa taulua, aluksi nauttien siitä miten taulun kasvot maksavat hänen synneistään. Mutta Dorian ei pääse pakoon sisintään. Ajan myötä taulu synkistyy yhä hurjemmaksi ja muotokuvan käsiin värittyy verta.

Hahmoista

Dorian Gray on kirjan alkaessa vasta 17-vuotias sinisilmäinen veistos, joka ei vielä ole löytänyt omaa elämänkatsomustaan ennen Lordi Henryn tapaamista. Vasta Henryn kauneuden ja nuoruuden obsessointi saa Dorianin esittämään kohtalokkaan toiveensa. On ärsyttävää miten aivopestävissä poika on!  Vuosien kuluessa Dorianista tulee entistäkin julkeampi ja säälittömämpi ja ihmiset kärsivät epäsuorasti ja suoraan hänen teoistaan. Usein oma näkemys maailmasta on nuorena vahvimmillaan ja vasta vanhempana alkaa näkyä niitä harmaan sävyjä. Niin käy Dorianillekin, joka vasta liian myöhään kyseenalaistaa aiemmat totuutensa.

 Lordi Henryn koin tarinan mielenkiintoisimmaksi hahmoksi. Hän on turmeltunut aatteidensa ja Basillin mukaan, mutta hänen syntilistaansa ei avata sen kummemmin. Kauneuden, nuoruuden ja nautintojen arvostaminen ei sinäänsä ole väärin, mutta Henry saa manipuloitua Dorianin välinpitämättömäksi esim. Sybilin tapauksessa. Henryn ja Dorianin kohtaamisissa on eroottista latausta, joten pohdinkin, että oliko Henry mustasukkainen nuoren näyttelijättären ja Dorianin kihlauksesta? Kirjassa sanotaan Grayn myyneen sielunsa paholaiselle ja tulkitsin Henryn olevan paholaisen ruumiillistuma. Mies on hurmaava ja osaa argumentoida kauneuden ja nautintojen ylistyksensä niin, että alkaa itsekin uskoa hänen elämänfilosofiaansa. Kaiken takana on kuitenkin kylmä mies ja säälittää, että Dorian niin sokeasti uskoi mieheen.

Basil Hallward  on melkeinpä Henryn vastakohta. Hän pelkää Henryn turmelevan nuoren vaikutuksille alttiin pojan. Moraalittoman Henryn silmissä Basil on tylsimys ja Doriankin pitää mallina poseerausta pitkästyttävänä ja uskoo Basilin välittävän enemmän taiteestaan kuin ystävistään. Kolmikon kiehtovissa väittelyissäkin Hallward jää avuttomasti Henryn jalkoihin ja hän ei enää vietä yhtä paljon aikaa maalattavansa kanssa taulun valmistuttua. Basil yrittää loppupuolella saada Doriania tekemään parannuksen, mutta liian myöhään.

Mietteitä

Tarina on kiehtovasti kerrottu. Kirja alkaa filosofisilla pohdinnoilla elämänarvoista. Tunnelma on leppoisan kujeileva Basilin, Dorianin ja Henryn kesken yläluokkalaisten miesten käydessä spekulatiivisia keskusteluitaan. Tätä kolmikon jutustelua on hurmaavaa lukea, se haastaa lukijan pohtimaan omia näkemyksiään kauneudesta ja nautintojen hakemisesta. Yllätyin muuten siitä miten monet Wilden kuuluisat aforismit ovat peräisin tästä kirjasta! 

Pohdintaa on kaikista eniten kirjan alussa, ja vasta näyttelijätär Sybilin tullessa kuvioihin juoni saa pyörät alleen. Sybil on ensimmäinen koetinkivi Dorianin omalletunnolle. Loppua kohden kirjasta muodostuu kunnon trilleri syntien ja niiden peittelyn hulluuntuessa. Tarina synkistyy kauhun elementtejäkin tuoden. Alkupuolen ateljeet ja puutarhat vaihtuvat öisiin sivukujiin ja oopiumluoliin. Vierailut talon kylmällä ullakolla ja peiton taakse piilotettu muotokuva karmivat, eniten kuitenkin itse Dorian.

Wilde innostuu myös kritisoimaan 1890-luvun Englantia. Asioiden järkeistäminen ja tieteellistyminen on arvostettu liiankin korkealle ja englantilainen taide on mitätöntä. Seurapiirit saavat kaikista herkullisimman osansa kritiikistä. Ylimystö näyttäytyy tyhjäpäiväisinä prameilijoina ja juoruilijoina, jotka Henryn vanavedessä ylistävät Dorianin siloposkisuutta, eihän noin nätti poika voi olla turmeltunut! Wilden havainnoit ovat varmasti tarkkanäköisiä, onhan hän itsekin ollut varsin epäsovinnainen keikari ja lopulta hylkiö Lontoon seurapiireissä.

Dorian Grayn muotokuva on täydellisyyttä hipova. Siinä on koukuttava juoni, puhuttelevat hahmot ja teemat. Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sen haluaisi heti lukea uudestaan ja tässä tapauksessa kävi niin. Tuntuu, että kirjalla on niin paljon sanottavaa, ettei kaikkea saa suodatettua kerralla. Häiritsemään jäi lähinnä vain Sibylin hahmo, miten kukaan (edes 16-vuotias) voi olla noin naiivi ja mitään kyseenalaistamaton?

Lopun metsästyskohdassa oli jotakin taianomaisen pysäyttävää. Pyssyn tähtäimessä on jänis, jonka kauneudesta Dorian vaikuttuu ja haluaa pelastaa sen. Mutta sitten eteen ilmestyykin Doriania etsinyt mies. Maailmankaikkeuden voimat toivat miehen ammuttavaksi juuri tuolla pelastamisen halun hetkellä, kolkuttelemaan Dorianin omaatuntoa.

Kauneus ja nautinnollisuuden hakeminen eivät ole sinäänsä syntejä, mutta ehkä ihmisen tulisi ensisijaisesti hakea kauneutta muualta kuin itsestään? Kuten Dorianillakin, liika itserakkaus ja -korostus johtavat turmioon. Sisin on loppupeleissä se tärkein, sillä sitä kukaan ei pääse pakoon.

Ryan Gattis - Vihan kadut

Vihan kadut kertoo tosielämässäkin tapahtuneesta mellakasta. 29.4.1992 - 3.5.1992 Los Angelesin kaduille rynni sekasorto oikeuden vapautettua poliisit Rodney Kingin pahoinpitelysyytteistä. Los Angelesin jengit käyttävät tilannetta hyväkseen, rodusta ja jengistä riippumatta. Kun sekasorto hiipii kadulle, on oivallinen tilaisuus kaataa bensaa liekkeihin. Pahuus ja pahoinvointi yhdistettynä lähes viikon kestävään mellakkaan päästävät helvetin irti. Kilpailevat jengit maksavat verisiä kalavelkojaan, ryöstelevät kauppoja ja sytyttävät tulipaloja. Valta vaihtuu. 7900 hengen poliisivoimat eivät veny kaikkialle, jengiläisiä nimittäin on 102 000. Lopulta tilanne äityy niin pahaksi, että hätiin kutsutaan kansalliskaarti ja merijalkaväki. Kuuden päivän aikana sytytettiin 11 113 tulipaloa, pidätettiin 10 904, loukkaaneita ja kuolleita oli paljon ja vahinkojen arvo nousi yli miljardin.

Tapahtumien raamit perustuvat siis faktoihin. Hahmot ovat kuvitteellisia, mutta voisivat aivan hyvin olla tosielämän homeboyseja ja gangstoja. Gattis on haastatellut romaania varten aktiivisia losangelesilaisia jengiläisiä kahden ja puolen vuoden ajan ja myöntänyt olleensa tapaamisissa peloissaan.

Tarina alkaa siitä, kun jengiin kuulumaton Ernesto murhataan brutaalisti jengikostoksi mellakoinnin ensimmäisenä päivänä. Ernesto kertoo lukijalle unelmistaan ja toiveistaan. Ne ovat arkisia ja toteutettavia. Hän on nuhjuisessa ravintolassa töissä ja perheellä on jengitaustaa, mutta hän on pysytellyt kuvioista ulkopuolella. Ernesto haaveilee töistä japanilaisravintolassa ja kuvailee nauttimaansa sushia sillä rakkaudella kuin runoilija kuvailee taidetta. Hän on valmis aloittamaan pohjalta oppiakseen kaiken japanilaisesta ruoanlaitosta, koska on aidosti kiinnostunut ja intohimoinen. Mutta sitten seuraa silmitöntä kidutusta ja murha. Ihmiselle, joka oli ulkopuolella jengien veriveloista ja valmis taistelemaan itselleen paremman elämän.

Erneston nuorempi sisar kostaa veljensä epäreilun kohtalon ja päivä kerrallaan avataan mellakan tapahtumia. Gattis päästää ääneen kuusitoista hahmoa, joiden yhteydet toisiinsa eivät tunnu ollenkaan väkisin liimatuilta, toisin kuin aika usein tällaisissa mosaiikkisissa tarinoissa. Hahmojen muistaminenkaan ei ollut vaikeaa, sillä nimet esiintyvät monien eri näkökulmien puheenvuoroissa. Hahmon tekemiset ja luonteen tiesi useimmiten ennen kuin itse tyyppi pääsi kertomaan oman näkökulmansa.

Suurin osa hahmoista on latinojengiläisiä ja tekstissä vilisee espanjaa ja jengitermistöä. (Lopusta löytyy gangstaespanja-suomi-sanasto.) Myös jengien ulkopuoliset saavat puheenvuoronsa. Mm. Sairaanhoitaja, palomies, koditon ja korealaiskauppiappiaan poika pääsevät kertomaan oman kohtauksensa mellakkapäivissä. Näiden puheenvuorojen aikana mieletön sekasorto konkretisoituu. Miten avuttomia poliisivoimissa tai sairaalassa voidaankaan olla kriisin aikana ja miten ihmisistä tulee eläimiä kun tilanne on otollinen. Kaaoksen seasta löytyy onneksi myös pilkahduksia ihmisen hyvyydestäkin.

Väkivalta lyö kirjassa päin pläsiä alusta alkaen. Jengien väkivalta on todellisuudessakin raakaa ja jopa kymmenvuotiaat penskat kovistelevat nimensä jengin riveihin. Gattis ei kuitenkaan valitse puolta, pikemminkin kertoo karun todellisuuden kaduilta, tällaistakin on Amerikassa. Gattis tuo esiin myös sen, että mellakointi on vain oire jostakin suuremmasta. Jengiin kuuluminen on pikkulapsille siisti juttu, jolla osoittaa olevansa kova jäbä. Jengiläisyys usein periytyy ylemmästä polvesta ja irtipäästäminen on vaikeaa, sillä jengi on sekä symbolista että oikeaakin sukulaisuutta. Jäsenten välinen side on tiukka ja painostus riveihin kovaa.

Osa hahmoista tajuaa jengiläisyyden mielettömyyden ja lähtee lipettiin, osa ei onnistu pääsemään piireistä ulos vaikka haluaisikin. Osa palloillee valintojensa kanssa. Eräs hahmo on päässyt vaikutuspiiristä, muttei saa pyyhittyä menneisyyttä itsestään vaikka elämä onkin sujunut varsin hyvin lähdön jälkeen.

Los Angeles on kirjan seitsemästoista hahmo. Koditon vaeltaja James kuvailee kaupunkia runollisesti. Kaupungilla on oma sielunsa ja luontonsa, joka ei välttämättä ole niin kaunis. Samantyyppisiä ajatuksia on myös molotovinkoktaileja paiskovalla narkkari Creeperillä. Parempi tuikata parantumaton Los Angeles maan tasalle ja rakentaa tilalle kokonaan uusi kaupunki.

Helsingin sanomissa kirja on noteerattu yhdeksi viime syksyn parhaista käännösromaaneista ja sarja HBO:lle on tuloillaan. En ihmettele pöhinää kirjan ympärillä. Odotukseni eivät välttämättä olleet hirveän korkealla, varsinkaan kun lainapinossa odottaa vaikka mitä mielenkiintoista. Kansikin voisi olla mielikuvituksellisempi. Laitoin Vihan kadut lukupinoon päällimäiseksi lähinnä uutuuskirjan lyhyen laina-ajan vuoksi. Yllätyksekseni luinkin kirjan varsin nopeasti ja sen tapahtumat jäivät pyörimään päähän. Kostaminen voi tuntua oikeutetulta ja tuoda hetkeksi oikeuden tunnun, mutta väkivalta ei ole ikinä oikeutettua. Kun tilaisuus on, kärsineet ihmiset haluavat omat lakinsa kaduille, silmä silmästä, kaverin huumeet ja parempaa tavaraa ja sapuskaa. Mutta miten pahoinvointi saataisiin kitkettyä pois? Se on vaikea kysymys vastattavaksi.

Kysymyksiä kirjoista tag

Bongasin Unelmien aika-blogista kivoja kysymyksiä, jotka alunperin on suomentanut Ikuinen lukutoukka-blogin Niina pöö. Toivottavasti muutkin tarttuvat tähän tagiin ja vastailevat kysymyksiin. :)

1. Mikä on sinun suosikki kirjasi?
J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa. Luin kirjan ensimmäisen kerran teininä. Holden Caulfield on haahuillut mukanani monet vuodet. Toinen suosikki on Waris Dirien ja Cathleen Millerin teos Aavikon kukka, joka opetti minusta myötätuntoisemman. Dirien elämäntarina on uskomaton ja inspiroiva.

2. Kuka on lempikirjailijasi?
Stephen King on yksi luottokirjailijoistani. Rakastan myös Agatha Christien mysteereitä. Niitä en ole hetkeen lukenut, mutta sormia syyhyttää kovasti. Eräs Poirotin murhatutkimus odotteleekin kirjapinossa avaamista. 

3. Mitä genreä tykkäät lukea?
Luen sekalaisesti vähän kaikkea. Pidän siitä kun kirja ravistelee tai koskettaa.

4. Mikä on sinun lempi kirjasarjasi?
Todella vähän olen sarjoja lueskellut. Stephen Kingin Musta torni-sarja teki vaikutuksen. Huomasin varsinkin sen, että tuhansien sivujen jälkeen hahmoista tuli aivan eri tavalla tuttuja ja rakkaita mitä yksittäisissä romaaneissa.

5. Mitä kirjoja vihaat lukea koulussa?
Matemaattisten aineiden oppikirjat saivat aikaan turhautumista, kiukkua ja kyyneliäkin pari kertaa.

Luettuja ja lukemattomia lainoja.

6. Mikä on ensimmäinen kirja jonka luit koulussa?
Ei muistikuvaa...

7. Kirjakaupat vai kirjastot?
Kirjastot! On upeaa, että Suomessa ihmisillä on mahdollisuus sivistää itseään, lukea lehtiä, lainata elokuvia, dokumentteja ja kirjallisuutta. Niilläkin, joilla ei muutoin olisi varaa. Kirjastoa on kiittäminen siitä, että luen. 

8. Montako kirjaa omistat?
Kolmisenkymmentä.

9. Luetko ennen kuin menet sänkyyn?
Välillä, mutta useimmiten selaan nettiä tai katson tölsöä ennen pään tyynyyn painamista.

10. Mikä on sinun lempi asentosi lukiessasi?
Selälläni. Lapsena luin mahallani ja seurauksena kärsin niskakivuista. Terveydenhoitaja käski vaihtaa asentoa. :D

11. Minkä kirjan luit viimeksi?
Ryan Gattisin Vihan kadut, joka yllätti positiivisesti. Suosittelen! Tarkempaa arviota ja mietintää luvassa myöhemmin tällä viikolla. 

12. Mitä lainausta et koskaan unohda ja miksi?
Mökkireissulla J.R.R. Tolkienin Hobitin epäonneksi koitui vesiämpäri. Plumps, kirja tipahti lillumaan. Sivut jäivät kupruisiksi. Palautin kirjan häpeillen enkä muistaakseni edes kehdannut mainita kirjastonhoitajalle turmelluksesta. Olin lapsena vähän ujo ja pidin kirjastonhoitajaa muutenkin jostakin syystä pelottavana. :D

13. Tieteiskirjallisuus vai fantasia?
Tieteiskirjallisuus.

14. Mitä kirjaa kadut?
Harvoin tulee katumusta, sillä jätän kirjan herkästi kesken jos en koe vetoa siihen. Koulusta on negatiivisesti jäänyt mieleen Lokki Joonatan. Liian korkealentoista symboliikkaa ala-asteikäiselle...

15. Kuinka iso kirjahyllysi on?
Sopivasti lihava. 

16. Kuinka monta kirjaa luet vuodessa?
Ennen luin ehkä 1-10. Blogiaikana keskiarvo on noussut.

17. Mitä kirjaa pystyt lukemaan satoja kertoja etkä koskaan kyllästy?
Kai satojen kertojen jälkeen alkaa kyllästyttää mikä vain... :D

18. Tykkäätkö lukea ulkona?
Luin viime kesänä puistossa keittokirjaa ja muistan sen tuntuneen virkistävältä. Pitäisi lukea ulkosalla enemmänkin.

19. Mikä on isoin asia jonka olet oppinut kirjoista?
Olen astunut aivan toisenlaisiin maailmoihin ja sitä kautta oppinut myös ymmärtämään erilaisia ihmisiä, eri elämäntilanteita ja kulttuureja. Historiasta on tullut myös opittua jotakin.

20. Mikä oli viime vuonna paras kirja jonka luit?
Alex Haleyn Juuret oli se väkevin kokemus. Hopeaa saa Yann Martellin Piin elämä. Luin viime vuonna muutenkin paljon kirjoja, jotka nousivat kaikkien aikojen suosikkien joukkoon. Lempparien joukkoon nousi mm. myös Kultahattu.

Andy Weir - Yksin Marsissa

''Tilanne on siis tämä. Olen haaksirikkoutunut Marsiin. Minulla ei ole yhteyttä Hermekseen eikä Maahan. Kaikki luulevat minun kuolleen. Olen moduulissa, joka on suunniteltu kestämään 31 päivää. Jos happigeneraattoriin tulee konerikko, minä tukehdun. Jos vedenkerääjään tulee konerikko, minä kuolen janoon. Jos moduuliin tulee repeämiä, minä tavallaan vain ikään kuin räjähdän. Jos mikään näistä ei tapahtuisikaan, minulta loppuu jossain vaiheessa ruoka ja minä näännyn nälkään. Niinpä. Kusessa ollaan.'''

Ylläoleva sitaatti tiivistää Yksin Marsissa kauhuskenaarion. Mark Watney on astronautti, joka on hiekkamyrskyn seurauksena jäänyt jälkeen muusta miehistöstä. Hänet on kuolleeksi luultuna jätetty Marsiin. Neuvokas Mark onnistuu kasvitieteilijän taitojensa ansiosta kasvattamaan itselleen perunaa ja selviytymään tukalista ongelmista. Lopulta viestintä Maahankin onnistuu ja koko maailma alkaa seurata selviytymistaistelua, josta vastoinkäymisiä ei todellakaan puutu.

Vuoroin seurataan Markin lokimerkintöjä Marsista, vuoroin NASA:n henkilöstön ponnisteluja Markin pelastamiseksi. Myöhemmin kuvioihin lisätään Hermes-miehistö, joka luonnollisestikin tuntee syyllisyyttä astronauttinsa jättämisestä. Markin päiväkirjamaiset lokimerkinnät tuntuvat aidoilta. Ne ovat täynnä pelkoa, tylsistymistä ja sarkastista huumoria. Kirjassa on paljon tieteellistä tekstiä avaruudesta, kemian ja fysiikan laeista sekä NASA:sta järjestönä ja sen toimintametodeista. Tieteelliset, yksityiskohtaiset väkerrelmät onnistuivat välillä menemään reippahasti yli hilseen ja laskivat kirjan viehätystä itselleni, mutta voisin kuvitella tällaisten yksityiskohtien ja hypoteesien kiehtovan varsinkin miehiä. Weirin taustatutkimus ja innostus aiheeseen paistavat tekstistä.

Nyt jo eläköitynyt kanadalainen astronautti Chris Hadfield on vaikuttunut romaanista ja sanonut näin (Takakannesta):
'' Todella harvinainen yhdistelmä hyvää, omaperäistä tarinaa, kiinnostavan todentuntuisia henkilöhahmoja ja kiehtovaa teknistä tarkkuutta. MacGyver kohtaa Salaperäisen saaren.''

Olen pitänyt astronautteja mystisinä olentoina. Kirjassa selviää, että tavallisia ihmisiähän hekin ovat. Astronautit ovat toki hyvin älykkäitä, mutta eivät kaikkitietäviä. Avaruudestakaan. Astronauteilla voi myös olla surkea tv-sarjamaku. Hermes-miehistön jäsenillä on kaikilla omat erityisosaamisensa, Mark on insinööri ja kasvitieteilijä. Hänellä on keskivertoa parempi tietämys kemiasta ja fysiikasta, mutta näille asioille Hermeksellä on ekspertti erikseen. Mark on kuitenkin kekseliäs, tosiaankin aikamoinen avaruuden MacGyver.

Pidän jo kirjan perusideaa jännittävänä. Yksin Marsissa, kuulostaa aika kolkolta ja toivottomalta kauhukuvalta. Kirja on selviytymistarina, joka lajityypillisesti kertoo siitä, miten luja ihmisen tahto selviytyä voi olla. Ja miten siitä kumpuaakin kekseliäisyyttä!

Marsia on pidetty planeettana, jossa asuminen tieteen kehittyessä voisi ehkä olla mahdollista. Avaruusmatkailusta on povattu rikkaiden tulevaisuuden harrastusta. Itseäni avaruus pelottaa. Paikka, joka on ääretön. Äärettömyyttä on mahdoton käsittää; mikä meidän planeetallamme tai elämässämme on ääretöntä? Ei mikään. Kaikella on alkunsa ja loppunsa. Ja onhan meidän oma planeettamme niin täynnä ihmettä ja kummaa, että yhdelle ihmisiälle riittää katseltavaa. Arvostan kuitenkin ihmisiä, jotka tutkivat avaruutta.

Mark pohtii kirjassa myös sitä miten useimmilla ihmisillä on sisäänrakennettu, melkein pakottava tarve auttaa hädässä olevia. Siksi on olemassa mm. verenluovutusta ja kriisiavustusta. Siksi Marsiin jääneeseen astronauttiin panostetaan sadoilla miljoonilla dollareilla. Siksi koko maailma rukoilee hänen puolestaan. Ihmiset haluavat auttaa toisiaan. Se on lohduttava ja aika kauniskin fakta.